Vanheneminen on KAUHEAA! Miten te käsittelette ahdistusta lähestyvästä kuolemasta?

Monelle pienituloisille helpotus päästä pois.

Vierailija kirjoitti:

Ehkä kuolema on lopulta vaan helpotus. Sitä ennen kannattaa selvittää välit yläkerran herran kanssa.

Asun ylimmässä kerroksessa ja katolla ei asu ketään. Pitäisikö hankkia asunto ensimmäisestä kerroksesta?

Kun ympäriltä kuolee ihmisiä, se saa ajattelemaan omaa kuolemaa.

Päätin, aikani surtua kuolemaani, muuttaa elämääni, niin ettei vanhuudessa tarvitse jossitella. Opiskelu, alanvaihto, uusi työ, elämänmuutos. Nyt olen tyytyväinen ja elämällä on vielä paljon tarjottavaa. Uuden oppiminen ja elämännälkä on ihanaa, uteliaisuus vie ihmistä eteenpäin, minua ainakin, ja kuolema on sitten elämän lopuksi viimeinen selvittämätön asia. Tai ehkä jonkin uuden alku? Sen tietää sitten aikanaan, sitä ennen eletään.

Älkää nyt hyvänen aika heittäkö pyyhettä kehään nelikymppisenä! Kuten joku sanoi, tuo ahdistusvaihe menee ohi.

Nyt 63-vuotiaana, kuolema ei varsinaisesti pelota. Töissä pitäisi jaksaa vielä 1v9kk. Toivon, että pysyn edes kohtuullisessa kunnossa. Olen aika nuori mieleltäni, mikä johtuu varmaan siitä, että mulla on nuoret lapset. Nuorin asuu vielä kotona, on 17-vuotias. Kunpa saisin hänet vielä kunnialla maailmalle.

Yksinoloa en pelkää, viihdyn omissa oloissani. Mulla on muutama hyvä ystävä, joista aina halutessaan saa seuraa, tai sitten joku ehdottaa yhteistä tekemistä. Kellään meistä ei ole enää miestä rajoittamassa elämää. Se on ihanaa!

Vierailija kirjoitti:

Oikeastaan hyvin helposti. En ole poikkeustapaus enkä elä ikuisesti. Olen kuin kaikki muutkin ihmiset eli kuolen satavarmasti jonain päivänä.

Minulla sama. Olen osa luontoa, kaikella elävällä on oma aikansa, sitten tämä olomuoto loppuu, ruumis maatuu toisten elollisten käyttöön. Se on armoa.

Ei nyt haittaa arjessa, mutta puhtaana materialistina olen päättänyt jäädyttää itseni kun kuolen. Häviävän pieni mahdollisuus, että joskus onnistutaan virvoittamaan, mutta mitäpä on menetettävää.

Kaikki loppuu aikanaan. Mä olen henkilökohtaisesti kokenut ja nähnyt niin paljon kuolemaa viime vuosina, että ei se mitenkään järkytä tai yllätä enää. Itseni kohdalla en pelkää kuolemaa, se on osa tätä kaikkea ja luonnollista, kaikki elävä kuolee lopulta ja poikkeuksia ei ole.

Vierailija kirjoitti:

Ajattelen elämää niin että se jatkuu kun kuolen ja toivottavasti pääsen taivaaseen.

Muutenhan tässä ei oo mitään järkee.

Ihan mielenkiinnosta. Miks ei oo järkee jos kuolee ja kaikki loppuu siihen?

Moni sanoo noin mut en oo koskaan ymmärtänyt tätä ajatusta.

Tiituh kirjoitti:

Naapurissa asuu vanha mies, iho sairaalloisen harmaa ja kävelee ympäriinsä suu auki sen näköisenä ettei tiedä missä on. Pärjää ilmeisesti kotona, mutta ei  kyllä kaksisesti pyyhi. Aina kun näen ukon, mietin että tuossa kävelee tulevaisuuteni. V""u että ahdistaa!

Linkkaa sille tuo.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ajattelen elämää niin että se jatkuu kun kuolen ja toivottavasti pääsen taivaaseen.

Muutenhan tässä ei oo mitään järkee.

Ihan mielenkiinnosta. Miks ei oo järkee jos kuolee ja kaikki loppuu siihen?

Moni sanoo noin mut en oo koskaan ymmärtänyt tätä ajatusta.

Liittyy varmaan elämän merkitykseen. Mitä järkeä on syntyä vain kuollakseen?

Miksi me täällä ollaan, jos millään teoilla ei ole merkitystä koska lopussa kuollaan eikä meistä jää mitään jäljelle, eli turhaa vaivannäköä koko elämä.

On mukava ajatella, että kuoleman jälkeen tulee joku palkinto kaikesta vaivasta kuin että elät ja kuolet, se siitä.

Niin kauan, kun sinulle tulee noita ikäkriisejä, olet oikeasti vielä nuori. Kun elämän loppuliuku alkaa, ja vauhti kiihtyy, ei siinä enää ennätä ikäänsä kriiseilemään, kun pitää nauttia kaikesta, mistä vielä voi.

Olen vanha ja nautin siitä, kun ei enää tarvitse päteä eikä olla sitä eikä tätä, vaan voi olla oma itsensä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ajattelen elämää niin että se jatkuu kun kuolen ja toivottavasti pääsen taivaaseen.

Muutenhan tässä ei oo mitään järkee.

Ihan mielenkiinnosta. Miks ei oo järkee jos kuolee ja kaikki loppuu siihen?

Moni sanoo noin mut en oo koskaan ymmärtänyt tätä ajatusta.

Liittyy varmaan elämän merkitykseen. Mitä järkeä on syntyä vain kuollakseen?

Miksi me täällä ollaan, jos millään teoilla ei ole merkitystä koska lopussa kuollaan eikä meistä jää mitään jäljelle, eli turhaa vaivannäköä koko elämä.

On mukava ajatella, että kuoleman jälkeen tulee joku palkinto kaikesta vaivasta kuin että elät ja kuolet, se siitä.

Itsekään en vain kerta kaikkiaan kykene näkemään minkäänlaista järkeä tai tarkoitusta pelkässä materialistisessa maailmankaikkeudessa. On pakko olla (paljon) muutakin, sillä muuten tämä kaikki on totaalisen turhaa ja oikeastaan jopa vahingollista. Olen vakuuttunut, ettei ihminen tieteen keinoin ymmärrä olemassaolon luonteesta saati sen tarkoituksesta vielä käytännössä yhtään mitään. Kvanttifysiikastakin ollaan raapaistu surkuhupaisasti vasta pintaa jos edes sitä, ja silti sekin on ihmisen ymmärryskyvyn kannalta melkeinpä täyttä mystiikkaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ajattelen elämää niin että se jatkuu kun kuolen ja toivottavasti pääsen taivaaseen.

Muutenhan tässä ei oo mitään järkee.

Ihan mielenkiinnosta. Miks ei oo järkee jos kuolee ja kaikki loppuu siihen?

Moni sanoo noin mut en oo koskaan ymmärtänyt tätä ajatusta.

Jos olemme vain häviävän pienen hetken elossaolevia tietoisuuksia maailmassa, joka sekin tulee olemaan olemassa vain häviävän pienen hetken, niin mikä järki tässä kaikessa sinun näkemyksesi mukaan on?

Ei minua itseni takia ahdista, vaan vanhempieni joiden hautajaisissa joudun olemaan joku päivä. Tai ehkä joutuu käydä vielä dementiahelvetinkin läpi ennen sitä.

44 v ja ajatus kuolemasta tuntuu lohdulliselta, eli tämä loppuu joskus. Älkää ymmärtäkö väärin, kaikki on ihan hyvin, mutta tämän kaiken rajallisuus on lohdullista, ei kestä ikuisesti. Kun saisi olla vaan mahdollisimman paljon ilman kaikenlaista kärsimystä ennen kuolemaansa.

Vaikka olen keski-ikäinen olen reilusti ikäistäni nuoremman näköinen, terve, kovakuntoinen, tohtoriksi väitellyt, omalla työlläni rikastunut ja korkeatuloinen. En ole koskaan kärsinyt mielenterveysongelmista, masennuksesta tai itsetuhoisuudesta. Päinvastoin, elän joka päivä täysillä koska huominen voi olla viimeinen päivä. Silti en ole koskaan ymmärtänyt ihmisten pakonomaista vimmaa elää ehdoin tahdoin maailmassa, jossa olemassaolo on suurimmalle osalle ihmisiä kärsimyksen täyteistä ja epätyydyttävää turhaa ja tyhjää tarkoituksetonta olemassaoloa. Vielä vähemmän olen ymmärtänyt ihmisiä, jotka kärsivät kuolemanpelosta. Itselläni on paljon enemmän menetettävää kuin monella muulla enkä siitä huolimatta missään tapauksessa edes haluaisi elää satavuotiaaksi, enemmän pelkään sitä, että näin saattaa tapahtua. Miksi siis paljon tyhjempää elämää elävä pelkäisi kuolemaa? Kaikista vähiten ymmärrän ihmisiä jotka haluavat ehdoin tahdoin omia lapsia ja tuottaa epätäydelliseen ja kärsimyksen täyteiseen maailmaan vielä lisää tietoisia olentoja, joiden onnellisuutta ja hyvinvointia ei voi mitenkään taata. Ainoa moraalisesti oikea toimenpide on pidättäytyä lisääntymästä ja keskittyä elämään omaa elämäänsä täysillä. Jos lapsia on pakko olla, adoptoikaa ja tehkää orpojen lasten elämästä parempaa sen sijaan, että tuotatte maailmaan lisää tulevia sairauksien, onnettomuuksien, rikosten ja epätyydyttävän elämän uhreja.

Ei ahdista, koska kuolemaa ei ole, on vain ruumiin kuolema ja jäljelle jääneiden suru.  Mutta jokaisen elämä täällä on ainutkertainen, koska et synny samaan kehoon toistamiseen. Uskon siihen, että olemme kaikki henkisiä olentoja, jopa ne, jotka eivät usko mihinkään.

Täytyy myöntää että näin 46-vuotiaana olen havahtunut siihen, että ikätovereitani on kuollut viimeisen parin vuoden aikana ympäriltä pois. Joku vanha luokkakaveri (no, oli kova juomaan viinaa) kupsahti, työkaveri kuoli täysin yllättäen aivoverenvuotoon, toinen sydäriin (molemmat omaa ikäluokkaani, perusterveitä ihmisiä), kolme tuttavapiiriin kuuluvaa alle viiskymppistä on kuollut muihin sairauksiin ja pari on nyt sairaana. 

Että sikäli tämä elämän hauraus on iskenyt kasvoille ja kiitän luojaani joka päivä elämästäni ja yritän elää hyvin ja tehdä aina jonkun mieluisankin asian. Haluan olla toisille mukava ja ilahduttaa silloin harvoin, kun nykyään on enää tekemisissä kenenkään kanssa.

Ulkonäköäni (sen rupsahtamista) en sure, keskityn omaan fyysiseen ja henkiseen hyvinvointiini. Käyn lenkillä, joogaan, syön terveellisesti, meditoin. Iloitsen, kun ei ole kipuja. Nautitaan elämästä ja pidetään hyvää huolta itsestämme ja toisistamme!

Ei kannata profiloitua biologiseen ikäänsä vaan elää elämäänsä itselleen uskollisena.

Olen hyväksynyt sen, että olemme pelkkiä heittopusseja. Oma olemassaolo on alkanut ilman että siihen ole voinut itse vaikuttaa, samoin se päättyy ilman, että voi tehdä asialle mitään. Kammottava pätkä koko elämä.