Vanheneminen on KAUHEAA! Miten te käsittelette ahdistusta lähestyvästä kuolemasta?

Joka päivä kun vetää pullon jallua, niin on aikansa tosi mukavaa itsensä kanssa. Saa olla seurassa, jossa viihtyy.

Ja minun mielestäni 41-vuotias on vielä niin nuori. Nyt vasta 50- vuotiaana alkaa ulkonäössä ja kropassa ikä tuntua. Silti koen sisältä olevani edelleen 27- vuotias.

Vanha äitini sanoi usein: ollapa tämä järki ja parikymppisen ulkonäkö. Vanhetessaan saa ja menettää.

Kyllä on outoa porukkaa kun maailman luonnollisin asia, vanheneminenkin, saadaan kuulostamaan jotenkin kammottavalta. Olen yli 60 ja elän elämäni parasta aikaa. EI ole kovasti vaivoja, ei ole liikaa rahaa, mutta on kaikkea mitä hyvään elämään tarvitsee. Nautin joka päivästä. Kuolema tulee kun tulee, ehkä vasta 30 vuoden päästä, ehkä huomenna. Vaan niin se voi tulla nuorellekin, ei siinä paljon todennäköisyydet auta kun viikatemies kohdalle sattuu.

Vierailija kirjoitti:

En mitenkään, koska en pode siitå ahdistusta. Minulla on isompia huolia kuin velloa itsesäälissä ja pelätä kuolemaa, joka näin 54-vuotiaalla naisella on kumminkin tilastollisestkin edessä vasta 29 vuoden päästä.

Tämä. Turha kuluttaa resurssejaan turhaan murehtimiseen.

N 42v

Taikasienet auttaa.

Jokainen avioliitto päättyy ikävästi,

joko eroon tai kuolemaan.

Vierailija kirjoitti:

Ja minun mielestäni 41-vuotias on vielä niin nuori. Nyt vasta 50- vuotiaana alkaa ulkonäössä ja kropassa ikä tuntua. Silti koen sisältä olevani edelleen 27- vuotias.

Vanha äitini sanoi usein: ollapa tämä järki ja parikymppisen ulkonäkö. Vanhetessaan saa ja menettää.

Eipä tunnu kovin nuorelta, kiitos vaan. Kyllä nämä kilometrit näkyy naamasta aika lailla ja tuntuu kropassa.

no niin arvasinhan sieltä se ensimmäinen alapeukku jo tuli. 

Kyllä se vähän ahdistaa. Eilen käytiin kympin maastolenkillä, eikä se enää mennyt niin vauhdilla kuin aikaisemmin. Täytän ensi kuussa 75.

Anoppi oli ysikymppinen, kun häntä alkoi suututtaa jos ihmiset kävelivät ohi kauppareissulla.

Lisää murheita kirjoitti:

Jokainen avioliitto päättyy ikävästi,

joko eroon tai kuolemaan.

Riippuu kenen kannalta asiaa katsoo.

Ei ole mitään ahdistusta siitä. Ulkonäkökään ei kiinnosta enää ollenkaan, joten rupsahtaminen ei ahdista mitenkään. Lapsettomana ja yksinäisenä lähinnä ne ihan viimeiset vuodet jännittää, että miten käy kun ei enää pärjää itsekseen eikä ole ketään joka huolehtisi että saan asiallisen kotihoidon tai vanhainkotipaikan tms. 

Vierailija kirjoitti:

Ihan sama mitä keski-ikäiset hehkuttaa. On pelkkää itsepetosta väittää olevansa tyytyväinen elämään kun kuolema lähestyy päivä päivältä ja karmea ulkonäkö muistuttaa kalmasta aina kun vilkaisee peiliin.

Kyllä se kuolema nuoriakin lähestyy päivä päivältä.

Vanheneminen on ainut tapa elää kauemmin.

Solujen biologia on mahdollista siirtää ajassa taaksepäin. Toistaiseksi tätä on tehty vasta pienessä mittakaavassa laboratoriossa koe-eläimille, mutta joskus tulevaisuudessa varmaan ainakin rikkaat voivat suorittaa esim. 10 vuoden välein "resetin" omalle biologialleen, jolloin kudosten biologia siirretään 10 vuotta taaksepäin.

Tarvittava informaatio soluissa on kyllä, jotta tämä siirto pystytään tekemään. (Informaatio löytyy epigenomista)

Koska ihmisessä on kuitenkin erilaisia kudoksia niin paljon, vaatii koko ihmisen siirtäminen ajassa taaksepäin todennäköisesti aika paljon työtä ja siksi se tulisi olemaan varmaan todella kallista. 

Yksi elin pystytään siirtämään jo lähitulevaisuudessa varmasti, koska esim. hiiren silmälle tämä on jo onnistuttu tekemään.

Sinä olet jo kuollut, jalkasi eivät vain tiedä sitä vielä.

Lisää murheita kirjoitti:

Jokainen avioliitto päättyy ikävästi,

joko eroon tai kuolemaan.

Mulla vanhempien liitto vahvistui kun he tulivat ikääntyneiksi. Heillä meni hyvin nuorena, mutta keski-ikäisenä heillä meni tosi huonosti.

Eivät kuitenkaan eronneet. Ja sitten kun tulivat yli 75-vuotiaaksi, niin uudestaan lähentyivät ihan selvästi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen 45v ja todella hämmentynyt ajan nopeasta kulumisesta ja harmaista hapsista ohimoillani. Terveysuhkat tuntuvat todellisilta.

Mutta toisaalta elämä on nyt ihanaa kun lapset teinejä. On aikaa omille jutuille, pääsee miehen kanssa kaksin liikkumaan, parisuhde ja ystävyydet kukoistaa kun omat ja muiden kasvukivut ovat jääneet taakse. Osaamista on kertynyt työssä ja arjessa ja suhteellisuudentaju lisääntynyt!

Parisuhde ja ystävyydet kukoistaa? Just joo, joillakin onnellisilla. Mutta läheskään kaikilla tuo ikäkausi ei ole tuollaista sokerihattaraa ja hehkutusta. Meillä joilla on erityislapsi, on käynyt ihan päinvastoin. En lähde avaamaan enempää mutta ongelma on asperger ja kuusivuotiaasta lähtien on ympärillä hääränneet sosiaalitantat ja terapeutit ja lääkärit. Nyt teini on kuudentoista. Tällä on totaalisen eristävä vaikutus. Minua ei kiinnosta entiset kaverit tippaakaan, eikä sukulaiset, ei koska kaikilla muilla on ollut saatanan helppo elämä. Minulla ei ole näiden kanssa mitään yhteistä enää. Ei tämä suffeliväki tiedä mitä arki meidän perheessä on. Avioerokin ollut jo lähellä. Nyt ollaan neljänkympin korvilla. Keskenämme ollaan niukin naukin toisiamme siedetty, tulevaisuus näyttää kuinka kauan. Se mitä haluan että saisi olla rauhassa. Työpaikkani on onneksi sellainen että siellä saa akkuja ladattua. Se on myös niitä harvoja paikkoja missä saa positiivista palautetta ja arvostusta tässä kiittämättömässä hyvinvointivitunvaltiossa. Samoin hiekkasäkin hakkaaminen salilla ja kuvitelma siitä että se on (tähän sen henkilön nimi joka kulloinkin ottaa kuuppaan eniten).

Kolmen terveen lapsen äitinä kuulostaa aika katkeralta tuo elämäsi. Oletko noin pettynyt lapsen erityisyyteen? Kai lapsessa nyt muutakin on kuin tuo asperger, ei kai se nyt määritä koko ihmistä ja poissulje sinulta itseltäsi ystäviä ja muita ihmisiä?

Älkää nyt kivittäkö mutta ihmiset joilla on edes jonkinlainen uskonnollinen ajatusmaailma kestää tämän asian paremmin. Vaikka uskonnollisuutta pitäisikin "aikuisten satuna ja keinona paeta pahaa maailmaa" niin on sillä tavalla silti paljon helpompi ja jotenkin huolettomampaa elää kuin sellaisena joka ei usko mihinkään. Varmasti ateistia pelottaa kuolema enemmän jos sen näkee vain kylmästi kaiken loppuna. En edes ole itsekään mikään himo uskovainen, lähinnä vain haluan uskoa johonkin muuhunkin kuin siihen, että kaikki vain on lopuksi maassa matojen syötävänä. Ja ajatuksiani on myös muokannut se, miten olen nähnyt vanhainkodissa työskennelleenä että sellaiset mummot ja papat jotka edes minimaalisesti uskoo johonkin, lähtee täältä paljon rauhallisemmin ja hyväksyvämmin kuin kyynikot. 

Sitä jotenkin siirtää kaukaiseen tulevaisuuteen. Nykyään ajattelen, että eläisin 94 vuotiaaksi. Ehkä 90 vuotiaana sitä sitten ajattelisin , että elän 120 vuotiaaksi ja niin edelleen.

Kuolema koetaan kumminkin usein yllätyksenä. Yllätys johtunee siitä, että ihminen torjuu tiedon kuolemasta.

Kuolema näyttäytyy käytöksessäni jonkinlaisena rentona otteena elämään, koska olen tietääkseni terve. "Paskaakos tässä kun tämä päättyy kumminkin" ajattelutapa nousee pintaan.  Kun kuitenkin kerran kuolee, niin silloinhan voi tehdä mitä tahansa.

Lähestyvä kuolema lisää myös paineita järjestellä asiat niin, etteivät läheiset saa liikaa siivottavaa ja selvitettävää.

Mielelläni eläisin miljoonavuotiaaksi. Ehtisi opiskella kaikki kielet ja tieteet. Ehtisi kehitellä uusia asioita.

Ei se kuolema niin hirvitä, mutta pelkään, että ikääntyessä tulee jotakin aivo/sydäninfarkteja ja jään puolivammaiseksi raakiksi kiertämään terveyskeskuksia ja selviytymään joten kuten arkiasioissa - köyhänä ja yksinäisenä.

Kunpa saisin olla terveenä, niin ei ikääntyminen sinänsä ahdista.

Minua alkoi ahdistaa toden teolla kun täytin 40. Miten voi neljäkymmentä vuotta mennä yhdessä hujauksessa?! Vastahan mie pääsin riparilta :/