Miten lapset vielä vuosienkin jälkeen katkeria ja kantavat kaunaa omille vanhemmilleen?

Vierailija kirjoitti:

Entä kun aikuinen lapsi ei anna anteeksipyyntöjä anteeksi? Mielestäni vastuu siirtyy silloin lapselle ja on hänen ongelmansa kun ei anna anteeksi.

Kuulostaa aika yksoikoiselta: sori siitä ja tää on nyt sun ongelma ja vastuulla sitten. Ihan kuin ylimielisyys ja vastuuttaminen jatkuisi edelleen...?

Vierailija kirjoitti:

Kaikki te uhriutujat puhutte suhteestanne omiin vanhempiinne.

Ymmärrättekö kuinka paskoja vanhempia itse olette?

Toinen juttu tuli mieleen: miksi vanhempien pitäisi antaa anteeksi lapsilleen kaikki vittumaisuudet mitä ne murrosikäisenä päästää suustaan?

Kasvakaa aikuisiksi kaikki ja lopettakaa toi ininä.

Tähän älyttömyyteen on varmasti jo joku vastannut, mutta vastaan minäkin. Mitä teini-ikäisten sanomiset tähän liittyvät? Teini-ikäinen on lapsi ja hänen sanomisensa kyllä normaali aikuinen osaa suhteuttaa ikään kuuluvaksi. Sen sijaan se, että on itse ollut huono vanhempi, kuten ilmeisesti ap on ollut on anteeksiantamatonta. Eli onko logiikkasi se, että vaikka olisit pahoinpidellyt lastasi hänen ollessaan pieni, se on ok ja aikuisena tämän lapsen pitäisi sitten antaa sinulle anteeksi sen vuoksi, että hän on teini-iässä sanonut sinulle pahasti (mielestäsi). No ei pidä. Jotkut teot ovat niin pahoja ja vaikuttavat koko aikuisuuteen, ettei voi eikä pidä anteeksi antaa.  

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En koe enää olevani katkera ja kaunainen, en vaan oikein kestä olla äitini seurassa vieläkään. (Isäni kuoli parikyt vuotta sitten.) Olen äitini seurassa aina pahuksen väsynyt ja surullinen, ja tapaamisen jälkeen vielä surullisempi ja väsyneempi. En vaan jotenkin osaa olla, senkin takia kun meillä ei ole mitään varsinaista puhuttavaa, eikä hän ylipäänsä kuuntele yhtään tai ole erityisen kiinnostunut minusta tai asioistani. Hän pilasi lapsuuteni alkoholismillaan ja aggressiivisuudellaan, kyvyttömyydellään välittää ja hoivata ja ymmärtää lasta.

Tuo on totta, psyykkiset vaikutukset jotka eivät pelkällä terapialla ole helposti ratkaistavissa. Vähän kuin homeongelma, oireilu jatkuu niin kauan kunnes altistus loppuu.

Itselläni jatkuva kritisointi söi edelleen, vaikka terapiassa käytiin monenlaista läpi ja muuten aloin pärjäämään ok. Aina tuli sivallus, moite, pilkka, vaikka tätä yritti ehkäistä ja jopa toimia pitkälti odotusten mukaan. Neuvomista, koulimista, "rehellisyyttä". Vaikka lakkaisi välittämästä ,voi miettiä millaista käytöstä on keltä tahansa läheiseltä tarpeen sietää. Lopulta tajusin, ettei tekemisilläni tai yrittämiselläni koskaan ollutkaan väliä, eikä koskaan tulisi olemaankaan, koska olin vain likasanko. Kohde johon puretaan epävarmuuksia ja turhautumista. Tämä ei parantanut oloa, koska minulla oli vain välinearvo, ei ihmisarvoa lainkaan. Voin käsitellä asiaa maailman tappiin, mutta minut lytätään jos altistan itseni sille. Koska toinen asettaa aina omat tarpeensa (vähätellä) minun tarpeideni (tulla nähdyksi erillisenä ihmisarvoisena ihmisenä) edelle.

amen.

Se on iso oivallus, että teit hyvin tai huonosti, sillä ei ole väliä. Olet likasanko ja se on sinun tehtäväsi ollut. Jos likasanko poistuu, ja tulee hätä, niinkuin vuorenvarmasti tulee- mihin seoma paha olo nyt puretaan? Pahan olon kanava on poistunut! Joutuu itse kohtaamaan pahan olonsa, mutta siihen ei ole välineitä tai kykyä. Kuvio menee uusiksi ja jonnekin se on purettava. Likasankoa rangaistaan irtiotosta moninaisin keinoin.

Oikein arvattu, irtiottoa edelsi väkivaltafantasiat, melko raaka henkinen väkivalta ja lopullinen leimaaminen pysyvästi, perinpohjaisesti ja peruuttamattomasti psyykkisesti sairaaksi sekä tunnekyvyttömäksi. Loppukaneetilla "tästä olemme varmaan yhtä mieltä". No jos se helpottaa, olkoon niin. Ehkä se ajatus sitten kannattelee jatkossa. (Turhaa) syyllisyyttä helpottaa se, että mahdollisesti voi oikeasti käydä joskus köpelösti itselle, eikä vain puheissa. Niin villejä juttuja ei vain lämpimikseen puhuta. Kai, en tiedä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mua on pahoinpidelty vauvasta 18-vuotiaanai ja mikään lasu ei koskaan puuttunut asiaan kun isä oli tunnettu yritysjohtaja isossa tehtaassa. ”Kunnon mies” muiden silmissä, kotona sadisti hirviö.

Isän käytös on edelleen tuhoavaa, aggressiivista, vahingoittavaa ja minua edelleen vain solvataan, haukutaan, uhkaillaan ja kiristetään. Vaikea antaa anteeksi kun yhä vaan perseily jatkuu.

Näillä apn kaltaisilla jeesustelijoilla on se virheuskomus että jos vanhemmat oli hirveitä lapsuudessa, ne yhtäkkiä ovatkin kivoja kun lapsi on aikuinen. Ei se niin mene! Ku*ipäävanhemmat lapsuudessa ovat ihan samanlaisia aikuisuudessa! Ne ovat alun pitäen epäkelpoja vanhempia eivätkä ne muutu toisenlaisiksi vaikka lapset ovat aikuisia. He kohtelevat lapsiaan huonosti ihan kuolemaansa saakka.

Jännästi syyllistät miestä. Äiti ei ole siis kuvioissa?

No kyllä ihan reilusti ja avoimesti syyllistän miestä koska isä oli se väkivaltainen hullu perheessä. Äitikin pelkäsi isää eikä uskaltanut sanoa sille vastaan mistään.

Näköjään miesasiamiehet löysi tämänkin ketjun, hohhoijaa.

Minä olen vähitellen pitkän psykoterapian myötä oppinut olemaan sinut sen kanssa, etten ole sinut vaikeiden kokemusten kanssa. Helpommalla pääsee, kun ei (enää) yritä väkisin antaa anteeksi. Mieli ei ole siihen valmis. Välillä näen unia, jossa aikuisen roolissa vihdoin pääsen kostamaan avuttomille vanhemmille. Aktiivisesti tekemisissä oleminen tuskin olisi kenenkään etu.

En kanna kaunaa enkä ole katkera, mutta olen rasittunut. Olen henkinen invalidi sen vuoksi, miten raskas elämäni on ollut.

Epämiellyttävää myöntää, mutta en jaksaisi enää sinnitellä työelämässä työkyvyn reunamilla vaan pitäisin ihan hyvänä ratkaisuna sitä, että perisin isosti rahaa ja jäisin pois töistä ja voisin ensimmäistä kertaa elämässä keskittyä pitämään itsestäni huolta. 

Toisaalta mietin joskus, että voisin kirjoittaa isälle oman puoleni tarinasta. Minä haluaisin kuulla puolestani hänen tarinansa, mutten usko sitä koskaan saavani tietää. 

Minä olen aika huono kantamaan mitään kaunaa, mutta silti välillä koen vanhempien käytöksen olleen todella ikävää ja he ovat jättäneet minut pulaan aina, kun olisin apua eniten tarvinnut. Minua ei ole koskaan oikeastaan kasvatettu lainkaan vaan olen vain vanhempien käytöksestä tai tavoista oppinut toimimaan. Tällä tarkoitan sitä, että en ole saanut sellaista ohjausta ja tukea elämääni heiltä  tai mitään kunnollista ja hyvää elämänoppia vaan meillä on menty paljon "oikean ja väärän" kautta ja olen melko oppinut siihen, että toimin heidän haluamallaan tavalla. Eivät tunne minua kunnolla  ja luulevat vain tietävänsä minusta. He eivät ehkä ole normaalilla tavalla "tutustuneet" minuun ja meillä ei ole sellaiset välit kuin tavallisesti pitäisi olla. Moni varmaan tietää enemmän jo jostain sukulaisensa lapsesta ja esim hänen kiinnostuksen kohteistaan sekä luonteestaan kuin vanhempani tietävät ja  ymmärtävät minusta. Jos heidän pitäisi kertoa minun luonteestani, mielenkiinnonkohteista tai  jostain minulle tärkeistä asiasta niin tulisi hyvin heikko tulos. Tämä kaikki on aika surullistakin välillä ja joskus kadehdin sellaisia lapsia joilla läheinen ja hyvä suhde vanhempiin ja he ovat kiinnostuneita hänestä. Jos on muutenkin aika yksinäinen ihminen niin sekin etteivät edes vanhemmat sillä tavalla tunne minua on aika ikäväkin ajatus. En tule nähdyksi edes heidän kauttaan.

Samalla on sattunut muitakin tilanteita missä minusta tavallinen vanhempi ei toimisi niin. Yksi asia liittyy kiusaamiseen ja kyllä minusta jokainen vanhempi joka vähän osaa samaistua toisen elämään tukee lastaan. Minä en saanut mitään apua ja asiasta ei voinut edes puhua. Piti vaan kestää se kaikki. Tätä tuskin koskaan voin antaa anteeksi, ettei minua koskaan edes ymmärretty ja vaikka elin sitä arkea siellä koulussa niin vanhemmat sulkivat silmänsä niinkuin mitään ongelmaa ei olisi ollutkaan. Tai se kun olin todella yksinäinen nuorena. Sekään asia ei tuntunut olevan tarpeeksi tärkeä käsitellä. Minulle myös asiosta puhuminen on yksi keino purkaa kokemuksia ja heidän kanssaan en ole voinut sitä koskaan tehdä. Minun täytyy salailla ja kaunistella monia seikkoja ja tehdä tavallaan itsestäni parempi kuin olen, että kelpaisin. Mietin aina, että kumpa voisin oikeasti sanoa, että nyt minua pelottaa ja en jaksa enää jotain asiaa sekä nyt ahdistaa ja saisin tukea heiltä. Nyt jos paljastan itsestäni jotain huonoa niin olenkin sitten entistä surkeampi heidän silmissään. Toisaalta heillä on myös vaatimuksia minulle ja  ei ole vielä tullut tunnetta, että kelpaisin. Ei heiltä myöskään koskaan apua jos sitä kaipaan. 

jatkuu

jatkoa

Minullakin asiaa helpottaisi jos pyytäisivät anteeksi. Näin tuskin silti tapahtuu ja heillä on liiankin hyvä kuva itsestään. Jos yrittää puhua näistä asioista niin riitaan se aina päättyy. Eivät näe käytöstään ja  on pakko myöntää, että narsismiin viittaavia asioita löytyy paljon. Tosin ehkä heillä ei kriteerit täyty, mutta samanlaista käytöstä. Arvostelua eivät siedä yhtään ja tämänkin takia virheiden myöntäminen on melkein mahdotonta. Ajattelevat myös niin, että mennyt on mennyttä ja mitä sitä miettii. Tämänkin takia kaikki jää käsittelemättä. Minut on tavallaan vaiennettu ja elämäni on tässä perheessä ollut lapsesta saakka vain vanhempien toiveiden täyttämistä. Nyt kun olenkin sitten se "heikko" niin eivät ymmärrä ja olen huono ihminen jos en kestäkään.

Tämän kaiken takia olen aika "persoonaton" ihminen ja en useinkaan osaa kertoa itsestäni ja tiedä mitä haluan. Nyt kun vihdoin pitäisi pystyä olemaan oma itsensä niin en enää meinaa pystyä siihen. Tosin myös kiusaamisella vaikutusta. Yksinäisyys on varmaan se monesti eniten korostuva asia. Jos vanhemmatkaan eivät sillä tavalla tiedä kuka minä olen niin se on aika iso juttu. Toisaalta en ole kokenut niin paljon pahaa kuin moni muu. Olen vaan sillä tavalla ollut omillani ja on ollut lapsesta saakka pakko oppia itse kestämään eri tunteet ja selviämään vaikeista jutuista ilman ymmärrystä ja apua. Tämä tunne on ollut ihan pienestä saakka, etten saa hyväksyntää ja en kelpaa jos en tee oikein. Olen ihan alkumatkassa näissä asioissa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyllä pilasi. Hänen oma äitinsä.

Ja kuinkahan pitkälle se ketju ylettyykään?

Ymmärrys ehkä auttaa antamaan anteeksi niin, että voi jatkaa omaa elämäänsä kevyemmän taakan kanssa ja silloin onkin jo voittaja!!

Äitini äidin äiti hylkäsi tyttärensä, pienen vauvan, latoon. Äitini äiti eli kovan elämän orpona orjatyöläisenä. Eli pitkä on kärsimyksen ketju. Minuun se on katkennut. En ole hankkinut lapsia.

Taisi olla huutolaistyttö ☹️

Tapahtui ennen huutolais-aikakautta, mutta asemansa oli samanlainen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Siksi, että siinä oli hyvin tuttuja sanakäänteitä kuten "ei ole normaalia" (minä määrittelen normaalin, et sinä) ja "ei ole helppoa myöntää itselleen" (minä tiedän asioistasi totuuden) ja pari muutakin sellaista, jotka nostavat heti niskakarvani pystyyn. Et varmasti tarkoittanut pahaa, mutta koetan itse olla hyvin varovainen toisen elämää ja kokemuksia arvioidessa. Esimerkiksi tuo määrittely läheisriippuvaiseksi on ikävä. Siitä ei ole ikinä syytetty, mutta olen huomannut, että sitä usein käytetään välineenä mestarointiin. Tarkoitukseni ei ollut loukata, nuo vain ovat sellaisia juttuja, joista itselläni on tosi huonoja kokemuksia. Toisen määritteleminen omien mittareiden mukaan on henkistä väkivaltaa ja rajattomat helposti menevät siihen mukaan, vaikkei sinun viestisi tahallisesti väkivaltainen ollutkaan.

Ihmettelen vielä sitä, että miten kenenkään mielestä voisi olla normaalia se, että vanhempi kaltoinkohtelee lastaan? Kaltoinkohteluahan se on, että sallii (seksuaalisen) väkivallan jatkua. Kuinka tästä voisi olla eri mieltä?

Uskon että kyseessä on jossakin tapauksissa suhteellisuusharha. Eli kun joku kertoo tulleensa kaltoinkohdelluksi, peilataan sitä oman lapsuuden suruihin tai pettymyksiin ja lähdetään etenemään siitä. Uskon, että turvattomuutta on esimerkiksi vaikea ymmärtää, jos sitä ei ole kokenut. Voi ajatella, että sillä tarkoitetaan vaikka itse saatua luunappia, jota on myöhemmin aidosti pyydetty anteeksi. Ja sitten oletetaan, että muutkin kaltoinkohdellut on aidosti kohdattu jossain vaiheessa, mutta heille on vaan vaikeampaa päästä asian yli. Ei ehkä ymmärretä, että toisen täytyy päästä yksin yli siitä, mihin itse sai apua. Puhumattakaan siitä, että asia ei korjaannu millään; ei sopimisella, alistumisella, raivolla, ei ikinä, ei millään.

Nämähän ovat niin kulttuurisesti ja mm. äitimyytin tai vanhemmuuden odotusten kanssa väärin, että uskon ettei moni voi jotenkin edes kuvitella sellaista graaviutta. Sanotaan että "kaikillahan niitä haasteita on", vaikka luojan kiitos niin ei ole. Normalisoidaan hirveyksiä, koska puhutaan täysin eri asioista sitä tajuamatta.

Todella hyvin puettu sanoiksi se, miltä itsestänikin on tuntunut tänne yli 30-v:ksi asti. Se tunne, kun jäät täysin yksin; kun asioita ei vanhemman kanssa voi ikinä sopia (ei suostu ikinä sopimaan riitoja), raivoaminen ei auta, mikään ei auta. Jäät sen laiminlyödyksi ja kaltoinkohdelluksi tulemisen kanssa aivan yksin ja keinottomana. Se on aika raju ja ratkaisematon tilanne. Ainoa mikä oikeastaan siihen on tuntunut vähääkään auttavan on ko. vanhemman etäännyttäminen omasta elämästä tai välien katkaiseminen kokonaan. Vaikka eihän sekään hyvältä tunnu. Mikään ei tunnu.

.. että saavat aina syyttää jotakin huonosta olostaan/ ahdistuksistaan

Vierailija kirjoitti:

jatkoa

Minullakin asiaa helpottaisi jos pyytäisivät anteeksi. Näin tuskin silti tapahtuu ja heillä on liiankin hyvä kuva itsestään. Jos yrittää puhua näistä asioista niin riitaan se aina päättyy. Eivät näe käytöstään ja  on pakko myöntää, että narsismiin viittaavia asioita löytyy paljon. Tosin ehkä heillä ei kriteerit täyty, mutta samanlaista käytöstä. Arvostelua eivät siedä yhtään ja tämänkin takia virheiden myöntäminen on melkein mahdotonta. Ajattelevat myös niin, että mennyt on mennyttä ja mitä sitä miettii. Tämänkin takia kaikki jää käsittelemättä. Minut on tavallaan vaiennettu ja elämäni on tässä perheessä ollut lapsesta saakka vain vanhempien toiveiden täyttämistä. Nyt kun olenkin sitten se "heikko" niin eivät ymmärrä ja olen huono ihminen jos en kestäkään.

Tämän kaiken takia olen aika "persoonaton" ihminen ja en useinkaan osaa kertoa itsestäni ja tiedä mitä haluan. Nyt kun vihdoin pitäisi pystyä olemaan oma itsensä niin en enää meinaa pystyä siihen. Tosin myös kiusaamisella vaikutusta. Yksinäisyys on varmaan se monesti eniten korostuva asia. Jos vanhemmatkaan eivät sillä tavalla tiedä kuka minä olen niin se on aika iso juttu. Toisaalta en ole kokenut niin paljon pahaa kuin moni muu. Olen vaan sillä tavalla ollut omillani ja on ollut lapsesta saakka pakko oppia itse kestämään eri tunteet ja selviämään vaikeista jutuista ilman ymmärrystä ja apua. Tämä tunne on ollut ihan pienestä saakka, etten saa hyväksyntää ja en kelpaa jos en tee oikein. Olen ihan alkumatkassa näissä asioissa.

Voin niin samaistua tarinaasi. Surullista että sullakin ollut tuollaista. :(

Isäni kuoli hiljattain, en ollu missään tekemisissä hänen kanssaan viimeiseen 18 vuoteen, hän loukkasi kännipäissään syyttä suotta lapsiani ja minua yöllä soitellen. Ilmoitin, että kerta vielä niin ilmoitan poliisille, loppui soitot. Hän asui tuossa kilometrin päässä kotoani, kertaakaan en käynyt vaikka tiesin sairas olevan. Kun kuoli en tuntenut mitään, olin jo surutyöni tehnyt, hautajaisiin menin, seppeleen ostin ihan muihin vuoksi, onpahan juoruämmillä vähemmän jauhettavaa.

Viestien 148-149 kirjoittaja:

Kuulostaa myös hyvin tutuilta ajatuksesi ja tuntemuksesi.

Haluaisin sanoa että ihana ketju, vaikka eihän näissä asioissa mitään ihanaa ole, mutta tämä että kerrankin törmää joihinkin jotka ymmärtävät ja kirjoittavat aivan kuin olisivat omia ajatuksiani lukeneet, tuntuu jollain tavalla eheyttävältä. Suurkiitos teille kaikille viesteistänne! Ainoa lohdullinen asia tässä on se, ettemme ole yksin näiden kokemustemme kanssa.

Vierailija kirjoitti:

Minun äitini kysyi hiljattain, että voinko elää sen asian kanssa jos hän nyt kuolee, ja välit jäivät tällaisiksi eli huonoiksi. Vastaan siihen kysymykseen kyllä. En ole hänelle mitään velkaa.

Tästä viestistä tuli vielä ajatuksia mieleen. Olen vasta nuori ihminen, mutta eilen katsoin yhden videon jossa eräs nuori joutui pitkään leikkaukseen ja meinasi  kuolla  erään leikkauksessa sattuneen asian vuoksi. Tämä sai minut miettimään sitä, että jos nyt itse kuolisin niin vanhemmilla varmaan olisi se ajatus, että ihan hyviä he ovat minua kohtaan olleet. Eivät siis edes ymmärtäisi ajatella toisin tai edes epäillä asiaa. Itse en varmaan siinä tilassa jos olisin vakavasti sairas enää jaksaisi alkaa heitä vastaan taistelemaan ja asioita oikomaan. Tai jos kuolema olisi yllättävä niin jäisivät loppuiäkseen erilaiseen käsitykseen asioista. Silloinkin jos siis jotain tälläistä tapahtuisi minulle tulisi vaan se tunne, että kukaan ei tunne minua ja kuolen ilman, että ihmiset tietävät kuka oikeasti olen. Se on aika kamala ajatus. Asiaa auttaa varmasti muutamatkin hyvät ihmiset, jotka tuntisivat sinut. Haluaisin, että minusta jäisi oikea totuudenmukainen  muisto edes jollekin kun kuolen.

Sitten jos he puolestaan kuolisivat niin kyllä minun olisi vaikeaa kääntyä heitä vastaan. Olen siinä mielessä liian hyväntahtoinen ihminen, että jotenkin se kuoleman läheisyys saisi vaan antamaan heille anteeksi, vaikka he eivät pyytäisikään. En tiedä sitten kuinka paljon surisin heidän kuolemaansa. Uskon, että minun olisi kyllä helppoa surrakin.  Tosin en ole itse kokenut mitään todella pahaa ja sekin vaikuttaa. Nyt on parasta vaihtaa vähän iloisempiin ajatuksiin, kun nämä ovat aina niin raskaita asioita.

Tuttu tunne, että kukaan ei oikein tunne kuka olen. Koska eivät ole kiinnostuneita, ja heillä on oma käsityksensä minusta,joka ei ole koko kuva, tai on jopa vääristynyt. Siitä tulee tunne, että minä en ole totta, minua ei ole olemassa. Se on paha tunne. Pelottava ja epätodellinen, absurdi. Painajaismainen. Mieheni tuntee minut aika hyvin, ja psykoterapeuttini tuntee minut parhaiten. Perheenjäseneni eivät juuri lainkaan. Ihmisellä on tarve olla olemassa, olla totta. Lapsuudessani ja nuoruudessani en saanut sitä tunnetta kokea. Elämä oli kuin sumua ja unessakävelyä. Kadotin jo nuorena yhteyden itseeni, en itsekään tuntenut itseäni, olin irti itsestäni ja ruumiistani myös. Minut oli siivuutettu, kielletty, mitätöity ja naurettu liian monta kertaa, liian pienestä asti. Lapsuudessani ja nuoruudessani ei ollut yksittäistä tai muutamaa yksittäistä pahasti traumatisoitavaa asiaa ja tapahtumaa, vaan koko kasvuikäni oli jatkuvaa hivuttavaa traumatisoitumista ja hajoamista, vanhempieni takia. En ole katkera, olen vain väsynyt ja toivoa vailla.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minun äitini kysyi hiljattain, että voinko elää sen asian kanssa jos hän nyt kuolee, ja välit jäivät tällaisiksi eli huonoiksi. Vastaan siihen kysymykseen kyllä. En ole hänelle mitään velkaa.

Tästä viestistä tuli vielä ajatuksia mieleen. Olen vasta nuori ihminen, mutta eilen katsoin yhden videon jossa eräs nuori joutui pitkään leikkaukseen ja meinasi  kuolla  erään leikkauksessa sattuneen asian vuoksi. Tämä sai minut miettimään sitä, että jos nyt itse kuolisin niin vanhemmilla varmaan olisi se ajatus, että ihan hyviä he ovat minua kohtaan olleet. Eivät siis edes ymmärtäisi ajatella toisin tai edes epäillä asiaa. Itse en varmaan siinä tilassa jos olisin vakavasti sairas enää jaksaisi alkaa heitä vastaan taistelemaan ja asioita oikomaan. Tai jos kuolema olisi yllättävä niin jäisivät loppuiäkseen erilaiseen käsitykseen asioista. Silloinkin jos siis jotain tälläistä tapahtuisi minulle tulisi vaan se tunne, että kukaan ei tunne minua ja kuolen ilman, että ihmiset tietävät kuka oikeasti olen. Se on aika kamala ajatus. Asiaa auttaa varmasti muutamatkin hyvät ihmiset, jotka tuntisivat sinut. Haluaisin, että minusta jäisi oikea totuudenmukainen  muisto edes jollekin kun kuolen.

Sitten jos he puolestaan kuolisivat niin kyllä minun olisi vaikeaa kääntyä heitä vastaan. Olen siinä mielessä liian hyväntahtoinen ihminen, että jotenkin se kuoleman läheisyys saisi vaan antamaan heille anteeksi, vaikka he eivät pyytäisikään. En tiedä sitten kuinka paljon surisin heidän kuolemaansa. Uskon, että minun olisi kyllä helppoa surrakin.  Tosin en ole itse kokenut mitään todella pahaa ja sekin vaikuttaa. Nyt on parasta vaihtaa vähän iloisempiin ajatuksiin, kun nämä ovat aina niin raskaita asioita.

Vanhemmat eivät välttämättä ikinä tajua, vaikka heille miten monin eri tavoin yrittäisi kertoa, mitä pahaa ovat tehneet. Heillä on todennäköisesti niin voimakkaat kiellot ja puolustautumiset päällä, ettei mene perille. Itsesuojelumekanismeja. Saatat vain itse kärsiä lisää, jos yrität kertoa. Surullista, mutta aika usein totta.

Vierailija kirjoitti:

Minun äitini kysyi hiljattain, että voinko elää sen asian kanssa jos hän nyt kuolee, ja välit jäivät tällaisiksi eli huonoiksi. Vastaan siihen kysymykseen kyllä. En ole hänelle mitään velkaa.

Voi vit. mikä kylmä sika olet. Touvottavasti omat kakarasi tekevät sinulle samoin. Paskaa karmaa sinulle.

Vähän ohis mutta ei tosiaankaan kannata toivoa että ne vanhemmat MUUTTUISI. Jos muuttuvatkin niin yleensä pahempaan suuntaan.

Minäkin toivoin vuosikymmeniä että jospa ne alkaisi kuitenkin välittää minusta (eivät alkaneet), jospa lapsenlapset saisi heidät kiinnostumaan (eivät saaneet), jospa he alkaisivat vierailla lastenlasten takia (eivät alkaneet), jospa heitä alkaisi kiinnostaa ja alkaisivat vaikka soitella kuulumisia (eivät alkaneet) jne. Sitä kun lapsellisesti toivoo että vanhemmat edes vähän rakastaisi. Mutta kun ne EIVÄT RAKASTA OLLENKAAN.

Jos olisivat rakastaneet niin koko kaltoinkohtelua ja lapsenhakkaamista ei olisi ikinä tapahtunutkaan.

Vasta yli nelikymppisenä luovutin. Ja aloin rakastaa itse itseäni. Kohtelemaan itse itseä i arvostavasti. Ja tästä pari vuotta eteenpäin en enää edes kaivannut vanhempieni ”rakkautta” vaan heistä tuli melko yhdentekeviä.

Ei teidän vanhempien tarvitse tuntea teitä (tästä puhuttu ketjussa paljon), se riittää että ITSE tunnette itsenne. Ei teidän arvokkuuttenne ja olemassaolonne ole siitä kiinni kiinnostaako elämänne vanhempia, riittää että ITSE olet kiinnostunut itsestäsi ja elämästäsi.

Lukekaa Louise Hay: muuta ajatuksesi, muuta elämäsi. Ohut kirja ja nopea lukea, mutta tuo auttaa pääsemään irti vanhempien vallasta. Sillä ihan kaiken, mitä vanhemmilta toivot, voit antaa itsellesi. Ei sillä enää onnellista lapsuutta saa ja totta kai menetimme hoivan, hellyyden ja kaiken sen mitä lapselle olisi kuulunut, ei tämä sitäkään palauta. Mutta se antaa sen TÄSTÄ ETEENPÄIN.

Älkää roikkuko välinpitämättömissä paskavanhemmissa. Älkää odottako heiltä kiinnostusta. Älkää elätelkö toivetta rakkauden murusista. Koska ette tule niitä saamaan, koskaan. Ne vanhemmat oli täysin epäkelpoja jo silloin kun olit pieni, ja aivan yhtä epäkelpoja nyt. Älä haaskaa arvokasta aikaa ja energiaa heihin, vaan kohdista se sama aika ja energia itsesi rakastamiseen. Kuukauden päästä alkaa tuloksia näkymään jo jonkin verran (kestää viikkoja ohjelmoida oma alitajunta uudestaan, rakastamaan ja kannustamaan omaa itseä).

En enää uhraa ajatuksia, aikaa, vaivaa - ja en edes sitä vanhuuden apua paskakasa-vanhemmilleni, nauttikoot toisistaan ja toksisuudestaa . Minä aloin viimeinkin nyt elämään onnellista elämää jossa itse annan itselleni sen, mitä lapsena olisin kaivannut.

Ja jos joku nyt sanoo että välirikko vanhempiin on osoitus katkeruudesta ja roikkumisesta vanhassa - voi miten väärässä voittekaan olla. Olen onnellisempi kuin koskaan!