Miten lapset vielä vuosienkin jälkeen katkeria ja kantavat kaunaa omille vanhemmilleen?

Vierailija kirjoitti:

En koe enää olevani katkera ja kaunainen, en vaan oikein kestä olla äitini seurassa vieläkään. (Isäni kuoli parikyt vuotta sitten.) Olen äitini seurassa aina pahuksen väsynyt ja surullinen, ja tapaamisen jälkeen vielä surullisempi ja väsyneempi. En vaan jotenkin osaa olla, senkin takia kun meillä ei ole mitään varsinaista puhuttavaa, eikä hän ylipäänsä kuuntele yhtään tai ole erityisen kiinnostunut minusta tai asioistani. Hän pilasi lapsuuteni alkoholismillaan ja aggressiivisuudellaan, kyvyttömyydellään välittää ja hoivata ja ymmärtää lasta.

Tuo on totta, psyykkiset vaikutukset jotka eivät pelkällä terapialla ole helposti ratkaistavissa. Vähän kuin homeongelma, oireilu jatkuu niin kauan kunnes altistus loppuu.

Itselläni jatkuva kritisointi söi edelleen, vaikka terapiassa käytiin monenlaista läpi ja muuten aloin pärjäämään ok. Aina tuli sivallus, moite, pilkka, vaikka tätä yritti ehkäistä ja jopa toimia pitkälti odotusten mukaan. Neuvomista, koulimista, "rehellisyyttä". Vaikka lakkaisi välittämästä ,voi miettiä millaista käytöstä on keltä tahansa läheiseltä tarpeen sietää. Lopulta tajusin, ettei tekemisilläni tai yrittämiselläni koskaan ollutkaan väliä, eikä koskaan tulisi olemaankaan, koska olin vain likasanko. Kohde johon puretaan epävarmuuksia ja turhautumista. Tämä ei parantanut oloa, koska minulla oli vain välinearvo, ei ihmisarvoa lainkaan. Voin käsitellä asiaa maailman tappiin, mutta minut lytätään jos altistan itseni sille. Koska toinen asettaa aina omat tarpeensa (vähätellä) minun tarpeideni (tulla nähdyksi erillisenä ihmisarvoisena ihmisenä) edelle.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En koe enää olevani katkera ja kaunainen, en vaan oikein kestä olla äitini seurassa vieläkään. (Isäni kuoli parikyt vuotta sitten.) Olen äitini seurassa aina pahuksen väsynyt ja surullinen, ja tapaamisen jälkeen vielä surullisempi ja väsyneempi. En vaan jotenkin osaa olla, senkin takia kun meillä ei ole mitään varsinaista puhuttavaa, eikä hän ylipäänsä kuuntele yhtään tai ole erityisen kiinnostunut minusta tai asioistani. Hän pilasi lapsuuteni alkoholismillaan ja aggressiivisuudellaan, kyvyttömyydellään välittää ja hoivata ja ymmärtää lasta.

Tuo on totta, psyykkiset vaikutukset jotka eivät pelkällä terapialla ole helposti ratkaistavissa. Vähän kuin homeongelma, oireilu jatkuu niin kauan kunnes altistus loppuu.

Itselläni jatkuva kritisointi söi edelleen, vaikka terapiassa käytiin monenlaista läpi ja muuten aloin pärjäämään ok. Aina tuli sivallus, moite, pilkka, vaikka tätä yritti ehkäistä ja jopa toimia pitkälti odotusten mukaan. Neuvomista, koulimista, "rehellisyyttä". Vaikka lakkaisi välittämästä ,voi miettiä millaista käytöstä on keltä tahansa läheiseltä tarpeen sietää. Lopulta tajusin, ettei tekemisilläni tai yrittämiselläni koskaan ollutkaan väliä, eikä koskaan tulisi olemaankaan, koska olin vain likasanko. Kohde johon puretaan epävarmuuksia ja turhautumista. Tämä ei parantanut oloa, koska minulla oli vain välinearvo, ei ihmisarvoa lainkaan. Voin käsitellä asiaa maailman tappiin, mutta minut lytätään jos altistan itseni sille. Koska toinen asettaa aina omat tarpeensa (vähätellä) minun tarpeideni (tulla nähdyksi erillisenä ihmisarvoisena ihmisenä) edelle.

Näin on. Olen edelleen varsin voimaton oman suruni ja menetykseni, ja äitini surullisen elämän suhteen. Täysin kohtaamaton suhde, mistään ei voi puhua. Ei päästä lähelleen, ei jaa eikä ota vastaan. Ikää mulla on melkein 50 vuotta.

Vierailija kirjoitti:

Kyllä pilasi. Hänen oma äitinsä.

Ja kuinkahan pitkälle se ketju ylettyykään?

Ymmärrys ehkä auttaa antamaan anteeksi niin, että voi jatkaa omaa elämäänsä kevyemmän taakan kanssa ja silloin onkin jo voittaja!!

Vierailija kirjoitti:

Jos olisin hyökännyt juuri tätä kirjoittajaa kohtaan (lukuunottamatta tuota "ei ole normaalia), ymmärtäisin kommenttisi, mutta puhuin läheisriippuvaisuudesta ja asioiden myöntämisestä itselleen yleisellä tasolla. 

Se vain, että et sinä voi tietää toisen sisäisestä elämästä mitään eikä sulla ole oikeutta nimetä asioita toisen puolesta. "Asioiden myöntäminen itselleen" on myös sellainen kriteeri, jonka asetat omien mittapuidesi mukaan. Ethän sinä ole mikään sanomaan mitä kenenkin pitäisi itselleen myöntää tai määrittele mitenkään muille tärkeitä asioita edes. On huolestuttavaa, ettet ilmeisesti edes ymmärtänyt mitä kommentillani ajoin takaa?Harmillista tuo tuollainen muiden kyökkipsykologisointi, sitähän se on. Se on vallankäyttöä, monet ihmiset tekevät sitä läheisilleen. Ja läheisriippuvaisuus on naistenlehtitermi muutenkin, ei sellaista edes ole olemassa. 

Luin uudelleen viestini ja nyt minä ymmärrän sinua vielä vähemmän. En oikein tiedä, että triggeröikö sinua nyt joku tietty juttu kommenteissani (pahoittelen keittiöpsykolointia ja henkilökohtaisuuksiin menemistä) mutta alkuperäisessä viestissäni painotin lopussa nimenomaan sitä, että puhun yleisesti. Totta kai minä puhun omasta näkökulmastani. Ei niin viisasta ja kaiken ymmärtävää ihmistä olekaan, joka osaisi puhua kaikkien näkökulmasta. Ei sellainen ole edes mahdollista. Sinäkin puhut omasta näkökulmasta. Etenkin tuo lopun "läheisriippuvaisuus on naistenlehtitermi, ei sellaista edes ole omassa". Millä viisaudella ja kyvykkyydellä sinä päätät asian näin? Minulle läheisriippuvaisuus ei ole tabu. Se on asia, josta puhutaan psykologian osa-alueella. Se on asia, josta puhutaan paljon (ihan koulutettujen suilla) etenkin alkoholismin ympärillä. Alkoholismikaan ei ole minulle tabu. Millä oikeudella sinä laitat sanoja minun suuhuni ja väität, ettei läheisriippuvaisuutta ole olemassa? 

Vierailija kirjoitti:

Siksi, että siinä oli hyvin tuttuja sanakäänteitä kuten "ei ole normaalia" (minä määrittelen normaalin, et sinä) ja "ei ole helppoa myöntää itselleen" (minä tiedän asioistasi totuuden) ja pari muutakin sellaista, jotka nostavat heti niskakarvani pystyyn. Et varmasti tarkoittanut pahaa, mutta koetan itse olla hyvin varovainen toisen elämää ja kokemuksia arvioidessa. Esimerkiksi tuo määrittely läheisriippuvaiseksi on ikävä. Siitä ei ole ikinä syytetty, mutta olen huomannut, että sitä usein käytetään välineenä mestarointiin. Tarkoitukseni ei ollut loukata, nuo vain ovat sellaisia juttuja, joista itselläni on tosi huonoja kokemuksia. Toisen määritteleminen omien mittareiden mukaan on henkistä väkivaltaa ja rajattomat helposti menevät siihen mukaan, vaikkei sinun viestisi tahallisesti väkivaltainen ollutkaan.

Ihmettelen vielä sitä, että miten kenenkään mielestä voisi olla normaalia se, että vanhempi kaltoinkohtelee lastaan? Kaltoinkohteluahan se on, että sallii (seksuaalisen) väkivallan jatkua. Kuinka tästä voisi olla eri mieltä?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä olen pyytänyt aikuiselta lapseltani anteeksi sitä että olen ollut vain ihminen, enkä ole tietenkään kyennyt ymmärtämään hänen jokaista sanatonta toivettaan. Lapseni ymmärtää tämän täysin. Omat vanhempani eivät ole ikinä pyytäneet mitään anteeksi, ja ymmärrän heitä enkä ole sitä vaillakaan enää. Johtuu varmaan siitä että oman lapseni aikuistuttua huomasin miten jokainen ne omat virheet tekee.

Jos kyseessä on lasten pahoinpitely tms, poliisiasia, niin kyllä sellaisesta on ihan tervettäkin jäädä pieni kauna ja katkeruus, eikä vanhemman kanssa ole mikään pakko olla tekemisissä jos kokee ettei halua eikä pysty.

Hyvä niin. Ja toisaalta, se että ei ole täydellinen vanhempi on normaalia, ja jopa lasta kehittävää. Eri asia on sitten tässäkin ketjussa kerrotut tarinat, joissa vanhempi on persoonallisuushäiriöinen, alkoholisti, mielenterveydeltään huonossa jamassa jne. Senkin voi tietysti antaa anteeksi ja ymmärtää, mutta vauriot lapsille ovat ihan eri luokkaa, kuin normaalin vanhemman pikku kasvatuspuutteet. 

Eli juuri niin kuin sanoinkin. Halusit siis vain toistaa sanomani. 

En, vaan sanoa asian omin sanoin, oman kokemukseni kautta :)

Et sanonut omasta kokemuksestasi mitään, vaan kirjoitit muiden kirjoituksista. 

Ole hyvä äläkä lainaa toisten tekstejä, jos et oikein osaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos olisin hyökännyt juuri tätä kirjoittajaa kohtaan (lukuunottamatta tuota "ei ole normaalia), ymmärtäisin kommenttisi, mutta puhuin läheisriippuvaisuudesta ja asioiden myöntämisestä itselleen yleisellä tasolla. 

Se vain, että et sinä voi tietää toisen sisäisestä elämästä mitään eikä sulla ole oikeutta nimetä asioita toisen puolesta. "Asioiden myöntäminen itselleen" on myös sellainen kriteeri, jonka asetat omien mittapuidesi mukaan. Ethän sinä ole mikään sanomaan mitä kenenkin pitäisi itselleen myöntää tai määrittele mitenkään muille tärkeitä asioita edes. On huolestuttavaa, ettet ilmeisesti edes ymmärtänyt mitä kommentillani ajoin takaa?Harmillista tuo tuollainen muiden kyökkipsykologisointi, sitähän se on. Se on vallankäyttöä, monet ihmiset tekevät sitä läheisilleen. Ja läheisriippuvaisuus on naistenlehtitermi muutenkin, ei sellaista edes ole olemassa. 

Luin uudelleen viestini ja nyt minä ymmärrän sinua vielä vähemmän. En oikein tiedä, että triggeröikö sinua nyt joku tietty juttu kommenteissani (pahoittelen keittiöpsykolointia ja henkilökohtaisuuksiin menemistä) mutta alkuperäisessä viestissäni painotin lopussa nimenomaan sitä, että puhun yleisesti. Totta kai minä puhun omasta näkökulmastani. Ei niin viisasta ja kaiken ymmärtävää ihmistä olekaan, joka osaisi puhua kaikkien näkökulmasta. Ei sellainen ole edes mahdollista. Sinäkin puhut omasta näkökulmasta. Etenkin tuo lopun "läheisriippuvaisuus on naistenlehtitermi, ei sellaista edes ole omassa". Millä viisaudella ja kyvykkyydellä sinä päätät asian näin? Minulle läheisriippuvaisuus ei ole tabu. Se on asia, josta puhutaan psykologian osa-alueella. Se on asia, josta puhutaan paljon (ihan koulutettujen suilla) etenkin alkoholismin ympärillä. Alkoholismikaan ei ole minulle tabu. Millä oikeudella sinä laitat sanoja minun suuhuni ja väität, ettei läheisriippuvaisuutta ole olemassa? 

Läheisriippuvaisuus ei ole virallinen termi. Se on tuttu naistenlehdistä ja populaareista tietokirjoista, mutta missään virallisessa psykologian tai psykiatrian oppikirjassa sitä ei ole, joten jonkun toisen diagnosointi läheisriippuvaiseksi nettikeskustelussa ei oikein toimi siitäkään näkökulmasta. Sitä tarkoitin.

Mutta keskustelua on turha jatkaa tästä, olet oikeassa siinä, että minua triggeröi keittiöpsykologisointi (toisen tontille ilman lupaa pyrkiminen) omien kokemusteni takia ja ymmärrän, ettet sinä tarkoittanut pahaa.  

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Siksi, että siinä oli hyvin tuttuja sanakäänteitä kuten "ei ole normaalia" (minä määrittelen normaalin, et sinä) ja "ei ole helppoa myöntää itselleen" (minä tiedän asioistasi totuuden) ja pari muutakin sellaista, jotka nostavat heti niskakarvani pystyyn. Et varmasti tarkoittanut pahaa, mutta koetan itse olla hyvin varovainen toisen elämää ja kokemuksia arvioidessa. Esimerkiksi tuo määrittely läheisriippuvaiseksi on ikävä. Siitä ei ole ikinä syytetty, mutta olen huomannut, että sitä usein käytetään välineenä mestarointiin. Tarkoitukseni ei ollut loukata, nuo vain ovat sellaisia juttuja, joista itselläni on tosi huonoja kokemuksia. Toisen määritteleminen omien mittareiden mukaan on henkistä väkivaltaa ja rajattomat helposti menevät siihen mukaan, vaikkei sinun viestisi tahallisesti väkivaltainen ollutkaan.

Ihmettelen vielä sitä, että miten kenenkään mielestä voisi olla normaalia se, että vanhempi kaltoinkohtelee lastaan? Kaltoinkohteluahan se on, että sallii (seksuaalisen) väkivallan jatkua. Kuinka tästä voisi olla eri mieltä?

Uskon että kyseessä on jossakin tapauksissa suhteellisuusharha. Eli kun joku kertoo tulleensa kaltoinkohdelluksi, peilataan sitä oman lapsuuden suruihin tai pettymyksiin ja lähdetään etenemään siitä. Uskon, että turvattomuutta on esimerkiksi vaikea ymmärtää, jos sitä ei ole kokenut. Voi ajatella, että sillä tarkoitetaan vaikka itse saatua luunappia, jota on myöhemmin aidosti pyydetty anteeksi. Ja sitten oletetaan, että muutkin kaltoinkohdellut on aidosti kohdattu jossain vaiheessa, mutta heille on vaan vaikeampaa päästä asian yli. Ei ehkä ymmärretä, että toisen täytyy päästä yksin yli siitä, mihin itse sai apua. Puhumattakaan siitä, että asia ei korjaannu millään; ei sopimisella, alistumisella, raivolla, ei ikinä, ei millään.

Nämähän ovat niin kulttuurisesti ja mm. äitimyytin tai vanhemmuuden odotusten kanssa väärin, että uskon ettei moni voi jotenkin edes kuvitella sellaista graaviutta. Sanotaan että "kaikillahan niitä haasteita on", vaikka luojan kiitos niin ei ole. Normalisoidaan hirveyksiä, koska puhutaan täysin eri asioista sitä tajuamatta.

Kaltoinkohdellusta lapsesta tulee aika usein kyvytön puolustautumaan. Tämä sille joka ihmetteli miksi isältään selkään saanut ei taistele tai anna vastaan. Lapsena jo tapahtuu se syyllistäminen ja manipulointi jossa lapsi oppii että vanhemman mieltä ei saa pahoittaa kun siitä seuraa helvetillinen rangaistus. Lapsi oppii siis suojelemaan vanhempiaan ja pehmentämään asioita jotta sen kaltoinkohtelijavanhemman mieli pysyy hyvänä.

Sama jatkuu aikuisena. Ne ilkeät vanhemmat loukkaa, satuttaa, käy kimppuun, pahoinpitelee. Se aikuinen lapsi tuntee olevansa taas nelivuotias jota rangaistaan jos vanhemmalle tulee paha mieli. Siksi se lapsi ei sano vastaan (vaikka häntä loukataan julmasti), ei uskalla kertoa että loukkaantui (koska vanhempi suuttuisi). Siksi pahpinpitelytkin vain niellään ja otetaan vastaan ja piilotetaan tunteet, ei saa näyttää sille vanhemmalle että sattuu tai tekee kipeää.

Nää on monimutkaisia malleja ja hyvän perheen lapsen on hankala tajuta näitä. Mitään rikosilmoituksia tai poliisin soittamisia se aikuinen lapsi ei myöskään uskalla tehdä. Sitä vanhempa pitää suojella ja pitää peitellä sen tekemät perseilyt, ihan kuin lapsena.

Mä olen itse joutunut omassa kodissani isäni pahoinpitelemäksi enkö osannut muuta kuin lamaantua tilanteessa ja en uskaltanut soittaa poliisia. Isä vielä riehui ja uhkaili ja pakotti minut pyytämään häneltä anteeksi sitä miten huono lapsi olen. Oli yksi pahimpia nöyryytyksiä joutua omassa kotona perheenjäsenen tekemän väkivallan uhriksi, kokea se pelko ja kipu, ja sitten vielä taphtunutta minun piti pyytää anteeksi siltä pahantekijältä. Silkasta pelosta oli pakko totella ja tehdä se, mutta tuntui niin uskomattoman nöyryyttävältä että vatsasta väänti ja teki mieli oksentaa. Ja juuri samaa nöyryyttämistä oli lapsuus täynnä, polvillaan piti anoa anteeksi (asioita joita se vanhempi teki meille, ei siis itse tehtyjä tuhmuuksia), välillä piti ryömiä, välillä suudella vanhemman kenkää, ja ties mitä muuta häpäisemistä.

En tänä päivänäkään pysty tekemään rikosilmoitusta. Siksipä välttelen tapaamista viimeiseen asti. Tätä ei kukaan tajua joka ei ole joutunut samaa kokemaan.

Voi että miten toivon et omat boomeri lapsenhakkaajavanhemmat lukis tän ketjun. Mutta turha toivo, katsovat ehkä otsikon ja ajattelevat hah, ei koske meitä, mehän oltiin erinomaiset vanhemmat!

Vanhempani pilasivat elämäni ja nyt joudun yksin räpiköimään ylös tästä pa sk a sta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä olen pyytänyt aikuiselta lapseltani anteeksi sitä että olen ollut vain ihminen, enkä ole tietenkään kyennyt ymmärtämään hänen jokaista sanatonta toivettaan. Lapseni ymmärtää tämän täysin. Omat vanhempani eivät ole ikinä pyytäneet mitään anteeksi, ja ymmärrän heitä enkä ole sitä vaillakaan enää. Johtuu varmaan siitä että oman lapseni aikuistuttua huomasin miten jokainen ne omat virheet tekee.

Jos kyseessä on lasten pahoinpitely tms, poliisiasia, niin kyllä sellaisesta on ihan tervettäkin jäädä pieni kauna ja katkeruus, eikä vanhemman kanssa ole mikään pakko olla tekemisissä jos kokee ettei halua eikä pysty.

Hyvä niin. Ja toisaalta, se että ei ole täydellinen vanhempi on normaalia, ja jopa lasta kehittävää. Eri asia on sitten tässäkin ketjussa kerrotut tarinat, joissa vanhempi on persoonallisuushäiriöinen, alkoholisti, mielenterveydeltään huonossa jamassa jne. Senkin voi tietysti antaa anteeksi ja ymmärtää, mutta vauriot lapsille ovat ihan eri luokkaa, kuin normaalin vanhemman pikku kasvatuspuutteet. 

Eli juuri niin kuin sanoinkin. Halusit siis vain toistaa sanomani. 

En, vaan sanoa asian omin sanoin, oman kokemukseni kautta :)

Et sanonut omasta kokemuksestasi mitään, vaan kirjoitit muiden kirjoituksista. 

Ole hyvä äläkä lainaa toisten tekstejä, jos et oikein osaa.

Mikäs sulla on hätänä?

Entä kun aikuinen lapsi ei anna anteeksipyyntöjä anteeksi? Mielestäni vastuu siirtyy silloin lapselle ja on hänen ongelmansa kun ei anna anteeksi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyllä pilasi. Hänen oma äitinsä.

Ja kuinkahan pitkälle se ketju ylettyykään?

Ymmärrys ehkä auttaa antamaan anteeksi niin, että voi jatkaa omaa elämäänsä kevyemmän taakan kanssa ja silloin onkin jo voittaja!!

Äitini äidin äiti hylkäsi tyttärensä, pienen vauvan, latoon. Äitini äiti eli kovan elämän orpona orjatyöläisenä. Eli pitkä on kärsimyksen ketju. Minuun se on katkennut. En ole hankkinut lapsia.

Kyllähän tuon tarinan tietäminen on auttanut minua vähän ymmärtämään äitiäni, vähän, mutta silti olen surullinen ja miellän elämän julmana ja epäoikeudenmukaisena, ja ihmiset häijyinä pirulaisina - enimmäkseen.

Vierailija kirjoitti:

Entä kun aikuinen lapsi ei anna anteeksipyyntöjä anteeksi? Mielestäni vastuu siirtyy silloin lapselle ja on hänen ongelmansa kun ei anna anteeksi.

Minä ainakin arvostaisin anteeksipyyntöä. Jos en vaikka pystyisikään antamaan anteeksi, ainakaan heti vielä, kiittäisin, ja sanoisin että teen parhaani.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Siksi, että siinä oli hyvin tuttuja sanakäänteitä kuten "ei ole normaalia" (minä määrittelen normaalin, et sinä) ja "ei ole helppoa myöntää itselleen" (minä tiedän asioistasi totuuden) ja pari muutakin sellaista, jotka nostavat heti niskakarvani pystyyn. Et varmasti tarkoittanut pahaa, mutta koetan itse olla hyvin varovainen toisen elämää ja kokemuksia arvioidessa. Esimerkiksi tuo määrittely läheisriippuvaiseksi on ikävä. Siitä ei ole ikinä syytetty, mutta olen huomannut, että sitä usein käytetään välineenä mestarointiin. Tarkoitukseni ei ollut loukata, nuo vain ovat sellaisia juttuja, joista itselläni on tosi huonoja kokemuksia. Toisen määritteleminen omien mittareiden mukaan on henkistä väkivaltaa ja rajattomat helposti menevät siihen mukaan, vaikkei sinun viestisi tahallisesti väkivaltainen ollutkaan.

Ihmettelen vielä sitä, että miten kenenkään mielestä voisi olla normaalia se, että vanhempi kaltoinkohtelee lastaan? Kaltoinkohteluahan se on, että sallii (seksuaalisen) väkivallan jatkua. Kuinka tästä voisi olla eri mieltä?

Uskon että kyseessä on jossakin tapauksissa suhteellisuusharha. Eli kun joku kertoo tulleensa kaltoinkohdelluksi, peilataan sitä oman lapsuuden suruihin tai pettymyksiin ja lähdetään etenemään siitä. Uskon, että turvattomuutta on esimerkiksi vaikea ymmärtää, jos sitä ei ole kokenut. Voi ajatella, että sillä tarkoitetaan vaikka itse saatua luunappia, jota on myöhemmin aidosti pyydetty anteeksi. Ja sitten oletetaan, että muutkin kaltoinkohdellut on aidosti kohdattu jossain vaiheessa, mutta heille on vaan vaikeampaa päästä asian yli. Ei ehkä ymmärretä, että toisen täytyy päästä yksin yli siitä, mihin itse sai apua. Puhumattakaan siitä, että asia ei korjaannu millään; ei sopimisella, alistumisella, raivolla, ei ikinä, ei millään.

Nämähän ovat niin kulttuurisesti ja mm. äitimyytin tai vanhemmuuden odotusten kanssa väärin, että uskon ettei moni voi jotenkin edes kuvitella sellaista graaviutta. Sanotaan että "kaikillahan niitä haasteita on", vaikka luojan kiitos niin ei ole. Normalisoidaan hirveyksiä, koska puhutaan täysin eri asioista sitä tajuamatta.

Erittäin hyvin kirjoitettu!

Vierailija kirjoitti:

Mua on pahoinpidelty vauvasta 18-vuotiaanai ja mikään lasu ei koskaan puuttunut asiaan kun isä oli tunnettu yritysjohtaja isossa tehtaassa. ”Kunnon mies” muiden silmissä, kotona sadisti hirviö.

Isän käytös on edelleen tuhoavaa, aggressiivista, vahingoittavaa ja minua edelleen vain solvataan, haukutaan, uhkaillaan ja kiristetään. Vaikea antaa anteeksi kun yhä vaan perseily jatkuu.

Näillä apn kaltaisilla jeesustelijoilla on se virheuskomus että jos vanhemmat oli hirveitä lapsuudessa, ne yhtäkkiä ovatkin kivoja kun lapsi on aikuinen. Ei se niin mene! Ku*ipäävanhemmat lapsuudessa ovat ihan samanlaisia aikuisuudessa! Ne ovat alun pitäen epäkelpoja vanhempia eivätkä ne muutu toisenlaisiksi vaikka lapset ovat aikuisia. He kohtelevat lapsiaan huonosti ihan kuolemaansa saakka.

Jännästi syyllistät miestä. Äiti ei ole siis kuvioissa?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei se ole yksin lapsen vastuulla ne välit. Se on molemminpuolista.

Nyt ap ehdottaa, että hän jatkaa samaa rataa rellestämistä ja aikuiset lapset vana lakasee kaiken maton alle-niin kuin lapsena oli pakko. Eihän se nyt niin mene.

Se mistä tulee vääntöä ja sanomista on puhuttava läpi. Vanhemman pitää ottaa käytöksestään vastuu myös ja jos jotenkin loukkaa, muutettava sitä käytöstä. Ellei tämä onnistu, niin varmaan välit jonkin verran viilenee.

Ihmissuhteissa tulee ottaa muut huomioon. Ellei ota, se näkyy suhteiden tilassa.

Ajattelen samalla tavalla. Omien vanhempien kanssa ollaan lopuksi tasaveroisia aikuisia, kuten ketä tahansa tuttavia tai sukulaisia, joiden kanssa pitää käyttäytyä. Jos sitä ei osaa (kumpi tahansa osapuoli), niin välit viilenevät tai voivat katketa. 

Välillä näkee sitäkin, että aikuiset lapset käyttäytyvät kuin murrosikäiset. Kumpikaan ei ole osannut päästää vanhemman ja lapsen roolista irti. 

Vaikeiden vanhempine kanssa se menee niin, että  provosoivat niin pitkään, että reaktiota tulee, kaikilla on se hetki, kun riittää. Sitten kun reaktio tulee syytetään murrosikäiseksi.

Jos alan työkaveria tökkiä tikulla poskeen, joka kerta kun kääntää pään, niin saattaa olla, että minulla on ennen pitkää silmä mustana. Tietysti työkaveri ei saisi minulle aiheuttaa mustaa silmää, mutta kykenenkö katsomaan omaa osuuttani, että kenties ylitin rajan, en lopettanut pyynnöistä huolimatta? Vai syytänkö työkaveria väkivaltaiseksi hulluksi ja uhriudun, kuinka minua kaltoinkohdellaan?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En koe enää olevani katkera ja kaunainen, en vaan oikein kestä olla äitini seurassa vieläkään. (Isäni kuoli parikyt vuotta sitten.) Olen äitini seurassa aina pahuksen väsynyt ja surullinen, ja tapaamisen jälkeen vielä surullisempi ja väsyneempi. En vaan jotenkin osaa olla, senkin takia kun meillä ei ole mitään varsinaista puhuttavaa, eikä hän ylipäänsä kuuntele yhtään tai ole erityisen kiinnostunut minusta tai asioistani. Hän pilasi lapsuuteni alkoholismillaan ja aggressiivisuudellaan, kyvyttömyydellään välittää ja hoivata ja ymmärtää lasta.

Tuo on totta, psyykkiset vaikutukset jotka eivät pelkällä terapialla ole helposti ratkaistavissa. Vähän kuin homeongelma, oireilu jatkuu niin kauan kunnes altistus loppuu.

Itselläni jatkuva kritisointi söi edelleen, vaikka terapiassa käytiin monenlaista läpi ja muuten aloin pärjäämään ok. Aina tuli sivallus, moite, pilkka, vaikka tätä yritti ehkäistä ja jopa toimia pitkälti odotusten mukaan. Neuvomista, koulimista, "rehellisyyttä". Vaikka lakkaisi välittämästä ,voi miettiä millaista käytöstä on keltä tahansa läheiseltä tarpeen sietää. Lopulta tajusin, ettei tekemisilläni tai yrittämiselläni koskaan ollutkaan väliä, eikä koskaan tulisi olemaankaan, koska olin vain likasanko. Kohde johon puretaan epävarmuuksia ja turhautumista. Tämä ei parantanut oloa, koska minulla oli vain välinearvo, ei ihmisarvoa lainkaan. Voin käsitellä asiaa maailman tappiin, mutta minut lytätään jos altistan itseni sille. Koska toinen asettaa aina omat tarpeensa (vähätellä) minun tarpeideni (tulla nähdyksi erillisenä ihmisarvoisena ihmisenä) edelle.

amen.

Se on iso oivallus, että teit hyvin tai huonosti, sillä ei ole väliä. Olet likasanko ja se on sinun tehtäväsi ollut. Jos likasanko poistuu, ja tulee hätä, niinkuin vuorenvarmasti tulee- mihin seoma paha olo nyt puretaan? Pahan olon kanava on poistunut! Joutuu itse kohtaamaan pahan olonsa, mutta siihen ei ole välineitä tai kykyä. Kuvio menee uusiksi ja jonnekin se on purettava. Likasankoa rangaistaan irtiotosta moninaisin keinoin.