Miten lapset vielä vuosienkin jälkeen katkeria ja kantavat kaunaa omille vanhemmilleen?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä olen pyytänyt aikuiselta lapseltani anteeksi sitä että olen ollut vain ihminen, enkä ole tietenkään kyennyt ymmärtämään hänen jokaista sanatonta toivettaan. Lapseni ymmärtää tämän täysin. Omat vanhempani eivät ole ikinä pyytäneet mitään anteeksi, ja ymmärrän heitä enkä ole sitä vaillakaan enää. Johtuu varmaan siitä että oman lapseni aikuistuttua huomasin miten jokainen ne omat virheet tekee.

Jos kyseessä on lasten pahoinpitely tms, poliisiasia, niin kyllä sellaisesta on ihan tervettäkin jäädä pieni kauna ja katkeruus, eikä vanhemman kanssa ole mikään pakko olla tekemisissä jos kokee ettei halua eikä pysty.

Hyvä niin. Ja toisaalta, se että ei ole täydellinen vanhempi on normaalia, ja jopa lasta kehittävää. Eri asia on sitten tässäkin ketjussa kerrotut tarinat, joissa vanhempi on persoonallisuushäiriöinen, alkoholisti, mielenterveydeltään huonossa jamassa jne. Senkin voi tietysti antaa anteeksi ja ymmärtää, mutta vauriot lapsille ovat ihan eri luokkaa, kuin normaalin vanhemman pikku kasvatuspuutteet. 

Entäpä sitten sellainen tilanne, että alkoholistiperheen lapsi pitää kovasti esillä taustaansa, mutta samanaikaisesti järjestää itse lapsilleen vielä pahemman alkoholismia ja perheväkivaltaa sisältävän lapsuuden? Sukupolvien ketju... En tiedä kuinka yleistä se on, mutta uhriutuvaan elämänasenteeseen ja persoonallisuushäiriöön tuntuu kuuluvan täydellinen sokeus sille, mitä itse lähipiirilleen aiheuttaa. Kaikkien pitäisi ymmärtää tätä lasta, joka nyt kuitenkin on jo itse aikuinen ja vanhempi. Siis omien lasten.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä olen pyytänyt aikuiselta lapseltani anteeksi sitä että olen ollut vain ihminen, enkä ole tietenkään kyennyt ymmärtämään hänen jokaista sanatonta toivettaan. Lapseni ymmärtää tämän täysin. Omat vanhempani eivät ole ikinä pyytäneet mitään anteeksi, ja ymmärrän heitä enkä ole sitä vaillakaan enää. Johtuu varmaan siitä että oman lapseni aikuistuttua huomasin miten jokainen ne omat virheet tekee.

Jos kyseessä on lasten pahoinpitely tms, poliisiasia, niin kyllä sellaisesta on ihan tervettäkin jäädä pieni kauna ja katkeruus, eikä vanhemman kanssa ole mikään pakko olla tekemisissä jos kokee ettei halua eikä pysty.

Hyvä niin. Ja toisaalta, se että ei ole täydellinen vanhempi on normaalia, ja jopa lasta kehittävää. Eri asia on sitten tässäkin ketjussa kerrotut tarinat, joissa vanhempi on persoonallisuushäiriöinen, alkoholisti, mielenterveydeltään huonossa jamassa jne. Senkin voi tietysti antaa anteeksi ja ymmärtää, mutta vauriot lapsille ovat ihan eri luokkaa, kuin normaalin vanhemman pikku kasvatuspuutteet. 

Eli juuri niin kuin sanoinkin. Halusit siis vain toistaa sanomani. 

En, vaan sanoa asian omin sanoin, oman kokemukseni kautta :)

Miksi mä antaisin anteeksi sen, että oma äitini tappaa mun rakkaimman ja laittaa siitä tekstiviestin? Helvetti on lomaparatiisi sen rinnalla mitä mä kävin tuolloin läpi. Mä en tule antamaan koskaan tuota anteeksi, en ikinä. Ja mikään ei tule tuota hyvittämään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mua on pahoinpidelty vauvasta 18-vuotiaanai ja mikään lasu ei koskaan puuttunut asiaan kun isä oli tunnettu yritysjohtaja isossa tehtaassa. ”Kunnon mies” muiden silmissä, kotona sadisti hirviö.

Isän käytös on edelleen tuhoavaa, aggressiivista, vahingoittavaa ja minua edelleen vain solvataan, haukutaan, uhkaillaan ja kiristetään. Vaikea antaa anteeksi kun yhä vaan perseily jatkuu.

Näillä apn kaltaisilla jeesustelijoilla on se virheuskomus että jos vanhemmat oli hirveitä lapsuudessa, ne yhtäkkiä ovatkin kivoja kun lapsi on aikuinen. Ei se niin mene! Ku*ipäävanhemmat lapsuudessa ovat ihan samanlaisia aikuisuudessa! Ne ovat alun pitäen epäkelpoja vanhempia eivätkä ne muutu toisenlaisiksi vaikka lapset ovat aikuisia. He kohtelevat lapsiaan huonosti ihan kuolemaansa saakka.

Olen erittäin pahoillani. Onko sinun pakko olla kammottavan isäsi kanssa tekemisissä?

Lasten pahoinpiteleminen on julmaa ja kuvottavaa.

Olen hyvin harvoin tekemisissä ja yritän aina saada ”todistajia” paikalle jotta isä yrittäisi edes käyttäytyä ja ei olisi väkivaltainen. Tämä ei ole auttanut aina. Isäni on esim isoilla sukupäivällisillä ollessani 35v noussut pöydässä seisomaan ja antoi mulle oikein mojovat tukkapöllyt. Kaikki pöydässä oli aivan haavi auki ja järkyttyneen näköisiä. Hetken kiusallisen hiljaisuuden jälkeen jatkoi syömistä ja keskustelua niinkuin mitään ei olisi tapahtunut. Yritin vain nieleskellä itkua. Järkyttävää.

Ja sinä et tehnyt rikosilmoitusta pahoinpitelystä, koska..? Vähemmän itkun nieleskelyä, enemmän seurauksia, todistajia luulisi löytyvän. Muutenkin kannattaisi katkaista kaikki välit moiseen sekopäähän.

Tähänhän usein liittyy sellainen näitä sekovanhempia hyödyttävä henkinen muuri, ettei omaa perhettä vastaan käydä ainakaan julkisella pyykillä. Lojaalius vanhempia kohtaan on koodattu kulttuuriin ja kasvatukseen, mikä tekee kaltoinkohdeltijen lasten asemasta vieläkin raskaamman. Ei riitä, että itse käsittelet nämä vaikeat tunteet, syyllisyys, tunteiden ristiriita, ym. vaan sitä joutuu usein selittelemään muillekin saman sisäänrakennetun koodiston orjille. Näiden ristiriitojen ja vaikeiden tunteiden vuoksi syy välirikkoon tai kaunaan on usein _hyvin_ painava. Ja se toimii vanhempien eduksi vahvasti, mitä tieyenkin tunteettomuudessaan odottavatkin annettuna.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä olen pyytänyt aikuiselta lapseltani anteeksi sitä että olen ollut vain ihminen, enkä ole tietenkään kyennyt ymmärtämään hänen jokaista sanatonta toivettaan. Lapseni ymmärtää tämän täysin. Omat vanhempani eivät ole ikinä pyytäneet mitään anteeksi, ja ymmärrän heitä enkä ole sitä vaillakaan enää. Johtuu varmaan siitä että oman lapseni aikuistuttua huomasin miten jokainen ne omat virheet tekee.

Jos kyseessä on lasten pahoinpitely tms, poliisiasia, niin kyllä sellaisesta on ihan tervettäkin jäädä pieni kauna ja katkeruus, eikä vanhemman kanssa ole mikään pakko olla tekemisissä jos kokee ettei halua eikä pysty.

Hyvä niin. Ja toisaalta, se että ei ole täydellinen vanhempi on normaalia, ja jopa lasta kehittävää. Eri asia on sitten tässäkin ketjussa kerrotut tarinat, joissa vanhempi on persoonallisuushäiriöinen, alkoholisti, mielenterveydeltään huonossa jamassa jne. Senkin voi tietysti antaa anteeksi ja ymmärtää, mutta vauriot lapsille ovat ihan eri luokkaa, kuin normaalin vanhemman pikku kasvatuspuutteet. 

Entäpä sitten sellainen tilanne, että alkoholistiperheen lapsi pitää kovasti esillä taustaansa, mutta samanaikaisesti järjestää itse lapsilleen vielä pahemman alkoholismia ja perheväkivaltaa sisältävän lapsuuden? Sukupolvien ketju... En tiedä kuinka yleistä se on, mutta uhriutuvaan elämänasenteeseen ja persoonallisuushäiriöön tuntuu kuuluvan täydellinen sokeus sille, mitä itse lähipiirilleen aiheuttaa. Kaikkien pitäisi ymmärtää tätä lasta, joka nyt kuitenkin on jo itse aikuinen ja vanhempi. Siis omien lasten.

Noinhan se ikävä kyllä taitaa usein mennä. Ja taudnkuvaan kuuluu uhriutuminen, oman tilanteen kieltäminen ja muiden syyttely. Eikä sille ikävä kyllä voi mitään tehdä, ei se ulkopuolisten sanoista todennäköisesti muutu. Ainoa mitä voi, on yrittää pelastaa lapset viranomaisten avulla. Ja pysyä kaukana tuollaisesta ihmisestä. Valitettavasti usein pitää vajota sinne ihan pohjalle ennenkuin on mahdollista että sairaudentunto herää. Ja mitä enemmän muut yrittää auttaa ja neuvoa ja kantaa vastuuta, sen kauempana on sairaudentunto ja vahvempana uhriutuminen. Mut lapset pitää yrittää pelastaa. Eivät ole vanhempansa jatkeita, vaan heillä on oikeus omaan elämään. 

tämän ajan tyttöpenskat,niitä ei valisteta.Ne menee miten haluut mitenkään et voi puuttuu,sanonkin anteeksi vain "kuin kiimaiset koirat ne menee lähtee..".Miks hitossa pitää poikakamu olla jo pentuna,13v,dokataan jo joka weekend.Jos meet estelee kotona on kax sosiaalitanttaa kylässä viet nuoren vapauden.Riistät.. Tyttöpenskoja on mahoton kasvattaa..Pojat helpompia.Toki luottamus ja vapaus pitää olla,älä sössi sitä.Jotkut rajat klo 22 kotiintuloaika..viikonloppuna viimestään 24.Rajat kaikessa.Mulla kok.tytöistä jäytävää..kait ne vihaa elämänsä viimeiseen päivään.Kyllä oli rasittava 10vuotinen.Nyt aikuiset kunnon sellaiset,kait se elämä opetti..

Jos se huono kohtelu vanhemman taholta jatkuu edelleen, vaikka lapsi on jo aikuistunut, ei sitä voi mitenkään unohtaa, muutoin kuin katkaisemalla välit vanhempaan.

Itselläni oli vielä pitkään aikuisiälläkin se tilanne, että vanhempi vähätteli ja dissasi minua ja kaikkea, mitä tein, ja yritti taivutella toistakin vanhempaani minua vastaan. Otin ihan kunnolla etäisyyttä häneen. Kävin terapiani, ja aloin myös avautumaan tälle vanhemmalleni siitä, miten olin tietyt asiat kokenut. En jaksanut välittää pätkääkään siitä, että hän pahoitti mielensä. Kun sain kaiken purettua, pystyin antamaan anteeksi. Enää en ole katkera, mutta ei meillä koskaan tule mitenkään läheiset välit olemaan. Kun soitan hänelle, kyselen hänen kuulumisiaan, ja "omina kuulumisinani" kerron jotain yleistä lasteni kuulumisista. Hän on tähän erittäin tyytyväinen, koska hänen mielestään minun ei kuulukaan olla mitään muuta kuin äiti. Saan tehdä omalla elämälläni ihan mitä vain, kunhan en "jää kiinni".

Ei se ole yksin lapsen vastuulla ne välit. Se on molemminpuolista.

Nyt ap ehdottaa, että hän jatkaa samaa rataa rellestämistä ja aikuiset lapset vana lakasee kaiken maton alle-niin kuin lapsena oli pakko. Eihän se nyt niin mene.

Se mistä tulee vääntöä ja sanomista on puhuttava läpi. Vanhemman pitää ottaa käytöksestään vastuu myös ja jos jotenkin loukkaa, muutettava sitä käytöstä. Ellei tämä onnistu, niin varmaan välit jonkin verran viilenee.

Ihmissuhteissa tulee ottaa muut huomioon. Ellei ota, se näkyy suhteiden tilassa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä olen pyytänyt aikuiselta lapseltani anteeksi sitä että olen ollut vain ihminen, enkä ole tietenkään kyennyt ymmärtämään hänen jokaista sanatonta toivettaan. Lapseni ymmärtää tämän täysin. Omat vanhempani eivät ole ikinä pyytäneet mitään anteeksi, ja ymmärrän heitä enkä ole sitä vaillakaan enää. Johtuu varmaan siitä että oman lapseni aikuistuttua huomasin miten jokainen ne omat virheet tekee.

Jos kyseessä on lasten pahoinpitely tms, poliisiasia, niin kyllä sellaisesta on ihan tervettäkin jäädä pieni kauna ja katkeruus, eikä vanhemman kanssa ole mikään pakko olla tekemisissä jos kokee ettei halua eikä pysty.

Hyvä niin. Ja toisaalta, se että ei ole täydellinen vanhempi on normaalia, ja jopa lasta kehittävää. Eri asia on sitten tässäkin ketjussa kerrotut tarinat, joissa vanhempi on persoonallisuushäiriöinen, alkoholisti, mielenterveydeltään huonossa jamassa jne. Senkin voi tietysti antaa anteeksi ja ymmärtää, mutta vauriot lapsille ovat ihan eri luokkaa, kuin normaalin vanhemman pikku kasvatuspuutteet. 

Entäpä sitten sellainen tilanne, että alkoholistiperheen lapsi pitää kovasti esillä taustaansa, mutta samanaikaisesti järjestää itse lapsilleen vielä pahemman alkoholismia ja perheväkivaltaa sisältävän lapsuuden? Sukupolvien ketju... En tiedä kuinka yleistä se on, mutta uhriutuvaan elämänasenteeseen ja persoonallisuushäiriöön tuntuu kuuluvan täydellinen sokeus sille, mitä itse lähipiirilleen aiheuttaa. Kaikkien pitäisi ymmärtää tätä lasta, joka nyt kuitenkin on jo itse aikuinen ja vanhempi. Siis omien lasten.

Persoonallisuushäiriöissähän on myös periytyvyyden komponentti. Ja kaltoinkohtelu tuottaa aivomuutoksia varhaisen hoivan puutteiden kautta.

Kun kuuntelee tarinoita kovia kokeneiden lapsuudesta, niin ainakin itse koetan miettiä motiivia, mikä kertomisella on. Kokemukset ovat aina subjektiivisesti värittyneitä ja on olemassa syy miksi pyritään antamaan tietynlainen kuva itsestä tai muista. 

Voi tietysti olla aidostikin sellainen tilanne, ettei kykene vanhemmuuteen omien kokemustensa takia ja usein onkin juuri niin. Kyky asettua muiden asemaan puuttuu, koska keskiössä on oma tarvitsevuus. Viholliskuvat muista ihmisistä ovat silloin tavallisia, koska objektisuhteet eivät ole lainkaan kehittyneet. Koko maailma on oman itsen heijastumaa samaan tapaan kuin psykoottisella. Muut kantavat tämän ihmisen tunteita, joita vastaan taistellaan loputonta taistelua. Ollaan riidoissa koko maailman kanssa epäoikeudenmukaisen kohtelun uhrina.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vanhempani kaltoinkohtelivat minua niin pitkään, kunnes nousin vastarintaan. Aloin puolustaa itseäni. Siinä vaiheessa minusta tehtiin syyllinen, minä olin kaiken pahan alku ja juuri. Minua saa pahoinpidellä, minulle saa valehdella, mutta minulla ei ole oikeutta puolustaa itseäni. Tällainenkö pitäisi unohtaa ja antaa anteeksi? Että olet vuosikausia toisten pahoinvoinnin kohde?

Mulle kävi juuri samoin eli kun viimen aloin puolustaa itseäni, siitä tuli kolmas maailmansota. Vanhempani valehtelivat minusta sukulaisille käsittämättömiä asioita (olen huumekauppias jne) ja siinä meni sukukin samalla kun uskoivat vanhempien valheita. Asun itse 500km päässä suvusta enkä ole pystynyt korjaamaan valheita.

Minulla myös vastaava tilanne. Olen aikuinen, itsenäisesti asiansa hoitava, koulunsa käynyt, työssäkäyvä ihminen. Olen aina ollut kiltti ja väkivallalla kasvatettu ja peloteltu lapsi, enkä koskaan ole uskaltanut tehdä mitään räväkkää. Kunnes tein aikuisena irtioton ja muutin toiselle puolelle Suomea ja tein muutoksia elämääni, kerrankin oman toiveeni mukaan. Kuitenkin vanhempani vaativat, että minun pitäisi päästää heidät mm. tekemään tupatarkastus kotiini, jotta he näkisivät ”omin silmin miten siellä eletään”. Ovat väittäneet puolisoni, jota eivät tunne, olevan minua kohtaan väkivaltainen tms. harhaista. Ovat jopa yrittäneet saada viranomaisia tulemaan kotiini ilman hyvää syytä. Onneksi sain ensimmäistä kertaa elämässäni sosiaaliviranomaisten tietoihin merkinnät lapsuuden väkivallasta ja nykyisestä väkivallan uhasta ja vainosta. Odotan seuraavaksi poliisin yhteydenottoa, niin voin ehkä sitten tehdä tutkintapyynnön samalla, jos tilanne menee pahaksi.

Olen kärsinyt suunnattomia henkisiä ja fyysisiä kipuja ja sairauksia väkivallan ja trauman ja stressin seurauksena ja se sama jatkuu. Suomessa ei ole helppo suojautua vanhemman harjoittamalta vainolta. Haluaisin vain olla rauhassa. Muuta en pyydä.

Vierailija kirjoitti:

Ei se ole yksin lapsen vastuulla ne välit. Se on molemminpuolista.

Nyt ap ehdottaa, että hän jatkaa samaa rataa rellestämistä ja aikuiset lapset vana lakasee kaiken maton alle-niin kuin lapsena oli pakko. Eihän se nyt niin mene.

Se mistä tulee vääntöä ja sanomista on puhuttava läpi. Vanhemman pitää ottaa käytöksestään vastuu myös ja jos jotenkin loukkaa, muutettava sitä käytöstä. Ellei tämä onnistu, niin varmaan välit jonkin verran viilenee.

Ihmissuhteissa tulee ottaa muut huomioon. Ellei ota, se näkyy suhteiden tilassa.

Ajattelen samalla tavalla. Omien vanhempien kanssa ollaan lopuksi tasaveroisia aikuisia, kuten ketä tahansa tuttavia tai sukulaisia, joiden kanssa pitää käyttäytyä. Jos sitä ei osaa (kumpi tahansa osapuoli), niin välit viilenevät tai voivat katketa. 

Välillä näkee sitäkin, että aikuiset lapset käyttäytyvät kuin murrosikäiset. Kumpikaan ei ole osannut päästää vanhemman ja lapsen roolista irti. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen eri kommentoioja, mutta mikään tilanne ei jatku samanlaisena vuosikymmenestä toiseen. Kommentointisi on aikamoista toisen asioilla mestarointia, eiköhän olisi viisainta jättää muiden asiat heidän omaksi asioikseen, eikä mestaroida niitä. Sekin on muuten yksi väkivallan muoto. Omat vanhempani harrastivat sitä paljon, siksi olen sille hyvin allerginen.

En nyt ymmärrä, että minkä takia otit juuri minun kommenttini "suurennuslasin" alle. Minun tarkoituksena oli vain nostaa esille se seikka, että me ihmiset näemme esimerkiksi vanhoihin juuttumisen eri tavalla. Se voi tarkoittaa (ja usein tarkoittaakin) toiselle ihan eri asiaa. Mikä sitten on vanhoihin juuttumista, sen näkee jokainen omalla tavallaan. Tilanteen jatkumisella tarkoitin sitä, että ei ne vanhemmat välttämättä yhtäkkiä vanhemmiten puutu hyviksi ja kivoiksi ihmisiksi. Henkinen väkivalta tms. voi jatkua vuosikymmenestä toiseen, niin surullista kuin se onkin. 

Siksi, että siinä oli hyvin tuttuja sanakäänteitä kuten "ei ole normaalia" (minä määrittelen normaalin, et sinä) ja "ei ole helppoa myöntää itselleen" (minä tiedän asioistasi totuuden) ja pari muutakin sellaista, jotka nostavat heti niskakarvani pystyyn. Et varmasti tarkoittanut pahaa, mutta koetan itse olla hyvin varovainen toisen elämää ja kokemuksia arvioidessa. Esimerkiksi tuo määrittely läheisriippuvaiseksi on ikävä. Siitä ei ole ikinä syytetty, mutta olen huomannut, että sitä usein käytetään välineenä mestarointiin. Tarkoitukseni ei ollut loukata, nuo vain ovat sellaisia juttuja, joista itselläni on tosi huonoja kokemuksia. Toisen määritteleminen omien mittareiden mukaan on henkistä väkivaltaa ja rajattomat helposti menevät siihen mukaan, vaikkei sinun viestisi tahallisesti väkivaltainen ollutkaan.

Jos olisin hyökännyt juuri tätä kirjoittajaa kohtaan (lukuunottamatta tuota "ei ole normaalia), ymmärtäisin kommenttisi, mutta puhuin läheisriippuvaisuudesta ja asioiden myöntämisestä itselleen yleisellä tasolla. 

On myös eri käsityksiä siitä, mitä on hyvät välit.

Osa vanhemmista haluaa elää lastensa kautta ja lasten pitäisi pompata heidän tahdon mukaan ja tehdä valintoja heidän mieleisellä tavalla. Sitten, kun se aikuinen lapsi tekee  ne omat valinnat alkaa kauhea itku ja valitetaan hylkäämistä, kun se lapsi ei välitä heistä- vaikka elää omaa elämää ketään hylkäämättä. Vanhemmat ovat tottuneet, että se lapsi täyttää heidän tarpeet. Kun näin ei enää tapahdu koetaan hylkäämistä ja tulee välirikkoja.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä olen mennyt eteen päin. Menneille ei voi mitään ja on vain omissa käsissä, tuhlaanko tulevan elämän menneiden jauhamiseen.

Ja meillä oli pahoinpitelyä ja seksuaalista häirintää

Oletko tekemisissä vanhempiesi kanssa? Jos et niin olet juuri apn aloituksen mukainen ”lapsellinen menneissä roikkuja”.

Toinen on kuollut ja toisen kanssa olen tekemisissä

No jos olet tekemisissä niin silloinhan kaltoinkohtelu ei enää jatku. Silloin vielä voikin unohtaa menneet. Mutta kun useimmilla se kaltoinkohtelu ja jopa väkivalta yhä jatkuu. Siis koko ajan, ilman merkkiäkään hiipumisesta. Ja sitä se tulee olemaan vanhemman kuolemaan asti.

Mulla itselläni on niin suuri vaara joutua pahoinpidellyksi (ja tämä on jo aktualisoitunut useamman kerran) että en voi tavata vanhempiani. Suojelen henkeäni ja terveyttäni pitämällä etäisyyttä. Ikävää että apn kaltaiset sitten leimaavat tämän lapselliseksi katkeruudeksi.

Kaikissa tilanteissa ei tosiaankaan voi unohtaa menneitä, vaikka kaltoinkohtelu ei enää jatku. Jos vanhempi on esimerkiksi lapsiaan hyväksikäyttänyt pedo, niin tuskin hän enää aikuisia lapsiaan hyväksikäyttää, kun seks. mielenkiinto kohdistuu alaikäisiin. Silti on enemmän kuin ymmärrettävää, jos lapset eivät halua olla missään tekemisissä tuollaisen vanhemman kanssa (riippumatta siitä, onko heillä itsellään lapsia, joita suojella, vaiko ei).

En koe enää olevani katkera ja kaunainen, en vaan oikein kestä olla äitini seurassa vieläkään. (Isäni kuoli parikyt vuotta sitten.) Olen äitini seurassa aina pahuksen väsynyt ja surullinen, ja tapaamisen jälkeen vielä surullisempi ja väsyneempi. En vaan jotenkin osaa olla, senkin takia kun meillä ei ole mitään varsinaista puhuttavaa, eikä hän ylipäänsä kuuntele yhtään tai ole erityisen kiinnostunut minusta tai asioistani. Hän pilasi lapsuuteni alkoholismillaan ja aggressiivisuudellaan, kyvyttömyydellään välittää ja hoivata ja ymmärtää lasta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen eri kommentoioja, mutta mikään tilanne ei jatku samanlaisena vuosikymmenestä toiseen. Kommentointisi on aikamoista toisen asioilla mestarointia, eiköhän olisi viisainta jättää muiden asiat heidän omaksi asioikseen, eikä mestaroida niitä. Sekin on muuten yksi väkivallan muoto. Omat vanhempani harrastivat sitä paljon, siksi olen sille hyvin allerginen.

En nyt ymmärrä, että minkä takia otit juuri minun kommenttini "suurennuslasin" alle. Minun tarkoituksena oli vain nostaa esille se seikka, että me ihmiset näemme esimerkiksi vanhoihin juuttumisen eri tavalla. Se voi tarkoittaa (ja usein tarkoittaakin) toiselle ihan eri asiaa. Mikä sitten on vanhoihin juuttumista, sen näkee jokainen omalla tavallaan. Tilanteen jatkumisella tarkoitin sitä, että ei ne vanhemmat välttämättä yhtäkkiä vanhemmiten puutu hyviksi ja kivoiksi ihmisiksi. Henkinen väkivalta tms. voi jatkua vuosikymmenestä toiseen, niin surullista kuin se onkin. 

Siksi, että siinä oli hyvin tuttuja sanakäänteitä kuten "ei ole normaalia" (minä määrittelen normaalin, et sinä) ja "ei ole helppoa myöntää itselleen" (minä tiedän asioistasi totuuden) ja pari muutakin sellaista, jotka nostavat heti niskakarvani pystyyn. Et varmasti tarkoittanut pahaa, mutta koetan itse olla hyvin varovainen toisen elämää ja kokemuksia arvioidessa. Esimerkiksi tuo määrittely läheisriippuvaiseksi on ikävä. Siitä ei ole ikinä syytetty, mutta olen huomannut, että sitä usein käytetään välineenä mestarointiin. Tarkoitukseni ei ollut loukata, nuo vain ovat sellaisia juttuja, joista itselläni on tosi huonoja kokemuksia. Toisen määritteleminen omien mittareiden mukaan on henkistä väkivaltaa ja rajattomat helposti menevät siihen mukaan, vaikkei sinun viestisi tahallisesti väkivaltainen ollutkaan.

Jos olisin hyökännyt juuri tätä kirjoittajaa kohtaan (lukuunottamatta tuota "ei ole normaalia), ymmärtäisin kommenttisi, mutta puhuin läheisriippuvaisuudesta ja asioiden myöntämisestä itselleen yleisellä tasolla. 

Se vain, että et sinä voi tietää toisen sisäisestä elämästä mitään eikä sulla ole oikeutta nimetä asioita toisen puolesta. "Asioiden myöntäminen itselleen" on myös sellainen kriteeri, jonka asetat omien mittapuidesi mukaan. Ethän sinä ole mikään sanomaan mitä kenenkin pitäisi itselleen myöntää tai määrittele mitenkään muille tärkeitä asioita edes. On huolestuttavaa, ettet ilmeisesti edes ymmärtänyt mitä kommentillani ajoin takaa?Harmillista tuo tuollainen muiden kyökkipsykologisointi, sitähän se on. Se on vallankäyttöä, monet ihmiset tekevät sitä läheisilleen. Ja läheisriippuvaisuus on naistenlehtitermi muutenkin, ei sellaista edes ole olemassa. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En saanut matalasti koulutetuilta vanhemmilta akateemista mallia ja nyt koko yliopiston on tuntunut ulkopuoliselta. Tuntuu vain korkeakoulutetulta juntilta.

Mitäh? :D

Jos vanhempasi eivät itsekään olleet korkeasti koulutettuja niin et kai nyt voi olettaa tai vaatiakaan että he antaisivat sinulle "akateemista mallia". He ovat antaneet sinulle lapsena sellaiset eväät elämään kun ovat kyenneet, ruokaa, vaatteet ja katon pään päälle. Toivottavasit lämpöä ja rakkautta. Parhaansa ovat varmaankin tehneet.

Osoittaa melkoista itsekkyyttä syyllistää omien vanhempien koulutustasoa myöhemmästä omasta aikuisiän opiskelu- tai työmenestyksestä, varsinkin Suomessa jossa korkeakoulutuskin on mahdollista lähes kaikille, sosioekonomisesta asemasta huolimatta. Jos on lapsuudesta selvinnyt ilman vakavia traumoja niin hyvä. Aikuisena tulisi kuitenkin ottaa vastuuta itsestään ja omista tekemisistään. Jos sinusta tuntuu korkeakoulutetulta juntilta niin syyllinen siihen löytyy varmaankin peilistä. Voit joko alkaa sivistämään sieluasi tai syleillä sisäistä junttiuttasi, jokaisen on valittava oma polkunsa.

Et nyt oikein taida ymmärtää mitä siellä taustalla on! Kun mieli on murrettu niin ei oikein voi iloita mistään vaan aina se syvä yksinäisyyden ja huonouden tunne kalvaa mieltä.

Otetaanpa esimerkkinä vaikka kissanpoikanen. Heittele, potki, karju, läimi, pidä huonolla ruualla ja kylmässä jne....kolmas osa sen eliniästä.

Kysymys kuuluukin missä vaiheessa kissa tulee syliisi kehräämään?

Vierailija kirjoitti:

En koe enää olevani katkera ja kaunainen, en vaan oikein kestä olla äitini seurassa vieläkään. (Isäni kuoli parikyt vuotta sitten.) Olen äitini seurassa aina pahuksen väsynyt ja surullinen, ja tapaamisen jälkeen vielä surullisempi ja väsyneempi. En vaan jotenkin osaa olla, senkin takia kun meillä ei ole mitään varsinaista puhuttavaa, eikä hän ylipäänsä kuuntele yhtään tai ole erityisen kiinnostunut minusta tai asioistani. Hän pilasi lapsuuteni alkoholismillaan ja aggressiivisuudellaan, kyvyttömyydellään välittää ja hoivata ja ymmärtää lasta.

Pilasiko joku äitisi elämän hänen ollessaan lapsi?

Kyllä pilasi. Hänen oma äitinsä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei se ole yksin lapsen vastuulla ne välit. Se on molemminpuolista.

Nyt ap ehdottaa, että hän jatkaa samaa rataa rellestämistä ja aikuiset lapset vana lakasee kaiken maton alle-niin kuin lapsena oli pakko. Eihän se nyt niin mene.

Se mistä tulee vääntöä ja sanomista on puhuttava läpi. Vanhemman pitää ottaa käytöksestään vastuu myös ja jos jotenkin loukkaa, muutettava sitä käytöstä. Ellei tämä onnistu, niin varmaan välit jonkin verran viilenee.

Ihmissuhteissa tulee ottaa muut huomioon. Ellei ota, se näkyy suhteiden tilassa.

Ajattelen samalla tavalla. Omien vanhempien kanssa ollaan lopuksi tasaveroisia aikuisia, kuten ketä tahansa tuttavia tai sukulaisia, joiden kanssa pitää käyttäytyä. Jos sitä ei osaa (kumpi tahansa osapuoli), niin välit viilenevät tai voivat katketa. 

Välillä näkee sitäkin, että aikuiset lapset käyttäytyvät kuin murrosikäiset. Kumpikaan ei ole osannut päästää vanhemman ja lapsen roolista irti. 

En väitä että kaikilla olisi näin mutta mun perheessä ne kaltoinkohtelijavanhemmat EIVÄT PIDÄ lapsiaan aikuisena. He pitävät aikuisia kolmi-nelikymppisiä lapsiaan nelivuotiaina. Ja käytös on sen mukaista. ”Lapsia” sätitään, arvostellaan, tiuskitaan, komennellaan ja käskytetään. Lisäksi puhutaan alentuvaan sävyyn. Ja oudointa: lapsille (niille aikuisille!) ei kerrota tärkeitä AIKUISTEN ASIOITA. Siis niidwn eläkeläisvanhempien ns tärkeitä asioita. Nehän ei meitä edes kiinnosta mutta ne vanhemmat itse vihjailee tai sanoo lapsille esim näin ”meillä on näitä AIKUISTEN asioita joista emme teille lapsille voi kertoa”!

Ei sa*tana! Naurattaa jos ei itkettäs. Kaikesta, ihan kaikesta tihkuu läpi se että kohtelevat lapsiaan kuin ne olisi taaperoita. Myös juuri kurittaminen on myös yleistä, siis isä esim retuuttaa tai tönii tai tuuppii.

Epäilen vähän (mulla ei ole mitään tutkimusdataa kylläkään) että aika MONESSA kaltoinkohteluperheessä kuvio on samanlainen. Eli ne eläkeläisaikuiset on jumahtaneet siihen aikaan kun heillä oli taaperolapset joita komenneltiin. Ja tää vaihe jäi päälle. Kymmeniksi vuosiksi. Elämän loppuun asti.