Yle: Väitöstutkimus: Äidit tinkivät urahaaveistaan – perheen sisällä yllättävän vähän neuvotteluvaraa työssäkäynnistä

Vierailija kirjoitti:

Monen perheen valinta olisi se, että molemmat vanhemmat menee töihin ja 1-vuotiaat päiväkotiin.

Mikä tässä on sinusta ongelma? Monessa perheessä toimitaan nykyisin näin.

Vierailija kirjoitti:

Monen perheen valinta olisi se, että molemmat vanhemmat menee töihin ja 1-vuotiaat päiväkotiin.

Mikä tässä on sinusta ongelma? Monessa perheessä toimitaan nykyisin näin.

Niin?

Vierailija kirjoitti:

Pitää vaan ymmärtää kouluttautua oikein.

Tuo on niin väsynyt kommentti ja on kummallista, että sitä hokevat ne, jotka väittävät olevansa viisaampia (kertomalla miten korkealle ovat kouluttautuneet). 

1. Jos tästä hetkestä alkaen kaikki 18-vuotiaat nuoret naiset päättäisivät "kouluttautua oikein", niin fakta on, ettei heille riittäisi aloituspaikkoja eikä työpaikkoja.  

2. Yhteiskunta tarvitsee muitakin kuin huippuosaajia huippupalkoilla. Sinäkin varmasti käytät asioita ja palveluita, joita suorittavat pienipalkkaiset ihmiset. Pienipalkkaisuus ei kuitenkaan pitäisi suoraan tarkoittaa sitä, että heiltä evätään mahdollisuus yhdistää työ ja perhe-elämä kuten rikkaammat sukupuolensa edustajat tekevät. Sen ei myöskään pitäisi tarkoittaa, että heidän työnantajansa käyttävät heidän panostaan räikeästi väärin. 

Monessa työpaikassa uralla eteneminen edellyttää, että työasioita opiskellaan myös vapaa-ajalla kotona. Sitä varten kotona pitäisi saada olla rauhassa, jotta pystyy keskittymään, tai joku katsoisi lasten perään, kun itse on esim. kirjastossa opiskelemassa.

Meillä kävi niin, että urani tyssäsi seinään sen jälkeen, kun saimme exän kanssa lapsen. Etukäteen oli puhetta, että lähden jatkokouluttautumaan, kun vauva on isompi. Ex lupasi myös järjestellä uudelleen työaikansa, kun palaan töihin. Lisäksi hän lupasi jäädä lapsen kanssa hoitovapaalle hetkeksi. Koko äitiysloman ex kitisi, kun tuhlaan kauheasti kauppaan, vaikka hän teki ostokset pikkurahalla. Mies osti maitopurkin, paketin leipää ja jauhelihaa. Minä kannoin viikon ruuat, pesuaineet, vaipat, vauvan ruuat ja muut tarvikkeet. Ex osteli itselleen kaikkea, mutta valitti minulle etten saa ostaa mitään. Minulla ei olisi saanut olla mitään omaa rahaa. Jos sain lahjaksi rahaa, en saanut käyttää sitä itseeni. Jatkokouluttautuminen ei enää ollutkaan vaihtoehto. Piti mennä töihin, vaikka opiskelu olisi nostanut palkkaani ja avannut uusia mahdollisuuksia. Ex ei myöskään jäänyt hoitovapaalle. Ei ollut muka rahaa. Oikeasti mies ei halunnut edes pariksi kuukaudeksi luopua omasta törsäilystään. Hän ei myöskään järjestellyt työaikoja paremmin perhe-elämään sopivaksi, sillä hänen tulonsa olisi hieman laskeneet sen myötä. Vastaavasti minun tuloni olisivat nousseet, koska olisin voinut vaihtaa työtä. Ei käynyt sekään. Mies halusi tienata itse. Exän työaikojen vuoksi jouduin todella paljon tekemään järjestelyjä, että sain omat työaikani sopimaan perheen aikatauluihin. Kuitenkin kaikki lasten kulut (hoitomaksut, vaatteet, allergikon lääkkeet ja yksityislääkärit jne), asunnon juoksevat kulut (vesi, sähkö, vakuutukset jne), autoni kulut ja koko perheen ruuan. Ex lyhensi asuntolainaa melko pienellä summalla. Silti ex valitti etten maksa ikinä mitään ja loisin.

Meni useampi vuosi ennen kuin tajusin ettei tilanteessa ole mitään järkeä. Meni kuitenkin aikaa ennen kuin sain rohkeutta erota. Jostain syystä pelkäsin etten pärjää yksin, vaikka käytännössä hoidin kaiken yksin ja maksoin suuren osan itse. Olen yllättynyt siitä miten paljon minulle jää rahaa käyttööni, sillä esimerkiksi ruokalasku pienentyi huimasti. Lisäksi mies joutuu nyt vihdoin ja viimein itsekin osallistumaan lasten kuluihin elatusmaksujen muodossa. Tämä on parannus entiseen, vaikka hyvätuloinen mies maksaakin vain minimin. Nykyään myös opiskelen työn ohessa parempipalkkaisiin töihin ja tämäkö exää myös ottaa päähän. 

En tiedä mistä minun olisi pitänyt arvata millainen paskapää miehestä kuoriutuu lasten synnyttyä. Ennen lapsia sain käyttää rahaani omiin juttuihini ja kotityöt meni tasaisesti. Keskustelimme ja keskustelimme asioista, mutta tosi paikan tullen mikään sovituista asioista ei toteutunut.

No mikä on lopputulos, joka hyväksytään yleisesti?

Kotiin, vai töihin? Kumpi on parempi vaihtoehto? Päätetään se nyt ja lopetetaan vänkääminen.

Vierailija kirjoitti:

Monessa työpaikassa uralla eteneminen edellyttää, että työasioita opiskellaan myös vapaa-ajalla kotona. Sitä varten kotona pitäisi saada olla rauhassa, jotta pystyy keskittymään, tai joku katsoisi lasten perään, kun itse on esim. kirjastossa opiskelemassa.

Ei edellytä.

Mistä te tiedätte, että olette menettäneet sen URAN miehen ja perheen takia? Entäs jos vain on niin että joku parempi onkin saanut havittelemasi paikan?

Minkälaisista varmoista töistä olette joutuneet luopumaan? Ja kieltäytymään perhesyistä?

Esimerkkejä kehiin vain onko niitä?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Monessa työpaikassa uralla eteneminen edellyttää, että työasioita opiskellaan myös vapaa-ajalla kotona. Sitä varten kotona pitäisi saada olla rauhassa, jotta pystyy keskittymään, tai joku katsoisi lasten perään, kun itse on esim. kirjastossa opiskelemassa.

Ei edellytä.

Kyllä edellyttää. Jatkuvaa itsensä kehittämistä ja työntekoa 24/7. Myös lenkkikaverin kanssa keskustellaan töistä...nykypäivää.

Epäilen että harvassa työpaikassa on edes mahdollista luoda uraa. Sairaanhoitajilla ei kovin montaa paikkaa ole eikä opettajilla.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Monessa työpaikassa uralla eteneminen edellyttää, että työasioita opiskellaan myös vapaa-ajalla kotona. Sitä varten kotona pitäisi saada olla rauhassa, jotta pystyy keskittymään, tai joku katsoisi lasten perään, kun itse on esim. kirjastossa opiskelemassa.

Ei edellytä.

Kyllä edellyttää. Jatkuvaa itsensä kehittämistä ja työntekoa 24/7. Myös lenkkikaverin kanssa keskustellaan töistä...nykypäivää.

Höpönlöpön. Teen uraa enkä juttele töistä lenkkikavereiden kanssa. Urasuuntautuneet ihmiset on tehokkaita eikä niitä, jotka jumittaa töissä yömyöhään. Delegointi ja priorisointi on tärkeitä taitoja.

Vierailija kirjoitti:

No mikä on lopputulos, joka hyväksytään yleisesti?

Kotiin, vai töihin? Kumpi on parempi vaihtoehto? Päätetään se nyt ja lopetetaan vänkääminen.

Valitsen uran JA perheen.

Vierailija kirjoitti:

Jos nainen ei pysty oman miehensä kanssa neuvottelemaan ja sopimaan kummallekin sopivasta järjestelystä, tuskin työelämä hänessä kovinkaan kummoista naisjohtajaa menettää.

Kouluttautumalla hyväpalkkaiselle alalle, tiebaamalka hyvin ja valitsemalka oikeanlaisen miehen nainen pystyy valkan hyvin luomaan uraa. Itsestä se on kiinni, ei yhteiskunnasta.

T. Ylilääkäriäiti, joka jakoi miehensä kanssa hoitovapaan 1:1

Mietin miksi tämä sai niin huiman määrän alapeukkuja?

T. N38, ei lapsia eikä ole tulossakaan

Vierailija kirjoitti:

Epäilen että harvassa työpaikassa on edes mahdollista luoda uraa. Sairaanhoitajilla ei kovin montaa paikkaa ole eikä opettajilla.

Molemmissa ammatissa on tarjolla erilaisia pestejä erilaisille palkoilla ja tylehdoilla ja erilaisiin kiinnostuksenkohteisiin. Laajoja ammatteja, joista ei kannattaisi tehdä yleistyksiä.

Vierailija kirjoitti:

Meillä jaettiin lapsen kanssa kotona olo puoliksi. Vuosi ja vuosi. 

Me kyllä keskusteltiin tästä jo lasta yrittäessä, että en halua olla pidempään kuin vuoden kotona, ja juteltiin siitä minkä ikäinen lapsi olisi mukava laittaa tarhaan. Päädyttiin kaksivuotiaaseen. 

Säästettiin yhdessä odotusaika yhteiselle tilille rahaa hoitovapaata varten, jottei kummallekaan tule tiukkaa (lähinnä miehelle, joka oli pidempään hoitovapaalla). Sama säästäminen on jatkunut lapsen synnyttyä, katetaan lapsen menoja sieltä yhdessä. 

Tämän on tietty mahdollistanut se, että meidän tulotaso on aika samanlainen, itse tienaan vähän enemmän kuin mies. 

Sama järjestely täälläkin, noin vuosi+vuosi. Esikoisen kanssa oli melkein sama juttu.

Nyt mies on hoitovapaalla 3-vuotiaan esikoisen ja 1-vuotiaan kuopuksen kanssa. Minä tienaan muutamia satasia enemmän kuin mies.

2020-luvun Suomessa on naisen ihan turha yrittää u.riutua. Se, hankkiiko lapsia, on jokaisen naisen oma päätös ja ihan jokainen nainen aivan varmasti tietää, mitä siitä voi pahimmillaan seurata. Moni meistä on itsekin kasvanut (ydin)perheessä, jossa isä on ollut vain hätäinen allekirjoitus matikankokeen kulmassa. Ja silti nämä naiset pariutuvat miesten kanssa, jotka toimivat samoin kuin heidän omat isänsä ja näiden isät ovat aina toimineet: pakenevat työhön, koska eivät osaa/uskalla/halua olla isiä lapsille, jotka hankitaan statussymboleiksi, joiden saavutuksilla voi sitten kers.ailla muille uraisille, vaikka hädin tuskin muistaa niiden jälkeläistensä ikiä ja koko nimiä.

Ainoa mahdollisuus naiselle saada sekä ura että lapsi ja välttää m.rttyyrius on kouluttautua niin pitkälle, että on varaa hankkia se lapsi kokonaan yksin. Miehet kyllä lupailevat kaikenlaista tarpeessaan saada kaikki, mitä muillakin miehillä on (iso asunto, kallis auto, lapset, täydellinen vaimo, joka pystyy kahdentumaan niin, että on yhtä aikaa sekä kotona lasten kanssa että työssä tienaamassa), mutta aniharva niitä lupauksiaan lunastaa.

Poikkeuksiakin tietysti löytyy niin miesten kuin naisten joukosta. Varmasti meissä naisissakin on heitä, joita ei haittaa luopua omista uramahdollisuuksista perheen takia ja miehissä heitä, jotka ihan aidosti haluavat luoda suhteen lapsiinsa ja olla läsnä heidän elämässään.

Yhteen perheeseen harvoin mahtuu kaksi täysipainoista ja kunnianhimoista uraa, jos perheessä on lapsia ja halutaan, että aikaa jää lasten, aikuisten ja koko perheen hyvinvoinnille. Ainakin se vaatii molemmilta vanhemmilta tosi paljon ja yleensä lisäksi hyviä tukiverkostoja. Meillä näin oli periaatteessa, mutta emme silti olleet täysin tasa-arvoisessa asemassa miehen kanssa. Vastuu lapsista, kodista ja sosiaalisten suhteiden hoidosta jäi enemmän kuitenkin minulle. Mies ei yrittäjänä myöskään ”pystynyt” jäämään vanhempainvapaalle tai hoitovapaalle. Meillä oli muutama läheinen paljonkin apuna lasten ollessa pieni ja ostimme myös apuja ulkopuolelta. Silti lasten ollessa jo hieman isompia muutama ulkopuolinen kuormittava asia johti siihen, että toinen lapsista tarvitsi enemmän vanhempiaan. Vaihdoin nousujohteisesta työstäni, jossa oli tuolloin paljon reissaamista ja pitkiä päiviä kevyempään julkisen puolen esimiestehtävään. Tein tämän vapaaehtoisesti, mutta en voi kieltää, etteikö ratkaisu ole myös harmittanut, etenkin taloudellisesta näkökulmasta ja myös omaan uraan panostamisen näkökulmasta. Perheen ja myös oman hyvinvointini näkökulmasta ratkaisu on ollut tietysti parempi. Silti jäi jonkinlainen katkeruus miestä kohtaan eikä parisuhteemme ole ennallaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

No mikä on lopputulos, joka hyväksytään yleisesti?

Kotiin, vai töihin? Kumpi on parempi vaihtoehto? Päätetään se nyt ja lopetetaan vänkääminen.

Valitsen uran JA perheen.

Jos se on mahdollista miehille, niin miksei olisi myös naisille? Totta kai molempien sukupuolten panos kannattaa työelämässä hyödyntää.

Vierailija kirjoitti:

2020-luvun Suomessa on naisen ihan turha yrittää u.riutua. Se, hankkiiko lapsia, on jokaisen naisen oma päätös ja ihan jokainen nainen aivan varmasti tietää, mitä siitä voi pahimmillaan seurata. Moni meistä on itsekin kasvanut (ydin)perheessä, jossa isä on ollut vain hätäinen allekirjoitus matikankokeen kulmassa. Ja silti nämä naiset pariutuvat miesten kanssa, jotka toimivat samoin kuin heidän omat isänsä ja näiden isät ovat aina toimineet: pakenevat työhön, koska eivät osaa/uskalla/halua olla isiä lapsille, jotka hankitaan statussymboleiksi, joiden saavutuksilla voi sitten kers.ailla muille uraisille, vaikka hädin tuskin muistaa niiden jälkeläistensä ikiä ja koko nimiä.

Ainoa mahdollisuus naiselle saada sekä ura että lapsi ja välttää m.rttyyrius on kouluttautua niin pitkälle, että on varaa hankkia se lapsi kokonaan yksin. Miehet kyllä lupailevat kaikenlaista tarpeessaan saada kaikki, mitä muillakin miehillä on (iso asunto, kallis auto, lapset, täydellinen vaimo, joka pystyy kahdentumaan niin, että on yhtä aikaa sekä kotona lasten kanssa että työssä tienaamassa), mutta aniharva niitä lupauksiaan lunastaa.

Poikkeuksiakin tietysti löytyy niin miesten kuin naisten joukosta. Varmasti meissä naisissakin on heitä, joita ei haittaa luopua omista uramahdollisuuksista perheen takia ja miehissä heitä, jotka ihan aidosti haluavat luoda suhteen lapsiinsa ja olla läsnä heidän elämässään.

Tuota miesvihaa kannattaisi työstää jotenkin. Jos isäsi on ollut kusipää, niin pahoittelut siitä. Älä kuitenkaan yleistä kokemuksiasi koko sukupuoleen. Lasten hankkiminen ei ole ainoastaan varakkaiden ihmisten juttu.

Kovin moni mies tuntuu muuttuvan lasten saannin jälkeen. Surullista. Tästä pitäisi puhua enemmän ja varoittaa naisia. Ja saada miehet jotenkin tajuamaan oman vastuunsa nykyistä paremmin. Sovituista asioista on pidettävä kiinni, vaikka ne tuntuisivat epämiellyttäviltä tai hankalilta ja naiselle ei voi säilyttää kaikkia seurauksia. Toivottavasti tulevilla lapsia kaivaavien sukupolvilla on miehiin parempi ote ja miehet haluavat sitoutua perheeseen läsnäololla ja hoivalla nykyistä enemmän.