Lue keskustelun säännöt.
Lapselle ei riitä mikään, mitä teen.
18.11.2020 |
6-vuotias on ihan käsittämättömän tyytymätön kaikkeen.
Jos paistan munkkeja, hän olisikin halunnut omenakakkua. Syö munkin, mutta marisee koko illan, että koska teen omenakakkua.
Pyytää, että teen lelulle vaatteen. Askartelen sellaisen hänen vanhoista vaatteistaan. Muuten hyvä, mutta olisikin pitänyt olla toisenlainen. Yritän tehdä toisenlaisen. Ei kelpaa, ei ole tarpeeksi sellainen tai tällainen.
Pyytää, että autan lahkeet kumisaappaiden päälle. Autan. Ei kelpaa, pitäisi olla jotenkin paremmin ja eri tavalla.
Pyytää päästä kylpyyn. Lasken kylpyveden. Se on liian kuulemma liian kuumaa (on alle 37 asteista kuitenkin). Kehotan odottamaan hetken, niin lämpötila laskee. Ei, kylpy on pilalla, koska vesi oli liian kuumaa eikä kylpyyn voi mennä, vaikka vesi viilenisi - sitten se onkin jo liian viileää.
Kylvyssä on ainakin 10 kylpylelua. Mutta yksi puuttuu. Sitä ei löydy mistään ja sitä yhtä kylpylelua huudetaan seuraavat puoli tuntia.
Lapsi pyytää omenaa. Laitan omenanpaloja tarjolle. Pahaa, saisiko mandariinin. Laitan mandariinilohkoja lautaselle. Pahaa. Jne.
Tuntuu, että en tee mitään oikein. Pahinta on, että lapsi alkaa muistuttaa toista vanhempaansa, jonka mielestä en myöskään koskaan tee mitään oikein, ikinä. Koko sen ajan, kun olen hänet tuntenut, tein niin tai näin, niin teen aina väärin. Vaikka tekisin, kuten hän on pyytänyt, niin silti se on jotenkin väärin ja huonosti tehty.
Mikä neuvoksi?
Kommentit (155)
Mä haluan kans vinkkejä, samanlainen lapsi 6v ja ollut todella tyytymätön jo vauvasta lähtien. Erona että en anna lapselle koskaan mitään mitä hän haluaa, kun vinkuu jotakin, mutta saatan antaa palkinnoksi hyvästä käytöksestä jonkin hänen toivomansa asian, kun hän on hyvällä tuulella. Muuten tuntuu, että häneltä kokoaika puuttuu jotakin vaikka perusasiat on kunnossa. Todella nirso ruoan kanssa, mutta en ole antanut siinäkään periksi, jos tarjottu ruoka ei kelpaa niin olkoot syömättä sitten. Ja joku saman kokenut voisi kertoa, että onko iän karttuessa helpottanut? Omakin mieli menee mustaksi tuollaisesta vaikka olen iloinen ja positiivinen muuten. Erityisherkkyyttä olen epäillyt jo 5v ja löytyy kirjallisuuttakin siihen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Elämä on raskasta, jos arki on tuollaista. Ajantajua ei lapsella ole, ei osaa ajatella että aika ei riitä tehdä sekä että leipomuksia samana päivänä ja olisi muutakin tekemistä kuin temppuilla autossa istumisen kanssa, niin että ei päästä lähtemään. Jämäkkää nyt tehdään näin - tyyliä täytyy vaan jaksaa, eihän tuosta muuten tule mitään. Jos sanoo, että arvaan miten tässä käy, että en tee omenakakkua kun et sitä kumminkaan syö, kun se on valmista. Ei tarvii yrittää olla koko ajan mukava, niin ehkä hän arvostaa sitten enemmän jos äiti joskus tekee mitä hän pyytää.
Tässä on sekin puoli, että lapsella on elämässä niin paljon epämiellyttäviä asioita, että yritän ehkä sitten vaan jotenkin tasoittaa sitä niin, että meillä olisi lapsen kanssa mukavaa. Mutta tuntuu, että epäonnistun siinä useammin kuin onnistun.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Katso peiliin ja mieti: oletko sinä aikuinen, oletko sinä perheesi palveluskuntaa vai peräti orja, vai oletko peräti ennustaja, jonka kuuluu tietää, mitä tulevaisuudessa tapahtuu?
Et kai sentään. Sinä näet peilissä äidin, jonka kuuluu asettaa lapselle rajat. Jos lapsi vinkuu omenakakkua, voit luvata että tehdään sellainen ensi viikonlopuksi.
Miksi sinun pitää tehdä kaikki "oikein"? Siis LAPSEN oikkujen mukaan? Et kai sinä voi olla tosissasi sitä mieltä, että se on aina LAPSI joka on oikeassa etkä koskaan sinä.
Nyt tämän ketjun luettuasi saat av:n yksimielisellä päätöksellä luvan olla väärässä. Saat tehdä sen lapsen kanssa ihan kaiken täysin väärin. Älä kuitenkaan jätä sanomatta lapselle, että "sinähän pyysit munkkeja ja minä tein juuri niin kuin sinä pyysit", siis aloituksessa mainitussa munkinpaistotilanteessa.
Lapsi on jo 6-vuotias. Onko hän jotenkin kehitysvammainen vai mistä johtuu, että hän ei itse osaa edes paloitella mandariinia ja etsiä itse omia kylpylelujaan? Vaikka olisi, niin silti sinun ei tarvitse hyppiä hänen pillinsä mukaan.
Ei hän vaan etsi. Niitä leluja on joka päivä kadoksissa. Lapsi levittää ne ympäri kotia. Ja sitten on juuri joku sormenpään kokoinen pikkuelukka kadoksissa ja lapsi karjuu. Eikä etsi. Ei etsi, vaikka sanoisin, että etsi itse. Olen kokeillut.
Tähän on maailman helpoin ratkaisu. Et etsi sinäkään.
Mutta tämähän ei sulle tullut edes mieleen.
/69
Vierailija kirjoitti:
Näin käy, kun lapsia hankkivat sellaiset ihmiset, joilla ei ole harmainta aavistustakaan, miten lasten kanssa toimitaan ja oma henkinen kunto sekä parisuhteen tila on sellainen, että todellakaan siihen ei mitään lapsia pitäisi hankkia.
Lapsen tekeminen on siitä erikoinen asia, että se on ihmisen koko loppuelämää ehkä eniten määrittävä yksittäinen ratkaisu, ja silti jotkut tuntuvat tekevän sen hetken mielijohteesta, selvittämättä ensin ollenkaan, mitä sellainen projekti vaatii ja onko itsellä valmiuksia siihen.
Näin juuri. Lisäksi en voi olla ihmettelemättä, miksi ap päätti lisääntyä lapsen isän kanssa, jos tämä on luonteeltaan kuten lapsensa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Voisiko lapsen kanssa pysähtyä ja pyrkiä sanoittamaan hänen tunteitaan tyylillä "Nyt huomaan, että sinulla taitaa olla pettynyt olo, olenko oikeassa? Mistähän se voisi johtua, että sinulle on niin tärkeä tämä asia ja että siitä tulee paha mieli? Voisinko auttaa sinua tässä asiassa? Pettymys ja kiukku voi tuntua ikävältä mutta otetaan nyt rauhallinen hetki ja annetaan niiden tunteiden tulla, missä kohtaa kehoa ne tuntuu yms. Tunteet tulee ja tunteet menee, ja vaikka ne ei tunnu aina kivalta, niin on tärkeää saada tuntea ne, ja sitten lopulta huomaakin, että kyllä se kiukku-tunnekin loppui".
Eli et pyrkisikään "tekemään oikein" ja löytämään miljoonan eri vaiheen kautta, että onko se nyt munkki vai pannukakku vai pulla mitä lapsi haluaa (ja eihän tässä nyt oikeasti mistään pullasta ole kyse vaan siitä, että lapsella on jostain syystä huono olo ja se asia pitäisi kohdata). Lapsia myös ahdistaa se, ettei rajoja anneta, siitä voi tulla olo, ettei vanhempi ole turvallinen ja päätä joitakin asioita minun puolestani ja että aikuinen ei ole arvostuksen arvoinen. Rajat on rakkautta.
Olen yrittänyt sanoittaa ja kysyä. Lopputuloksena lapsi alkaa raivota, että ei hän tiedä, älä kysele. Tai sitten hän alkaa matkia puhettani lässyttävällä, inhottavalla äänellä kuin koulukiusaaja. Tämä on tullut nyt ihan kahden viimeisen viikon sisällä ja luulen, egttä on oppinut sen päiväkodista. Todella epämiellyttävää.
En alkanut tarjota munkin sijaan muuta. Harmittaa vaan, kun kuvittelet ilahduttavasi toista yllätysmunkeilla ja sitten saat kuulla koko illan valitusta, että koskas teet sitä omenakakkua.
Sitten sanot, että matkiminen on epäkohteliasta käytöstä ja et pidä siitä, se loukkaa. Siksi jos sitä tekee uudestaan, saa rangaistuksen. Rangaistus on joku sopiva, esim. lempilelu pois päiväksi. Kerrot ehdot ja pidät niistä kiinni. Jos valitetaan, niin sanot että jos ei halua epämiellyttäviä rangaistuksia, niin ei käyttäydy tavalla joka ei ole sopiva. Valinta on oma.
Eikö rangaistuksen pitäisi liittyä jotenkin asiaan? Tuohan on ihan tuulesta temmattu, että lempilelu pois, jos puhuu inhottavalla äänellä. Eihän se liity tilanteeseen mitenkään vaan on mielivaltaa.
Mutta joo. Minne minä sen lempilelun sitten laitan? Näen jo, miten lapselle tulee tuollaisesta raivo päälle ja hän penkoo sen lelun sieltä kaapista tai jostain, minne sen olen laittanut. Ainoa, mitä keksin, on iskeä se vaikka ulkovarastoon ja ovi lukkoon. Ja sitten lapsi karjuu siellä ulkovaraston oven takana loppuillan.
Ei. Rangaistuksen ei pidä liittyä mitenkään asiaan. Mistä ihmeestä sinä sen olet keksinyt? Ja näköjään keksit ratkaisun. Tuskin lapsi jaksaa karjua ulkovaraston ulkopuolella kovin montaa kertaa.
Joo, luulen, että hänen ei tarvitse sitten karjua siellä enää koskaan, kun naapuri soittaa poliisit.
Kuinka niin?
Poliisit tulevat paikalle, kysyvät mistä on kyse, ja sinä kerrot, että lapsi ei suostunut laittamaan turvavöitä yms, ja siitä rangaistuksena lelu/puhelin/pelikone meni varastoon.
Todennäköisesti poliisit kertovat lapselle, että lapsi saa olla kiitollinen, kun hänellä on välittävä äiti. Lisäksi kertovat lapselle, että turvavöitä pitää käyttää, ja ketään ei saa kiusata ei edes äitiä.
Sinua kehuvat ja kannustavat.
Lähtevät pois.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Voisiko lapsen kanssa pysähtyä ja pyrkiä sanoittamaan hänen tunteitaan tyylillä "Nyt huomaan, että sinulla taitaa olla pettynyt olo, olenko oikeassa? Mistähän se voisi johtua, että sinulle on niin tärkeä tämä asia ja että siitä tulee paha mieli? Voisinko auttaa sinua tässä asiassa? Pettymys ja kiukku voi tuntua ikävältä mutta otetaan nyt rauhallinen hetki ja annetaan niiden tunteiden tulla, missä kohtaa kehoa ne tuntuu yms. Tunteet tulee ja tunteet menee, ja vaikka ne ei tunnu aina kivalta, niin on tärkeää saada tuntea ne, ja sitten lopulta huomaakin, että kyllä se kiukku-tunnekin loppui".
Eli et pyrkisikään "tekemään oikein" ja löytämään miljoonan eri vaiheen kautta, että onko se nyt munkki vai pannukakku vai pulla mitä lapsi haluaa (ja eihän tässä nyt oikeasti mistään pullasta ole kyse vaan siitä, että lapsella on jostain syystä huono olo ja se asia pitäisi kohdata). Lapsia myös ahdistaa se, ettei rajoja anneta, siitä voi tulla olo, ettei vanhempi ole turvallinen ja päätä joitakin asioita minun puolestani ja että aikuinen ei ole arvostuksen arvoinen. Rajat on rakkautta.
Olen yrittänyt sanoittaa ja kysyä. Lopputuloksena lapsi alkaa raivota, että ei hän tiedä, älä kysele. Tai sitten hän alkaa matkia puhettani lässyttävällä, inhottavalla äänellä kuin koulukiusaaja. Tämä on tullut nyt ihan kahden viimeisen viikon sisällä ja luulen, egttä on oppinut sen päiväkodista. Todella epämiellyttävää.
En alkanut tarjota munkin sijaan muuta. Harmittaa vaan, kun kuvittelet ilahduttavasi toista yllätysmunkeilla ja sitten saat kuulla koko illan valitusta, että koskas teet sitä omenakakkua.
Sitten sanot, että matkiminen on epäkohteliasta käytöstä ja et pidä siitä, se loukkaa. Siksi jos sitä tekee uudestaan, saa rangaistuksen. Rangaistus on joku sopiva, esim. lempilelu pois päiväksi. Kerrot ehdot ja pidät niistä kiinni. Jos valitetaan, niin sanot että jos ei halua epämiellyttäviä rangaistuksia, niin ei käyttäydy tavalla joka ei ole sopiva. Valinta on oma.
Eikö rangaistuksen pitäisi liittyä jotenkin asiaan? Tuohan on ihan tuulesta temmattu, että lempilelu pois, jos puhuu inhottavalla äänellä. Eihän se liity tilanteeseen mitenkään vaan on mielivaltaa.
Mutta joo. Minne minä sen lempilelun sitten laitan? Näen jo, miten lapselle tulee tuollaisesta raivo päälle ja hän penkoo sen lelun sieltä kaapista tai jostain, minne sen olen laittanut. Ainoa, mitä keksin, on iskeä se vaikka ulkovarastoon ja ovi lukkoon. Ja sitten lapsi karjuu siellä ulkovaraston oven takana loppuillan.
Ei. Rangaistuksen ei pidä liittyä mitenkään asiaan. Mistä ihmeestä sinä sen olet keksinyt? Ja näköjään keksit ratkaisun. Tuskin lapsi jaksaa karjua ulkovaraston ulkopuolella kovin montaa kertaa.
Joo, luulen, että hänen ei tarvitse sitten karjua siellä enää koskaan, kun naapuri soittaa poliisit.
Kukaan ei soita poliiseja lapsen kiukkukohtauksen takia. Takaan sen. Ja kun et reagoi huutamiseen mitenkään, se loppuu yllättävän nopeasti.
Ja vaikka soittaisikin niin itse näkisin sen hyvänä asiana. Poliisi ei tietenkään tuollaisessa tapauksessa tule paikalle mutta jos leikitään että tulisi, niin siinähän olisi lapselle hieno oppimiskokemus. Riittävästi kun räyhää niin tulevat viranomaisetkin ovelle.
/69
Jos lapsi seisoo pihalla 6 asteen lämpötilassa pelkissä pikkuhousuissa ja vesisateessa parkumassa varaston oven takana, niin ainakin minä soittaisin viranomaisille, jos olisi jonkun muun lapsi.
Lapsi tuodaan sisälle ja laitetaan vaikka seitsemän lukon taakse ja vahditaan että se ei pääse uudestaan ulos.
Vierailija kirjoitti:
Mä haluan kans vinkkejä, samanlainen lapsi 6v ja ollut todella tyytymätön jo vauvasta lähtien. Erona että en anna lapselle koskaan mitään mitä hän haluaa, kun vinkuu jotakin, mutta saatan antaa palkinnoksi hyvästä käytöksestä jonkin hänen toivomansa asian, kun hän on hyvällä tuulella. Muuten tuntuu, että häneltä kokoaika puuttuu jotakin vaikka perusasiat on kunnossa. Todella nirso ruoan kanssa, mutta en ole antanut siinäkään periksi, jos tarjottu ruoka ei kelpaa niin olkoot syömättä sitten. Ja joku saman kokenut voisi kertoa, että onko iän karttuessa helpottanut? Omakin mieli menee mustaksi tuollaisesta vaikka olen iloinen ja positiivinen muuten. Erityisherkkyyttä olen epäillyt jo 5v ja löytyy kirjallisuuttakin siihen.
No sehän tässä on. Kun sitten itsellä on tosi usein paha mieli. Minäkin olen iloinen ja hyväntuulinen ihminen tavallisesti. Mutta kyllä siinä tosiaan mieli mustuu, kun suunnittelet, että nyt tehdään lapsen kanssa jotain kivaa, vaikka metsäretki. Laitat eväät ja mietit kivan paikan. Ja sitten, kun pitäisi lähteä, lapsi kiukuttelee joka ikisestä vaatekappaleesta ja kaikesta. Sitten, kun pääsee metsään, on siellä ihan innoissaan kuitenkin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Oikeasti mietityttää, voiko tuollainen käytös olla geeneissä? Vai onko vaan oppinut isältään.
On oppinut isältään. Siis sen, että äiti on kynnysmatto ja hyppää kun käsketään. Että äitiä voi määräillä ja äidille voi märistä. Eihän äiti anna mitään signaalia etteikö näin olisi. Fiksu lapsi.
Tämän lapsen vanhemmat ovat eronneet. Hän on vihainen ja surullinen. Hän haluaa takaisin ydinperheensä hinnalla millä vain. Hän tarkkailee, kuinka vanhemmat puhuvat toisilleen, ja päättelee että kaikki on äidin vikaa. Jos hänkin asettuu äitiä vastaan, ehkä hän saa isän ja perheensä takaisin.
Tässä on totuuden siemen varmasti. Jos vanhempien keskinäiset välit eivät ole asialliset, joutuu lapsi kohtuuttoman valintatilanteen eteen, kun pitäisi päättää kummalle on lojaali.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Elämä on raskasta, jos arki on tuollaista. Ajantajua ei lapsella ole, ei osaa ajatella että aika ei riitä tehdä sekä että leipomuksia samana päivänä ja olisi muutakin tekemistä kuin temppuilla autossa istumisen kanssa, niin että ei päästä lähtemään. Jämäkkää nyt tehdään näin - tyyliä täytyy vaan jaksaa, eihän tuosta muuten tule mitään. Jos sanoo, että arvaan miten tässä käy, että en tee omenakakkua kun et sitä kumminkaan syö, kun se on valmista. Ei tarvii yrittää olla koko ajan mukava, niin ehkä hän arvostaa sitten enemmän jos äiti joskus tekee mitä hän pyytää.
Tässä on sekin puoli, että lapsella on elämässä niin paljon epämiellyttäviä asioita, että yritän ehkä sitten vaan jotenkin tasoittaa sitä niin, että meillä olisi lapsen kanssa mukavaa. Mutta tuntuu, että epäonnistun siinä useammin kuin onnistun.
Luulet, että tuollainen pompottelu on lapselle mukavaa? Lapsi saa rauhan kun pistät hänelle rajat. Sitten hänellä on mukavaa kanssasi. Nyt hänellä on hirveä jatkuva stressi ja epätyytyväisyys. Koska hänellä on valtaa jota hän ei pysty kantamaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Voisiko lapsen kanssa pysähtyä ja pyrkiä sanoittamaan hänen tunteitaan tyylillä "Nyt huomaan, että sinulla taitaa olla pettynyt olo, olenko oikeassa? Mistähän se voisi johtua, että sinulle on niin tärkeä tämä asia ja että siitä tulee paha mieli? Voisinko auttaa sinua tässä asiassa? Pettymys ja kiukku voi tuntua ikävältä mutta otetaan nyt rauhallinen hetki ja annetaan niiden tunteiden tulla, missä kohtaa kehoa ne tuntuu yms. Tunteet tulee ja tunteet menee, ja vaikka ne ei tunnu aina kivalta, niin on tärkeää saada tuntea ne, ja sitten lopulta huomaakin, että kyllä se kiukku-tunnekin loppui".
Eli et pyrkisikään "tekemään oikein" ja löytämään miljoonan eri vaiheen kautta, että onko se nyt munkki vai pannukakku vai pulla mitä lapsi haluaa (ja eihän tässä nyt oikeasti mistään pullasta ole kyse vaan siitä, että lapsella on jostain syystä huono olo ja se asia pitäisi kohdata). Lapsia myös ahdistaa se, ettei rajoja anneta, siitä voi tulla olo, ettei vanhempi ole turvallinen ja päätä joitakin asioita minun puolestani ja että aikuinen ei ole arvostuksen arvoinen. Rajat on rakkautta.
Olen yrittänyt sanoittaa ja kysyä. Lopputuloksena lapsi alkaa raivota, että ei hän tiedä, älä kysele. Tai sitten hän alkaa matkia puhettani lässyttävällä, inhottavalla äänellä kuin koulukiusaaja. Tämä on tullut nyt ihan kahden viimeisen viikon sisällä ja luulen, egttä on oppinut sen päiväkodista. Todella epämiellyttävää.
En alkanut tarjota munkin sijaan muuta. Harmittaa vaan, kun kuvittelet ilahduttavasi toista yllätysmunkeilla ja sitten saat kuulla koko illan valitusta, että koskas teet sitä omenakakkua.
Sitten sanot, että matkiminen on epäkohteliasta käytöstä ja et pidä siitä, se loukkaa. Siksi jos sitä tekee uudestaan, saa rangaistuksen. Rangaistus on joku sopiva, esim. lempilelu pois päiväksi. Kerrot ehdot ja pidät niistä kiinni. Jos valitetaan, niin sanot että jos ei halua epämiellyttäviä rangaistuksia, niin ei käyttäydy tavalla joka ei ole sopiva. Valinta on oma.
Eikö rangaistuksen pitäisi liittyä jotenkin asiaan? Tuohan on ihan tuulesta temmattu, että lempilelu pois, jos puhuu inhottavalla äänellä. Eihän se liity tilanteeseen mitenkään vaan on mielivaltaa.
Mutta joo. Minne minä sen lempilelun sitten laitan? Näen jo, miten lapselle tulee tuollaisesta raivo päälle ja hän penkoo sen lelun sieltä kaapista tai jostain, minne sen olen laittanut. Ainoa, mitä keksin, on iskeä se vaikka ulkovarastoon ja ovi lukkoon. Ja sitten lapsi karjuu siellä ulkovaraston oven takana loppuillan.
Ei. Rangaistuksen ei pidä liittyä mitenkään asiaan. Mistä ihmeestä sinä sen olet keksinyt? Ja näköjään keksit ratkaisun. Tuskin lapsi jaksaa karjua ulkovaraston ulkopuolella kovin montaa kertaa.
Joo, luulen, että hänen ei tarvitse sitten karjua siellä enää koskaan, kun naapuri soittaa poliisit.
Kukaan ei soita poliiseja lapsen kiukkukohtauksen takia. Takaan sen. Ja kun et reagoi huutamiseen mitenkään, se loppuu yllättävän nopeasti.
Ja vaikka soittaisikin niin itse näkisin sen hyvänä asiana. Poliisi ei tietenkään tuollaisessa tapauksessa tule paikalle mutta jos leikitään että tulisi, niin siinähän olisi lapselle hieno oppimiskokemus. Riittävästi kun räyhää niin tulevat viranomaisetkin ovelle.
/69
Ei sinun tarvitse reagoida kaikkeen mitä lapsi keksii vaatia. Jos puhuu inhottavalla äänellä, niin sinähän voit vaikka lauleskella jotain etkä ole edes kuulevinasi.
Mitä luulette lapsen kiukkukohtauksen takia soitettujen poliisien sanovan lapselle, joka huutaa kolmatta tuntia "tahdon uimaan", kun hallit ovat kiinni ja luonnovedet jäässä? Minä olisi ollut iloinen, jos joku olisi soittanut poliiseille, jotka olisivat ehkä saaneet lapsen huudon loppumaan vähän aikaisemmin.
Ns. eskariuhma?
[url]http://lapsenmaailma.fi/teemat/kasvu/eskaristressi-kuohuttaa-6-vuotiast…]
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Katso peiliin ja mieti: oletko sinä aikuinen, oletko sinä perheesi palveluskuntaa vai peräti orja, vai oletko peräti ennustaja, jonka kuuluu tietää, mitä tulevaisuudessa tapahtuu?
Et kai sentään. Sinä näet peilissä äidin, jonka kuuluu asettaa lapselle rajat. Jos lapsi vinkuu omenakakkua, voit luvata että tehdään sellainen ensi viikonlopuksi.
Miksi sinun pitää tehdä kaikki "oikein"? Siis LAPSEN oikkujen mukaan? Et kai sinä voi olla tosissasi sitä mieltä, että se on aina LAPSI joka on oikeassa etkä koskaan sinä.
Nyt tämän ketjun luettuasi saat av:n yksimielisellä päätöksellä luvan olla väärässä. Saat tehdä sen lapsen kanssa ihan kaiken täysin väärin. Älä kuitenkaan jätä sanomatta lapselle, että "sinähän pyysit munkkeja ja minä tein juuri niin kuin sinä pyysit", siis aloituksessa mainitussa munkinpaistotilanteessa.
Lapsi on jo 6-vuotias. Onko hän jotenkin kehitysvammainen vai mistä johtuu, että hän ei itse osaa edes paloitella mandariinia ja etsiä itse omia kylpylelujaan? Vaikka olisi, niin silti sinun ei tarvitse hyppiä hänen pillinsä mukaan.
Ei hän vaan etsi. Niitä leluja on joka päivä kadoksissa. Lapsi levittää ne ympäri kotia. Ja sitten on juuri joku sormenpään kokoinen pikkuelukka kadoksissa ja lapsi karjuu. Eikä etsi. Ei etsi, vaikka sanoisin, että etsi itse. Olen kokeillut.
Oletko varma, että teillä ei ole liikaa leluja, jos niitä kylpylelujakin on kymmenen?
[url]https://lapsenmaailma.fi/teemat/kasvu/eskaristressi-kuohuttaa-6-vuotias…]
Onnistuisiko nyt?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kiitos sille, joka vinkkasi tuosta Jordan B Petersonista. Googletin ja vaikuttaa siltä, että tuosta kirjasta voisi saada jotain vinkkejä.
Sanoit aikaisemmin, että mielestäsi rangaistus ottaa lelu pois on mielivaltaa. Se ei ole mielivaltaa, kun kerrot, että se on sääntö. Kerrot etukäteen tarkasti mitä käy ja miksi (otat lelun pois koska lapsi käyttäytyy huonosti ja loukkavalla tavalla, joka ei ole oikein. Jos käyttäytyy huonosti ja loukkaavalla tavalla, niin sillä on seuraus) ja kerrot myös milloin lelun saa takaisin. Sen voi vaikka kirjoittaa tauluun. Sitten kun lapsi huutaa, sanot että taulussa ei lue, että lelun saa takaisin huutamalla. Joten se on turhaa.
Tuo kuulostaa niiin tutulta, paitsi mulla noita on kaksi. Kaksoset nääs. Välillä itken vaan vessassa. Voimia.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Voisiko lapsen kanssa pysähtyä ja pyrkiä sanoittamaan hänen tunteitaan tyylillä "Nyt huomaan, että sinulla taitaa olla pettynyt olo, olenko oikeassa? Mistähän se voisi johtua, että sinulle on niin tärkeä tämä asia ja että siitä tulee paha mieli? Voisinko auttaa sinua tässä asiassa? Pettymys ja kiukku voi tuntua ikävältä mutta otetaan nyt rauhallinen hetki ja annetaan niiden tunteiden tulla, missä kohtaa kehoa ne tuntuu yms. Tunteet tulee ja tunteet menee, ja vaikka ne ei tunnu aina kivalta, niin on tärkeää saada tuntea ne, ja sitten lopulta huomaakin, että kyllä se kiukku-tunnekin loppui".
Eli et pyrkisikään "tekemään oikein" ja löytämään miljoonan eri vaiheen kautta, että onko se nyt munkki vai pannukakku vai pulla mitä lapsi haluaa (ja eihän tässä nyt oikeasti mistään pullasta ole kyse vaan siitä, että lapsella on jostain syystä huono olo ja se asia pitäisi kohdata). Lapsia myös ahdistaa se, ettei rajoja anneta, siitä voi tulla olo, ettei vanhempi ole turvallinen ja päätä joitakin asioita minun puolestani ja että aikuinen ei ole arvostuksen arvoinen. Rajat on rakkautta.
Olen yrittänyt sanoittaa ja kysyä. Lopputuloksena lapsi alkaa raivota, että ei hän tiedä, älä kysele. Tai sitten hän alkaa matkia puhettani lässyttävällä, inhottavalla äänellä kuin koulukiusaaja. Tämä on tullut nyt ihan kahden viimeisen viikon sisällä ja luulen, egttä on oppinut sen päiväkodista. Todella epämiellyttävää.
En alkanut tarjota munkin sijaan muuta. Harmittaa vaan, kun kuvittelet ilahduttavasi toista yllätysmunkeilla ja sitten saat kuulla koko illan valitusta, että koskas teet sitä omenakakkua.
Sitten sanot, että matkiminen on epäkohteliasta käytöstä ja et pidä siitä, se loukkaa. Siksi jos sitä tekee uudestaan, saa rangaistuksen. Rangaistus on joku sopiva, esim. lempilelu pois päiväksi. Kerrot ehdot ja pidät niistä kiinni. Jos valitetaan, niin sanot että jos ei halua epämiellyttäviä rangaistuksia, niin ei käyttäydy tavalla joka ei ole sopiva. Valinta on oma.
Eikö rangaistuksen pitäisi liittyä jotenkin asiaan? Tuohan on ihan tuulesta temmattu, että lempilelu pois, jos puhuu inhottavalla äänellä. Eihän se liity tilanteeseen mitenkään vaan on mielivaltaa.
Mutta joo. Minne minä sen lempilelun sitten laitan? Näen jo, miten lapselle tulee tuollaisesta raivo päälle ja hän penkoo sen lelun sieltä kaapista tai jostain, minne sen olen laittanut. Ainoa, mitä keksin, on iskeä se vaikka ulkovarastoon ja ovi lukkoon. Ja sitten lapsi karjuu siellä ulkovaraston oven takana loppuillan.
Ei. Rangaistuksen ei pidä liittyä mitenkään asiaan. Mistä ihmeestä sinä sen olet keksinyt? Ja näköjään keksit ratkaisun. Tuskin lapsi jaksaa karjua ulkovaraston ulkopuolella kovin montaa kertaa.
Joo, luulen, että hänen ei tarvitse sitten karjua siellä enää koskaan, kun naapuri soittaa poliisit.
Kukaan ei soita poliiseja lapsen kiukkukohtauksen takia. Takaan sen. Ja kun et reagoi huutamiseen mitenkään, se loppuu yllättävän nopeasti.
Ja vaikka soittaisikin niin itse näkisin sen hyvänä asiana. Poliisi ei tietenkään tuollaisessa tapauksessa tule paikalle mutta jos leikitään että tulisi, niin siinähän olisi lapselle hieno oppimiskokemus. Riittävästi kun räyhää niin tulevat viranomaisetkin ovelle.
/69
Jos lapsi seisoo pihalla 6 asteen lämpötilassa pelkissä pikkuhousuissa ja vesisateessa parkumassa varaston oven takana, niin ainakin minä soittaisin viranomaisille, jos olisi jonkun muun lapsi.
Ja et menisi toki kysymään että mikä nyt on, ethän? Ja lapsi omasta tahdostaan VARASTON ulkopuolella itkemässä eikä ulko-oven... että eikö olisi ihan ilmiselvää että nyt on lapsella ihan oma tahto siellä räyhätä
Sitä paitsi lapsi ei vahingoitu siitä, että on pikkuhousuissa kylmässä sateessa ulkona. Vilu tulee, mutta siihen ei kuole. Kun lapsi tulee sisään, niin kuivataan pyyhkeellä ja lapsi laittaa lämpimät vaatteet. Lisäksi lapsi tietenkin laittaa ne märät vaatteensa kuivumaan ihan itse.
Mitä ihmeen rangaistuksia ap jakelee jotka liittyy itse tekoon? Onko teillä hammurabin laki siellä :D
Silmä silmästä siis, vai ehkä:
"Jos orja sanoo omistajalleen: "et ole herrani!", niin omistaja todistakoon hänet orjakseen ja leikatkoon häneltä korvan."
Jos lapsi sanoo sinulle että et ole hänen äitinsä niin leikkaat hältä korvan?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Elämä on raskasta, jos arki on tuollaista. Ajantajua ei lapsella ole, ei osaa ajatella että aika ei riitä tehdä sekä että leipomuksia samana päivänä ja olisi muutakin tekemistä kuin temppuilla autossa istumisen kanssa, niin että ei päästä lähtemään. Jämäkkää nyt tehdään näin - tyyliä täytyy vaan jaksaa, eihän tuosta muuten tule mitään. Jos sanoo, että arvaan miten tässä käy, että en tee omenakakkua kun et sitä kumminkaan syö, kun se on valmista. Ei tarvii yrittää olla koko ajan mukava, niin ehkä hän arvostaa sitten enemmän jos äiti joskus tekee mitä hän pyytää.
Tässä on sekin puoli, että lapsella on elämässä niin paljon epämiellyttäviä asioita, että yritän ehkä sitten vaan jotenkin tasoittaa sitä niin, että meillä olisi lapsen kanssa mukavaa. Mutta tuntuu, että epäonnistun siinä useammin kuin onnistun.
Olet ymmärtänyt väärin: lasten kasvatus on harvoin pelkästään mukavaa. Lisäksi on niin, että mitä vähemmän kasvattaa, sitä epämukavammaksi se muuttuu. Lapsi, jolla on turvalliset rajat koettelee rajoja vähemmän kuin sellainen, jolla ei rajoja ole. Jokainen normaali lapsi koettelee rajoja enemmän tai vähemmän. Mitä enemmän kasvatat ja pidät rajoista kiinni, niin sitä mukavampaa teillä on. Luuletko tosiaan, että lapsella on mukavaa, kun hänen aikansa menee äitinsä pompotteluun? Kannattaa käyttää puolet siitä pompotteluajasta kasvatukseen, huudon kuulemiseen ja rajojen pitämiseen. Se toinen puoli on sitten mukavaa yhteistä aikaa, kun lapsi tuntee olonsa turvalliseksi. Ajan myötä se kasvatusaika pienenee, ja kun lapsi kokee, että hänellä on turvallinen olo, niin teillä on suurin osa ajasta mukavaa yhdessäoloaikaa.
Ja et menisi toki kysymään että mikä nyt on, ethän? Ja lapsi omasta tahdostaan VARASTON ulkopuolella itkemässä eikä ulko-oven... että eikö olisi ihan ilmiselvää että nyt on lapsella ihan oma tahto siellä räyhätä