Lue keskustelun säännöt.
Mun äiti kuoli, mies kiukuttelee kun ei pääse työmatkalle
28.01.2014 |
Mun miehen työhön kuuluu aika paljon matkustamista, mutta hän voi käytännössä jäädä matkoilta pois koska hän on johtotehtävissä ja voi aina saada reissuun sijaisen tai hoitaa työt etänä. Mä menetin mun äitini ihan äskettäin ja toivoin mieheltä että voisiko hän olla menemättä työmatkalle koska mua pelottaa iltaisin. Tulee ihan sellainen olo, että mä olen pieni lapsi illalla jolla ei ole enää äitiä. Muistan ne hetket kun äiti piti sylissä ja menen siihen tilaan kun käperryn illalla sänkyyn. Mä palaudun sinne hetkeen lapsuudessa kun kävin nukkumaan ja äiti oli olohuoneessa vielä valvomassa, se teki olon turvalliseksi. Vaikka mä tiedän että olen jo aikuinen, niin nyt kun äiti kuoli jotenkin ymmärsin että ei helvetti, mä en ole lapsi enää koskaan. Mä olen selvinnyt aika hyvin nyt koska meidän lapset on tosi reippaita ja ihania ja heidän ansiostaan elämä jatkuu, mutta kun lapset käy nukkumaan mä jotenkin hajoan.
Sen vuoksi kerroin tän kaiken miehelle, että miten mä tarvitsen sitä juuri nyt.
Mies jätti menemättä matkalle mutta kostaa mulle nyt henkisesti sen että ei päässyt. Mies oli eilen tosi vihainen ja muistutti kuinka paljon firmalle maksaa se että hän ei ole nyt matkalla, ja kuinka tärkeää se matka oli. Hän jäi mun tueksi, mutta koko ajan nokitti sillä että hänen ei pitäisi olla kotona. Mitä helvetin tukea se on?? Mä menetin täysin malttini illalla ja huusin miehelle että etkö sä ymmärrä että musta tuntuu että kuolen jos joudun yksin nukkumaan nyt, että mä tarvin sitä mutta mies väitti että rankkaa tää on hänellekin kun työ kärsii.
Mä olen käynyt nk. ammattiauttajalla vastikään ja tukeutunut sisaruksiini, mutta toki mies on joutunut seuraamaan mun suruprosessia joka on ihan vasta alussa. Mä en kaada kaikkea mun mieheni niskaan ja hän on käynyt normaalisti töissä ja kavereillaan.
Musta tuntuu ihan helvetin pahalta, tuntuu että mä vihaan mun miestä.. Millainen ihminen toimii noin ja miten mä voin koskaan luottaa siihen että se on mun tukena, kun ei se selvästi edes halua olla. Tuntui kun mun suolet ois vedetty ulos suusta kun se syyti mun niskaan sen että hänen tärkeä työmatkansa peruuntuu mun takia.
Kommentit (128)
Kuvittelin, että äitisi on kuollut juuri nyt, mutta ilmeisesti tapahtumasta on jo aikaa. Olen pahoillani puolestasi, mutta miehesi on kyllä oikeassa. Arjen pitää jatkua, eikä hän voi jäädä pitelemään sinua kädestä kiinni pelkojesi takia. Myötätuntoa toki pitää olla eikä kiukutella saa.
Vuodatuksesi perusteella olet kohtuuton vaatimuksissasi. Ja kyllä, olen itsekin menettänyt vanhempani.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="28.01.2014 klo 10:08"]
Olet melkoinen kitisijä ja miehesi tyranni. Olet itsekin menettänyt äitini ja miehestäni oli silloin suurta tukea, mutta en pyytänyt työmenoja karsimaan.
[/quote]
Ei mun mies ole tyranni. Se on vaan välinpitämätön ja se priorisoi työnsä mun edelle. Äiti kuolee ihmiseltä vaan kerran, työmatkoja tulee aina ja kyllä mies tietää sen itsekin että niitä tulee, on aina ollut ja ne matkat on minusta olleet ihan hyvä asia.
Kenen puoleen nainen kääntyy iltaisin jos ei aviomiehensä?Kun lapset on menneet nukkumaan ja jään yksin, on ihan normaalia olla vähän kitisijä. Aika ilkeältä ihmiseltä vaikutat.:(
Mitä järkeä on avioliitossa, jos vastamäessä käännytään paluusuuntaan..
[quote author="Vierailija" time="28.01.2014 klo 10:11"]
Kuvittelin, että äitisi on kuollut juuri nyt, mutta ilmeisesti tapahtumasta on jo aikaa. Olen pahoillani puolestasi, mutta miehesi on kyllä oikeassa. Arjen pitää jatkua, eikä hän voi jäädä pitelemään sinua kädestä kiinni pelkojesi takia. Myötätuntoa toki pitää olla eikä kiukutella saa.
Vuodatuksesi perusteella olet kohtuuton vaatimuksissasi. Ja kyllä, olen itsekin menettänyt vanhempani.
[/quote]
Ihan siis vastikään kuoli, alle kuukausi.
Millä perusteella minä olen mielestänne kohtuuton...? Minusta on kohtuuttomampaa että mä joudun edes kirjoittamaan tänne tällaista... jos mieheni äiti kuolisi, mä tekisin kaikkeni helpottaakseni miehen oloa. Oikeasti kaikkeni. Elämä jatkuu kyllä, mutta just nyt kun hautajaisetkaan eivät ole vielä olleet niin ei voi ajatella noin.. just nyt tuntuu, että se ei jatku.
Olen pahoillani ap äitisi poismenosta sekä tuosta kostomentaliteetistä, jota miehesi taholta joudut nyt kestämään. Ei se tunnu oikealta ei, enkä lähde häntä puolustamaan. Sinulla on oikeus tunteisiisi (Antsku on kyllä pilannut tämän lauseen, mutta tarkoitan sitä! =) ), tietysti miehelläkin on, mutta todellakin joku työmatka, joka ei ole pakollinen, olisi tässä vaiheessa nyt aika sivuseikka. Tarkoitan, että hänen kokemansa tympiintyminen työmatkan ohi suun menemisestä on oikeutettu tunne, MUTTA ei pitäisi olla noin tilannetajuton, että sanoisi sen ääneen. Se on ihan totta, että kun läheinen kuolee, siinä kokee monenlaista tunnetta. Sinun pitäisi saada surra rauhassa ja käsitellä kaikkia niitä tunteita, joka on todellakin paljon muuta kuin pelkät hautajaiset ja that's it... Äidin kuollessa todellakin menettää osan lapsuuttaan ja asiaa joutuu työstämään monella tavalla. Olisi ihanaa, jos saisit iltaisin käpertyä sinne sänkyyn turvassa ja miehesi osaisi olla sinulle läsnä. =( Ja ymmärrän tuon malttisi menettämisen, sinä tarvitset mieheltäsi tukea eikä hän osaa sitä sinulle nyt tarjota tavalla, jota odotat ja kaipaat. Jollain tapaa yksin se suru on kuitenkin kohdattava, auttaisiko jos koitat vaan olla varaamatta liiaksi toiveitasi miehen tuen suuntaan ja tukeutua juuri niihin sisaruksiisi? Koitan ajatella omaa parastasi, en oikein jaksa lässyttää siitä kuinka mies varmaan yrittää parhaansa ja hänelläkin voi olla vaikeaa, mrrh, kyllä pitäisi yrittää vielä vähän paremmin. Siis jos ei tuollaisessa tilanteessa voi luottaa siihen, että se kumppani on se peruskallio siinä vierellä, kun oma maailmasi järkkyy, niin missä tilanteessa siihen enää uskaltaa luottaa? Joten ehkä itse pääsisit helpommalla surutyössäsi, kun päästäisit irti siitä toiveesta, että hän jotenkin maagisesti yhtäkkiä alkaisi sinua tukea paremmin. Surullista, mutta joillekin ei empatiakykyä ole jaettu kahmalokaupalla, vaikken toki halua miestäsi tässä nyt liiaksi dissatakaan. Jos ei itse ole kokenut suurta menetystä, ei ehkä osaa eläytyä siihen, mitä toinen tarvitsee. Kuitenkin, toivon sulle voimia näihin hetkiin, halaus!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minustakin olet aika kohtuuton, Sorry vaan. Ryhdistäydy vähän. Surra saa ja pitää, mutta et voi sälyttää vastuuta olostasi miehelle. Ja kyllä, minultakin kuoli äiti 2 v. sitten.
Lähinnä mulle tässä suurin ahdistus on se, että mies jätti menemättä työmatkalle, mutta sitten kun se jäi, se on ihan helvetin inhottava mua kohtaan. Mä en pakottanut sitä jäämään, mä toivoin sitä tosi paljon ja sanoin just siitä että tää on mun elämäni vaikein aika. Ei mun oloa helpota tää, pahentaa vaan. Jos matka olisi pakollinen, mä ymmärtäisin että sen täytyi lähteä- mutta matka on vapaaehtoinen koulutusmatka joka ei oikeastaan edes liity mieheni duuniin, se vaan edustaa firmaansa yhdessä muutaman muun kanssa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="28.01.2014 klo 10:18"]Olen pahoillani ap äitisi poismenosta sekä tuosta kostomentaliteetistä, jota miehesi taholta joudut nyt kestämään. Ei se tunnu oikealta ei, enkä lähde häntä puolustamaan. Sinulla on oikeus tunteisiisi (Antsku on kyllä pilannut tämän lauseen, mutta tarkoitan sitä! =) ), tietysti miehelläkin on, mutta todellakin joku työmatka, joka ei ole pakollinen, olisi tässä vaiheessa nyt aika sivuseikka. Tarkoitan, että hänen kokemansa tympiintyminen työmatkan ohi suun menemisestä on oikeutettu tunne, MUTTA ei pitäisi olla noin tilannetajuton, että sanoisi sen ääneen. Se on ihan totta, että kun läheinen kuolee, siinä kokee monenlaista tunnetta. Sinun pitäisi saada surra rauhassa ja käsitellä kaikkia niitä tunteita, joka on todellakin paljon muuta kuin pelkät hautajaiset ja that's it... Äidin kuollessa todellakin menettää osan lapsuuttaan ja asiaa joutuu työstämään monella tavalla. Olisi ihanaa, jos saisit iltaisin käpertyä sinne sänkyyn turvassa ja miehesi osaisi olla sinulle läsnä. =( Ja ymmärrän tuon malttisi menettämisen, sinä tarvitset mieheltäsi tukea eikä hän osaa sitä sinulle nyt tarjota tavalla, jota odotat ja kaipaat. Jollain tapaa yksin se suru on kuitenkin kohdattava, auttaisiko jos koitat vaan olla varaamatta liiaksi toiveitasi miehen tuen suuntaan ja tukeutua juuri niihin sisaruksiisi? Koitan ajatella omaa parastasi, en oikein jaksa lässyttää siitä kuinka mies varmaan yrittää parhaansa ja hänelläkin voi olla vaikeaa, mrrh, kyllä pitäisi yrittää vielä vähän paremmin. Siis jos ei tuollaisessa tilanteessa voi luottaa siihen, että se kumppani on se peruskallio siinä vierellä, kun oma maailmasi järkkyy, niin missä tilanteessa siihen enää uskaltaa luottaa? Joten ehkä itse pääsisit helpommalla surutyössäsi, kun päästäisit irti siitä toiveesta, että hän jotenkin maagisesti yhtäkkiä alkaisi sinua tukea paremmin. Surullista, mutta joillekin ei empatiakykyä ole jaettu kahmalokaupalla, vaikken toki halua miestäsi tässä nyt liiaksi dissatakaan. Jos ei itse ole kokenut suurta menetystä, ei ehkä osaa eläytyä siihen, mitä toinen tarvitsee. Kuitenkin, toivon sulle voimia näihin hetkiin, halaus![/quote]
Joo mä olen sisarusten kanssa käynyt läpi enkä juurikaan kotona paasaa asiasta, ja olen käynyt ammattiauttajalla äskettäin ja käyn uudestaan. En mä ole mieheltä pyytänyt muuta kun että jättää tän yhden koulutusmatkan väliin. En mitään muuta.
et ole kohtuuton! mutta olette miehesi kanssa erilaisia. hän vaikuttaa tyypiltä, joka ei halua "vatvoa" elämän suuria kysymyksiä, vaan hän halunnee vain elää arkea, sitä pintatasoa. Ei osaa katsoa sinun suruasi, vaan haluaisi mieluummin olla paossa sitä siellä matkalla, puuhailemassa niitä käytännön asioita, uudet kaupat firmalle jne, olla tapahtumien keskiössä (EI tunteiden keskiössä, koska tunteet on raskaita, elämän suuret kysymykset on raskaita ja tukea tarvitseva vaimo on raskas) Varmasti välittää sinusta ja perheestänne, mutta vaan ei osaa nyt näyttää sitä siten kuin sinä tarvitsisit.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minkälainen ihminen ei ymmärrä, että elämässä työ ja sillä päteminen on aina alemmalla prioriteetilla kuin kertomasi elämän vaikeat hetket?.
Varmaan miehesi ulkomainen asiakaskin ymmärtäisi hyvin tilanteen, kun sen sille lyhyesti selittäisi; yleensä Suomen ulkopuolella tällaiset asiat ymmärretään paremmin kuin Suomessa, koska siellä ihmiset eivät ole niin tunnekylmiä.
Miehesi vain näköjään haluaa reissuun syystä tai toisesta. Typerä jätkä.
t. ulkomailla asuva mies
Ja jo se että kirjoitan tänne, helpottaa sitä mun taakkaa enkä kaada kaikkea uudestaan mieheni päälle. Pakko mun on tätä johonkin.. en voi avautua Facebookissa enkä haukkua miestäni kavereille. Ne ketkä sanoo että ovat menettäneet äitinsä pari vuotta sitten ja samaan hengenvetoon sanovat että elämä jatkuu ja miehen päälle ei voi kaikkea kaataa, niin voisin väittää että sellainen vahvan esittäminen väkisin ei kuulu mun persoonaan. Mulla on lupa olla heikko ja pyydän apua, mä en yritä enempää mitä pakko. Päivisin mä jaksan aika hyvin, lasten kanssa on tehty kaikkea kivaa ja koulutöitä olen tehnyt (tosin vähentänyt täyspäiväsestä) mutta kyllä se on toi mun rakas aviomies kenen kainalossa mä kaikista mieluiten juuri nyt olisin. Se että tarvitsee syliä kun on paha olla, ei tee musta kitisijää. Mutta ilmeisesti mun miehellä vaan on perussuomalainen "älä vingu" asenne, mikä kasvattaa epäempaattisia ihmisiä ja tarpeettoman (muka)vahvoja ihmisiä.
Mä en ole sellainen. :(
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mitä väliä jollain mutsilla on?
Jakeki sano noni novittu läheny menee siitä ku M tuli sanoo, et hänen äitinsä on delannu.
[quote author="Vierailija" time="28.01.2014 klo 10:26"]
et ole kohtuuton! mutta olette miehesi kanssa erilaisia. hän vaikuttaa tyypiltä, joka ei halua "vatvoa" elämän suuria kysymyksiä, vaan hän halunnee vain elää arkea, sitä pintatasoa. Ei osaa katsoa sinun suruasi, vaan haluaisi mieluummin olla paossa sitä siellä matkalla, puuhailemassa niitä käytännön asioita, uudet kaupat firmalle jne, olla tapahtumien keskiössä (EI tunteiden keskiössä, koska tunteet on raskaita, elämän suuret kysymykset on raskaita ja tukea tarvitseva vaimo on raskas) Varmasti välittää sinusta ja perheestänne, mutta vaan ei osaa nyt näyttää sitä siten kuin sinä tarvitsisit.
[/quote]
Tätä mäkin olen miettinyt, että varmasti hän kiukuttelee osittain siksi että halusi pakoon tätä mun joka iltaista surua. Ymmärrän mä sen, että olen raskasta seuraa juuri nyt ja siksi hakeuduinkin ammattiauttajalle että miehen tarvitsisi olla mulle vaan enää se syli. En mä avaudu ja itke miehen sylissä illalla, siihen ois vaan niin paljon helpompi nukahtaa.
Mutta silti, olisin jotenkin toivonut että hän olisi ollut vahvempi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ihmiset kokee äitinsä menettämisen eri tavalla. Ap ei ole mielestäni ollenkaan kohtuuton jos pyytää miestään jättämään YHDEN helkkarin työmatkan väliin. Mies on aika ajattelematon.
[quote author="Vierailija" time="28.01.2014 klo 10:28"]
Minkälainen ihminen ei ymmärrä, että elämässä työ ja sillä päteminen on aina alemmalla prioriteetilla kuin kertomasi elämän vaikeat hetket?.
Varmaan miehesi ulkomainen asiakaskin ymmärtäisi hyvin tilanteen, kun sen sille lyhyesti selittäisi; yleensä Suomen ulkopuolella tällaiset asiat ymmärretään paremmin kuin Suomessa, koska siellä ihmiset eivät ole niin tunnekylmiä.
Miehesi vain näköjään haluaa reissuun syystä tai toisesta. Typerä jätkä.
t. ulkomailla asuva mies
[/quote]
Kyllä ne ymmärsivätkin ja sieltä tuli viesti että ilman muuta mies on vaimon tukena yms. ja lähettivät terveisiä mullekin, mutta siitä huolimatta mies kaataa työmatkan peruuntumisesta aiheutuneen harmin mun päälle. Mä en vaan jaksa sitä, se tuntuu ihan saatanan pahalta. Eilen se sanoi että hän irtisanoo koko työn että voi sitten paijata mua lopun ikäänsä, kuulema joudutaan asumaan kadulle mutta onpahan syli. Ihan sairaan paha olo tuli siitä, en mä mitään vittuilua tarvitse..
No on nää saatana taas täällä kylmiä muijia.
Ap kohtuuton, ja ryhdistäydy, mies oikeessa........... Ja mitä muuta paskaa!!!
Ap, et sä vaadi liikoja mieheltäsi. Sun mies kylmä kyrpä. Niinku nää mammatkin täällä.
Pidä puolesi, ja käy tilanne läpi.
Ja sit potkase tollanen paska pihalle. Menköön sinne työmatkalle sitten niin kuin tykkää.
Osanottoni äitisi menetykseen. Tiedän läheisen ihmisen menetyksen jälkeiset tunteet ja ensimmäiset viikot ovat vaikeimmat. Kuolema pyörii koko ajan mielessä.
Miehesi on selvästi työorientoitunut ihminen. Hän ei selkeästi pysty asettumaan asemaasi. Onko häneltä kuollut ketään lähiomaista?
Me ihmiset olemme erilaisia ja koemme menetykset kukin omalla tavallamme, sureminen on yksilöllistä.
Tuliko äitisi kuolema yllättäin vai sairastiko ennen kuolemaansa jotain vakavaa sairautta?
En kyllä ihan ymmärrä että puolison työmatka pitää perua. Olisiko ollut muuta järjestelyä matkan ajaksi, pyytää joku ystävä tueksi matkan ajaksi tms. Jälkiviisautta tämä.
Oletko saanut mielestäsi minkäänlaista tukea ja lohdutusta puolisoltasi äitisi kuoleman jälkeen? Jos et niin sitten olisin huolissani miehesi empatiakyvyttömyydestä.
Mielestäni olet turhan vaativa miehesi suhteen. Laitat itsesi ja miehen uran kilpailuasemaan. Olet ilmeisesti mustasukkainen miehen työstä ja menestyksestä. Eikös mies tuo kuitenkin sen leivän pöytään ja teille hyvän elintason. Olisit tyytyväinen.
Aikuisen ihmisen pitää kestää myös olla yksin aina ei voi mies olla rinnalla ja tuudittamassa uneen. Tuntuu pahalta sanoa juuri äitinsä menettäneelle että ryhdistäydy mutta teen sen kuitenkin. Jokaisen on itse kohdattava surunsa ja opittava elämään sen kanssa vaikka olisi parisuhteessa.
Työpaikoilta ei voi olla poissa vastaavissa tilanteissa tavallinen tallaaja tai se on pian hei hei ja matka kortistoon.
Minun äidillä on vakva sairaus ja mies kitisee vaan autosta, kun ei saa korjaamolta mitään tietoa, onko se auto kunnossa vai ei. Itse odotan tietoa sairaalasta.
Täältä ei kyllä kannata ymmärrystä hakee, tällaisen korppilauman keskeltä.
Osa varmaan on ihan tahalleen kylmiä kuin jää, ja empatia tuntematon.
Jos Ap:ta ei ymmärtä niin silloin on päässä vikaa, ja pahasti!!!
Olet melkoinen kitisijä ja miehesi tyranni. Olet itsekin menettänyt äitini ja miehestäni oli silloin suurta tukea, mutta en pyytänyt työmenoja karsimaan.