Lue keskustelun säännöt.
Mun äiti kuoli, mies kiukuttelee kun ei pääse työmatkalle
28.01.2014 |
Mun miehen työhön kuuluu aika paljon matkustamista, mutta hän voi käytännössä jäädä matkoilta pois koska hän on johtotehtävissä ja voi aina saada reissuun sijaisen tai hoitaa työt etänä. Mä menetin mun äitini ihan äskettäin ja toivoin mieheltä että voisiko hän olla menemättä työmatkalle koska mua pelottaa iltaisin. Tulee ihan sellainen olo, että mä olen pieni lapsi illalla jolla ei ole enää äitiä. Muistan ne hetket kun äiti piti sylissä ja menen siihen tilaan kun käperryn illalla sänkyyn. Mä palaudun sinne hetkeen lapsuudessa kun kävin nukkumaan ja äiti oli olohuoneessa vielä valvomassa, se teki olon turvalliseksi. Vaikka mä tiedän että olen jo aikuinen, niin nyt kun äiti kuoli jotenkin ymmärsin että ei helvetti, mä en ole lapsi enää koskaan. Mä olen selvinnyt aika hyvin nyt koska meidän lapset on tosi reippaita ja ihania ja heidän ansiostaan elämä jatkuu, mutta kun lapset käy nukkumaan mä jotenkin hajoan.
Sen vuoksi kerroin tän kaiken miehelle, että miten mä tarvitsen sitä juuri nyt.
Mies jätti menemättä matkalle mutta kostaa mulle nyt henkisesti sen että ei päässyt. Mies oli eilen tosi vihainen ja muistutti kuinka paljon firmalle maksaa se että hän ei ole nyt matkalla, ja kuinka tärkeää se matka oli. Hän jäi mun tueksi, mutta koko ajan nokitti sillä että hänen ei pitäisi olla kotona. Mitä helvetin tukea se on?? Mä menetin täysin malttini illalla ja huusin miehelle että etkö sä ymmärrä että musta tuntuu että kuolen jos joudun yksin nukkumaan nyt, että mä tarvin sitä mutta mies väitti että rankkaa tää on hänellekin kun työ kärsii.
Mä olen käynyt nk. ammattiauttajalla vastikään ja tukeutunut sisaruksiini, mutta toki mies on joutunut seuraamaan mun suruprosessia joka on ihan vasta alussa. Mä en kaada kaikkea mun mieheni niskaan ja hän on käynyt normaalisti töissä ja kavereillaan.
Musta tuntuu ihan helvetin pahalta, tuntuu että mä vihaan mun miestä.. Millainen ihminen toimii noin ja miten mä voin koskaan luottaa siihen että se on mun tukena, kun ei se selvästi edes halua olla. Tuntui kun mun suolet ois vedetty ulos suusta kun se syyti mun niskaan sen että hänen tärkeä työmatkansa peruuntuu mun takia.
Kommentit (128)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="28.01.2014 klo 21:56"]Mun mies oli nuorempana samanlainen. Ei tullut mukaan lääkäriin, vaikka pyysin, kun mulla epäiltiin vakavaa sairautta. Pitkin hampain heitti mut autolla parkkikselle ja valitti, että pitäisi olla jo töissä.
Myöhemmin kun tilanne oli ohi, sanoin miehelle suorat sanat. En halua elää sellaisen kanssa, joka ei halua tukea vaikeina hetkinä ja sanoin sen ihan suoraan hänelle. Hän on sen jälkeen ollut huomaavaisempi, tosin valitettavasti luonteessa olevaa kylmyyttä ei pysty muuttamaan, esimerkiksi kun pääsin isosta leikkauksesta kotiin, hän oli samana iltana jo mankumassa seksiä.
Lapsia en ole uskaltanut miehen kanssa tehdä, sillä en voi täysin luottaa häneen, jos jotain sattuisi minulle esim. synnytyksessä ja hänen pitäisi se huomata ja hakea hoitajat tms.
[/quote]
Eihän tossa ole mitään samaa.
Olisi verrattavissa, jos sulta ois poistettu luomi ja miehen olisi pitänyt istua pitämässä sua kädestä niin pitkään kunnes tulokset tulee.
Kuukausiko on liian pitkä aika olla rikki vanhemman kuolemasta, ihmisen joka on sut kasvattanut ja antanut ehdottominta rakkautta minkä voi kokea? Neljässä viikossa pitäis olla taas täysin työkykyinen tasapainoinen oma itsensä, ehkä joskus iltaisin vähän itkeä tirauttaa mutta ei tietenkään niin että kukaan muu sitä huomaisi ja joutuisi ehkä jopa jotenkin olemaan mukana toisen surussa. Kun on se paltsukin heti aamusta.
Mä haluaisin sanoa teille kaikille jotka olette jostain syystä takertuneet tuohon "alle kuukausi kuolemasta", että mä en halunnut täsmentää kuolinpäivää mutta oletin että ihmiset käsittävät jotain siitä, kun kerroin että hautajaisia ei ole vielä vietetty mutta pian vietetään. On myös erinäisiä syitä miksi hautaamisessa saattaa kestää, mutta joka tapauksessa kun se tuntuu niin monelle olevan kauhean vaikea ymmärtää että vielä KUUKAUSI äidin kuolemasta joku suree, niin ihmiset ovat yksilöitä.
En myöskään ole riippuvainen henkisesti äidistäni, muutin kotoa pois 17-vuotiaana ja olen asunut ulkomailla ja ainoa lapsistamme joka muutti pois synnyinpaikkakunnalta. Meillä oli äidin kanssa myös aika monimutkainen suhde kun olin teini, ja lähennyimme vasta kun sain lapsen. Tavallaan löysin äitini uudestaan kun tulin itse äidiksi.
Kun olet elänyt vaikean lapsuuden ja nuoruuden ja välit vanhempaan ovat ristiriitaiset, niin kuoleman käsittelemisessä menee terapeuttini mukaan kauemmin koska tunneskaala on niin laaja.
Käyn läpi lapsuuttani, nuoruuttani ja kerroksia on todella monta.
En myöskään ole vaatinut mieheltäni enempää mitä itse olisin valmis antamaan vastaavassa tilanteessa, ja tilanne esimerkiksi eilen meni siihen että mieheni sanoi että ei ole varma kauanko hän jaksaa rakastaa minua koska olen nykyisin niin vaikea. Nykyisin= äidin kuoleman jälkeen.
Tiedän että tässä taustalla on miehen puolelta varmasti jo pidempiaikainen stressi (työperäinen) ja olen varma että toista naista hänellä ei ole sillä ennen äidin kuolemaa meidän arki oli rullaavaa ja vasta sen jälkeen ongelmat alkoivat.
Miehen työmatkat eivät ole olleet minulle ongelma, mutta miehelle on kyllä aina tuottanut vaikeuksia se että kun hänelle tulee "äkkilähtö" niin minä oletan että hän omalta osaltaan hankkii lapsille hoitajia yms. Meillä on ollut riitoja työmatkoihin liittyen lähinnä siksi, että haluan että mies tekee osuutensa jos on kaksi viikkoa pois. Pääosin se on kuitenkin mennyt niin että olen soittanut äidilleni että voivatko lapset mennä vaikka hänelle vknlopuksi kun mies matkalla että saan tehdä viikolla rästiin jääneet kouluhommat.
Joku täällä kirjoittikin että suruni taustalla on siis myös arjen kaatuminen mun harteille ja se varmaan pelottaa myös miestä. Ehkä hän ei voikaan enää panostaa uraan, ehkä hän joutuu vähentämään työtunteja vasten tahtoaan?
Taloudellisesti se olisi mahdollista sillä meillä ei ole isoa asuntolainaa eikä muitakaan lainoja, on laskettu menot niin että jos mies jäisi työttömäksi voisimme silti jäädä asumaan tähän nykyiseen kotiimme.
Kiitos kaikille jotka olette vastanneet, olen yllättynyt miten paljon iloa tuollaiset anonyymien tsemppiviestit tuovat. <3
Eilen illalla mieheni esimerkiksi täysin yllättäen karjui lapsille (ei IKINÄ huuda, ei ole koskaan huutanut vaan on aika rauhallinen kaveri) ja lapset säikähtivät sitä tosi paljon. Minua jostain syystä pelottaa se että tämä kaikki on liikaa myös miehelle, mutta mulla ei ole mitään keinoja auttaa häntä sillä itsekin käyn nyt siellä terapiassa.
Mieheni mielestä kaikki on hyvin ja normaalisti eikä hänen käytöksensä ole muuttunut. Ehkä hän ei huomaa sitä itse.
ap ( tuo 115 on myös minun)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tällä menolla menetät miehesikin....
Niin sinä haluat kaiken avun mutta et sitä mielestäsi voi miehelle antaa.
Kyllä se myötä- ja vastamäessä on miestäkin autettava. Et voi ollettaa että koko perhen pysäyttää oman elämänsä sen takia kun sulla on vaikeaa. Vaikeaa se on varmasti miehelläsikin, eri syystä kuin sinulla.
[quote author="Vierailija" time="28.01.2014 klo 23:51"]
Kuukausiko on liian pitkä aika olla rikki vanhemman kuolemasta, ihmisen joka on sut kasvattanut ja antanut ehdottominta rakkautta minkä voi kokea? Neljässä viikossa pitäis olla taas täysin työkykyinen tasapainoinen oma itsensä, ehkä joskus iltaisin vähän itkeä tirauttaa mutta ei tietenkään niin että kukaan muu sitä huomaisi ja joutuisi ehkä jopa jotenkin olemaan mukana toisen surussa. Kun on se paltsukin heti aamusta.
[/quote]
Monet suree paljon pidempään, saaden myös tukea siihen. Ei siis tarvitse missään nimessä tunteitaan piilotella.
Mutta kuukausi on niin pitkä aika, että pitäisi jo kyetä myös siihen normaalielämään.
Ap:han kaiken lisäksi viimein myönsi, että hänellä on ongelmia, jotka eivät ole surua vaam käsittelemättömiä asioita. Miehellä lisäksi ollut paha stressi ja saanut juuri ja juuri pidettyä paletin kasassa, mutta Ap:n äidin kuoleman laukaisema Ap:n henkiset ongelmat olivat tässä vaiheessa miehelle liikaa.
Ap:n ja miehen suhde on tällä hetkellä kriisissä. Ap:lla on ongelmia päänsä kanssa, jotka eivät ole surua vaan käsittelemättömiä traumoja yms. Mies on stressaantunut itse eikä kykene nyt antamaan Ap:lle niin paljon tukea kuin tämä tarvitsisi. Ap:n pitäisi ymmärtää myös tämä vaikka se varmasti vaikeata onkin. Jaksamattomuus ei kuitenkaan tee miehestä pahaa ihmistä, miksi hänen työperäinen stressinsä olisi jotenkin vähäpätöisempi henkinen ongelma kuin Ap:n lapsuustraumat, jotka nyt nousivat pintaan.
Edellenkään kyse ei kuitenkaan kuukauden jälkeen enää ole normaalista surusta.
Mun mies oli nuorempana samanlainen. Ei tullut mukaan lääkäriin, vaikka pyysin, kun mulla epäiltiin vakavaa sairautta. Pitkin hampain heitti mut autolla parkkikselle ja valitti, että pitäisi olla jo töissä.
Myöhemmin kun tilanne oli ohi, sanoin miehelle suorat sanat. En halua elää sellaisen kanssa, joka ei halua tukea vaikeina hetkinä ja sanoin sen ihan suoraan hänelle. Hän on sen jälkeen ollut huomaavaisempi, tosin valitettavasti luonteessa olevaa kylmyyttä ei pysty muuttamaan, esimerkiksi kun pääsin isosta leikkauksesta kotiin, hän oli samana iltana jo mankumassa seksiä.
Lapsia en ole uskaltanut miehen kanssa tehdä, sillä en voi täysin luottaa häneen, jos jotain sattuisi minulle esim. synnytyksessä ja hänen pitäisi se huomata ja hakea hoitajat tms.