Lue keskustelun säännöt.
Mun äiti kuoli, mies kiukuttelee kun ei pääse työmatkalle
28.01.2014 |
Mun miehen työhön kuuluu aika paljon matkustamista, mutta hän voi käytännössä jäädä matkoilta pois koska hän on johtotehtävissä ja voi aina saada reissuun sijaisen tai hoitaa työt etänä. Mä menetin mun äitini ihan äskettäin ja toivoin mieheltä että voisiko hän olla menemättä työmatkalle koska mua pelottaa iltaisin. Tulee ihan sellainen olo, että mä olen pieni lapsi illalla jolla ei ole enää äitiä. Muistan ne hetket kun äiti piti sylissä ja menen siihen tilaan kun käperryn illalla sänkyyn. Mä palaudun sinne hetkeen lapsuudessa kun kävin nukkumaan ja äiti oli olohuoneessa vielä valvomassa, se teki olon turvalliseksi. Vaikka mä tiedän että olen jo aikuinen, niin nyt kun äiti kuoli jotenkin ymmärsin että ei helvetti, mä en ole lapsi enää koskaan. Mä olen selvinnyt aika hyvin nyt koska meidän lapset on tosi reippaita ja ihania ja heidän ansiostaan elämä jatkuu, mutta kun lapset käy nukkumaan mä jotenkin hajoan.
Sen vuoksi kerroin tän kaiken miehelle, että miten mä tarvitsen sitä juuri nyt.
Mies jätti menemättä matkalle mutta kostaa mulle nyt henkisesti sen että ei päässyt. Mies oli eilen tosi vihainen ja muistutti kuinka paljon firmalle maksaa se että hän ei ole nyt matkalla, ja kuinka tärkeää se matka oli. Hän jäi mun tueksi, mutta koko ajan nokitti sillä että hänen ei pitäisi olla kotona. Mitä helvetin tukea se on?? Mä menetin täysin malttini illalla ja huusin miehelle että etkö sä ymmärrä että musta tuntuu että kuolen jos joudun yksin nukkumaan nyt, että mä tarvin sitä mutta mies väitti että rankkaa tää on hänellekin kun työ kärsii.
Mä olen käynyt nk. ammattiauttajalla vastikään ja tukeutunut sisaruksiini, mutta toki mies on joutunut seuraamaan mun suruprosessia joka on ihan vasta alussa. Mä en kaada kaikkea mun mieheni niskaan ja hän on käynyt normaalisti töissä ja kavereillaan.
Musta tuntuu ihan helvetin pahalta, tuntuu että mä vihaan mun miestä.. Millainen ihminen toimii noin ja miten mä voin koskaan luottaa siihen että se on mun tukena, kun ei se selvästi edes halua olla. Tuntui kun mun suolet ois vedetty ulos suusta kun se syyti mun niskaan sen että hänen tärkeä työmatkansa peruuntuu mun takia.
Kommentit (128)
[quote author="Vierailija" time="28.01.2014 klo 11:43"]
[quote author="Vierailija" time="28.01.2014 klo 10:28"]
Minkälainen ihminen ei ymmärrä, että elämässä työ ja sillä päteminen on aina alemmalla prioriteetilla kuin kertomasi elämän vaikeat hetket?.
Varmaan miehesi ulkomainen asiakaskin ymmärtäisi hyvin tilanteen, kun sen sille lyhyesti selittäisi; yleensä Suomen ulkopuolella tällaiset asiat ymmärretään paremmin kuin Suomessa, koska siellä ihmiset eivät ole niin tunnekylmiä.
Miehesi vain näköjään haluaa reissuun syystä tai toisesta. Typerä jätkä.
t. ulkomailla asuva mies
[/quote]
No mun keskieurooppalainen mies ei olis tajunnut. Sille työstä kasvoi vuosien saatossa erittäin tärkeä osa identiteettiä. Siis sille töiden tekeminen ylipäänsä oli tärkeä arvo, työttömyyttä se ei siis sietänyt ollenkaan, omaa tai muiden. Mutta sitten vielä siihen päälle se koki pelastavansa maailmaa työllään. Ja kyllähän sen työ oli ihan ihmiskunnalle hyödyllistä, mutta omat suhteensa läheisiin se kyllä tuhosi tehokkaasti siinä ohessa. Että sellainen varajeesus.
Sori ohis...
[/quote]
Joo, kaikenlaista porukkaa sitä maailmassa löytyy ja noille työnarkomaaneille käy usein samoin maasta riippumatta. Sitten, kun niille koittaa eläkepäivät tai muista syistä työn teko ei enää onnistu samassa määrin kuin ennen niin niitä ei jaksa katsella kukaan; niin rasittaviksi ne käy.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="28.01.2014 klo 11:51"]
[quote author="Vierailija" time="28.01.2014 klo 11:43"]
[quote author="Vierailija" time="28.01.2014 klo 10:28"]
Minkälainen ihminen ei ymmärrä, että elämässä työ ja sillä päteminen on aina alemmalla prioriteetilla kuin kertomasi elämän vaikeat hetket?.
Varmaan miehesi ulkomainen asiakaskin ymmärtäisi hyvin tilanteen, kun sen sille lyhyesti selittäisi; yleensä Suomen ulkopuolella tällaiset asiat ymmärretään paremmin kuin Suomessa, koska siellä ihmiset eivät ole niin tunnekylmiä.
Miehesi vain näköjään haluaa reissuun syystä tai toisesta. Typerä jätkä.
t. ulkomailla asuva mies
[/quote]
No mun keskieurooppalainen mies ei olis tajunnut. Sille työstä kasvoi vuosien saatossa erittäin tärkeä osa identiteettiä. Siis sille töiden tekeminen ylipäänsä oli tärkeä arvo, työttömyyttä se ei siis sietänyt ollenkaan, omaa tai muiden. Mutta sitten vielä siihen päälle se koki pelastavansa maailmaa työllään. Ja kyllähän sen työ oli ihan ihmiskunnalle hyödyllistä, mutta omat suhteensa läheisiin se kyllä tuhosi tehokkaasti siinä ohessa. Että sellainen varajeesus.
Sori ohis...
[/quote]
Joo, kaikenlaista porukkaa sitä maailmassa löytyy ja noille työnarkomaaneille käy usein samoin maasta riippumatta. Sitten, kun niille koittaa eläkepäivät tai muista syistä työn teko ei enää onnistu samassa määrin kuin ennen niin niitä ei jaksa katsella kukaan; niin rasittaviksi ne käy.
[/quote]
Elämässä on muutakin kuin työ. Jos priorisoi työn kaiken edelle, sen todellakin näkee sitten eläkepäivillä. Tunnen läheisesti juuri tuollaisen työnarkomaanin, joka laittoi kaikki tunteet sivuun ja keskittyi vain työhönsä. Nyt kun firma on menossa konkkaan eikä töitä enää ole, on itsemurhan partaalla ja menettänyt kaiken elämänhalunsa, vaikka elämässä olisi muutakin. Lapsia, lapsenlapsia, mutta ei...vain työllä on merkitystä. Kuulostaako tällainen ihminen tasapainoiselta ja onnelliselta? Sellaiselta, että tämän tyypin jalanjälkiä tekee mieli seurata?
[quote author="Vierailija" time="28.01.2014 klo 11:18"]
Mun mielestäni ap tuo sun 10.47 jättämä viesti kertoo aika paljon, että tässä on muutakin ongelmaa kuin äitisi kuolema. Et vastannut kysymykseesi, minkä ikäinen olet?
Jotenkin tuntuu, että et ehkä ihan ole päässyt äidistäsi irti, kun nyt "lapsuus jää taakse", ja äiti on se ihminen, johon olet voinut tukeutua jne. Ehkä sellainen normaali aikuinen irtautuminen on vielä kesken?
Ja kyllä äidit on tärkeitä, en minä sitä kiellä, ja rakkaita ja niin pitää ollakin. Ja surra saa, mutta aikuisen ihmisen pitää pärjätä myös ilman sitä äitiä. Elämän pitää jatkua.
[/quote]
En ole ap, mutta haluan silti kysyä, oletko itse jo haudannut jomman kumman vanhemmistasi? Ja paljonko olit tekemisissä/kaukanako asuit, jos olet?Sujuvasti ainakin jätät huomiotta, että ap kertoo, ettei äitiä ole vielä edes haudattu vaikka kuukauden verran onkin jo kulunut. Tietänet kuitenkin, että surutyössä rituaaleilla on suuri merkitys ja hautajaisten jälkeen minusta vasta alkaa varsinainen totuttelu uuteen arkeen.
Mä näen ap:n tilanteen niin, että häneltä on mennyt äidin mukana suuri osa siitä arjen tuesta, jonka puoliso ja lasten isä tarjoaa monessa muussa perheessä. Ap:n perheessä mies tekee töitä sekä työpaikalla että kotona ja matkustelee työn merkeissä. Hän haluaa, että ap valmistuisi nopeasti, mutta missään en näe hänen ajallista panostaan perheen arkeen. Ap puolestaan opiskelee, hoitaa lapsia ja ilmeisesti jonkin verran myös työskentelee. Tähän kaikkeen hän on saanut sekä ajallista että henkistä tukea äidiltään. Mies ei varmaan ole vielä edes huomannut, kuinka paljon hänen tulee jatkossa elämäänsä muuttaa anopin kuoleman jälkeen ja mihin kaikkeen se vaikuttaa. Siinä on yksi vapaaehtoinen koulutusreissu pientä. Vai oletko ihan oikeasti sitä mieltä, että nyt essunnauhat ovat poikki ja ap tekee kaiken sen yksin, mihin tähän asti sai äidiltään tukea? Tämän tulevaisuudenkuvan näenkin peikkona taustalla ap:n kirjoituksissa, normaalin suremisen lisäksi.
Kauhea millaisia kommentteja ap on saanut osakseen!!! Otan osaa suruusi ap! Ja ymmärrän sua. Pelkään sitä päivää kun äitini kuolee, tiedän että toipumiseen menee kauan. Ja ap:n äiti on kuollut vasta kuukausi sitten, ei se ole vielä aika eikä mikään! Muistan lapsuudestani kuinka äiti joka joulu itki oman äitinsä ikävää vaikka hänen äitinsä oli kuollut jo ihan 70:luvun alussa. Silloin jo tajusin ettei ikävä lopu koskaan se vain muuttuu hieman vuosien myötä. Suurimmalle osalle ihmisistä äiti on elämän merkittävin henkilö ja sen ihmissuhteen loppumista on oikeus surra ja ikävöidä!
Taidan päästäkin aika helpolla, kun on ollut paskamutsi ja paskafaija.
Faija kuoli pari kk sitten ja helposti selvisin siitä. Mutsilla on syöpä ja lonkat paskana (makaa nytkin sairaalassa) mutta tuntuu että en surisi senkään vertaa. Jotain hyvää siis siinäkin, että on ollut paskat vanhemmat. Vaikka tuntuukin ettei toi ap:n käytöskään ihan normaalia ole. Mut mistäpä siis tietäisin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Teidän tilanteessa vaikuttaa siltä että äitisi on ollut teidän perheen toinen vanhempi. Mies seikkailut omissa menoissaan ja käynyt kääntymässä kotona hakemassa puhdasta paitaa. Napanuora äitiin ei ole katkennut ennen hänen kuolemaansa. Kova paikka.
[quote author="Vierailija" time="28.01.2014 klo 12:39"]
Taidan päästäkin aika helpolla, kun on ollut paskamutsi ja paskafaija.
Faija kuoli pari kk sitten ja helposti selvisin siitä. Mutsilla on syöpä ja lonkat paskana (makaa nytkin sairaalassa) mutta tuntuu että en surisi senkään vertaa. Jotain hyvää siis siinäkin, että on ollut paskat vanhemmat. Vaikka tuntuukin ettei toi ap:n käytöskään ihan normaalia ole. Mut mistäpä siis tietäisin.
[/quote]
Minulla on ollut paskat vanhemmat ja olen monta, monta vuotta toivonut heidän kuolevan. Ei olla juuri missään tekemisissä. Mutta jos jompikumpi oikeasti kuolisi, se olisi todennäköisesti minulle kova paikka. Menisi se viimeinenkin toivonripe siitä, että jotenkin saataisiin välimme selviksi. En oikeasti usko, että mitään välien paranemista koskaan tapahtuu, mutta kuolema tekisi sen täysin lopulliseksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Veikkaan että aloittajan äiti on tehnyt itsemurhan ja siksi tilanne on aloittajalle vaikeampi kuin ns. normaalin kuoleman kohdatessa. Kuolema tuli yllättäen, liekö ajanut päin rekkaa tms., aloittaja kertoi että onnettomuus.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="29.01.2014 klo 10:57"]
[quote author="Vierailija" time="28.01.2014 klo 23:51"]
Kuukausiko on liian pitkä aika olla rikki vanhemman kuolemasta, ihmisen joka on sut kasvattanut ja antanut ehdottominta rakkautta minkä voi kokea? Neljässä viikossa pitäis olla taas täysin työkykyinen tasapainoinen oma itsensä, ehkä joskus iltaisin vähän itkeä tirauttaa mutta ei tietenkään niin että kukaan muu sitä huomaisi ja joutuisi ehkä jopa jotenkin olemaan mukana toisen surussa. Kun on se paltsukin heti aamusta.
[/quote]
Monet suree paljon pidempään, saaden myös tukea siihen. Ei siis tarvitse missään nimessä tunteitaan piilotella.
Mutta kuukausi on niin pitkä aika, että pitäisi jo kyetä myös siihen normaalielämään.
Ap:han kaiken lisäksi viimein myönsi, että hänellä on ongelmia, jotka eivät ole surua vaam käsittelemättömiä asioita. Miehellä lisäksi ollut paha stressi ja saanut juuri ja juuri pidettyä paletin kasassa, mutta Ap:n äidin kuoleman laukaisema Ap:n henkiset ongelmat olivat tässä vaiheessa miehelle liikaa.
Ap:n ja miehen suhde on tällä hetkellä kriisissä. Ap:lla on ongelmia päänsä kanssa, jotka eivät ole surua vaan käsittelemättömiä traumoja yms. Mies on stressaantunut itse eikä kykene nyt antamaan Ap:lle niin paljon tukea kuin tämä tarvitsisi. Ap:n pitäisi ymmärtää myös tämä vaikka se varmasti vaikeata onkin. Jaksamattomuus ei kuitenkaan tee miehestä pahaa ihmistä, miksi hänen työperäinen stressinsä olisi jotenkin vähäpätöisempi henkinen ongelma kuin Ap:n lapsuustraumat, jotka nyt nousivat pintaan.
Edellenkään kyse ei kuitenkaan kuukauden jälkeen enää ole normaalista surusta.
[/quote]
Mä käyn terapiassa ja olen käsitellyt traumoja siellä jo paljon ennen äidin kuolemaa. Olen siis käynyt läpi aikanaan terapiajakson ja hoitanut itseäni. Kuolema nyt vaan nostaa esille asioita joita sitten itkee. En mä ole käyttänyt miestäni terapeuttina vaan käynyt asioita läpi sisarusteni ja terapeutin kanssa. :)
Ei kannata kauheasti vedellä johtopäätöksiä jos ei asioista tiedä, enkä mä ole aktiivisesti seurannut tätä ketjua koska ei ole aikaa. Joten tuo "ap vihdoin myönsi"-kommentti nyt oli aika turha. En mä vihdoin myönnä mitään, koska en ole käsittääkseni tilivelvollinen tänne seuraamaan tätä ketjua ja vastaamaan KAIKILLE ihmettelijöille.
Toivoin saavani täältä vertaistukea ja josko ihmisillä olisi samankaltaisia kokemuksia ihmisten itsekeskeisyydestä. Me eletään maailmassa missä yksilöt korostuvat ja terapiat ohjaavat ihmisiä itsenäisiksi. Paha vaan, että itsekäs ihminen ei kykene välttämättä sitten jakamaan elämäänsä esim. perheelle ja itsekkäät elämäntavat ja asenne eivät oikein sovellu kun ihmistä kohtaa suru.
Avioliitossa pitäisi käsitykseni mukaan kyetä myötäelämään toisen kanssa, eikä kuvitella että kyllähän toi pärjää kun se on aikuinen. En mä ajattele niin, ja se juuri on se ongelma. Mutta ei se tee minusta psyykkisesti sairasta, sairaampia ihmisiä täällä tuntuu olevan mitä minä olen, koska kyvyttömyys empatiaan on yksi vaikeimmista psyykkisistä tiloista mitä ihmisellä voi olla ja se on AINA seurauksena kun lapsuudessa on kokenut jotain traumaattista.
Mä olen aika tervepäinen ihminen koska olen käsitellyt asiani esim. äitini kanssa ja terapiassa kasvanut aikanaan vahvaksi, mutta kun oma äiti kuolee (ja lukekaa nyt oikeasti, EI OLE VIELÄ HAUDATTU ELI VOITTEKO LAKATA KIRJOITTAMASTA ETTÄ AP TAKERTUU SURUUN, HELVETTI SENTÄÄN) niin niitä tunteita nousee esiin, vaikka ne olisi käsitelty kertaalleen. Kuolemalla on valtava voima ja aika kyyninen pitää olla, jos vanhemman kuolema ei jotain särje. Mä en ole kyyninen, onneksi, se ei ole tervettä.
Ensin haukutaan mies ja kerrotaan pelkästä surusta ja haetaan täältä sääliä.
Sitten myönnetään, että taustalla on paljon muutakin kuin pelkkä suru ja kiukutellaan, että se ei kuulu asiaan eikä ole velvollisuutta kertoa täällä tuollaista.
Ap:n viimeisin vastaus kielii itsekkäästä ihmisestä enkä yhtään ihmettele, että mies on väsynyt moiseen epäloogiseen äkäilijään, joka ei näe kuin oman terapiatarpeensa, miehen väsymys ei kiinnosta, koska oma napa on se, joka vie loisteellaan eteenpäin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Oikeasti tämän yhteiskunnan sairaimmat yksilöt ovat niitä, jotka eivät tiedosta olevansa psyykkisesti vammautuneita. Kyynisyys, kyvyttömyys empatiaan, jatkuva itsensä korostaminen tarve, narsistinen minäkuva (huom ei tarkoita että ihminen on diagnosoitu narsistiksi), heikot vuorovaikutustaidot yms. ominaisuudet koetaan nykyisin normaaleiksi. Eivät ne ole sitä, ja itsemurha/perhesurma yms. tilastot kertovat karua kieltään.
Suomessa voidaan pahoin, ja asenne on se että ongelmiinsa apua hakevat leimataan hulluiksi sekopäiksi mutta ihminen joka kuoleman kohdatessaan toteaa: So what ei tunnu missään, jengii kuolee mitä sitten?- niin hänet yhteiskunta kokee "normaaliksi". Pelottavaa on myös se, että me katsotaan esim. avioerotilastoja kuin kauppakuittia, se ei tunnu eikä kosketa. On ihan normaalia että ihmiset menee naimisiin ja eroavat, koska se on mahdollista. Kaikki on sallittua, vaikka avioerojen jäljiltä Suomessa on tuhansia ja tuhansia lapsia jotka kantavat avioerojen aiheuttamat riidat/traumat sisällään ja purkavat ne tulevaisuudessa toisiinsa. Tällä hetkellä on menossa se sukupolvi jotka ovat sodassa traumatisoituneitten jälkeläisiä ja kantavat itsessään fyysisestä väkivallan käytöstä aiheutuneita arpia, ja hokevat samaa mantraa: Nykyajan lapsia kun ei saa edes piiskata, koska piiskaaminen KUULUU kasvatukseen.
Oikeasti, meillä on satojatuhansia vanhempia jotka edelleen SALAA kurittavat jälkikasvuaan nahkavyöllä, kiduttavat kasvatuksen nimessä koska eivät OSAA muuta. Sairasta, ja heitä puolustellaan vaikka kaikki tutkimustulokset ja viranomaiset puoltavat käsitystä, että väkivallalla kasvattaminen tuhoaa ihmisen identiteetin. Näistä lapsista kasvaa aikuisia. Apua ei haeta, koska periaate.
Muualla maailmassa terapiassa käynti on valtava bisnes siinä missä kauneudenhoitokin, ja Suomessa on ihme asenne että esim. kampaajalle mennään avautumaan ja kampaaja toimii psykologina. On helpompi avautua siinä samalla, kun erikseen hakea apua ongelmaan. Mutta kampaaja ei ole terapeutti eikä koulutettu kaksihaaraisia kummempaan ongelmaan (paitsi Suomessa taitaa toimia terapeutin koulutuksen saaneita kampaajia joitakin) joten ihminen käy siellä avautumassa, mutta ongelmat eivät katoa. Ihmisen mieli kiertää samaa ympyrää vuodesta toiseen. Puhuminen helpottaa kuten lääke päänsärkyyn, mutta itse aiheuttaja ei poistu.
Ihmiset eivät ole Suomessa valmiita maksamaan terapiapalveluista, vaan ajatus on se että yhteiskunnan tulisi kustantaa ihmisen OMA hyvinvointi. Missä on yksilön vastuu omasta voinnistaan?
Maksan säännöllisesti terapeutille 60e/kerta, kolme kertaa kuussa. Nipistän sen summan jostain muusta, mutta en tingi siitä että pysyn tasapainossa. Toiset laittavat saman summan kuntosalille, ripsiin, kampaamoon, autohuoltoon tms. harrastuksiin. Kyllä meininki tulee Suomessakin muuttumaan, mutta ihmisten tulisi ottaa vastuu omasta elämästään. Kaikki ei voi olla aina ilmaista ja saatua, pitää myös itse olla valmis panostamaan itseensä.
Tuli mieleen, että onko sun miehelläs toinen nainen siellä reissussa? Kun kerran noin kovasti harmittaa ettei päässytkään. Ei ole ihan normaalia, että pelkän työreissun peruuntuminen ottaa noin kovasti päähän, etenkin kun lähipiirissä on sattunut juuri kuolemantapaus. Onhan se ap:n äiti miehen anoppi, joten ovat lienee tavanneetkin joskus ja jonkinlainen tuttavuuskin syntynyt.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="29.01.2014 klo 11:30"]
Ensin haukutaan mies ja kerrotaan pelkästä surusta ja haetaan täältä sääliä.
Sitten myönnetään, että taustalla on paljon muutakin kuin pelkkä suru ja kiukutellaan, että se ei kuulu asiaan eikä ole velvollisuutta kertoa täällä tuollaista.
Ap:n viimeisin vastaus kielii itsekkäästä ihmisestä enkä yhtään ihmettele, että mies on väsynyt moiseen epäloogiseen äkäilijään, joka ei näe kuin oman terapiatarpeensa, miehen väsymys ei kiinnosta, koska oma napa on se, joka vie loisteellaan eteenpäin.
[/quote]
Niin, kyllähän sitä ihminen on aika itsekeskeinen kun läheinen kuolee. Sitä ikäänkuin käpertyy itseensä. Ja kun läheiset eivät ole valmiita antamaan tilaa kuoleman aiheuttamalle surulle, syntyy ongelmia. Siitähän tässä on kyse. Viestisi kertoo muuten aika suuresta empatiakyvyn puutteesta, ei sinulla ole mitään syytä kirjoittaa noin hyökkäävästi lähimmäiselle joka on kohdannut rajun menetyksen.
Mistä te oletatte että mies ei ole saanut mitään apua mistään? Eihän tässä ole juurikaan puhuttu siitä. Onko se oleellista? Ei ihmisellä ole mahdollisuutta kirjoittaa koko elämätarinaa tänne, ja yleensä kirjoittaa omasta näkökulmastaan ja kokemuksistaan. Jos ihminen on työkykyinen niin hän on silloin terve, ja aktiivisesti työhönsä paneutuva ihminen ei varmastikaan ole vastaanottavimmalla päällä. Normaali, empaattinen terve ihminen ymmärtää koska hänen täytyy muuttaa toimintapojaan edes hetkellisesti, eikä elämä voi jatkua normaalisti. Kun naisen äiti kuolee, ei ole naisen tehtävä hakea apua miehelle vaan itselleen. Vai täytyykö naisen oman surunsa lisäksi aktiivisesti etsiä apua myös miehelle? Missä on miehen vastuu kaikesta, kirjoittajien mielestä äitinsä menettäneen ihmisen tulisi olla epäitsekäs ja auttaa miestä, koska miehen vaimo on menettänyt äitinsä.
Olette psykopaatteja viissiin kaikki?? :D
Mitä helvettia naiset taas? Nainen on naiselle todellakin susi, kun tätä keskustelua lukee.
Mielestäni ap:n mies käyttäytyy todella törkeästi ja itse en katsoisi tuollaista käytöstä sekunttiakaan. Mutta täällä naisten mielestä AP:n pitäisi vain hyvitellä miestään, koska hän on ylijumala ja herra ja kaiken perus parisuhteen yläpuolella?
Mielestäni ap on todellakin oikeutettu miehensä tukeen ja itsekin vaikean äitisuhteen omaavana ymmärrän, että asioiden käsittely vie voimia ja jaksamista.
Helvetti kun hävettää teiden kylmäkiskoisten naisten puolesta. Empatiaa tässä maassa on turha saada.
[quote author="Vierailija" time="28.01.2014 klo 12:55"]
Teidän tilanteessa vaikuttaa siltä että äitisi on ollut teidän perheen toinen vanhempi. Mies seikkailut omissa menoissaan ja käynyt kääntymässä kotona hakemassa puhdasta paitaa. Napanuora äitiin ei ole katkennut ennen hänen kuolemaansa. Kova paikka.
[/quote]
Olin juuri tulossa kirjoittamaan samaa. Ap on ollut aika kiinni äidissään, jos äiti on ollut tähän asti se arjen tukija. Nyt äitiä ei enää ole, niin pitää löytää toinen - eli mies. Jos miehestä ei tähän asti ole ollut siihen rooliin (tai ap ei ole äitinsä takia sitä edes kaivannut), niin vaikea siihen on yhtäkkiä ryhtyä.
[quote author="Vierailija" time="29.01.2014 klo 11:46"]
Mitä helvettia naiset taas? Nainen on naiselle todellakin susi, kun tätä keskustelua lukee.
Mielestäni ap:n mies käyttäytyy todella törkeästi ja itse en katsoisi tuollaista käytöstä sekunttiakaan. Mutta täällä naisten mielestä AP:n pitäisi vain hyvitellä miestään, koska hän on ylijumala ja herra ja kaiken perus parisuhteen yläpuolella?
Mielestäni ap on todellakin oikeutettu miehensä tukeen ja itsekin vaikean äitisuhteen omaavana ymmärrän, että asioiden käsittely vie voimia ja jaksamista.
Helvetti kun hävettää teiden kylmäkiskoisten naisten puolesta. Empatiaa tässä maassa on turha saada.
[/quote]
Empatiaa ei saa itsesäälillä, toisen kustannuksella ratsastaen. Empatiaa saa, kun sitä tarvitsee aidosti.
Olet ap siinä oikeassa, että äidin voi menettää kuolemalle vain kerran. Mutta äidin voi menettää monella tavalla ja monta kertaa jo elämän aikana.
Ja tiedätkö, maailmassa on lukemattomia tyttäriä ja poikia, jotka ovat menettäneet äitinsä eikä heillä ole ketään, jonka kanssa surun jakaa. Jos sinun miehesi onkin välinpitämätön, niin sinulla on kuitenkin sisaruksesi, joiden kanssa muistella ja käydä asioita läpi, ja oliko se niin, että käyt ammattiauttajallakin.
Olen menettänyt elämäni aikana lukemattomia läheisiä, mutta selvinnyt ehjänä sen uskon varassa, että jokainen heistä kuoli, kun oli tullut lähteä, kun heidän aikansa täyttyi, kun kaikki oli tehty ja oli valmista. Jokainen lähtee ajallaan, emme tiedä, kuka milloinkin, koska vuoronumeroita ei elämässä jaeta.
Aika moni muu tähän ketjuun vastannut on kipeästi sen terapian ja lääkityksen tarpeessa kuin ap...mutta senhän nyt näkee muistakin ketjuista, samat tunnevammaiset jääkalikat käy louskuttamassa ketjuun kuin ketjuun viisauksiaan. Halauksia ap:lle.