Miten vauva/pieni lapsi muuttaisi viikonloppuani?

Käyttäjä36198 kirjoitti:

Teidän elämä kuulostaa ihanalta, älkää hankkiko lapsia!

Verkkaiseen elämärytmiin lapsi "mahtuu" joo, mutta sen jälkeen se elämä ei kyllä enää ole verkkaista. Meillä oli ennen lasta hyvin samanlainen elämä kuin teillä ja nyt kun lapsi on 6v niin tän elämän alkaa jo etäisesti taas tunnistaa omakseen.

Lapsen kanssa kaikki on kamalaa säätämistä, ihan koko ajan. Rauhallisetkaan hetket ei täysin aidosti ole rauhallisia, koska on se valmiustila koko ajan. Ennen lasta ajattelin että ihan hyvin vaikkapa koiranlenkitys sujuu lapsen kanssa, ihan samalla tavalla kuin ilmankin. Tai että kiva sitten mennä vaikka metsään kävelylle lapsen kanssa.. Niin kyllä ei ole. Koiralenkki lapsen kanssa ja ilman lasta on ihan eri maailmasta. Jo se, että ei ikinä saa olla yksin, on rasittavaa. Sitten rattaat juuttuu lumeen ja mutaan, lapsi itkee tai kiukuttelee, hanska hukkuu matkalle jne. Ja ennenkuin edes pääsee matkaan, se lapsi on saatava puettua, lähtöön menee helposti puoli tuntia. Metsäretkessä sama juttu.

Sanoisin että teidän elämä muuttuisi niin, että se voisi edelleen ulospäin näyttää verkkaiselta, mutta se ei tuntuisi siltä.

Kiitos! Meidän elämä on ihanaa. Saadaan tehdä juuri niitä asioita nyt mistä nautimme ja toteuttaa itseämme. Mutta meitä surettaa, tai lähinnä minua, että kuinka yksinäisiä olemme vanhuksina, jos ei ole jälkikasvua. Mutta onko uhraus sen arvoinen? Jos koko tähän astinen elämämme tuhoutuu ja uusi elämä osoittautuisi kummallekin epämieluisaksi. Ja peruutusvaihdetta ei enää saa päälle, jos siihen leikkiin lähtee.

Sellanen muutos tulee olemaan, että kun nyt sun elämän keskipiste olet sinä itse niin vauvan syntymän jälkeen se onkin se vauva, maailman rakkain ja ihmeellisin olento. Et _halua_ antaa sen itkeä yksin, vaan haluat rauhoittaa ja tyynnyttää pienen vauvasi.

Olen itsekin rauhallinen luonne, introvertti ja paljon omaa aikaa ja rauhaa tarvitseva. Ja niin on mun lapsetkin, rauhallisia ja helppoja, sopeutuvaisia. Siinä mielessä heidän kanssaan on ollut helppoa, ei mitään itkupotkuraivareita eikä pää punaisena huutamista. Teini-ikäkin on mennyt aika helposti. Pointtini tässä on, että temperamentti periytyy. Jos olette molemmat miehesi kanssa rauhallisia ja tasaisia luonteeltanne on aika todennäköistä että lapsikin on.

Yleensä aina maalaillaan kauhukuvia lapsiperhearjesta, kuinka kamalaa ja rasittavaa se on, mutta ei siitä toisesta puolesta. Siitä rakkaudesta joka on jotain sellaista mitä ihminen ei ole ennen kokenut ja niistä onnenhetkistä mitä lapsen kanssa saa kokea. Kauheasti mietitään ja muistetaan varoitella muitakin, mitä kaikkea menetän lapsen myötä. Mutta ei mietitä ja kerrota siitä mitä kaikkea _saa_ lapsen mukana. Miksi?

Vierailija kirjoitti:

Käyttäjä36198 kirjoitti:

Teidän elämä kuulostaa ihanalta, älkää hankkiko lapsia!

Verkkaiseen elämärytmiin lapsi "mahtuu" joo, mutta sen jälkeen se elämä ei kyllä enää ole verkkaista. Meillä oli ennen lasta hyvin samanlainen elämä kuin teillä ja nyt kun lapsi on 6v niin tän elämän alkaa jo etäisesti taas tunnistaa omakseen.

Lapsen kanssa kaikki on kamalaa säätämistä, ihan koko ajan. Rauhallisetkaan hetket ei täysin aidosti ole rauhallisia, koska on se valmiustila koko ajan. Ennen lasta ajattelin että ihan hyvin vaikkapa koiranlenkitys sujuu lapsen kanssa, ihan samalla tavalla kuin ilmankin. Tai että kiva sitten mennä vaikka metsään kävelylle lapsen kanssa.. Niin kyllä ei ole. Koiralenkki lapsen kanssa ja ilman lasta on ihan eri maailmasta. Jo se, että ei ikinä saa olla yksin, on rasittavaa. Sitten rattaat juuttuu lumeen ja mutaan, lapsi itkee tai kiukuttelee, hanska hukkuu matkalle jne. Ja ennenkuin edes pääsee matkaan, se lapsi on saatava puettua, lähtöön menee helposti puoli tuntia. Metsäretkessä sama juttu.

Sanoisin että teidän elämä muuttuisi niin, että se voisi edelleen ulospäin näyttää verkkaiselta, mutta se ei tuntuisi siltä.

Kiitos! Meidän elämä on ihanaa. Saadaan tehdä juuri niitä asioita nyt mistä nautimme ja toteuttaa itseämme. Mutta meitä surettaa, tai lähinnä minua, että kuinka yksinäisiä olemme vanhuksina, jos ei ole jälkikasvua. Mutta onko uhraus sen arvoinen? Jos koko tähän astinen elämämme tuhoutuu ja uusi elämä osoittautuisi kummallekin epämieluisaksi. Ja peruutusvaihdetta ei enää saa päälle, jos siihen leikkiin lähtee.

Kuule, kyllä se on sen arvoista. Elämä voi muuttua mutta se ei ole välttämättä huono asia. Teidän elämä voi olla nyt ihanaa, ja se voi olla vähintään yhtä ihanaa sitten lapsen kanssa. Tietyt jutut voi olla tauolla pikkulapsiajan, mutta se oma rauha ym. palautuu kyllä takaisin lapsen kasvaessa. Voi olla että esim se aamukahvihetki viltin alla vaihtuukin johonkin toiseen, yhtä ihanaan hetkeen, esim vaika köllöttelette koko perhe aamuisin sängyssänne kun lapsi on tullut sinne herättyään. On ihan luonnollista miettiä asioita joita ehkä menettää, mutta monin verroin ihania asioita lapsi tuo kyllä mukanaan, voin luvata sen. Meidän lapset on jo sen verran isoja että voimme taas mieheni kanssa mennä menojamme ja puuhailla omiamme samaan aikaan. Se on lyhyt aika kun lapsi on niin pieni että tarvii koko ajan jonkun aikuisen olemaan kanssaan.

Minkä ikäinen lapsi pärjää ilman jatkuvaa "hälytysvalmiutta "? Ahdistaa tuo sanakin jo. Nautin siitä kun saan uppoutua tekemisiini ihan rauhassa.

Kyllähän teidän arki lapsen myötä tottakai muuttuisi. Tosin itse jos eläisin ap:n elämää niin toivottaisin jonkinlaisen muutoksen kyllä tervetulleeksi, en jaksaisi elää noin vuodesta toiseen. Eläinten pito voi olla vaikeaa pikkulapsiaikana, mutta kun lemmikkejä jo on niin ei kai niitä voi hävittääkään.

Lapset ja perheet ovat erilaisia. Meillä on nyt kolme päiväkoti-ikäistä. Halusin lapsia jo nuorina ihan siksi, että saisin rakastaa ja elää elämääni lasten kanssa. Koronasyksynä siitä on seurannut hitosti vapaata töistä kun pitää olla kotona jatkuvasti nuhan tai yskän takia. Rakastan lapsia eniten maailmassa. Paljonhan tehdään yhdessä, on aika vaikeuttava asenne, että pitäisi vauvankin kanssa päästä liikkumaan yksin niinkuin ennen vauvaa. Oikeastihan lapsia kannattaa tehdä sellaisten, jotka arvostaa yhteistä aikaa lapsen kanssa. Meillä on onnistunut korkeakouluopinnot ja yrittäminen lapsiperheellisinä. Ainakin minun ja kyllä kuulemma miehenkin mielestä eletään elämämme parasta aikaa lasten kanssa.

On itselläkin joskus kahvikuppi jäähtynyt, jopa silloin lapsettomana, mutta kyllä kolmenkin lapsen äitinä saan ihan kuumanakin kahvin juoda.

Itselleni plussa on ollut myös lähestyminen taas oman äidin kanssa lasten saannin myötä.

Mikään pakko ei ole tehdä lapsia eikä kannata jos ei omaa lasta kaipaa. Esimerkiksi veljelläni eikä miehen siskolla ole lapsia. Eivät kaikki kaipaa sellaista perhettä eikä minua pahastuta puuttua siihen, minkä muka pitäisi olla muille tavoittelemisen arvoista elämää. Veljeni kanssa olen tosi läheinen eikä ajatukseen lapsista sisälly mitään sellaisia arvoja, jotka estäisivät arvostamasta toista.

On vähän hölmöä myöskään maalata kuvaa elämästä lasten kanssa, että lasten äidin, joka lapsia halusi, on vain välttämätön paha ja pakko vahtia lasta, kytätä leikkejä ja menoja, että lapsi pysyy hengissä ja ehkä, ehkä siitä hyvällä tuurilla kasvaa kelpo ihminen.. pestä kakkaa, siivota sotkuja, pyyhkiä räkää, lämmittää lapselle ruokaa, syöttää ja siivota lisää, oma kahvi jäähtyy, nukuttaa ja itse valvoa, valvoa, valvoa, valvoa.. rupsahtaa kun ei lapsen vahtimiselta kerkeä kuin juoda kylmää kahvia, valvoa, kärsiä ja nahistua kotona lasta vahtimassa.

Miksi yksikään nainen olisi tehnyt toista lasta jos elämä lapsen kanssa olisi tuota? Onneksi joillekin äideille se lapsi on rakas ja sen kanssa viettää mielellään aikaa samalla lasta hoitaen. Eikä siinä samalla murehdi kuinka ilman sitä lasta voisi olla jossain muualla.

En usko, että ihmiset ovat niin kahtiajakoisia, että

- ryhmä A (lapseton) arvostaa mukavaa elämää, seksuaalisuuttaan ja parisuhdettaan

- ryhmä B (mammat) on masokisteja ja haalii elämäänsä kärsimystä, kaikkien toosat menee tietysti pilalle synnytyksessä eikä ikinä parane ja silti synnytetään lisää (kumma kyllä vain promille mammoista hakeutuu plastiikkakirurgille) ja näiden naisten miehet eivät ole parhaita ystäviä ja rakastettuja vaan pelkkiä siemenlinkoja ja maksumiehiä..

Ei jotenkin vastaa ainakaan minun ihmiskuvaani

Sellaisten, jotka haluaa lapsen, kannattaa yrittää. Ei kenenkään muun tietenkään.

Ap on todella naiivi. Vauvaa tai taaperoa ei todellakaan voi jättää huomiotta ja itkemään/huutamaan ja juoda kahvia tai makoilla korvatulpat päässä kaikessa rauhassa.

Vauvaa on AINA lohdutettava ja hoivattava kun hän itkee, ja taaperokin tarvitsee lohtua sekä paljon vahtimista ettei pääse satuttamaan itseään.

Lasta ei myöskään valvoteta tai jätetä ruokkimatta ajallaan vain siksi että ”noku mä haluun valvoo myöhään!”. Lapsi tarvitsee rutiinit ja säännölliset unet ja ruokailuajat.

Ja lapsi on aina joko vanhemman mukana tai sitten toinen on lapsen kanssa kotona.

Siitä, miten lapsi muuttaa elämää, voisi kirjoittaa kokonaisen kirjan.

Kyllä ap mielellään lapsen tekisi, jos pystyisi saamaan varmuuden siihen että saa vielä lapsen tulon jälkeenkin olla rauhassa ja levätä omassa kodissa ja että pääsee omien ajatusten kanssa rauhassa luontoon. Ettei elämä muutu pelkäksi vaatimukseksi ja selviytymistaisteluksi, kun tähän asti on saanut levätä silloin kun lepo on ollut tarpeen. En millään kaipaa stressiä elämääni, olen sen kanssa taistellut muiden asioiden vuoksi ihan riittävästi elämäni aikana ja arvostan sitä ettei elämään sisälly kovin paljon stressiä.

Vierailija kirjoitti:

Käyttäjä36198 kirjoitti:

Teidän elämä kuulostaa ihanalta, älkää hankkiko lapsia!

Verkkaiseen elämärytmiin lapsi "mahtuu" joo, mutta sen jälkeen se elämä ei kyllä enää ole verkkaista. Meillä oli ennen lasta hyvin samanlainen elämä kuin teillä ja nyt kun lapsi on 6v niin tän elämän alkaa jo etäisesti taas tunnistaa omakseen.

Lapsen kanssa kaikki on kamalaa säätämistä, ihan koko ajan. Rauhallisetkaan hetket ei täysin aidosti ole rauhallisia, koska on se valmiustila koko ajan. Ennen lasta ajattelin että ihan hyvin vaikkapa koiranlenkitys sujuu lapsen kanssa, ihan samalla tavalla kuin ilmankin. Tai että kiva sitten mennä vaikka metsään kävelylle lapsen kanssa.. Niin kyllä ei ole. Koiralenkki lapsen kanssa ja ilman lasta on ihan eri maailmasta. Jo se, että ei ikinä saa olla yksin, on rasittavaa. Sitten rattaat juuttuu lumeen ja mutaan, lapsi itkee tai kiukuttelee, hanska hukkuu matkalle jne. Ja ennenkuin edes pääsee matkaan, se lapsi on saatava puettua, lähtöön menee helposti puoli tuntia. Metsäretkessä sama juttu.

Sanoisin että teidän elämä muuttuisi niin, että se voisi edelleen ulospäin näyttää verkkaiselta, mutta se ei tuntuisi siltä.

Kiitos! Meidän elämä on ihanaa. Saadaan tehdä juuri niitä asioita nyt mistä nautimme ja toteuttaa itseämme. Mutta meitä surettaa, tai lähinnä minua, että kuinka yksinäisiä olemme vanhuksina, jos ei ole jälkikasvua. Mutta onko uhraus sen arvoinen? Jos koko tähän astinen elämämme tuhoutuu ja uusi elämä osoittautuisi kummallekin epämieluisaksi. Ja peruutusvaihdetta ei enää saa päälle, jos siihen leikkiin lähtee.

Niin. Mulla on toive, että elämä palautuisi rauhalliseksi esim. 10 vuoden kuluessa. Tästähän voi sitten jälkiviisaana ajatella että kyllä sen 10 tai 15 tai 20 vuotta elämästään voi uhrata, ja toivottavasti voikin. Eikä elämä ole ollenkaan huonoa nytkään, en sitä tarkoita. Mutta että ei se ole sellaista että saa rauhassa istuskella viltin alla aamukahvilla, kyllä jollain on vähintään asiaa koko ajan.

Mulle elämässä on tärkeää se, että saan rauhassa lukea tai puuhailla omissa ajatuksissani ja oon usein ajatellut, että ehkä lapsiperhe-elämään on helpompi sopeutua jos tykkää jostain vähän aktiivisemmasta. Vaikkapa kyläilystä (tai puuhailusta niin että joku keskeyttää viiden minuutin välein..). Itse pärjäisin ihan hyvin sen kanssa, että lapsen kanssa kaikki tekeminen on vähän vaivalloisempaa. Vaikeampaa on se, että ei voi syventyä mihinkään, edes omiin ajatuksiinsa, ellei joku muu hoida lasta.

No minä en tykkää kyläilystä kuin ihan kaikista läheisimpien ihmisen luona. Aina kun olen vieraampien ihmisten kanssa, joudun esittämään jotain muuta mitä olen ja se on raskasta. Enkä todellakaan tykkää siitä että tekemiseni keskeytetään jatkuvasti. Tarvitsen ihan joka päivä hetkiä, joissa saan uppoutua omaan pääni sisäiseen maailmaan. Minkä ikäistä lasta voi kuljettaa mukana myöhemmällä illalla, ettei itkupotkuraivarit ala? Tuo sanakin kauhistuttaa minua suoraan sanottuna. Olisi kammottavaa kuunnella päivittäin jotain itkupotkuraivareita.

Ehkä jos kerran viikossa olisi päivä että saisi olla omissa oloissaan ja tehdä omia juttuja, voisi tuon loputtoman rumban kestää. Mutta jos aina ja iankaikkisesti pitäisi olla hälytystilassa, en siihen kykenisi.

Vierailija kirjoitti:

Minkä ikäinen lapsi pärjää ilman jatkuvaa "hälytysvalmiutta "? Ahdistaa tuo sanakin jo. Nautin siitä kun saan uppoutua tekemisiini ihan rauhassa.

Tämä riippuu täysin lapsesta. Jonkun kanssa voi toimia (hetkittäin) jo 4-vuotiaana, toisen kanssa kouluiässä, kolmannen kanssa vasta teini-iässä ja neljännen kanssa taas kouluiässä / teini-iässä joutuukin uudestaan alituiseen hälytysvalmiuteen.

Miten te äiti ihmiset olette kestäneet tuon jatkuvan hälytysvalmiuden jos sitä pitää kestää neljäkin vuotta ilman taukoja?? Mikä teitä auttaa jaksamaan?

Minusta tuntuu että olette aivan yli ihmisiä kun jaksatte tuota pyöritystä ja vielä nautitte siitä.

Vierailija kirjoitti:

Käyttäjä36198 kirjoitti:

Teidän elämä kuulostaa ihanalta, älkää hankkiko lapsia!

Verkkaiseen elämärytmiin lapsi "mahtuu" joo, mutta sen jälkeen se elämä ei kyllä enää ole verkkaista. Meillä oli ennen lasta hyvin samanlainen elämä kuin teillä ja nyt kun lapsi on 6v niin tän elämän alkaa jo etäisesti taas tunnistaa omakseen.

Lapsen kanssa kaikki on kamalaa säätämistä, ihan koko ajan. Rauhallisetkaan hetket ei täysin aidosti ole rauhallisia, koska on se valmiustila koko ajan. Ennen lasta ajattelin että ihan hyvin vaikkapa koiranlenkitys sujuu lapsen kanssa, ihan samalla tavalla kuin ilmankin. Tai että kiva sitten mennä vaikka metsään kävelylle lapsen kanssa.. Niin kyllä ei ole. Koiralenkki lapsen kanssa ja ilman lasta on ihan eri maailmasta. Jo se, että ei ikinä saa olla yksin, on rasittavaa. Sitten rattaat juuttuu lumeen ja mutaan, lapsi itkee tai kiukuttelee, hanska hukkuu matkalle jne. Ja ennenkuin edes pääsee matkaan, se lapsi on saatava puettua, lähtöön menee helposti puoli tuntia. Metsäretkessä sama juttu.

Sanoisin että teidän elämä muuttuisi niin, että se voisi edelleen ulospäin näyttää verkkaiselta, mutta se ei tuntuisi siltä.

Kiitos! Meidän elämä on ihanaa. Saadaan tehdä juuri niitä asioita nyt mistä nautimme ja toteuttaa itseämme. Mutta meitä surettaa, tai lähinnä minua, että kuinka yksinäisiä olemme vanhuksina, jos ei ole jälkikasvua. Mutta onko uhraus sen arvoinen? Jos koko tähän astinen elämämme tuhoutuu ja uusi elämä osoittautuisi kummallekin epämieluisaksi. Ja peruutusvaihdetta ei enää saa päälle, jos siihen leikkiin lähtee.

Kuule, lapsi/lapset ei tarkoita että et olisi yksinäinen vanhuksena. Jokaisella on oma elämänsä, nytkin koronahysterian takia vanhuksia ei edes saanut tavata. Sen takia lapsia ei kannata tehdä että niistä olisi välttämättä seuraa. Lapsi voi myös olla todella vaativa jolloin oma elämä ja etenkin lemmikit pitää antaa pois...

Vierailija kirjoitti:

Minkä ikäinen lapsi pärjää ilman jatkuvaa "hälytysvalmiutta "? Ahdistaa tuo sanakin jo. Nautin siitä kun saan uppoutua tekemisiini ihan rauhassa.

Ehkä alle kouluikäiset, karkeasti määriteltynä.

Mutta se hälytystila jää päälle. Mulla on nuorinkin jo 20v, asuu vielä meillä.

Kun ostun illalla sohvalla neulomassa tms. ja nuori avaa huoneensa oven, huomaan että mulla höristyy korvat. Siis ihan fyysisesti, tunnen kun korvien alueella tapahtuu liikettä. Ja olen valpas kuuntelemaan, että mitä nyt. Ihan turhaahan se on, mutta ei se mene ohi. Ainakaan niin kauan kuin nuori meillä asuu, olettaisin.

Kiitos vastauksesta. 20 vuotta hälytystilassa, huoh...

Onko kellään kodin ulkopuolista apua palkattuna avuksi lapsen hoitoon? Eli esim kerran viikossa joku tulisi hoitamaan ja äiti pääsisi omiin menoihinsa? Tai veisi vauvan vaunulenkille ja äiti saisi olla rauhassa kotona ja nukkua ja lepäillä.

Minulla 11kk vauva, herätään aamulla 6-7 aikaan joka päivä, vauva vielä heräilee 2 kertaa yöllä ja joskus useamminkin. Aamukahvit juon 5-10min samoin kaikki syöminen päivän aikana jos vauva hereillä niin tapahtuu nopeasti, siinä ei paljoa nautiskella. Sitten se päivä on yleensäkin vauvan ehdoilla menemistä, syödään, nukutaan ja ulkoillaan. Kotitöitä teen jos kerkeän kun vauva nukkuu mutta usein nukun itsekki samalla oman jaksamisen takia. Eli kotityöt jää iltapäivään/iltaan kun mies tulee töistä. Nyt on hieman vähemmän aikaa kun lapsi niin liikkuvainen ja osaa kävellä, silloin kun oli alle puoli vuotias niin oli helppo toteuttaa kotitöitä yms vaikka vauva hereillä. Ei voi selkäänsä kääntää tällä hetkellä kun heti ollaan jo pahanteossa. Välillä on päiviä kun tekisi mieli vaan nukkua koko päivä vaikka se on mahdotonta tällä hetkellä, silti nautin vauvan kanssa touhuamisesta ja olemisesta.

Sanoisin, että lähimmäksi pääset kun ajattelet, että lapsi on kuin koiranpentu, jota ei voi hetkeksikään jättää yksin. Vinkumista (itkemistä), pissatusta (vaipanvaihtoa), ruokkimista (imettämistä, tosin useammin kuin pentu syö) ainoa ero on tosiaan, että koiranpentu kasvaa nopeasti, ihmislapsi tarvitsee hoivaa vuosia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Käyttäjä36198 kirjoitti:

Teidän elämä kuulostaa ihanalta, älkää hankkiko lapsia!

Verkkaiseen elämärytmiin lapsi "mahtuu" joo, mutta sen jälkeen se elämä ei kyllä enää ole verkkaista. Meillä oli ennen lasta hyvin samanlainen elämä kuin teillä ja nyt kun lapsi on 6v niin tän elämän alkaa jo etäisesti taas tunnistaa omakseen.

Lapsen kanssa kaikki on kamalaa säätämistä, ihan koko ajan. Rauhallisetkaan hetket ei täysin aidosti ole rauhallisia, koska on se valmiustila koko ajan. Ennen lasta ajattelin että ihan hyvin vaikkapa koiranlenkitys sujuu lapsen kanssa, ihan samalla tavalla kuin ilmankin. Tai että kiva sitten mennä vaikka metsään kävelylle lapsen kanssa.. Niin kyllä ei ole. Koiralenkki lapsen kanssa ja ilman lasta on ihan eri maailmasta. Jo se, että ei ikinä saa olla yksin, on rasittavaa. Sitten rattaat juuttuu lumeen ja mutaan, lapsi itkee tai kiukuttelee, hanska hukkuu matkalle jne. Ja ennenkuin edes pääsee matkaan, se lapsi on saatava puettua, lähtöön menee helposti puoli tuntia. Metsäretkessä sama juttu.

Sanoisin että teidän elämä muuttuisi niin, että se voisi edelleen ulospäin näyttää verkkaiselta, mutta se ei tuntuisi siltä.

Kiitos! Meidän elämä on ihanaa. Saadaan tehdä juuri niitä asioita nyt mistä nautimme ja toteuttaa itseämme. Mutta meitä surettaa, tai lähinnä minua, että kuinka yksinäisiä olemme vanhuksina, jos ei ole jälkikasvua. Mutta onko uhraus sen arvoinen? Jos koko tähän astinen elämämme tuhoutuu ja uusi elämä osoittautuisi kummallekin epämieluisaksi. Ja peruutusvaihdetta ei enää saa päälle, jos siihen leikkiin lähtee.

Kuule, kyllä se on sen arvoista. Elämä voi muuttua mutta se ei ole välttämättä huono asia. Teidän elämä voi olla nyt ihanaa, ja se voi olla vähintään yhtä ihanaa sitten lapsen kanssa. Tietyt jutut voi olla tauolla pikkulapsiajan, mutta se oma rauha ym. palautuu kyllä takaisin lapsen kasvaessa. Voi olla että esim se aamukahvihetki viltin alla vaihtuukin johonkin toiseen, yhtä ihanaan hetkeen, esim vaika köllöttelette koko perhe aamuisin sängyssänne kun lapsi on tullut sinne herättyään. On ihan luonnollista miettiä asioita joita ehkä menettää, mutta monin verroin ihania asioita lapsi tuo kyllä mukanaan, voin luvata sen. Meidän lapset on jo sen verran isoja että voimme taas mieheni kanssa mennä menojamme ja puuhailla omiamme samaan aikaan. Se on lyhyt aika kun lapsi on niin pieni että tarvii koko ajan jonkun aikuisen olemaan kanssaan.

Paitsi jos saat erityislapsen. :)