Kuinka suhtautua lapsen epärealistisiin haaveisiin?
Miten teidän mielestänne pitäisi suhtautua lapsen tai teinin melko epärealistisiin unelmiin? Siis toistuviin puheisiin siitä, että haaveilee jalkapalloammattilaisuudesta ulkomailla tai kansainvälisestä youtubetähteydestä tai rock-tähteydestä?
En haluaisi lapsen tai nuoren haavepuheita tyrmätä, mutta toisaalta kun 12-vuotias höntsälätkän pelaaja puhuu NHL-ammattilaisuudesta, niin ajattelen, että hiukan realismia ei olisi pahitteeksi.
Miten aikuisen pitäisi näihin suhtautua?
Kommentit (680)
Vierailija kirjoitti:
Jos keskiarvo on kuusi, niin kyllä sillä johonkin maaseutulukioon pääsee. Rahalla pääsee ulkomaille opiskelemaan lääkäriksi. Tärkeintä on motivaatio.
Kuka sitten haluaa tällaisen lääkärin potilaaksi?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos keskiarvo on kuusi, niin kyllä sillä johonkin maaseutulukioon pääsee. Rahalla pääsee ulkomaille opiskelemaan lääkäriksi. Tärkeintä on motivaatio.
Kuka sitten haluaa tällaisen lääkärin potilaaksi?
Käsi pystyyn jos on ollut itse ahkera ja panostanut koulunkäyntiin ja opiskeluun jättäen kaverit ja muut houkutukset väliin?
Itselläni ADHD ja koskaan en ole tehnyt läksyjä tai lukenut kokeisiin. Häiriköin ala-asteella ja yläasteella lintsasin puolet tunneista. Lukio meni kavereiden kanssa hummaillessa, mutta vasta amk:ssa alkoi oma tulevaisuus hieman kiinnostaa. Tämäkin sen ansiosta että pidin välivuoden ja tein "paskaduunia". Se jos jokin motivoi minua hankkimaan ammatin. Nyt teen vaativia asiantuntijatehtäviä ja pystyn käyttämään omia vahvuuksiani hyväkseni. Palkka on 100k€/a ja se irtoaa kohtuu vähällä vaivalla.
Ei sitä oikeasti tiedä mitä 12-vuotiaasta tulee.
En olisi ikinä arvannut että kaverini, seiskan ja kasin oppilas väittelee myöhemmin tohtoriksi tai että luokan laiskin poika olikin porukan ensimmäinen akateeminen kun valmistui sibiksestä menestyväksi muusikoksi.
Koulumenestys ei korreloinut suoraan taloudellisen tai ammatillisen menestyksen kanssa.
En osannut nähdä mitenkään sitäkään kenestä tulee miljonääri tai poliitikko.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos keskiarvo on kuusi, niin kyllä sillä johonkin maaseutulukioon pääsee. Rahalla pääsee ulkomaille opiskelemaan lääkäriksi. Tärkeintä on motivaatio.
Kuka sitten haluaa tällaisen lääkärin potilaaksi?
Haluatko kutosen oppilaan päättävän tämän maan asioista?
Tiedän naisen, jolla on diagnoosina dysfasia, adhd ja lukihäiriö. Opiskelee hierojaksi ja on tarjonnutkin jopa opiskelijahierontaa yrittäjänä. Joidenkin tuomitsijoiden mielestä tällaisen pitäisi vain diagnoosien takia tyytyä johonkin helppoon alaan. Juuri sen takia opettajatkin helposti luovuttaa tällaisten oppilaiden kohdalla, eikä nuoren oppimisstragediat pääse toteutumaan, vaan vähennetään tai poistetaan nuorelle itselleen vaikeita asioita. Sitten valitetaan syrjäytymisestä ja siitä, kuinka tällaiset ihmiset eivät ole tuottavia, mutta sekin on pahasta, jos erityistä tukea tarvitsevalta vaatii vähintään kohtuullista kouluosaamista. Vanhemmathan olettaa koulun hoitavan kaiken kasvatuksesta alkaen, vaikka myös vanhempienkin pitäisi olla osallisia lapsen koulutyössä. C'moon, kyseessä on lapsen tulevaisuus! Me asutaan ulkomailla ja vanhin lapsemme saa osa-aikaista erityisopetusta, mutta koulu myös olettaa, että me vanhemmat teemme myös parhaamme nuoren oppimisen eteen emmekä pidä koulua ainoana paikkana, joka vastaa lapsen oppimisesta. Lapsellamme on tosiaan lukivaikeus keskivaikeana.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minulla on lapsi joka on käynyt peruskoulun erityiskoulussa. Yhteen aikaan kaikki aineet olivat yksilöllistettyjä. Nyt hän opiskelee ammattikorkeakoulussa. Keskiarvo on yli neljän ( 5 max).
Tämä nyt kertoo vain sen minkä useimmat jo tietää - Amis"korkea"koulun voi suorittaa erinomaisin arvosanoin vaikka olisi heikkolahjainen 🤣. Se kertoo vain ko koulun heikosta tasosta.
Lapseni ei ole heikkolahjainen vaan hänellä on cp-vamma. Ei ole lapsen vika, että opettejat yksilöllistävät aineet koulussa, koska eivät ole valmiit tai eivät pysty opettamaan yleissuunnitelman mukaan ja sen vuoksi karsivat opetusta ilman perusteita. Lapseni on lahjakas omalla alallaan. Moni ns normaali on jättänyt saman koulun kesken. Motivaatio ratkaisee paljon.
Tuo on aivan naurettavaa kun opettajat kehtaa edes ehdottaa erityisluokkaa ja yksilöllistämistä lapselle vain pyörätuolin takia. Juuri näin kävi oman lapsen kohdalla mutta sanoin suoraan, ettei lapsellamme ole mitään heikkolahjaisuutta tai älyllistä vammaa lisänä ja harvoin liikuntavammaisella on häikkää oppimisessa. Eri asia jos lapsellamme olisi ollut häiriökäytöstä tai suuria vaikeuksia oppia, olisi tilanne ollut eri. Tutustuimme itse asiassa lähimpään erityiskouluunkin, jossa oli fyysisesti vammaisia oppilaita. Näki siitä luokasta, että lahjakkaamman oloiset turhautui kun mentiin heikompien ehdoilla. Ei olisi ollut lapseni paikka. Lapsi suoritti hyvillä arvosanoilla peruskoulun ja jatkoi lukioon. Pähkäili lukiossa ollessaan ammattikorkeakoulun ja ylipiston välillä ja psykologia alkoi vetää puoleensa, jonne yliopiston ovet aukesikin. Kehtasi koulun opo ehdottaa "uravaihtoehdoksi" eläkettä vaikka lapsella yläkoulussa oli selkeä haave mennä lukioon, joka oli hänelle mietintäpaikka ja samalla paikka hankkia yleissivistystä. Tällä lapsella on enemmän ollut halua oppia ja tietää asioista verrattuna tuohon fyysisesti terveeseen lapseen, joka kyllä sai C:n paperit ja samalla ammatin. Peruskoulussa tämä vammaton ei tahtonut millään panostaa, kun taas vammainen lapsi oli paljonkin nenä kiinni kirjassa.
Tiesittekö, että inkluusio kehitettiin alkujaan juuri tämän kaltaisia lapsia varten? Eli niitä, joilla on juuri liikunta- tai aistivamma, ja jotka niiden takia eristettiin omiin kouluihinsa?
Noiden erityiskoulujen opetuksen taso oli usein niin huonoa, ja ryhmät niin hajanaisia osaamistasoltaan, että monen fiksun vammaisen ihmisen koulutie tyssäsi sen takia. Ja nimenomaan heidät oli tarkoitus saada osaksi yleisopetusta, inkluusion ei todellakaan pitänyt koskea nepsy-lapsia tai käytöshäiriösiä tms.
Jossain kohtaa inkluusio kuitenkin kääntyi ihan päälaelleen, ja tavallisiin luokkiin alettiin integroimaan nimenomaan ne, jotka hyötyivät pienryhmistä ja erityisluokista, eli nepsylapset. Ja siis tietysti osa nepsylapsistakin pärjää ja hyötyy yleisopetuksesta, esim. omani. Mutta ihan järjetöntä on tämä nykymeininki, missä väen väkisin yritetään pitää isossa luokassa lasta, jonka suurin ongelma on se iso luokka. Sitten joko jätetään vain pärjäilemään, tai yritetään tukitoimea tukitoimen perään, kun isoin ongelma ratkeaisi sillä, että lapsi saisi olla pienessä ryhmässä.
Vaikka mulla on liikuntavamma niin en kannata sokeasti inkluusiota. Ääripäät aina pahasta. Inkluusio toimii tapauskohtaisesti: jos ei ole pahoja oppimisongelmia tai häiriökäytöstä, niin voidaan harkita yleisopetusta. Jos on vain fyysinen vamma tai aistivamma, joka ehkä vaatii avustajan tai apuvälineet, muttei vie opettajan kaikkia resursseja niin joo, voi toimia. On vain lukihäiriöisen tai adhd-oppilaan kannalta ikävä juttu, jos häntä diskriminoidaan ja mennään pienluokassa sitten heikompien ehdoilla eikä sitten ole valmiuksia lukioon tai yliopistoon, jos haaveet ovat sellaisia. Lukihäiriöisestä voi tulla vaikkapa lääkäri. Jotkut lukihäiriöiset ovat voineet ihan tyhjästä luoda miljoonabisneksen. Tuskin olisi apukoulutaustalla onnistunut moinen. Tunnen yhden lukihäiriöisen, joka on ammatiltaan fyssari. Aiemmin työskenteli hierojana. Ennen oli lukihäiriö- ja dysfasia-luokat yms. joissa mentiin yleisen opetussuunnitelman mukaisesti ja näistä oli mahdollista jatkaa lukioon, jos rahkeet riitti. Nykyään kun ei tietenkään saa luokitella ketään, niin sen takia on sitten nykyään yhdet pienluokat, josta ei oikeasti tule mitään jos oppilaat ovat sekalaista seurakuntaa: joku käytöshäiriöinen, joku lukihäiriöinen ja joku heikkolahjainen. Siellä sitten käytöshäiriöiset kiusaa heikompiaan ja mahdollisesti terävä lukihäiriöinen joutuu kärsimään, kun mennään heikomman ehdoilla.
Omalla pojallani, joka lähestyy 18 vuoden ikää, on diagnoosina adhd sekä laaja-alaiset oppimisvaikeudet, joista jälkimmäinen tarkoittaa samaa asiaa kuin heikkolahjaisuus. Poikamme istui alkuun koulussa käytävällä huonon käytöksen vuoksi ja 3. luokasta alkaen hän aloitti erityisluokan. Ilmeni, että hän tarvitsi täysin mukautetut oppimateriaalit ja jopa yläkoulussa alakoulun materiaalia. Silti arvosanat olivat kutosta ja ehkä hyvällä tuurilla seiskaa. Ei pärjännyt edes erityisluokalla ja siellä oli juurikin näitä käytöshäiriöisiä nuoria, jotka kiusasivat poikaani minkä kerkesivät kun on kuitenkin lapsenomainen ikäisekseen. Poika tarvitsi avustajaa jokaisessa aineessa, kun puuttui ja puuttuu edelleen omatoimisuus. Käytännössä lähes kaikki oli avustajan harteilla. Perusasiatkaan ei ole menneet kaaliin. Poikamme olisi hyötynyt enemmän erityiskoulusta, mutta sellaisia on harvassa ja jos sellainen on olemassa, niin kaukana. Joo, tiedän Valteri-koulut mutta poika on peruskoulunsa suorittanut ja nyt sitten mietinnässä on jatkokoulutukset, vaikka on jo yrittänyt kiinteistönhoitoalaa, valmaa, kokkialaa ja siivousalaa. Kaikki nämä hän keskeytti, kun "ei kiinnosta" tai "ei jaksa".
Luultiin ensin, että poika on vain masentunut. Minä epäilen pojan olevan "pihalla" asioista. Me vanhemmat olisimme halukkaita selvittämään älyllisen vamman mahdollisuutta, sillä arkiset taidotkin ovat todella heikot. Poika ei osaa tehdä edes voileipää. Pienemmät sisaruksetkin osaa pedata petinsä ja tehdä jopa voileivän! Poikahan ei tietenkään suostu tutkimuksiin ja pitää itseään aikuisena. Ei kerro meille mitä tekee tai suunnittelee. Siirsin työnikin kotiin pojan pitäessä kotona ryyppyremmiä, jolle lainasi rahojaan, ja notkuessa kaupungilla. Tupakkarahaa kerjää meiltä, mutta silti sitä tupakkaa löytyy vaikka pidämme hänen lompakkoaan lukkojen takana ja välttämättömien asioiden (vaatteet, hygieniatuotteet) kohdallakin ollaan oltu tarkkana, että rahaa menee oikeasti niihin eikä tupakkaan tai rahaa ei lainata toisille.
En haluaisi heittää poikaani pois kotoa. Mietin, että miten käy jos me vanhemmat kuollaan ennen poikaamme. Kuka hänestä sitten huolehtii? Hän ei ole tarpeeksi vammainen saadakseen erityispalveluita, vaikka on käytännössä tuen tarpeessa.
Onko poika vielä alle 18? Vielä ehditte hankkia hänelle kehitysvammadiagnoosin ja sen avulla paremmat tukitoimet. Jos hän on yli 18-vuotias, pitäisi voida julistaa holhouksenalaiseksi.
Ei vielä, mutta ensi ensi vuoden alussa täyttää 18 vuotta. Sen takia haluamme nyt heti ryhtyä tositoimiin ennen kuin on liian myöhäistä. Aivan sama, vaikka poika vastustaisi. Huoli on kova. Ollaan toki edunvalvojaa harkittu sillä löytämieni tietojen mukaan sen saamiseksi ei tarvitse kehitysvammaa syyksi. Pääseehän edunvalvonnan alle esim. velkaantuneet, joista suurin osa ihan normaaliälyisiä. Olen tutustunut etsivä nuorisotyöntekijän palveluihin ja miettinyt, että pitäisikö yrittää tavoittaa heidät vai olisiko ihan tyhjän kanssa.
Kyllä sitä itse toivoisi, että poika saisi edes jonkinlaisen ammatin mutta ei tänä päivänä hirveämmin ole avustavia töitä. On kyllä siivoustöitä tehnyt lyhyen aikaa mutta niistäkin sai potkut kun myöhesteli jatkuvasti. Kaiken lisäksi itsenäinen työ ei luonnistunut ja hahmottamisen vaikeudet suuret vaikkei kyse ollut vielä mistään rakettitieteestä! Sama juttu kävi koulussa ja koulustakin soitettiin pojan poissaoloista, jolloin paljastui että kaupungillahan tuo notkui kavereiden kanssa.
Ehdota uraa vihervasemmistossa. Siellä arvostetaan paljon heikkolahjaisuutta ja riittää että toistaa kuin papukaija, olkoot vaikka aivotonta agendaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minulla on lapsi joka on käynyt peruskoulun erityiskoulussa. Yhteen aikaan kaikki aineet olivat yksilöllistettyjä. Nyt hän opiskelee ammattikorkeakoulussa. Keskiarvo on yli neljän ( 5 max).
Tämä nyt kertoo vain sen minkä useimmat jo tietää - Amis"korkea"koulun voi suorittaa erinomaisin arvosanoin vaikka olisi heikkolahjainen 🤣. Se kertoo vain ko koulun heikosta tasosta.
Lapseni ei ole heikkolahjainen vaan hänellä on cp-vamma. Ei ole lapsen vika, että opettejat yksilöllistävät aineet koulussa, koska eivät ole valmiit tai eivät pysty opettamaan yleissuunnitelman mukaan ja sen vuoksi karsivat opetusta ilman perusteita. Lapseni on lahjakas omalla alallaan. Moni ns normaali on jättänyt saman koulun kesken. Motivaatio ratkaisee paljon.
Tuo on aivan naurettavaa kun opettajat kehtaa edes ehdottaa erityisluokkaa ja yksilöllistämistä lapselle vain pyörätuolin takia. Juuri näin kävi oman lapsen kohdalla mutta sanoin suoraan, ettei lapsellamme ole mitään heikkolahjaisuutta tai älyllistä vammaa lisänä ja harvoin liikuntavammaisella on häikkää oppimisessa. Eri asia jos lapsellamme olisi ollut häiriökäytöstä tai suuria vaikeuksia oppia, olisi tilanne ollut eri. Tutustuimme itse asiassa lähimpään erityiskouluunkin, jossa oli fyysisesti vammaisia oppilaita. Näki siitä luokasta, että lahjakkaamman oloiset turhautui kun mentiin heikompien ehdoilla. Ei olisi ollut lapseni paikka. Lapsi suoritti hyvillä arvosanoilla peruskoulun ja jatkoi lukioon. Pähkäili lukiossa ollessaan ammattikorkeakoulun ja ylipiston välillä ja psykologia alkoi vetää puoleensa, jonne yliopiston ovet aukesikin. Kehtasi koulun opo ehdottaa "uravaihtoehdoksi" eläkettä vaikka lapsella yläkoulussa oli selkeä haave mennä lukioon, joka oli hänelle mietintäpaikka ja samalla paikka hankkia yleissivistystä. Tällä lapsella on enemmän ollut halua oppia ja tietää asioista verrattuna tuohon fyysisesti terveeseen lapseen, joka kyllä sai C:n paperit ja samalla ammatin. Peruskoulussa tämä vammaton ei tahtonut millään panostaa, kun taas vammainen lapsi oli paljonkin nenä kiinni kirjassa.
Tiesittekö, että inkluusio kehitettiin alkujaan juuri tämän kaltaisia lapsia varten? Eli niitä, joilla on juuri liikunta- tai aistivamma, ja jotka niiden takia eristettiin omiin kouluihinsa?
Noiden erityiskoulujen opetuksen taso oli usein niin huonoa, ja ryhmät niin hajanaisia osaamistasoltaan, että monen fiksun vammaisen ihmisen koulutie tyssäsi sen takia. Ja nimenomaan heidät oli tarkoitus saada osaksi yleisopetusta, inkluusion ei todellakaan pitänyt koskea nepsy-lapsia tai käytöshäiriösiä tms.
Jossain kohtaa inkluusio kuitenkin kääntyi ihan päälaelleen, ja tavallisiin luokkiin alettiin integroimaan nimenomaan ne, jotka hyötyivät pienryhmistä ja erityisluokista, eli nepsylapset. Ja siis tietysti osa nepsylapsistakin pärjää ja hyötyy yleisopetuksesta, esim. omani. Mutta ihan järjetöntä on tämä nykymeininki, missä väen väkisin yritetään pitää isossa luokassa lasta, jonka suurin ongelma on se iso luokka. Sitten joko jätetään vain pärjäilemään, tai yritetään tukitoimea tukitoimen perään, kun isoin ongelma ratkeaisi sillä, että lapsi saisi olla pienessä ryhmässä.
Nykymuotoinen peruskouluopetus ei ole sopivin aspergerille, joilla on yleensä keskinkertainen tai jopa korkeampi älykkyysosamäärä. Entisajan tarkkasääntöinen koulu oli varmaan sopiva tämän tyyppisille ihmisille, jolloin ei ryhmätyöt olleet suuressa arvossa, vaan keskityttiin oppimaan oikeita asioita.
Vaikka nykyään fyysisesti vammaisetkin saa mahdollisuuden osallistua samaan opetukseen kuin muut, niin ongelmia on vielä työllistymisessä. Se ajaa helposti vammaisia yrittäjiksi. Kehitysvammaisten työllistymisestä on paljonkin puhuttu. Ehkä ihmiset olettaa, että kun fyysisesti vammaisella ei ole älyllistä häikkää, niin kyllähän ne osaa nostaa kissan pöydälle. Ei aina, koska on vieläkin vanhempia, jotka eivät opeta vammaisia (erioten tyttäriä) pitämään omia puoliaan ja kasvatetaan lapsi täysin pehmeästi ilman omaa identiteettiä. Tuolla menolla vammainen ei koskaan kasva itseään arvostavaksi ja pärjääväksi, vaan jää muiden jalkoihin.
Haaveilin minäkin alakoulussa olevani tuleva laulaja ja kerroin jopa perustavani bändin. No, enpä ole missään bändissä, vaan olen tehnyt ravintola-alan ja myyntityön töitä.
Vierailija kirjoitti:
Jos hoitaa koulunsa hyvin niin anna haaveilla ja puhua. Kun ammatinvalinta tulee myöhemmin eteen niin unelmat kariutuvat joka tapauksessa.
Samaa mieltä. Realismin on hyvä tulla kuvaan tuota kautta, että koulu pitää myös hoitaa ja varasuunnitelma olla olemassa. Sano vaikka että Nhl-staratkaan eivät voi pelata loppuikäänsä, vaan ura on ohi viimeistään nelikymppisenä, ja silloin pitää olla elämässä muutakin. Ja YouTube-urakin on aika epävarma.
Suoraa unelmien lyttäämistä en suosittele, vaikka unelmat olisi aikuisen silmin kuinka ohutta yläpilveä tahansa.
Tuota, juuri noinhan lapsi tuossa(kin) iässä käyttäytyy... Ongelma on aloittajan korvien välissä.
No mutta eikö ole terveempää haaveilla NHL tähteydestä kuin se että lapsesi sanoisi haluan olla "julkkis".
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En osaa auttaa, mutta mulla on sama ongelma. Lapsellani on lukihäiriö, hän on tehostetussa opetuksessa ja hänellä on helpommat oppikirjat kahdessa aineessa. Mutta hän aikoo isona lääkäriksi tai eläinlääkäriksi. En tiedä miten suhtautua. En millään haluaisi lytätä hänen unelmiaan, mutta on aivan selvää, että noilla taidoilla ei kummankaan tiedekunnan ovet aukene.
Ei pelkkä lukihäiriö estä luonnontieteiden oppimista. Vaatii ehkä enemmän aikaa ja perslihaksia. Taitaa olla vanhemmalle kova paikka, ikävää jos se rajoittaa lapsen potentiaalia.
Kun ei ole "pelkkä lukukihäiriö". Vaan lukuisia oppimisvaikeuksia. Jos tavalliset peruskouluaineet jo ovat työläitä, vaativat jo nyt aikaa ja perslihaksia, niin miten siitä voi ponnistella lukion läpi, erinomaisilla arvosanoilla ja vielä päästä kaikkein suosituimpiin ja vaikeimpiin jatko-opintoihin? Kun niillä perslihaksilla ei kuitenkaan ole käyttöä muualla kuin sripteasealustoilla.
Juuri tämä jargon, kenestä tahansa voi tulla mitä tahansa, johtaa epärealistisiin tavoitteisiin ja elämän hukkaamiseen sellaiseen työhön, joka ei johda kuin loputtomiin pettymyksiin ja alhaiseen itsetuntoon.
Olen keskustellut opettajan kanssa ja pyrimme löytämään vahvuuksia, lukupäätä ei ole mutta mm. köksässä on erinomainen, joten tässä kannustan kehittymään. Mieluummin taitava kokki tai leipuri, kuin surkeasti pärjäävä lukiolainen, joka tarvitsee erityistason opetusta ja/tai koko vapaa-ajan haaskausta tullakseen ei-oikein-miksikään.
eikö suuri osa tuon ikäisistä ja nuoremmista haavelile jonkin sortin tähtydestä, turhan minusta ottaa minkäänlaista kantaa asiaan, antaa lapsen haaveilla.
Vierailija kirjoitti:
En osaa auttaa, mutta mulla on sama ongelma. Lapsellani on lukihäiriö, hän on tehostetussa opetuksessa ja hänellä on helpommat oppikirjat kahdessa aineessa. Mutta hän aikoo isona lääkäriksi tai eläinlääkäriksi. En tiedä miten suhtautua. En millään haluaisi lytätä hänen unelmiaan, mutta on aivan selvää, että noilla taidoilla ei kummankaan tiedekunnan ovet aukene.
Mistähän ihmeestä sinä sen tässä vaiheessa elämää tiedät? Kovasti munkin yläasteella musta leivottiin "amikseen" lähtijää, joka ei osaa kieliä eikä taivu matikka. Heti kun vaihtui ympäristö, koulu ja ihmiset niin keskiarvoni nousi kohisemalla ja pääsin oikeustieteelliseen kertayrittämällä. Ne kympintytöt taas, yksi oli aika kuluneen näköinen baariminna eikä päässyt lääkikseen lukuisista yrityksistä huolimatta, yksi on loppuunpalanut perheenäiti ja kolmannesta en tiedä, muutti ilmeisesti ulkomaille. Että sellanen.
Lasten ja nuorten kuuluukin haaveilla!
Minä halusin 12-vuotiaana olla salainen agentti (olin kova Salaiset kansiot -fani). 15-vuotiaana halusin lääkäriksi. Äiti hymyili ja sanoi että kuulostaapa kivalta. Kyllä lapset ja nuoret ymmärtävät, mutta haaveilu on mukavaa kun nuorena tuntuu että kaikki on mahdollista. Nykyään olen kirjanpitäjä ja en voisi olla tyytyväisempi.
Oma poika haaveilee jalkapalloilijan urasta. Että hän olisi super kuuluisa ja rikas. Niin haaveilevat kaikki hänen joukkuetoverinsakin. Fakta on tietenkin että todennäköisesti kukaan heistä ei tule pelaamaan ammatikseen edes Suomessa. En näe mitään syytä miksi pitäisi pilata heidän iloa ja murskata unelmat. Koska entä jos poikani onkin tuleva jalkapalloilija? Todennäköistä se ei ole, mutta kaikki on mahdollista. Kaikki eivät voi olla ammattilaisia, mutta jotkut ovat. Kaikki eivät voi olla parhaita, mutta aina joku kuitenkin on. Ja monesti tuo joku on ihan tavallinen ihminen, joka lapsena haaveili kaikenlaista.
Yksi kaverini pelasi aikoinaan NHL:ssä. Miksi se ei voisi olla mahdollista?
Saa kai sitä haaveilla mistä vain, oli lapsi tai aikuinen.
Oma polkuni löytyi vasta kun oli jo neljä lastakin tehtynä.
Juteltiin kaverin kanssa siitä, mitä haluttaisiin oikeasti tehdä työksemme. Laukaisin ilmoille työpaikan, missä haluaisin olla töissä (täysin eri ala kuin missä jo olin töissä). Kaveri kysyi, että mikset mene sinne. - No kun ei ole koulutusta. Ei sitä tarvi, soita sinne. Soitin, pääsin työhaastatteluun ja aloitin ns. pohjalta. Ajan mittaan opiskelin alaa työn ohella ja pätevöitymisen myötä avautuivat myös ns. vaativammat asiantuntijatehtävät.
Myöhäisestä aloituksesta huolimatta ennätin tehdä pitkän uran tässä toiveammatissakin. - Lapsena oli kolmekin ammattihaavetta. Näistä kaksi hyvin lähellä sitä lopullista. :D
Kyllä lapsi/nuori jossain vaiheessa ymmärtää omat rajallisuutensa.
Enemmän haittaa on siitä, että kaikki kumminkaimaa myöten kehuu että "kun se lapsi laulaa niiiiin kauniisti ja hienosti".
Samaa mantraa toistetaan 15 vuotta, vaikka kaikki kuulee ettei ole minkäänlaisia laulajanlahjoja lapsoselle suotu.
On lapselle kova pala todeta, että onkin umpisurkea eikä "kukaan muu" pysty eikä halua sitä kuunnella. Lapsi on suunnitellut elämänsä poptähtenä kun kukaan ei ole vaivautunut sanomaan että ehkä kannattaisi kuitenkin oikeasti opiskella joku ammatti ja unohtaa laulajan ura.
On surullista kuinka lyttäätte lapsenne tulevaisuuden oppimisvaikeuksia takia. Joo on ihan totta että hankalaa se on. Tiedän monia joilla ADHD, joilla on mennyt koulussa surkeasti, kunnes joko ovat päässeet erilaiseen opetukseen tai ovat itsenäisesti alkaneet opiskella 15 minuutin pätkissä. Tämä sopii ADHD:lle, he jaksavat keskittyä sen verran ja sitten pitää tehdä 15 min jotain muuta. Ja saavat nykyään 9 tai 10 arvosanoja. Uskon että kaikille löytyy se oma oikea tapa opiskella. Minullakin meni melkein kolmikymppiseksi asti ennen kuin löysin omani.
Kyllä maailma tulee takomaan elämän realiteetteja lastenne kalloihin joka päivä mitä enemmän kasvavat ja joutuvat kilpailemaan verrokkiryhmässään paikasta auringosta. Parasta mitä voit tehdä on kannustaa lasta tekemään töitä unelmiensa eteen. Rokkitähteys vaatii aika monta tuntia musiikin parissa, ja NHL-tähteys jäällä sekä oheisharjoituksissa. Jos oppivat tässä prosessissa, että mikään ei tule ilmaiseksi, ja kovan työmoraalin merkityksen kehityksessä, pärjäävät millä alalla tahansa minne tulevatkaan päätymään. Lapsella ja nuorella tulee olla unelmia, ne ovat kunnianhimon polttoainetta.