Kuinka suhtautua lapsen epärealistisiin haaveisiin?

Vierailija kirjoitti:

En osaa auttaa, mutta mulla on sama ongelma. Lapsellani on lukihäiriö, hän on tehostetussa opetuksessa ja hänellä on helpommat oppikirjat kahdessa aineessa. Mutta hän aikoo isona lääkäriksi tai eläinlääkäriksi. En tiedä miten suhtautua. En millään haluaisi lytätä hänen unelmiaan, mutta on aivan selvää, että noilla taidoilla ei kummankaan tiedekunnan ovet aukene.

Minulla on lukihäiriö sekä ADHD, ja lääkiksessä olen. Olin heikko äidinkielessä ja kaikessa missä vaadittiin lukemista, mutta lahjakas matemaattisissa aineissa. Lääkistä tavoittelevan ei todellakaan tarvitse olla jokaisessa aineessa hyvä.

Ei nykyaikana pojan kannata haaveilla jääkiekkoilijan urasta, kun miettii, että mitä Janne Puhakalle kävi.

On minunkin lukiota käyvällä lapsella hieman epärealistisia haaveita esimerkiksi joksikin kuuluisaksi staraksi tulemisesta. Sanon lapsille, että kuitenkin opiskellaan joku oikea tutkinto ja kuuluisuutta tavoitellaan harrastuksena.

Ei niihin minusta tarvitse suhtautua mitenkään kovin erityisesti. Anna lapsen haaveilla ja pysy itse aika neutraalina. 

Aika tuo luultavasti realismia. 12-vuotias on tosi tosi nuori. 

Ja toisaalta: aina silloin tällöin joku oikeasti saa sen mistä haaveili. Minä pääsin lapsuuden unelma-ammattiini vaikka suurin piirtein jokainen aikuinen sanoi että haave on aivan epärealistinen. Aikahan sen sitten näyttää. (No joo, tietenkin on ammatteja joihin pitää jo ihan pienestä treenata hyvin intensiivisesti.)

Täällä osalla kommentoijista tuntuu menevän puurot ja vellit sekaisin, on nimittäin olemassa monenlaista haaveilua ja monenlaista kannustamista. On aika rohkea kannanotto sanoa, että hyvä vanhempi kannustaa aina.

Moni tulee tähän keskusteluun omien traumojen kanssa. Ei kukaan varmaan ajattele palata jonnekin 70-luvun vanhemmuuteen, jossa lytätään kaikki unelmat. En myöskään näe, että unelmia on tarvetta oikaista, jos heikko oppilas vaikka haluaa lääkikseen. Siinähän tehokas kannustus on nimenomaan koulutöihin keskittymistä, mistä on hyötyä, oli lopullinen ala mitä tahansa. 

Tiivistäisin oman ohjeeni niin, että kannustetaan niin kauan kun unelma ei ole ihan oikeasti mahdoton (esim. unelman toteutumisen ehkäisevän vamman takia) tai unelmoiminen ei sabotoi muuta elämää.

Jos lapsi haaveilee vaikka ammattikiekkoilijan urasta, ja hoitaa koulut kunnolla, sanoisin itsekin että kuskaa, kannusta ja kustanna. Jos sama lapsi haaveilee NHLstä, lintsaa koulusta ja päättää peruskoulun vitosen keskiarvolla koska manageri kuitenkin hoitaa kaikki puhumis- ja sopparikuviot sit kun oon huippukiekkoilija, en kannustaisi ja kustantaisi vaan ottaisin aika tiukkoja keskusteluja haaveiden todennäköisyydestä ja siitä, että vaikka unelma toteutuisi, jollain pitää elää myös ikävuodet jostain kolmekymppisestä kuolemaan.

On myös armollista palauttaa lapsi maanpinnalle hellästi ja ohjata kiinnostusta uudelleen, jos haave on oikeasti mahdoton. Värisokea veljeni halusi liikennelentäjäksi, kyllä hänelle tosiasiat kerrottiin aika varhaisessa vaiheessa ja autettiin löytämään muita intohimoja vaikka niiden lentokoneiden parista. Mielenkiintoista sinänsä, veljeni itse asiassa päättikin toiseen ilmailun liittyvän työhön, jossa värisokeudesta ei ole haittaa ja jossa toimi ennen kun vaihtoi korona-aikana alaa. Mutta en näe, että olisi ollut kovin hyvää vanhemmuutta kannustaa täysillä lentäjäksi, kun aikuiset kuitenkin tiesivät, että tämä ei ole fyysisesti veljelleni mahdollinen ammatti.

Riippuu varmaan lapsen iästä ja siitä kuinka tosissaan hän haaveilee.

Ei toisaalta realismikaan ole aina hyvä juttu, koska joskus se mikä realistisesti ajatellen näyttää mahdottomalta, onkin todellisuudessa mahdollista.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Useimmiten este ei ole vajavaisuus tietyllä osa-alueella kuten lukihäiriö vaan se, ettei yritä, koska aina löytyy näitä alas ampujia. Hyvä pysähtyä miettimään, miksi toinen ihminen haluaa latistaa haaveesi.

Usein heikkouttaan kompensoivat ovat lopulta heikossa taidossaan parempia kuin keskivetoihmiset.

 

Juuri näin!

Ap ja muut, jos haluatte lapsistanne alisuoriutujia, niin latistakaa heidät heti tällä sekuntilla! "Ei susta kuitenkaan mihinkään koskaan ole"- oli suomalaista vanhempi-jargonia ainakin 50-luvulla, toivon todellakin ettei enää vuonna 2020!

En tiedä, mahtaako missään muussa maailman maassa olla yhtä kehittyneitä ja vaihtelevia lastenlatistusmenetelmiä kuin Suomessa. 

Itse olen entinen alisuoriutuja. Okei, oli minulla joskus yli 9 keskiarvo, mutta se tuli tekemättä mitään ja romahti lukioon mennessä. Koska siellä olisi keskiarvon ylläpitämiseen pitänyt nähdä vaivaa, enkä ollut ikinä sitä oppinut. 

Kun minulle oli aina taottu päähän, että tärkeintä on, että ei ole laiska. Sillä ei ollut mitään merkitystä, että olin hyvä koulussa. Oli oikeastaan vähän paheksuttavaa, että pärjäsin niin hyvin kirjoja avaamatta. Minua dissattiin siksi, että olen fiksu ja pärjään yrittämättä. Koska työnteko on kaiken mitta, ja minun olisi pitänyt tehdä läksyt vain siksi, että "oppisit tekemään työtä". Työ ei myöskään voi koskaan olla mitään miellyttävää, se on hyvin arveluttavaa sekin, jos jostain tekemisestä nautti. 

Ja koko ajan taustalla oli se ajatusmalli, että töitä pitää koulun eteen tehdä, mutta ei siksi, että pääsisi minne tahtoo ja voisi tehdä työkseen jotain mielekästä. Ei, vaan siksi, että sillä läksyjen pänttäämisellä nähtiin joku itseisarvo. 

Ja ammatti piti tietysti valita sen mukaan, mikä on JÄRKEVÄÄ JA VARMASTI TYÖLLISTÄVÄÄ. Ei sen mukaan, mikä itseä kiinnostaisi. 

Joten tulkitsin asian niin, että mitään vähänkään mielenkiintoista ei ole koskaan odotettavissa ja löin lukion läskiksi. Ka sitten päästötodistuksessa 8,6, kirjoitin kolme Magnaa ja kolme Cum laudea, enkä sitten tietenkään päässytkään mihinkään kiinnostavaan paikkaan vaan päädyin lukemaan tradenomiksi. 

No, parin burn outin jälkeen aloin lopulta kyseenalaistaa noita vanhempieni istuttamia rajoittavia uskomuksia (siis sitä, että kaiken pitää olla paskaa ja puurtamista, koska millään muulla ei ole mitään arvoa), ja nykyään teen itsenäisesti hommia, joista saan tyydytystä. Ja vähemmällä tekemisellä enemmän rahaakin. Teen siis "duunia", mitä tekisin ilmaiseksikin, mutta se kivasti minut elättää. En nyt yksilöi mikä "duuni" on kyseessä, koska ratkaisu on niin laatikon ulkopuolelta, että olisin välittömästi tunnistettavissa. 

Mutta pointti on se, että kun vapauduin noista latistavista ajatuksista, pystyin ottamaan lopultakin koko aivokapasiteettini käyttöön ja keksin merkittävästi mielekkäämmän tavan tulovirtojen varmistamiseksi kuin tuo perinteinen "puurra kunnes kuolet, ja katsokin ettet mene nauttimaan siitä." 

P.S. Luulen, että vanhempani edelleen vähän paheksuvat minua, koska minulle käytännössä maksetaan (heidän näkökulmastaan) hauskanpidosta. Elämäni on nykyään helppoa ja mukavaa, ja kehtaan vielä pärjätä taloudellisesti oikein kivasti. Miettikää nyt, mikä säädyttömyys. Joudun varmaan Hemmettiin kun en kärsi tässä elämässä tarpeeksi. 

Vierailija kirjoitti:

Täällä osalla kommentoijista tuntuu menevän puurot ja vellit sekaisin, on nimittäin olemassa monenlaista haaveilua ja monenlaista kannustamista. On aika rohkea kannanotto sanoa, että hyvä vanhempi kannustaa aina.

Moni tulee tähän keskusteluun omien traumojen kanssa. Ei kukaan varmaan ajattele palata jonnekin 70-luvun vanhemmuuteen, jossa lytätään kaikki unelmat. En myöskään näe, että unelmia on tarvetta oikaista, jos heikko oppilas vaikka haluaa lääkikseen. Siinähän tehokas kannustus on nimenomaan koulutöihin keskittymistä, mistä on hyötyä, oli lopullinen ala mitä tahansa. 

Tiivistäisin oman ohjeeni niin, että kannustetaan niin kauan kun unelma ei ole ihan oikeasti mahdoton (esim. unelman toteutumisen ehkäisevän vamman takia) tai unelmoiminen ei sabotoi muuta elämää.

Jos lapsi haaveilee vaikka ammattikiekkoilijan urasta, ja hoitaa koulut kunnolla, sanoisin itsekin että kuskaa, kannusta ja kustanna. Jos sama lapsi

Tuo lentäjäjuttukin on aika kaksipiippuinen. Olisi ihan hyvin voinut käydä niin, että kun veljesi on lentokouluiässä, värisokeus ei ole enää este. Sille ei nimittäin ole mitään pakottavaa syytä, että valot on juuri tietyn värisiä. Ja ketään ei kiinnosta, näkeekö laivojen kapteenit värejä, vaikka paapurin ja styyrpuurin valot on meriliikenteessä ihan samalla tavalla ja aika tavalla namiskoita ja värejä komentosillalla niilläkin. 

Maailma muuttuu koko ajan. Kaikenlaiset säännöt muuttuvat ja uusia ammatteja tulee. Kukapa meistä olisi 15 vuotta sitten osannut ajatella, että joku voi olla ammatiltaan e-urheilija, tai pelata toisten puolesta jotain nettipeliä ja elää sillä? Tai olla tubettaja? 

Itse ainakin esittäisin värisokealle lapselle asian niin, että tällä hetkellä on tämmöinen sääntö olemassa, mutta säännötkin voi muuttua, joten voit ihan hyvin haaveilla lentäjän hommasta. Ja auttaisin sitä etsimään aiheesta informaatiota ja kannustaisin opettelemaan kaikkea, mitä nyt vaan aiheesta voi. Koska mikään oppiminen ei mene koskaan hukkaan. 

Ja tietysti kannustaisin myös miettimään mikä muu voisi olla kiinnostavaa. 

----------

Mitä kouluun tulee, olen itse aina asennoitunut niin, ja lapsille sen periyttänyt, että hyvä koulumenestys on merkki siitä, että on fiksu. Että ei se ole mikään itseisarvo, että on hyvä koulussa, vaan itsestäänselvää. Ei tarvitse ponnistella ollakseen hyvä koulussa, koska se oli sinänsä jotenkin tärkeää, vaan että koulussa nyt on lain mukaan käytävä, ja lapsi on siellä hyvä koska on fiksu. Että peruskoulun oppimäärän nyt yleensä oppii helposti kun viitsii tunneilla kuunnella.

Eli olen yrittänyt opettaa, että oppiminen on helppoa ja käy itsekseen. Niin se meni minulla, ja niin se meni noilla penikoillakin. 

Ts. Ei ole koskaan tarvinnut käydä mitään "on tosi tärkeää että hoidat koulun hyvin, vaikka sinusta tulisikin NHL-tähti" -keskustelua, koska olen aivopessyt ne pienestä saakka siihen, että "tottakai koulu menee hyvin ja helposti, koska olet fiksu ja hyvä oppimaan, ja oppiminen on tosi hauskaa". 

Älkää nyt ihmeessä rutatko lapsen haaveita. Haaveita on meillä kaikilla ja pitääkin olla. 

Vierailija kirjoitti:

15 v kuvittelee että pääsee johonkin pelialan töihin vain sillä että pelailee tietokonepelejä, koulua ei ole kiinnostusta hoitaa kunnialla :O en tiedä millä tuon saisi realiteetteihin ja tekemään töitäkin unelmansa suhteen.

Jotkut kypsyvät vasta silloin kun on pakko. Eli kun pitää pärjätä omillaan, maksaa vuokraa ja laskuja, ostaa ruokaa yms. Jos on kykyä niin silloin moni ottaa kaikkensa käyttöön, opiskelua työn ohella ja sinnikkyyttä, koska asunto on surkea laitakaupungin yksiö ja jääkaappi aina tyhjä. 

Ikäviä ovat ne, joilla ei ole, eikä ole koskaan ollutkaan kykyä oppia erilaisista neurologisista tai muista ongelmista johtuen. Nämä onneksi nykyään pyritään tunnistamaan ja apua on erityisopetuksesta sekä diagnoosesista. Ja kuten tuossa edellä oli artikkeli lievästä kehitysvammaisuudesta, joka oikeuttaa eläkkeeseen jos se todetaan. Julmaa on, jos oppimisvaikeuksista huolimatta koko muu maailma uskoo, että kenestä tahansa voi tulla mitä tahansa ja syyttää yksilöä laiskaksi ja typeräksi  yms. 

Ja mitä tulee kovaan työhön, niin jos joutuu tekemään kovaa työtä jo saavuttaakseen edes kutos-seiskatason, niin onko se sen arvoista? Kuinka kovaa se työelämä sitten on? Ei riitä resursseja harrastaa, ei perheelle, ei viihteelle? Käyt töissä, opiskelet lisää omalla ajalla ja nukut?

Leikit muuttavat lapsilla muotoaan. Haave on kuin leikki lapselle, joten antakaa haaveilla. Ei 12-vuotiaana vielä mennä korkeakouluun, joten ehtii ne haaveet muuttua yläasteella ja ruveta realisoitumaan. En nyt tarkoita, että motorisesti kömpelöä pitäisi kannustaa urheilijan työhön tai sokeaa poliisiksi. Minulla on viisi lasta, joista yhdellä on todettu liikuntavamma pienestä pitäen. Hän on ollut älyllisesti muita edellä koulussa, kun taas fyysiset jutut ovat vaatineet kuntoutusta ja vaivaa ja aikaa. Jos hän nyt pienenä sanoi haaveilevansa tulevansa poliisiksi tai leijonan metsästäjäksi, niin me todettiin sen olevan taatusti hieno ura tai aika jännittävä työ, eikä alettu lyttäämään, että sinulla on liikuntavamma, koska kyseessä oli vielä pieni lapsi ja totta kai pienenä on vaikka minkälaisia haaveita terveydentilaan katsomatta. On meidän lapsilla vaikka minkälaisia haaveita ollut lapsen: laulaja, poliisi, prinsessa, astronautti, bändin perustaja, ulkomaille näyttelijäksi, palkkionmetsästäjä. No onko kukaan lapsista edes yläasteella jatkanut noista haaveilua? Ei, vaan haaveet lähestyivät realistisimmiksi, jotka ovat teoriassa toteuttavissa riippuen onko jotain rajoitteita vai ei kuten lähihoitaja, nuoriso-ohjaaja, kauppias, psykologi, lääkäri, opettaja, kosmetologi, kampaaja, kokki, leipuri tai ajoneuvonkuljettaja, vaikka ei nyt ihan heti yläasteen jälkeen pääse lukemaan lääketiedettä tai psykologiaa. Jos ei nyt esim. poliisiksi pääse fyysisen vamman takia, niin vaihtoehtona on ollut kouluttautua merkonomiksi ja päätyä näin ollen lupasihteeriksi. Liikuntavammaiselle lapselleni on myös ehdotettu oikeustieteellistä yliopistossa, koska voisi siinä päästä myös lähelle lapsuuden unelmaa ja oli hän kuitenkin lukiossa hyvin pärjäävä, että mikään ei estäisi hakemasta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos keskiarvo on kuusi, niin kyllä sillä johonkin maaseutulukioon pääsee. Rahalla pääsee ulkomaille opiskelemaan lääkäriksi. Tärkeintä on motivaatio.

 

Kuka sitten haluaa tällaisen lääkärin potilaaksi?

 

Haluatko kutosen oppilaan päättävän tämän maan asioista?

Moni on ja on ollut päättämässä.

Mulle toitotettiin aina pienenä etten ole musikaalinen, koska vanhemmat eivät itse olleet. Pitkään näin uskoinkin kunnes sitten aikuisemmalla iällä rupesin musiikkia opiskelemaan ja kas vain päädyin töihin musiikin parissa. 

Vanhin tyttäreni on aina ollut kova haaveilemaan kaikenlaista epärealistista, mutta konkreettisiin suunnitelmiin ne eivät ole johtaneet. En ole kuitenkaan ainakaan tarkoituksellisesti lytännyt häntä, vaan pohdiskellut hänen kanssaan ääneen miten tavoitteeseen pääsisi ja tähdentänyt että moni asia vaatii kovaa työtä joka ei aina tunnu kivalta. Olen myös sanonut että hänellä on mahdollisuuksia ja kapasiteettia vaikka mihin, mutta haaveet eivät haaveilemalla toteudu ja asiat eivät vain "tapahdu". Kaikki lähtee itsestä.

Hänellä on todettu ADHD (mikä hänestä näkyi kilometrin päähän jo vuosia ennen diagnoosia) ja hän tuntuu olevan kiinnostunut vähän kaikesta. Hän tekee vain sitä mikä on kivaa eikä astu epämukavuusalueelle saavuttaakseen jotain. Nyt hän on lukiossa ja tekisi mieli uskoa että hänestä vielä tulee jotain, mutta realisti minussa muistuttaa olemaan uskomatta toiveajatteluun. Nyt toivon vain että hän valitsee jonkun ammatin jolla pystyy elättämään itsensä. En halua kantaa sen enempää huolta hänestä, sillä en halua asettua pehmikkeeksi oman tyttäreni viereen suojelemaan häntä todellisuudelta ja omilta huonoilta valinnoiltaan. Maksakoon omat oppirahansa niin kuin me kaikki muutkin. Neuvon häntä jos hän sitä pyytää, mutta siinä kaikki.

Kannattaisi kertoa huonot ja vaaralliset puolet. Myös ulkomaiden ja kotimaan. Koska esikuvalla kaikki näyttää somessa hyvältä, mutta se ei ole totuus kaikkien elämästä, todellakaan. Ja sitten miettiä hyviä puolia. Harrastaa voi ja kuvitella, osa menee ohi ja hyvä jää. Mielikuvitus. Esikuva saisi olla muualtakin, kuin pelimaailma, joku inhimillinen. Mutta itsetunto pitää löytyä muutenkin ja arvostus itseen, ei pelkän ulkoisen tai uran kautta. -Myös voisi kiinnittää elämässä huomiota sisäiseen maailmaan, ei pelkkiin ulkoisiin seikkoihin. Henkinen kehitys, tunteet, värit ja luonne, miten muita kohdellaan hyvin muttei olla kynnysmatto narsistikumppanille.

Jos tuijottaa vain konetta, sitä sydänyhteyttä ei ehkä synny. Luonto ei ole pelikentällä tai rauha, siellä on toiminta ja peli. Tekemisenä joillekin pelaaminen voi olla virikettä. Jostain syystä siihen on liitetty raha ja sponsorit. -Kun halusin lapsena koiran, sanottiin että ei (se on ok), mutta olisi ollut hyvä että vanhempi olisi rehellisesti sanonut ettei pidä koirista, koirat eivät ole kaikille ihmisille koska pitää keskittyä muuhun, ei ole aikaa, ei voi matkustaa sitten, se vaatii siivousta paljon koko ajan ja lenkkejä niin paljon, vastuuta. Hoitamista. Pelkästään allergialla perusteltiin, toki sekin ok peruste. Ei ollut hyvä että otettiin akvaario korvikkeeksi tai jotain sellaista muuta.

Jos on haaveilua, niin anna haaveilla, mutta jos jättää kouluhommat tekemättä, koska ei tulevaisuudessa muka tarvitse niitä, niin puutu asiaan. Kouluhommat on hoidettava ja mieluusti hyvin. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En osaa auttaa, mutta mulla on sama ongelma. Lapsellani on lukihäiriö, hän on tehostetussa opetuksessa ja hänellä on helpommat oppikirjat kahdessa aineessa. Mutta hän aikoo isona lääkäriksi tai eläinlääkäriksi. En tiedä miten suhtautua. En millään haluaisi lytätä hänen unelmiaan, mutta on aivan selvää, että noilla taidoilla ei kummankaan tiedekunnan ovet aukene.

Ei pelkkä lukihäiriö estä luonnontieteiden oppimista. Vaatii ehkä enemmän aikaa ja perslihaksia. Taitaa olla vanhemmalle kova paikka, ikävää jos se rajoittaa lapsen potentiaalia.

 

No asiaan. Itse olen vastaavanlaisessa tilanteessa jutellut ihan avoimesti tyttären kanssa. Hän 13v iässä haaveili kovasti leipuri-kondiittorin ammatista ja koulutuksesta mutta hänellä on keliakia. Tytön ajatuksena oli että "mä perustan oman yrityksen ja teen sitten vaan gluteenittomia leivonnaisia yms". Ja siis ammattilaiseksi halusi ja käydä viralliset koulutukset. Kuitenkin vakavat ruoka-aineallergiat ovat este ko. koulutukselle joten tiesin ettei tämä tule onnistumaan. Juttelin asiasta rauhallisesti tytön kanssa ja kannustin että ihan ehdottomasti kannattaa kotioloissa jatkaa leipomisharrastusta ja kuka tietää jos siitä ajan myötä tuleekin vaikka sivutyö ja loppujan lopuksi jos asiakkaita löytyy tarpeeksi niin kokoaikainen työ. 

Eli ensin lapselle kerrotaan, että haaveestasi ei voi tulla mitään eikä ainakaan kokoaikaista työtä, joten et saa mennä sitä opiskelemaan, ja heti sen perään selitetään, että kyllä siitä voi tulla kokoaikainen työ, kunhan et opiskele, vaan kokkailet huviksesi ja osa-aikaisesti.

Mikä teitä vanhempia oikein vaivaa?

Vierailija kirjoitti:

En osaa auttaa, mutta mulla on sama ongelma. Lapsellani on lukihäiriö, hän on tehostetussa opetuksessa ja hänellä on helpommat oppikirjat kahdessa aineessa. Mutta hän aikoo isona lääkäriksi tai eläinlääkäriksi. En tiedä miten suhtautua. En millään haluaisi lytätä hänen unelmiaan, mutta on aivan selvää, että noilla taidoilla ei kummankaan tiedekunnan ovet aukene.

Ei lukihäiriö välttämättä ole ongelma. Olen alalla töissä missä yhdellä sun toisella kollegalla on joko adhd tai lukihäiriö. Ja yllättävän moni on vasenkätinen. Tänne on päätynyt aikaansaavia luovia tekniikasta innostuneita henkilöitä. Asenne ratkaisee. 

Lääkäreistä en tiedä, vastaavan tason tekniikasta kyllä. 

Just tänään itseasiassa kuulin radiosta jonkun höpinöitä että pitäisi olla valmis tehdä töitä haaveittensa eteen, muutoin vain ajelehtii. Päämäärätietoisuus. 

Itse mietin jos vanhempani olisivat tarttuneet johonkin lentävään haaveeseen ja alkaneet kannustaa ja tukea aktiivisesti, saattaisin olla ihan muualla tänä päivänä. Ei kai tämäkään nykyvaihtoehto huono ole. Ehkä päinvastoin, siistinä sisätyönä pidetty vaihteleva työ. Maanviljelijäksi olisin päätynyt muutoin jo nuorena.

"En halua kantaa sen enempää huolta hänestä, sillä en halua asettua pehmikkeeksi oman tyttäreni viereen suojelemaan häntä todellisuudelta ja omilta huonoilta valinnoiltaan. Maksakoon omat oppirahansa niin kuin me kaikki muutkin. Neuvon häntä jos hän sitä pyytää, mutta siinä kaikki."

Tälläinen ajattelutapa on äärimmäisen haitallinen. Nuorilla on enää yksi kunnollinen mahdollisuus päästä korkeakouluun hakupainealalle. Ensikertalaisuudesta saa sen verran hyvin pisteitä, että muuten on todella vaikea päästä. Lisäksi tukea saa käytännössä enää yhteen tutkintoon. Alaa ei siisi voi välttämättä vaihtaa, vaikka olisi valmis maksamaan itse koko tutkinnon. ELi lapsesi pitää onnistua kerralla ammatin valinnassa. Teillä vanhemmilla on ollut vaihtoehtoja paljon enemmän.