Lue keskustelun säännöt.
Kuinka suhtautua lapsen epärealistisiin haaveisiin?
Miten teidän mielestänne pitäisi suhtautua lapsen tai teinin melko epärealistisiin unelmiin? Siis toistuviin puheisiin siitä, että haaveilee jalkapalloammattilaisuudesta ulkomailla tai kansainvälisestä youtubetähteydestä tai rock-tähteydestä?
En haluaisi lapsen tai nuoren haavepuheita tyrmätä, mutta toisaalta kun 12-vuotias höntsälätkän pelaaja puhuu NHL-ammattilaisuudesta, niin ajattelen, että hiukan realismia ei olisi pahitteeksi.
Miten aikuisen pitäisi näihin suhtautua?
Kommentit (680)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihmetyttää, miksi nämä lapsiaan lannistavat vanhemmat ovat edes hankkineet lapsia.
En minä ole lapseni haaveita torpannut. En ole kertaakaan kertonut, että lääkikseen/eläinlääkikseen pääsy ei ole realistista. Katsoin tuon yhden linkkaaman jutun lukihäiriöisestä tytöstä, joka sitten pääsi yliopistoon. No hänellähän luki siinä, että teki matikasta kuitenkin 2v ylemmän luokkatason tehtäviä. Mun tyttö oli viime keväänä testattuna matikkataidoiltaan 3 luokkatasoa omaansa alempana. Ei aivan sama tilanne siis. Kai täältä saa kysyä neuvoja miten kannattaisi toimia.
Lääketieteen tutkinnon voi suorittaa myös ulkomailla niin että pääsykokeena on vain biologia. Tämä toki maksaa, mutta on useissa maissa hyvin kohtuullinen hinta. Eihän englanniksi oppiminen tietenkään helppoa ole ja kyydistä voi pudota pois, jos ei edisty riittävästi. Mutta toisaalta Suomessa on melkeinpä kohtuuttoman kovat vaatimukset lääkkikseen, vaikka lääkäripula. Johtuu varmaan siitä, että koulutus on ilmainen, pitkä ja maksaa paljon yhteiskunnalle. Siksi sinne halutaan ne parhaat. Kuitenkin monen lääkärin työ ei ole mitenkään vaikeaa (poislukien esim erikoistuneet vaikkapa neurokirurgit) eikä itse opiskelu ole juuri lainkaan matemaattista. Vain sisäänpääsyssä tarvitsee matikkaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En osaa auttaa, mutta mulla on sama ongelma. Lapsellani on lukihäiriö, hän on tehostetussa opetuksessa ja hänellä on helpommat oppikirjat kahdessa aineessa. Mutta hän aikoo isona lääkäriksi tai eläinlääkäriksi. En tiedä miten suhtautua. En millään haluaisi lytätä hänen unelmiaan, mutta on aivan selvää, että noilla taidoilla ei kummankaan tiedekunnan ovet aukene.
Ei pelkkä lukihäiriö estä luonnontieteiden oppimista. Vaatii ehkä enemmän aikaa ja perslihaksia. Taitaa olla vanhemmalle kova paikka, ikävää jos se rajoittaa lapsen potentiaalia.
Lääkikseen nyt ei kuitenkaan ihan pelkällä pitkällä matematiikalla ja fysiikalla mennä. Yo-todistuksen pitäisi olla vahvasti laudaturpainotteinen, eikä se lukihäiriöiseltä onnistu, koska kielet.
Itse painiskelen abin ammatinvalintakysymysten kanssa. Ei ole epärealistisia unelmia, kun ei ole unelmia ollenkaan. En tiedä onko ap:n tilanne kuitenkaan huonompi, koska onhan opiskelukin paljon motivoituneempaa, jos nuori oikeasti haluaa jollekin tietylle uralle. Kai tubettajankin pitää edes kieliä osata, ja hyvä kielitaito edistää jääkiekkoammattilaisuuttakin.
On tietty joukko akateemisia, joille menee se koulutus ja status päähän. Halutaan tehdä selväksi oma erinomaisuus ja se, ettei kaikista siihen omaan alaan ole. Tämähän on täyttä kukkua. En yhtään ihmettele, että osa duunareista inhoaa akateemisia.
Useimpien akateemisten alojen työ ei vaadi suuria älynlahjoja, keskinkertainen älli riittää. Moni työ on melkoisen suorittavat ja on opeteltavissa vähemmän koulutetulle. Samoin opinnot eivät ole mitään rakettitiedettä. Matematiikka ja fysiikka vaativat ymmärrystä, mutta nämäkin ovat opeteltavissa, jos haluaa. Jatko-opiskelut, tutkimus vaativat jo syvempää perehtymistä, mutta jos on kiinnostusta tarpeeksi näihinkin pystyy.
Suomessa yliopistokoulutus on lähes ilmaista ja se on kaikkien ulottuvilla. Lisäisin koulussa matematiikan, soveltamisen opettelua vielä erikseen, ja äidinkielen opetusta, koska nämä ovat avaimet eteenpäin.
Jos itse ei ole koulutettu ja haluaa lapsensa pääsevän pitkälle on yksi helppo keino. Opettakaa lapset lukemaan kirjoja. 30 minuuttia päivässä alakoulusta lähtien. Sekä panostamaan matematiikkaan.
Kyllä se Siperia opettaa ihan ilman vanhempien lyttäämistä. Itse halusin vielä yläasteella hammaslääkäriksi.. no, sit tuli kemia ja totesin että joo. Ei. Menin sit valtsikaan. Nimim lukion päästötodistuksessa kemia 5.
Vierailija kirjoitti:
On tietty joukko akateemisia, joille menee se koulutus ja status päähän. Halutaan tehdä selväksi oma erinomaisuus ja se, ettei kaikista siihen omaan alaan ole. Tämähän on täyttä kukkua. En yhtään ihmettele, että osa duunareista inhoaa akateemisia.
Useimpien akateemisten alojen työ ei vaadi suuria älynlahjoja, keskinkertainen älli riittää. Moni työ on melkoisen suorittavat ja on opeteltavissa vähemmän koulutetulle. Samoin opinnot eivät ole mitään rakettitiedettä. Matematiikka ja fysiikka vaativat ymmärrystä, mutta nämäkin ovat opeteltavissa, jos haluaa. Jatko-opiskelut, tutkimus vaativat jo syvempää perehtymistä, mutta jos on kiinnostusta tarpeeksi näihinkin pystyy.
Suomessa yliopistokoulutus on lähes ilmaista ja se on kaikkien ulottuvilla. Lisäisin koulussa matematiikan, soveltamisen opettelua vielä erikseen, ja äidinkielen opetusta, koska nämä ovat avaimet eteenpäin.
Jos itse ei ole koulutettu ja haluaa lapsensa pääsevän pitkälle on yksi helppo keino. Opettakaa lapset lukemaan kirjoja. 30 minuuttia päivässä alakoulusta lähtien. Sekä panostamaan matematiikkaan.
Tosiasia kuitenkin on, että esim. lääkiksen vaatimustaso nousee ihan samaa vauhtia kuin hakijoiden osaamistaso. Aina sinne otetaan tietty pieni prosentti, jotka ovat 'yhteisesti' sovituilla kriteereillä parhaimmisto. Toki kuka hyvänsä voi päästä tuohon joukkoon, mutta prosentuaalisesti se joukko pysyy aina yhtä pienenä, vaikka kaikki hakijat olisivat Einsteineja.
Lääkärin työ ei ole erityisen hankalaa, mutta koulutuksen korkean markkina-arvon takia alalle pääsy on äärimmäisen säädeltyä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En osaa auttaa, mutta mulla on sama ongelma. Lapsellani on lukihäiriö, hän on tehostetussa opetuksessa ja hänellä on helpommat oppikirjat kahdessa aineessa. Mutta hän aikoo isona lääkäriksi tai eläinlääkäriksi. En tiedä miten suhtautua. En millään haluaisi lytätä hänen unelmiaan, mutta on aivan selvää, että noilla taidoilla ei kummankaan tiedekunnan ovet aukene.
Ei pelkkä lukihäiriö estä luonnontieteiden oppimista. Vaatii ehkä enemmän aikaa ja perslihaksia. Taitaa olla vanhemmalle kova paikka, ikävää jos se rajoittaa lapsen potentiaalia.
No vähän realismia, jos jo peruskoulussa tarvitsee tehostettua opetusta, niin ei silloin ihan ikäryhmänsä parhaimmistoon kuulu. Ja lääkikseen taitaa tarvita sen puhtaan kymppirivistön - normaliopetuksesta.
Tämähän ei pidä paikkansa. Ollenkaan.
Tunnen lukihäiriöisiä, jotka ovat olleet usean ällän ylioppilaita. Päässet opiskelemaan ihan minne halusivat. Jos motivaatio riittää eikä kuuntele sinunkaltaisia kaikentietäviä latistajia (joita muuten lääkäreissä tuntuu riittävän), pystyy vaikka mihin.
Ja olivatko nuo peruskoulussa kutosen oppilaita tehostetussa opetuksessa? Tuskin.
Vierailija kirjoitti:
Ja kuka haluaa lääkäriksi henkilön, joka voi esim lääkemääräyksessä sekoittaa milli- ja mikrogramman, tai numerot 6 ja 9? Tai sotkee oikean ja vasemman.
Johan lukihäiriöinen on hengenvaarallinen ammatissa, jossa täytyy olla todella tarkka merkintöjen kanssa!
Hoitovirheet on ihan arkipäivää terveydenhuollossa. Niillä kehutuilla Ällän papereilla ja kymppiriveillä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kyllä se Siperia opettaa ihan ilman vanhempien lyttäämistä. Itse halusin vielä yläasteella hammaslääkäriksi.. no, sit tuli kemia ja totesin että joo. Ei. Menin sit valtsikaan. Nimim lukion päästötodistuksessa kemia 5.
Siperia opettaa. Nimim. "Halusin liikennelentäjäksi, mutta teininä havaittu puna-vihernäön heikkous torppasi tämän laakista"
Omassa tuttavapiirissä (iät 30-60) melkein kaikkien isät ovat näitä maanpinnalle palauttajia, jotka pyrkivät varjelemaan lasta pahemmilta pettymyksiltä.
Olemme keskutelleet siitä, kuinka ärsyttävää se isän realismi oli nuorena.
Vanhemmiten minusta on tullut samanlainen kuin isäni. Olen nähnyt todella paljon haaskattuja vuosia ja itsetunnon hidasta rapautumista, kun ihminen uskoo vasta kolmekymppisenä, että eivät ne yliopiston ovet aukene.
Nykyään ajattelen, että olisi parempi jos ihminen löytäisi jo nuorena sellaisen polun, johon omat taipumukset ja lahjat sopivat. Sitten saisi onnistumisen ja pärjäämisen kokemuksia, voisi valmistua, työllistyä ja rakentaa omaa elämää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mun tuttavapiirissä on mm. kansallisbaletin tanssija (eli baletin tanssiminen on hänen päivätyönsä!), vaatesuunnittelija ja tähtiteteilijä. Kaikki ihan saavutettavissa olevia ammatteja, kunhan tekee työtä unelmiensa eteen. Lääkäreitäkin on, ja ihan vinkkinä, että kannattaa pyrkiä myös muualle kuin Helsingin lääkikseen, jossa on pienin sisäänmenoprosentti. Itsekin olen yliopistotutkinnon tehnyt, ja muistan kyllä äitini asenteen sinne pyrkiessä. Sama asenne oli hakiessani ekaa kesätyöpaikkaani. Yritti varmaan jotenkin "pehmittää" mahdollista pettymystä, jos en tule valituksi, mutta lyttäämiseltä se tuntui, kun koko ajan muistutteli, että tuskin tulen hakemiini paikkoihin pääsemään. Pääsin kuitenkin, hähää! Ja kannustan lastani kaikessa mitä hän tekee. On nyt 8-vuotias ja haaveilee jalkapalloilijan urasta. :)
Kaikki on mahdollista kirjoitti:
Kannusta lastasi hyvä ihminen!
Mielestäni aktiivinen kannustaminen kohti mahdotonta voi olla jopa haitallista. Lapsi uskoo, että voi saavuttaa mahdottoman, kun vanhempikin tuntuu siihen uskovan. Ja kun hän lopulta tajuaa, ettei tule haluamaansa pääsemään, on niskassa vielä oman pettymyksen lisäksi tunne, että on pettänyt vanhempansakin "joka niin uskoi minun saavuttavan unelmani"! Ei tietystikään saa päin naamaa lytätä toisen ammatillisia haaveita, mutta jotain hienovaraista ohjausta voisi tilanteessa antaa. Vaikea asia, kumpikaan ääripää ei ole hyvä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
On tietty joukko akateemisia, joille menee se koulutus ja status päähän. Halutaan tehdä selväksi oma erinomaisuus ja se, ettei kaikista siihen omaan alaan ole. Tämähän on täyttä kukkua. En yhtään ihmettele, että osa duunareista inhoaa akateemisia.
Useimpien akateemisten alojen työ ei vaadi suuria älynlahjoja, keskinkertainen älli riittää. Moni työ on melkoisen suorittavat ja on opeteltavissa vähemmän koulutetulle. Samoin opinnot eivät ole mitään rakettitiedettä. Matematiikka ja fysiikka vaativat ymmärrystä, mutta nämäkin ovat opeteltavissa, jos haluaa. Jatko-opiskelut, tutkimus vaativat jo syvempää perehtymistä, mutta jos on kiinnostusta tarpeeksi näihinkin pystyy.
Suomessa yliopistokoulutus on lähes ilmaista ja se on kaikkien ulottuvilla. Lisäisin koulussa matematiikan, soveltamisen opettelua vielä erikseen, ja äidinkielen opetusta, koska nämä ovat avaimet eteenpäin.
Jos itse ei ole koulutettu ja haluaa lapsensa pääsevän pitkälle on yksi helppo keino. Opettakaa lapset lukemaan kirjoja. 30 minuuttia päivässä alakoulusta lähtien. Sekä panostamaan matematiikkaan.
Tosiasia kuitenkin on, että esim. lääkiksen vaatimustaso nousee ihan samaa vauhtia kuin hakijoiden osaamistaso. Aina sinne otetaan tietty pieni prosentti, jotka ovat 'yhteisesti' sovituilla kriteereillä parhaimmisto. Toki kuka hyvänsä voi päästä tuohon joukkoon, mutta prosentuaalisesti se joukko pysyy aina yhtä pienenä, vaikka kaikki hakijat olisivat Einsteineja.
Lääkärin työ ei ole erityisen hankalaa, mutta koulutuksen korkean markkina-arvon takia alalle pääsy on äärimmäisen säädeltyä.
Ei se niin mene, että kuka hyvänsä voi päästä tuohon joukkoon. On iso osa oppilaita, jotka eivät yksinkertaisesti kykene laudatur-tasoiseen tulokseen tai kymppeihin, keskitason opiskelukin vaatii monilta paljon töitä. Teoriassa haluan uskoa siihen, että mahdollisuuksia on paljon, mutta kokemusteni ja monien muiden kokemusten perusteella haluan opettaa omille lapsilleni joustavuutta. Että ei jumiuduta yhteen haaveeseen, jos se syystä tai toisesta on itselle mahdoton tai lähes mahdoton. Kun yksi ovi sulkeutuu toinen avautuu ja se tie saattaa olla paljon parempi ja onnellisempi. Jos joku asia on oikein kiven takana, niin tuskin se on paras vaihtoehto. Meille jokaiselle löytyy oikeita tehtäviä vaikka kuinka monta, kun ne suhteutetaan järkevästi vaikka kykyihin, motivaatioon, persoonallisuuteen jne. Tarvitaan myös mielen joustavuutta ja realismia.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En osaa auttaa, mutta mulla on sama ongelma. Lapsellani on lukihäiriö, hän on tehostetussa opetuksessa ja hänellä on helpommat oppikirjat kahdessa aineessa. Mutta hän aikoo isona lääkäriksi tai eläinlääkäriksi. En tiedä miten suhtautua. En millään haluaisi lytätä hänen unelmiaan, mutta on aivan selvää, että noilla taidoilla ei kummankaan tiedekunnan ovet aukene.
Ei pelkkä lukihäiriö estä luonnontieteiden oppimista. Vaatii ehkä enemmän aikaa ja perslihaksia. Taitaa olla vanhemmalle kova paikka, ikävää jos se rajoittaa lapsen potentiaalia.
Lääkikseen nyt ei kuitenkaan ihan pelkällä pitkällä matematiikalla ja fysiikalla mennä. Yo-todistuksen pitäisi olla vahvasti laudaturpainotteinen, eikä se lukihäiriöiseltä onnistu, koska kielet.
Itse painiskelen abin ammatinvalintakysymysten kanssa. Ei ole epärealistisia unelmia, kun ei ole unelmia ollenkaan. En tiedä onko ap:n tilanne kuitenkaan huonompi, koska onhan opiskelukin paljon motivoituneempaa, jos nuori oikeasti haluaa jollekin tietylle uralle. Kai tubettajankin pitää edes kieliä osata, ja hyvä kielitaito edistää jääkiekkoammattilaisuuttakin.
Kyllä onnistuu. Miksei lukihäiriöinen voisi saada kielistä laudaturia? Voi saada ja tiedän monia, jotka ovat saaneet.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Täällä yksi sellainen, jonka haaveet ja unelma-ammatit torpattu heti alkutekijöissään, koska en ole matemaattisesti lahjakas. Sekin, miksi en ole matemaattisesti lahjakas on peräisin äidin toimista ja hänen aiheuttamasta traumasta. On varmasti ollut kiva syyttää lasta kun se on "vähän tyhmä". Idiootiksi on myös haukuttu toisen vanhemman toimesta. Päädyin alalle jonne pääsee kuka tahansa sisälle, huono palkkaiseen työpaikkaan ja dissaaminen on jatkunut tyylillä "kun se on niin varaton eikä tienaa hyvin".
Nyt ihmettelevät kun en halua asua heidän lähellä enkä olla koko ajan heidän kanssaan tekemisissä.
Jos ne haaveet/unelmat ovat sitä tasoa, että 12-vuotias höntsälätkän pelaaja toivoo NHL-pelaajan uraa, niin silloin kyllä pitää tuoda julki realiteetteja. Kyllä kai monipuolisella urheilupohjalla voi ponnistaa huipulle vielä tuollakin iällä (ehkä), mutta se vaatisi tuhansia ja tuhansia tunteja työtä ja omistautumista.
Vierailija kirjoitti:
Omassa tuttavapiirissä (iät 30-60) melkein kaikkien isät ovat näitä maanpinnalle palauttajia, jotka pyrkivät varjelemaan lasta pahemmilta pettymyksiltä.
Olemme keskutelleet siitä, kuinka ärsyttävää se isän realismi oli nuorena.
Tämä edellyttää, että näiden isien tulisi olla todella päteviä arvioimaan lapsensa kykyjä ja taitoja objektiivisesti. Se perinteinen weiss-garbage vastaveto, "kai mä nyt tiedän mikä mun lapselle on parasta" ei vaan toimi.
Valitettavasti liian monen isän mielipidettä lapsen osaamisesta värittää muun muassa poliittinen maailmankuva tai oma sosiaalinen asema yhteiskunnassa. Siten en todellakaan luottaisi isiin tai ylipäätään vanhempiin ainoina oikeina henkilöinä objektiivisesti arvioimaan lapsensa kykyjä ja taitoja, ja sitä kautta tulevaisuuden mahdollisuuksia.
Mun oma tulevaisuus oli lähellä tulla torpatuksi vanhempien toimesta, koska sinikaulus-vanhempien mielestä opiskelu on ajanhukkaa, mielummin vaan raksalle 15-kesäisenä ja siitä työelämään. Pidin pääni ja kykyni ovat piisanneet suomalaisen, miljardiluokan yrityksen VP-tasolle.
Vierailija kirjoitti:
Kälyn tytär haaveili vielä lukion alussa vakavissaan muotisuunnittelijan urasta, mutta opiskelee nyt OKL:llä opettajaksi. Kyllä useimmat nuoret tajuaa sitten kuitenkin realismin päälle lopulta.
No, paljon opiskeli porukkaa kauniiksi ja rohkeaksi vuosituhannen alussa.
2000- luvun ammatti....
No ei ollut.
Tuossa oli juttua lukihäiriöstä ja yliopistosta.
Ehkä lukihäiriö ei yksin ole este, mutta jos vielä 12v helpotetut kirjat ovat käytössä, herää epäilys, riittävätkö rahkeet kovin vaativiin opintoihin.
Polarisoituminen huolettaa....
Ammattikorkea tuntuu olevan vähimmäisvaatimus ihmisarvolle, ammatillista 2. asteen koulutusta pidetään täytenä epäonnistumisena.
Samaan aikaan 2. asteen opetuksen tasoa ja resursseja on laskettu, läpi yritetään pusertaa täysin oppimiskyvyttömiä ja -haluttomia.
No minä haaveilin 10-vuotiaana aikamatkailusta, joten en pitäisi 12-vuotiaan jääkiekkoiluhaaveita niin huolestuttavina :D
Vierailija kirjoitti:
Kaikki on mahdollista kirjoitti:
Kannusta lastasi hyvä ihminen!
Mielestäni aktiivinen kannustaminen kohti mahdotonta voi olla jopa haitallista. Lapsi uskoo, että voi saavuttaa mahdottoman, kun vanhempikin tuntuu siihen uskovan. Ja kun hän lopulta tajuaa, ettei tule haluamaansa pääsemään, on niskassa vielä oman pettymyksen lisäksi tunne, että on pettänyt vanhempansakin "joka niin uskoi minun saavuttavan unelmani"! Ei tietystikään saa päin naamaa lytätä toisen ammatillisia haaveita, mutta jotain hienovaraista ohjausta voisi tilanteessa antaa. Vaikea asia, kumpikaan ääripää ei ole hyvä.
Tämäkin on totta. Kannustaminen on hyvä, mutta jos on kovin aktiivinen se voi mennä jo painostuksen puolelle. Pitää muistaa, että lapsen haaveet todennäköisesti vielä muuttuu monta kertaa ja antaa lapselleen tilaa haaveilla. Vanhemman tehtävä on kertoa, että lapsi kelpaa sellaisena kuin on, kävi miten kävi. Kannustaa yrittämään, mutta tukea pettymyksissä ja mielenmuutoksissa. 12-vuotias on vielä pieni, mutta lapsen kasvaessa sitä realismia voi hiljalleen tuoda mukaan haaveisiin ja kertoa että niiden toteuttamiseksi pitää nähdä vaivaa. Nämä perinteiset urheilija, rocktähti tai tubettaja-haaveet kyllä katoaa yleensä ihan itsekseen, ei siitä kannata olla huolissaan.
Tämähän ei pidä paikkansa. Ollenkaan.
Tunnen lukihäiriöisiä, jotka ovat olleet usean ällän ylioppilaita. Päässet opiskelemaan ihan minne halusivat. Jos motivaatio riittää eikä kuuntele sinunkaltaisia kaikentietäviä latistajia (joita muuten lääkäreissä tuntuu riittävän), pystyy vaikka mihin.