Kuinka suhtautua lapsen epärealistisiin haaveisiin?

Kaikki voi olla teoriassa saavutettavissa mutta ei ilman työtä sen eteen. Jos siis haluaa pelaamisesta ammatin niin höntsäilyt loppuu ja pitää vaihtaa porukkaa ja treenata enemmän. Jos haluaa tubettajaksi, niin sitten pitää vääntää niitä videoita. Jos laulajaksi tai bändiin niin sitten musiikkia.

Minusta voit lempeästi tehdä realiteetit selväksi ja kannustaa jatkamaan jos lasta nuo oikeasti kiinnostaa. Siinähän ne epärealistiset haaveet sitten matkalla kariutuu jos lapsi huomaa ettei hänestä olekaan siihen. Samalla on matkan varrella karttunut luultavasti muita taitoja, ystäviä ja ehkä haaveetkin muuttaneet muotoaan. Josko jalkapallo tähteys ei olisikaan se juttu vaan vaikkapa valmentaminen tai muu liikunta-alan työ? Noin esimerkkinä.

Mutta täyttä lyttäystä en minäkään kannata vaikka haave olisikin epärealistinen.

Ihan normaalia tuossa iässä tuollainen haaveilu. Piti minustakin tulla valtakunnan huippu rokkitähti (ei kansainvälistä, koska olisin esittänyt jotain suomirokkia). Mutta niin piti vähintäänkin joka toisesta 80-luvun nuoresta. Lukioikäisenä ei olisi enää vähääkään kiinnostanut. Ei se haave mitenkään yhtäkkiä kadonnut, vaan hiipui pois, ja uusia tuli tilalle. 

Harrastukset kehittävät kuitenkin kuntoa ja taitoja. Soittaminen, vaikka edullinen akustinen kitara ja sillä kotona soittelu on mukavaa ajankulua. Jos opettajan ura vaikka sitten myöhemmin kiinnostaisi, niin voisihan niille harrastuksille olla käyttöäkin. Jossain vaiheessa pitäisi osata jotenkin arvioida, millainen ammatti sopisi. Haluaako työn, jossa saa liikkua vai jaksaako istua toimistossa. Itse valitsisin nykyisin työn, jossa saisi liikkua kevyesti päivän aikana, eikä tarvitsisi istua työpöydän ääressä koko aikaa.

Onpa hyvä kysymys!

Joistakin niitä NHL-tähtiä ja olympiavoittajia sekä rockstarojakin tulee. Harvemmin toki ja monesta ei sitten juuri mitään, koska vain siihen huippuun tähdätään. Paras olisi, jos voisi yhtä aikaa uskoa ja toivoa, mutta ei uhrata kaikkea.

On lajeja, joissa ei vielä 12v voi tietää, kenestä tulee jotain (tai edes voi tulla) - eli keskinkertainen voi vielä nousta ja huippu vajota.

Joissain lajeissa toki voi tuossa iässä tietää, ettei tule, jos siis kaukana keskinkertaisestakaan. Tiedän yhden tytön, joka 12v kuvitteli päätyvänsä voimistelijaksi. Osasi kärrynpyörän, kehnon siltakaadon ja trampalla voltin + kroppa ei lajiin passeli. Siinä kohti pystyi toki jo sanomaan, että ihan huipulle ei olla menossa.

Moni taapero toki aikoo supermieheksi isona, eli kysymys lienee myös siitä, että onko vielä pikkulapsenomainen haaveilija vai jo kypsempi tavoittelija.

Vierailija kirjoitti:

Ja kuka haluaa lääkäriksi henkilön, joka voi esim lääkemääräyksessä sekoittaa milli- ja mikrogramman, tai numerot 6 ja 9? Tai sotkee oikean ja vasemman.

Johan lukihäiriöinen on hengenvaarallinen ammatissa, jossa täytyy olla todella tarkka merkintöjen kanssa!

Tervetuloa todellisuuteen, näitä lukihäiriöisiä opiskelee todella paljon esim. Sairaanhoitajaksi.

Aikuisella on ainakin hyvä olla vähän realismia. Oma äitini suhtautui teini-iän haaveisiin niin, että kyllä ne voikin toteutua. Taidetta tekemällä voi elää ja elääkin, minusta tulee menestyskirjailija alle kakskymppisenä. Äiti on varmaan vieläkin pettynyt kun ei tullutkaan.

Vierailija kirjoitti:

Meillä on sellainen periaate, että aina saa haaveilla, kunhan opiskelee kunnolla ja menee yliopistoon. Kyllä ne haaveet siellä unohtuu. Harva pystyy tekemään pitkää uraa ammattiurheilijana. Olisi hyvä hankkia rinnalle joku akateeminen tutkinto.

Käden taitajista ja ammattilaisista on pulaa. Yliopistolta valmistuneista rivimaistereista ylitarjontaa.

Tunnen sekä juristeja että oikiksessa opiskelevia, joilla lukihäiriö.. Sitkeys  ja ahkeruus ja periksiantamattomuus kuvaavat heitä.

Haaveilen lottovoitosta vaikken ikinä lottoa.

Vierailija kirjoitti:

Minusta tuli ammattiurheilija vaikka 12-vuotiaana valmentajanikin kyseenalaistivat unelmani. Kuittasin epäluulot kovalla työllä sillä en ole lahjakas. Jos tahtoa riittää niin kaikki on mahdollista mutta ilman sitä ei kannata edes haaveilla.

Minä ilmaisin opiskeluaikana aika kovan elämäntavoitteeni vanhemmilleni ja molemmat lyttäsivät sen aivan täysin. Kuulemma en ikinä pystyisi sellaiseen, että minussa vain ei ole niitä ominaisuuksia, että olen kertakaikkiaan ihan vääränlainen siihen. Jotkut kuulemma ovat sellaisia ja jotkut eivät ja minä ehdottomasti en.

No minäpä saavutin sen kovalla työllä aikanaam. Muistan sen vielä näin 30 v jälkeenpäin, mitä silloin sanoivat ja ajattelen, että hah, siinäs näitte.

Vierailija kirjoitti:

Aina saa haaveilla. Totuus sitten tulee myöhemmin, kun ikää tulee enemmän.

Tosiaan, ei haaveilu ole kiellettyä, tai vain joillekin sallittua.

Lapsellani oli vaikea neurologinen sairaus, jonka vuoksi tasapaino oli huono: hän unelmoi polkupyörällä ajosta, skeittaamisesta jopa niin paljon, että hänellä oli välineet ja varusteet, joita hän katseli ja joita hän varovasti kokeili, pääasiassa siis haaveili. Ammatinvalinnassa oltiin jo varhain heitetty hyvästit poliisille ja palomiehelle, mutta niitä hän katsoi ihaillen. Sitten eräänä iltana hän kuoli. Silloin ymmärsin syvältä sen, miten onnellinen hän oli ollut, kun oli saanut edes haaveilla, unelmoida asioista, joitten saavuttamattomuuden hän kuitenkin itsekin tiesi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ja kuka haluaa lääkäriksi henkilön, joka voi esim lääkemääräyksessä sekoittaa milli- ja mikrogramman, tai numerot 6 ja 9? Tai sotkee oikean ja vasemman.

Johan lukihäiriöinen on hengenvaarallinen ammatissa, jossa täytyy olla todella tarkka merkintöjen kanssa!

Olen arkkitehti ja sekoitan oikean ja vasemman, ja mm. numerot 4 & 7 sekä 6 & 9. Ja eksyn aina ihan minne menenkin. Ei näillä ole yhtään mitään merkitystä ammatinharjoittamisen kanssa, pitää vain ottaa pieni hetki ja tsekata tuottamansa materiaalit. Älä lyttää ihmisiä ihan triviaalien seikkojen takia.

Ei ole triviaalia esim annosteleeko lääkettä 100 mikro- vai milligrammaa. On parempi pahoittaa yhden epärealistin mieli kuin tappaa viattomia potilaita. Lääkärillä ei ole useimmiten aikaa tuplatarkistaa määräyksiä ja Saneluitaan, vaan ne pitäisi mennä kerralla oikein.

En ymmärrä tätä nykyisin mentaliteettia, että jos Yksilö haluaa jotakin niin Yksilön pitää se saada, viis siitä kuinka paljon se vahingoittaa mahdollisesti yhteisöä.

Se, että lapsi haaveilee jostain ei vielä tarkoita, että hän pääsisi sinne. Pääsykokeet ja opinnot ovat sitä varten, että siellä opitaan. Jos ei ole kykyjä toimia alalla, esimerkiksi siksi ettei erota mikro- ja milligrammaa, niin se tulee varmasti esiin ennen työelämää. Lääkäreitäkin on erilaisia, kaikki eivät esimerkiksi ole lääkityksen kanssa tekemisissä.

Elämän realiteetit tulevat yleensä jossakin vaiheessa vastaan. Itsekin haaveilin lapsena lääkärin ja eläinlääkärin ammateista mutta tajusin sitten lukiossa, että ei ole kyllä mahdollisuuksia. Eläinlääkärin ura lässähti kyllä jo aiemmin, kun tajusin, että eläinlääkärin kuuluu myös lopettaa eläimiä.

Eläinlääkärisisareni on murskannut monia epämääräisiä eläinlääkäriyshaaveita vain ottamalla halukkaita TET:iin tai muuten vain seuraamaan työtä - vaikka joskus saa halia ihania koiranpentuja, ne hetket eivät ole kovin tavallisia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kälyn tytär haaveili vielä lukion alussa vakavissaan muotisuunnittelijan urasta, mutta opiskelee nyt OKL:llä opettajaksi. Kyllä useimmat nuoret tajuaa sitten kuitenkin realismin päälle lopulta.

Mikä tuossa haaveessa oli epärealistista? Luuletko, ettei muotisuunnittelijoita ole olemassa? Kyllä vain on, eikä sellaiseksi päädy ilman haaveilua. 

Tosin haaveilun lisäksi pitää olla sisukas, lähes ylimaallisen ahkera ja aika kovaluontoinen - ja sittenkin on mahdollista saada menestystä. Taidealojen ongelma on ettei, toisin kuin useimmissa ammateissa, kovakaan työ välttämättä tuo menestystä, vaan sattumalla on aina iso vaikutus.

Kenestä vaan voi tulla mitä vaan. Unelmia pitää olla,ne voi muuttua. Harjoitteluun kannattaa kannustaa,koska mikään ei tule tyhjästä.

Unelmat synnyttää uusia unelmia, mutta yhdenkin torppaaminen voi viedä uskon muihinkin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Omassa tuttavapiirissä (iät 30-60) melkein kaikkien isät ovat näitä maanpinnalle palauttajia, jotka pyrkivät varjelemaan lasta pahemmilta pettymyksiltä.

Olemme keskutelleet siitä, kuinka ärsyttävää se isän realismi oli nuorena.

Tämä edellyttää, että näiden isien tulisi olla todella päteviä arvioimaan lapsensa kykyjä ja taitoja objektiivisesti. Se perinteinen weiss-garbage vastaveto, "kai mä nyt tiedän mikä mun lapselle on parasta" ei vaan toimi.

Valitettavasti liian monen isän mielipidettä lapsen osaamisesta värittää muun muassa poliittinen maailmankuva tai oma sosiaalinen asema yhteiskunnassa. Siten en todellakaan luottaisi isiin tai ylipäätään vanhempiin ainoina oikeina henkilöinä objektiivisesti arvioimaan lapsensa kykyjä ja taitoja, ja sitä kautta tulevaisuuden mahdollisuuksia.

Mun oma tulevaisuus oli lähellä tulla torpatuksi vanhempien toimesta, koska sinikaulus-vanhempien mielestä opiskelu on ajanhukkaa, mielummin vaan raksalle 15-kesäisenä ja siitä työelämään. Pidin pääni ja kykyni ovat piisanneet suomalaisen, miljardiluokan yrityksen VP-tasolle.

Isäni teki pisimmän työrupeamansa maalaiskeskikoulun/yläasteen opettajana, ja on kertonut puhuneensa monen vanhemman kanssa siitä, kuinka heidän lapsensa on sen verran lahjakas, että olisi syytä kannustaa tätä jatkamaan lukioon ja siitä eteenpäin silloin kun vanhemmat ovat päättäneet että vähempikin koulutus riittää. Aika usein kuitenkin uskoivat.

Minulle ja sisaruksilleni aina tehtiin haaveista totta ajatuksen tasolla.

Siskollani on lukihäiriö, mutta hän halusi arkkitehdiksi. Vanhemmat kannustivat. Pitkä matikka oli jo haaste, isolla työllä sai B:n. Kävi valmennuskurssin ja pääsi kolmannella kerralla sisään. Sai hyvät pisteet aina piirtämisestä, ja työllistyi hyvin jo opiskeluaikana. Moni opettaja haukkui ja lyttäsi häntä, mutta ihana duunari-isämme haukkui opettajan. Hänellä oli tapana sanoa, että vanhemmat näkevät lastensa potentiaalin, ei opettajat. (Meissä ei oikeasti ollut potentiaalia, olimme vilkkaita keskiverto-oppilaita, jopa huonoja joissain, mutta uskoimme olevamme erityisiä.)

Minua lyttäsi ruotsin opettaja, hän nauroi, kun sanoin hakevani kauppikseen. Aloin itsekin uskoa hetken, ettei älyni riitä, koska ruotsi oli minulle tuhottoman vaikeaa. En halua edes kuvitella mitä olisi käynyt, jos olisin kotona saanut samaa lyttäystä. En usko, että moni motivoituu, harva haluaa näyttää, suuri osa lannistuu.

Omat lapseni haaveilevat ballerinan urasta ja juurikin muotisuunnittelusta. Toki kannustan heitä! Ballerinahaaveilijalla on melkoinen työsarka edessään, sillä mitään luontaista lahjakkuutta tai muuta ei hänellä siihen ole, toisaalta taas, mistä minä voin tietää? En mistään. Anna haaveilla.

Haaveilu on positiivinen piirre, mutta kaikissa noista mitä hän haluaa on yhdistävä tekijä. Hän haluaa huomiota ja rahaa. Onko teillä sellainen tilanne, että esim. isä tai äiti puuttuu kuvioista, eikä saa tarpeeksi huomiota? Ei ole kavereita? Tai rahaa ei ole tarpeeksi. Yleensä nuorilla on tällaisia haaveita silloin, kun he ovat mediasta oppineet, että näin saa rahaa, kavereita ja elämä on kivaa.

Voisit siis näyttää, että ihan normaali elämä on kivaa myös ja ohjaa lapsen kiinnostuksen pohjalta häntä oikeaan suuntaan ja esittele realistisia "ura"polkuja ja mahdollisuuksia. Älä ainakaan lyttää tai kerro ettei mikään ole mahdollista.

N32

Vierailija kirjoitti:

En osaa auttaa, mutta mulla on sama ongelma. Lapsellani on lukihäiriö, hän on tehostetussa opetuksessa ja hänellä on helpommat oppikirjat kahdessa aineessa. Mutta hän aikoo isona lääkäriksi tai eläinlääkäriksi. En tiedä miten suhtautua. En millään haluaisi lytätä hänen unelmiaan, mutta on aivan selvää, että noilla taidoilla ei kummankaan tiedekunnan ovet aukene.

Ei tarvi lytätä.Aika näyttää mitkä ovet aukenevat.

En jaksanut lukea koko ketjua mutta eihan 12 vuotias ole viela teini.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En osaa auttaa, mutta mulla on sama ongelma. Lapsellani on lukihäiriö, hän on tehostetussa opetuksessa ja hänellä on helpommat oppikirjat kahdessa aineessa. Mutta hän aikoo isona lääkäriksi tai eläinlääkäriksi. En tiedä miten suhtautua. En millään haluaisi lytätä hänen unelmiaan, mutta on aivan selvää, että noilla taidoilla ei kummankaan tiedekunnan ovet aukene.

Ei pelkkä lukihäiriö estä luonnontieteiden oppimista. Vaatii ehkä enemmän aikaa ja perslihaksia. Taitaa olla vanhemmalle kova paikka, ikävää jos se rajoittaa lapsen potentiaalia.

No vähän realismia, jos jo peruskoulussa tarvitsee tehostettua opetusta, niin ei silloin ihan ikäryhmänsä parhaimmistoon kuulu. Ja lääkikseen taitaa tarvita sen puhtaan kymppirivistön - normaliopetuksesta.

Oppimisvaikeudet voi helpottaa ja motivaatiokin voi muuttua iän myötä

T. Peruskoulun KA 6.3 ja tällä hetkellä lääkiksessä, ikää 25 v 😊