Sinä joka oot päättänyt olla yhdessä kunnes lapset pärjäävät omillaan ja sitten erota.

Vierailija kirjoitti:

Olen nähnyt monta tapausta, missä nainen erosi onnettomasta liitosta, kun ei ole enää rakkautta.

Eron jälkeen, kun mies löytää uuden, alkaakin raivoaminen ja lapsilla kiusaaminen ja nyxän haukkuminen. Ei tajuttu, että se paha olo oli itsessä, eikä miehen syy. Nyt, kun mies löytää uuden onnen, paha olo jatkuu ja ollaan katkeria miehen uudelle liitolle.

Nämä ovat juuri niitä tapauksia, joista täälläkin tehdään paljon aloituksia, että miksi miehen exä tekee kiusaa, vaikka itse halusi erota

Mikä tässä kirjoituksessa oli se punainen lanka? Eikö se eroaminen kuitenkin ollut tuossa tapauksessa hyvä? Eroamisen jälkeisessä tilanteessa sentään mies on onnellinen, ennen eroa ei ollut kukaan.

Parasta: Onnellinen parisuhde, ehjä koti. Sitten: Siedettävä ehjä koti, jossa vanhemmat kuitenkin tykkäävät edes kavereina toisistaan, ei riidellä ja onnea tulee aikuisillekin jostain, vaikkapa harrastuksista. Tän jälkeen onnellinen erokoti, joissa kummatkin vanhemmat ovat edelleen ensisijassa vanhempia, ei pakoteta jatkuvaan uusiin ihmisiin sopeutumiseen ja voidaan sovussa hoitaa lasten asiat, ehkä viettää joitain juhlia yhdessä. Moni eronnut vanhempi elää erillissuhteessa. Sit onneton ydinperhe, ja tän jälkeen onneton eroperhe. Jos jommassakummassa väkivaltaa, se on aina huonoin mahdollinen tilanne.

Tuntuu olevan hirveän korkeat tavoitteet ihmisillä vanhemmuuteen nykyisin, aina pelätään että lapsi menee rikki. Jos on rakkautta, ei ne mene. Omat vanhempani möhlivät aikanaan eronsa ruhtinaallisesti, joo siinä oli käsittelemistä, mut onnistuin. Annoin heille anteeksi ja oon aikuisena ihan ok ihminen. Itse onnistuin hieman paremmin, mutta voi olla että lapset syyttää aikuisena, kunnes ehkä antavat anteeksi.

Me on eron jälkeen todettu muksuille, että ei nyt olla enää yhdessä, mutta lapset on kummallekin tärkeintä ja ollaan yhteisten lasten vuoksi perhettä joka tapauksessa. Välit on muuttuneet, muttei katki. Jos aikuisten välinen romantiikka ei ole lapselle tärkeää, miksi osoitteet on? Koskeeko sama heitä, joilla on toinen vaikka matkatöissä?

Vierailija kirjoitti:

Jos aikuisten välinen romantiikka ei ole lapselle tärkeää, miksi osoitteet on? Koskeeko sama heitä, joilla on toinen vaikka matkatöissä?

Hyvä kysymys. Onko tässä sitten takana se että ajatellaan että ero on aina hirveä show ja tulee uusperheet ja sun ja mun lapset ja riidat rahasta? Jos ajattelisi että nuo jää pois, että ero menee sovussa ja elämä sen jälkeen ei ole mitään rillumareitä, niin onko se tosiaan niin paha?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En suhtaudu niin, että tämä on onneton liitto. Meillä on ns. vanhemmuusliitto, ollaan kavereita/kämppiksiä. En ymmärrä miten lapset tästä kärsisi. Ei meilläkään tapella/riidellä.

Mutta tämä tavallaan onkin juuri melko huono malli lapsille. Tämä on ikäänkuin normaalia. Jos mätkisitte toisianne, lapsikin näkisi että parisuhteenne ei ole tavoiteltava malli, mutta tuo on hämmentävää. Lapselle kehittyy mielikuva että tuo on se mihin parisuhteessa pyritään, kaveruus. Kun tavoite pitäisi olla jossain paljon korkeammalla.

Ja höpön löpö, suurin osa liitoista nyt vaan on kymmenien vuosien päästä tuollaisia, siis hyvässä mielessä. Ei siinä arjessa nyt niin kovia tavotteita ole.

Siksi miestä pitääkin vaihtaa tarpeeksi usein, että säilyy se jännitys ja intohimo.

Onnellisimmilta vaikuttavat tuttavani, joilla on ollut se nuoruuden rakkaus, turvallinen mies kenen kanssa tehtiin lapset, aikuinen rakkaus ja sitten vielä pari muuta jännittävää uutta miestä, joiden kanssa on voinut kokea sitä mahanpohjan kutinaa ja jännittävää odotusta 

Miten niin eroon tarvitaan vuosien onnetonta liittoa? Me oltiin hyviä kavereita ja ollaan edelleen sopuisissa väleissä. Lapset oli alakoulussa ja oli työkiireitä. Mies ihastui työkaveriin ja muutti pois hänen luo. Käy meidän kanssa kuitenkin koulun juhlat sun muut ja välillä tapaa lapsia jossain tunnin pari.

Tuonpa sellaisen näkökulman tähän, että suurin osa maailman ihmisistä on enemmän tai vähemmän ongelmaisia, neuroottisia, tasapainottomia, traumatisoituneita jne. ties mitä, että sen ongelmattoman hyväntuulisen rakkaudentäyteisen parisuhteen luominen vain on aikalailla mahdotonta. 

Ihan kenenkään kanssa. 

Siksi jos niin sanotusti arki sujuu ja siinä yhdessäolossa voidaan lapsille (ja aikuisille) tarjota esim. huomattavasti parempi taloudellinen tilanne, niin voi aivan hyvin hyvällä omallatunnolla elää ihan vaikka ne nuoruusvuotensa seksittömässä intohimottomassa liitossa lasten takia, ja samalla itsensä takia. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Muun muassa Liisa Keltikangas-Järvinen on luennoinut siitä, miten itseasiassa ei ole ollenkaan tieteellistä näyttöä väitteelle, minkä mukaan onneton äiti johtaisi välttämättä onnettomaan lapseen. Sen sijaan on paljonkin todistettua tietoa, minkä mukaan syvästikin masentunut äiti pystyy luomaan lapselleen varsin ihanan lapsuuden. Toisin sanoen, se miten vanhemmat tavoittelevat eroperheissä onneaan tehdään usein, nimenomaan juuri lasten (onnellisuuden) kustannuksella. 

Kiitos tästä, täytyy tutkia tätä lisää. Itse olen ihmetellyt, kun suht tasapainoinen arki on se kaiken a ja o, niin miksi tämmöinen pitäisi vaihtaa siihen lapsille todetusti rankkaan 2 kodin malliin ja uusperheiden moninaisiin ongelmavyyhteihin.

Jokainen, joka on vähääkään opiskellut lapseen vaikuttavia asioita ymmärtää kyllä mikä riski ydinperheen rikkoutuminen on lapselle. Itse olen avioero-perheestä, ja suren sitä asiaa vieläkin. Kyllä se ero jätti hirvittävän jäljen sieluun ja sydämeen.

Jos arkemme olisi pelkkää riitelyä, mykkäkoulua, itsekkäitä tekoja —> olisimme jo eronneet. Mutta kumpikin meistä haluaa turvata lasten lapsuuden mahdollisimman traumattomaksi, ja sinä aikana voimme itse kasvaa ihmisinä, ehkä löytää toisemme uudelleen.

Mitä olen eronneita tuttaviani seurannut, niin kovin itsekkäistä syistä siellä erotaan. Lapset voivat pahoin ja ovat surullisia, kapinoivat omilla tavoillaan. Suosittelen tutustumaan aiheeseen syvällisemmin. Väkivalta ja alkoholi-ongelmat eivät kuulu lapsiperheen arkeen, sopusoinnussa elävät ”ei seksiä näyttävät” kuuluvat. Mekin halaillaan ja hassutellaan, vaikka parisuhde onkin kuivahtaneen oloinen tällä hetkellä.

Tämä kirjoittamasi katsos uhkaa niitä jotka ovat eroamassa omista itsekkäistä syistään, käyttäen lapsia kilpenään perinteisellä "lapsen etu!"-kortilla.

Oletat nyt että eroamisesta seuraa todella rankka kahden kodin elämä, uusperheet ym. Ei kaikki sekoa siitä eroamisesta. On siitä kirjoitettu kirjoja siitäkin, että olennaista ei ole se eroaako vai eikö eroa, vaan se miten eroaa. Riitaisa ero on varmasti pahempi kuin kaveriliitossa pysyminen, mutta kaikkien erot ei ole riitaisia.

Ei tietenkään ole. Mutta onko ero ylipäätään lapselle koskaan parempi kuin sopusointuun kykenevät vanhemmat. Tutustu aiheeseen, ja jätä oma mielipide sivuun. Lapselle ero on järisyttävä, tapahtui se sovussa tai riidassa. Tämä on ihan tutkittua faktaa.

Tutkittua faktaa on se, että ero EI itsessään ole riski lapsen kehitykselle, vaan se, miten ero ja sen jälkeinen aika hoidetaan.

Myöskään ei pidä vetää suoria johtopäätöksiä siitä, että jos Keltikangas-Järvisen tutkimustulokset koskevat masentuneiden äitien lapsia, se ei suinkaan tarkoita että ne koskisivat myös huonossa parisuhteessa elävien vanhempien lapsia. Just saying.

Riippuu varmasti ihan jokaisesta pariskunnasta itsestään, heidän elinolosuhteistaan ja heidän lapsistaan, mikä missäkin tilanteessa on parempi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En suhtaudu niin, että tämä on onneton liitto. Meillä on ns. vanhemmuusliitto, ollaan kavereita/kämppiksiä. En ymmärrä miten lapset tästä kärsisi. Ei meilläkään tapella/riidellä.

Mutta tämä tavallaan onkin juuri melko huono malli lapsille. Tämä on ikäänkuin normaalia. Jos mätkisitte toisianne, lapsikin näkisi että parisuhteenne ei ole tavoiteltava malli, mutta tuo on hämmentävää. Lapselle kehittyy mielikuva että tuo on se mihin parisuhteessa pyritään, kaveruus. Kun tavoite pitäisi olla jossain paljon korkeammalla.

Ja höpön löpö, suurin osa liitoista nyt vaan on kymmenien vuosien päästä tuollaisia, siis hyvässä mielessä. Ei siinä arjessa nyt niin kovia tavotteita ole.

Siksi miestä pitääkin vaihtaa tarpeeksi usein, että säilyy se jännitys ja intohimo.

Onnellisimmilta vaikuttavat tuttavani, joilla on ollut se nuoruuden rakkaus, turvallinen mies kenen kanssa tehtiin lapset, aikuinen rakkaus ja sitten vielä pari muuta jännittävää uutta miestä, joiden kanssa on voinut kokea sitä mahanpohjan kutinaa ja jännittävää odotusta 

Olisi kyllä ihanaa olla aina rakastunut uuteen mieheen ja kokea aina uudestaan ja uudestaan se alkuaikojen värinä ja kiihko

Vierailija kirjoitti:

Jäin nykyiseen liittoon lasten takia. Lähinnä siksi että pelkäsin vaimon impulsiivista käytöstä ja ajattelin että on parempi että paikalla on ainakin yksi stabiilimpi aikuinen siinä vaiheessa kun homma menee yli. Nyt kun lapset alkaa olla omillaan, niin en tiedä enää. Tähän on nyt tottunut, vaimo on tasoittunut eikä itseä jaksa seksi enää ihan hirveästi kiinnostaa. Että mitä sitä nyt sitten yksinäänkään tekisi?

Lapset on molemmat käyneet psykiatrisen osaston kautta, että jotain olisi pitänyt aikoinaan tehdä toisin, mutta mitä?

Tämähän on kuin suoraan minun elämästäni, paitsi että lapset ovat vielä vasta alakouluiässä. Lasten turvallisuuden takia olen itsekin. Jonkun ”terveen” pitää olla paikalla, ettei homma mene överiksi. Tai ainakin joku aikuinen olla paikalla todistajana, jos jotain tapahtui.

Mun mies varmasti yrittää olla hyvä aviomies ja hyvä isä, mutta ei vain oikein osaa. On as-piirteinen, välillä vahvastikin. Olen kauan toivonnut enemmän itselleni ja enemmän lapsilleni, mutta miehestäni ei tähän ole. Se mikä tahansa enemmän mitä toivon ja haluan tulee minulta itseltäni, ja minun on myös annettava lapsilleni.

Mieheni on ihan luotettava ja tasainen ja mukavakin, kun asiat sujuvat. Mutta usein olen huomannut eytä ristiriitatilanteissä ei osaa toimia, vaan tasntuu teiniksi. Ei pysty neuvottelemaan, ei tekemään kompromissejä, ajattelu todella mustavalkoista.

En jaksa käydä läpi eroa nyt, on parempi odottaa kunnes lapset isompia, eli kun lähtevät armeijaan ja opiskelemaan. En halua mitään vuoroviikko elämää lapsille, mies ei pysty eikä jaksa sellaista pyörittää, voisi saada päähänsä et haluaisi lapset kokonaan, vaikka ei nytkään heidän asioistaan tiedä ja minä kannan vastuun koko perheestä yksin.

Erosta on joskus puhuttu, ja silloin mies on ruvennut puhumaan huoltajuusoikeudenkäynnistä, siitä kuinka vie kaiken omaisuuden tai tekee jotain itselleen. Niin tai näin, epäilemättä erosta tulisi ruma ja takuulla traumaattinen lapsille.

Pystyn pitämään elämän tasaisena ja rauhallisena, harrastan paljon yhdessä lasten kanssa ja yritän myös tehdä niitä juttuja joista itse nautin, kuten urheilen ja luen.

Tavallaan tämä on surullista, mutta en voi toisen rajoittuneelle empatiakyvylle ja tietynlaiselle itsekkyydelle mitään. Uskon myös että teen tällä päätöksellä pitää perhe kasassa oikein lapsilleni.

En jaksa kahlata koko ketjua läpi mutta huomautan vaan väliin (pahoittelut jos joku jo ehti ensin), että muistattehan kertoa puolisollekin hetimiten päätöksestänne ottaa ero heti kun lapset pärjäävät omillaan. Muu olisi todella epärehellistä, kaikkien aikojen kupru, riistää ja huijata toiselta parhaasta päästä elinvuosia ja sitten puukottaa selkään. Toinen saa sitten tehdä päätelmänsä, kannattaako ryhtyä vai etsiikö saman tien paremman. 

Niin ja itse erosin saman tien, kun kävi ilmeiseksi että ero tulee olemaan vääjäämätön. Vaikka lapset olivatkin vielä alakouluiässä. En olisi saattanut kohdella läheisiä toisin menettämättä itsekunnioitustani kokonaan. 

Ihan ok menee kait. En ole 100 % varma eroanko kun kuopus aikuistuu. Mutta pyörittelen ajoin sitä mahdollisuutta mielessäni.

Ollaan miehen kanssa kasvettu aika tavalla eri suuntiin vuosien varrella. Lapset yhdistää. Mies on paljon pois kotoa.

Vierailija kirjoitti:

En suhtaudu niin, että tämä on onneton liitto. Meillä on ns. vanhemmuusliitto, ollaan kavereita/kämppiksiä. En ymmärrä miten lapset tästä kärsisi. Ei meilläkään tapella/riidellä.

Tuo kaveruus/vanhemmuusliitto ehkä onnistuu, jos kumpikaan ei kaipaa  mitään muuta, ei siis ole suhteessa kehenkään kolmanteen.

Mutta normaalisti ei eletä vanhemmuusliitossa vaan huonossa parisuhteessa, joka sitten heijastuu lapsiin, koska kodin ilmapiiri on kireä ja painostava, kun vanhemmat on huonoissa väleissä.

Se väistämättä vaikuttaa lapsiin, vaikka vanhemmat saattaa luulla, ettei lapset huomaa. Siinä lapset saa  väärän mallin parisuhteesta. Monet on sanoneet, että olisi ollut parempi, että vanhemmat olisivat eronneet ja ilmapiiri puhdistunut. Kyllä sen aistii helpostikin , jos kaksi ihmistä ei oikein tule toimeen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En suhtaudu niin, että tämä on onneton liitto. Meillä on ns. vanhemmuusliitto, ollaan kavereita/kämppiksiä. En ymmärrä miten lapset tästä kärsisi. Ei meilläkään tapella/riidellä.

Tuo kaveruus/vanhemmuusliitto ehkä onnistuu, jos kumpikaan ei kaipaa  mitään muuta, ei siis ole suhteessa kehenkään kolmanteen.

Mutta normaalisti ei eletä vanhemmuusliitossa vaan huonossa parisuhteessa, joka sitten heijastuu lapsiin, koska kodin ilmapiiri on kireä ja painostava, kun vanhemmat on huonoissa väleissä.

Se väistämättä vaikuttaa lapsiin, vaikka vanhemmat saattaa luulla, ettei lapset huomaa. Siinä lapset saa  väärän mallin parisuhteesta. Monet on sanoneet, että olisi ollut parempi, että vanhemmat olisivat eronneet ja ilmapiiri puhdistunut. Kyllä sen aistii helpostikin , jos kaksi ihmistä ei oikein tule toimeen.

Onko sinulla yleisestikin kireät ja huonot välit kaveriesi ja ystäviesi kanssa?

Jos pitkäiläinen suhde perustuu ystävyyteen ja kummatkin tyytyväisiä, niin luulisi lastenkin olevan tyytyväisiä

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mietin aina näitä, että tätäkö nämä vanhemmat toivovat omillekkin lapsilleen kun lapset on aikuisia. Että pysyvät onnettomassa avioliitossa. Mistä te tiedätte että teillä on elämää enää kun lapset on aikuisia?

Mulle on tärkeintä lapset, ei se että mä saisin nauttia elämästä heidän onnensa kustannuksella.

Mä oon lapseni tähän maailmaan tuonut ja mun vastuullani on antaa heillä mahdollisimman hyvä elämä. Ja kyllä, siihen kuuluu se että me emme eroa vielä.

Mun mielestä tämä on ihan päivänselvää. 

Sama juttu minulla, olen mies.

Mä jaksan sillä, että tiedän lasten olevan koko ajan itsenäisempiä ja näin ollen mua kaivataan yhteisissä tiloissa vähemmän katsomassa perään. Lapset on nyt 12 ja 10 ja voin lähteä harrastuksiin tai vaan neuloa ja katsoa netflixiä omassa huoneessani johon lapsilla on vapaa pääsy myös. Perhe on kasassa yhteisen ruokapöydän ääressä, mutta mun ei ole pakko viettää kovin paljoa aikaa mieheni kanssa.

Jos on lapsien takia naimisissa siksi, ettei halua menettää puolia lasten lapsuudesta, miten väistämättä käy esim viikko-viikko systeemissä?

Syynä ei todellakaan ole mikään ”ydinperhemallin tavoittelu”.

Turhaa jäädä roikkumaan, kaikkien elämä loppujen lopuksi muuttuu paremmaksi. Lapset voivat kipuilla mutta paljolti aikuisista kiinni, miten homma hoidetaan. Olen itse kokenut tämän, ja näin jälkikäteenkin katsottuna  tein oikean päätöksen, kun erosin.

Vierailija kirjoitti:

En jaksa kahlata koko ketjua läpi mutta huomautan vaan väliin (pahoittelut jos joku jo ehti ensin), että muistattehan kertoa puolisollekin hetimiten päätöksestänne ottaa ero heti kun lapset pärjäävät omillaan. Muu olisi todella epärehellistä, kaikkien aikojen kupru, riistää ja huijata toiselta parhaasta päästä elinvuosia ja sitten puukottaa selkään. Toinen saa sitten tehdä päätelmänsä, kannattaako ryhtyä vai etsiikö saman tien paremman. 

Niin ja itse erosin saman tien, kun kävi ilmeiseksi että ero tulee olemaan vääjäämätön. Vaikka lapset olivatkin vielä alakouluiässä. En olisi saattanut kohdella läheisiä toisin menettämättä itsekunnioitustani kokonaan. 

Kyllä. Kultainen rouva tietää saavansa eropaperit eteensä viimeistään siinä vaiheessa kun nuorempi muuttaa omilleen, eli noin seitsemän vuoden kuluttua. Siihen asti pitää kestää, joskin saan kerättyä muhevan pääoman ulkomaille ja toki kämpän (hänen unelmansa, ei minun) myynnistäkin tulee jotain, elän mukavahkoa ankkalampi-elämää yms. Mutta hykeryttääkin ajatus että tuon elintaso tulee väkisinkin romahtamaan, ositusta varten varattu kunnon kähmyjuristi...

Sietokykyä/pinnaa tämä tosin vaatii, onneksi kämppä on sen verran iso että on oma huone jossa viettää valveillaolonsa ja nukkua.

Up.