Sinä joka oot päättänyt olla yhdessä kunnes lapset pärjäävät omillaan ja sitten erota.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Moni ei ehkä ymmärrä sitä että on ihmisiä jotka ovat katkeria, riitaisia, syyttäviä yms.

Heidän kanssaan, joko ero tulee tai ei, elämä on varmasti jollain tavalla traumatisoivaa.

Sitten on taas ihmisiä jotka pystyvät rationaalisesti miettimään ja käsittelemään asioita, eivätkä katkeroidu vaan tekevät päätöksiä ja selviävät elämässä eteenpäin. Heidän lapsensakin ovat tasapainoisempia, vaikka perhe olisi pysynytkin kasassa vain järkisyistä.

Kaiken uhalla sanon tähän kuitenkin, että lapset eivät ole tyhmiä. Lapsi tajuaa sen kyllä, että perhe joko aidosti välittää toisistaan ja on kiintynyt toisiinsa tai sitten se on vain tottumuksesta yhdessä oloa. Viimeistään sen tajuaa sitten, kun joskus näkee mallin jostain muusta.

Esim omat vanhempani ovat ihan tasapainoisia, mutta sellainen aito ja vilpitän kiintymys heidän väliltään kyllä puuttui. En tarkoita mitään nuoleskelua lasten nähden, vaan ihan jo puhetapa ja tietty lämpö sen paljastavat. Tajusin tämän hyvin katsellessani kavereiden perheitä.

Kun isäni kuoli, äiti löysi melko nopeasti uuden miehen ja on todellakin nykyään aivan eri ihminen ja pelkästään hyvässä mielessä.

En ole millään mittapuulla tyhmä. Vanhempani eivät koskaan olleet mitään rakkauden lähettiläitä toisilleen eikä meille. En muista koskaan ajatelleeni kavereiden aikuisten suhteesta yhtään mitään. Olisin päinvastoin kummastellut jos kaverini tällaista olisivat tehneet. En ole nähnyt saati oikein etsimällä etsinyt mitään mallia mitä olisin toteuttanut suhteissani, vaan olen tehnyt suhteissani sen minkä itse olen katsonut parhaaksi. Olen hyvin onnellisessa suhteessa jossa kosketuksia on jatkuvasti. 

Lapset eivät ole tyhmiä, mutta sellaisessa lapsessa on jotain vikaa joka kiinnittää leikkiensä ja oman lapsuutensa elämisen sijasta kiinnostuksensa aikuisten välisiin parisuhteisiin. Onkohan tullut nähtyä liikaa lapsille sopimattomia asioita pienenä?

No höps. Ei se lapsi tietenkään, ainakaan pienenä, mieti vanhempien parisuhdetta sinänsä, vaan imee siitä kodin ilmapiiristä myös itseensä hyvää oloa ja lämmintä vuorovaikutusta tai aistii sen painostavuuden tai kireyden, jos sellaista on. Ja vaikkei olisikaan, vaikka aikuiset mielellään uskottelevat itselleen olevansa neutraaleja ja että se perusvire ei välity vaikkapa puheeseen tai elekieleen, niin näinhän ei ole. Kukaan ei ole niin taitava, etenkään sellaisten ihmisten seurassa, jotka tuntee hyvin (siis esim omat lapset).

Teini-ikäisenä voi sitten jo alkaa miettiä parisuhdetta parisuhteena, kun itseä alkaa kiinnostaa seurustelu jne.

Jos ja jos. Tässähän sitä ei ole, vaan vanhemmat ovat sopuisia.

Sopuisa ei edelleenkään tarkoita sitä, että vuorovaikutus olisi lämmintä, huomioivaa ja kunnioittavaa.

Sopuisa ei ole riittävä syy olla parisuhteessa, kyllä siinä pitää olla vilpitön kiintymys, ystävyys ja kunnioitus noin vähimmillään, vaikkei intohimo roihuaisikaan. Muuten se näkyy lapsille väkisinkin viileänä ja välinpitämättömänä.

Anna jokaisen päättää omasta puolestaan, mitä sopuisa pitää sisällään. Kiitos.

Eri

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Moni ei ehkä ymmärrä sitä että on ihmisiä jotka ovat katkeria, riitaisia, syyttäviä yms.

Heidän kanssaan, joko ero tulee tai ei, elämä on varmasti jollain tavalla traumatisoivaa.

Sitten on taas ihmisiä jotka pystyvät rationaalisesti miettimään ja käsittelemään asioita, eivätkä katkeroidu vaan tekevät päätöksiä ja selviävät elämässä eteenpäin. Heidän lapsensakin ovat tasapainoisempia, vaikka perhe olisi pysynytkin kasassa vain järkisyistä.

Me taidamme olla tämmöisiä. Kun lapset oli pieniä, oli riitoja ja monenlaista ongelmaa. Päätimme, että kun kerta lapset on tehty, kasvatetaan ne aikuisiksi ja erotaan sitten.

Kun lapset kasvoi, alkoi olla aikaa toisille. Hyviä kavereita olimme, kun paineet loppui suuresta ja intohimoisesta rakkaudesta eropäätöksen jälkeen.

Kun toinen sairastui vakavasti, huomasin yhtäkkiä, että en halunnutkaan elää ilman toista ja hätä toisen menettämisestä auttoi tajuamaan, että olimmekin kaveriliitossamme kasvaneet niin yhteen, että ajatus erosta joskus ei tuntunutkaan enää hyvältä.

Olemme edelleen yhdessä ja tunnemme toisiamme kohtaan syvää rakkautta ja kiintymystä ja toivomme psljon yhteisiä eli vuosia lisää.

Uskon, että lapsemme eivät kärsineet, vaikka emme koko aikaa tunteneetkaan intohimoa, vaan kasvoimme yhdessä suhteessamme, emmekä eronneet lasten ollessa pieniä.

Eli menimme alussa enemmän järjellä, kuin tunteella. Tunteet tulivat taas matkaan myöhemmin.

En minäkään näe siinä mitään pahaa, että on erilaisia vaiheita. Välillä on intohimoa, välillä lähinnä ystävyyttä ja voi olla välillä huonotkin fiilikset liitosta. Se on normaalia pitkän liiton kiertokulkua.'

Mutta ap kuitenkin jo aloituksessaan puhuu "onnettomasta liitosta". Se on kokonaisuutena jo aika vahvasti todettu, jos myöntää liittonsa olevan onneton (muuta kuin tilapäisesti ehkä).

Minä ajattelen vain oman kokemuksen kautta, joten en voi yleistää.

Olin onneton, kun lapset oli pieniä. Syytin miestä olostani ja kaikesta. Olisi liian pitkä tarina kirjoitettavaksi. Mies oli vähän liian huntalo, kun saimme lapsia. Lapsellinen minäkin. Olin odottanut prinssiä ja unelmaa ja sain unettomua öitä ja talovelkaa.

Mies painoi ylitöitä ja minä hoisin lapsia ja mietin, että joku muu mies toisi kukkua ja jalat alta vievää rakkautta.

Mieskin oli pettynyt, kun elämä ei ollutkaan niin simppeliä, kuin hän oli kuvitellut. Seksiä ei paljon ollut, kun kumpikin oli niin väsyneitä.

Nyt on tilanne se, että en tiedä, kuinka kauan meillä on enää yhteistä aikaa miehen sairauden vuoksi. Siksi jokainen päivä on arvokas. Siksi jokainen päivä sanon rakastavani ja kiitän siitä, että kriiseistä huolimatta pysyimme yhdessä. Hän sanoo samoin myös minulle. Olemme myös puhuneet ja muistelleet sitä, että aina emme rakastaneet toisiamme, emmekä edes tykänneet toisista. Mutta jostain syystä olimme aina hyviä kavereita.

Yhteistä aikaa voi olla vielä 20 vuotta tai päivä.

Lapset kyllä muistaa riitamme, mutta olemme jutelleet niistä ja parisuhteistä. Siitä, että rakastuminen ei kovin pitkälle riitä. Ja huonossa suhteessa ei kannata elää. Mutta se kaveruus ja ystävyys kantoi läpi huonotkin ajat.

Tämä on vain meidän tarina

Olen surullinen puolestasi. Jokaisen pitäisi saada kokea oikea rakkaus. Ehkä sinäkin vielä ehdit sen kokea miehesi jälkeen. Jaksamista sinulle ja toivoa tulevaan.

Olipa ilkeä kommentti tuo ylläoleva. Varmaan jonkun sellaisen kirjoittama, joka kantaa sisimmässään huonoa omaatuntoa erostaan ja sen lapsilleen aiheuttamasta traumasta. Sen sijaan tuo kirjoitus ystävyydestä parisuhteessa, mikä kantoi vaikeiden vuosien ylitse, oli kypsä elämää nähneen ihmisen kertomus. Kukaan ei voi tulla arvostelemaan toisten ihmisten rakkauden aitoutta.

Ei minua haittaa tuollainen kommentti. Olen kokenut nuorena sen kiihkeän ja jalat alta vievän rakkauden ja se suhde oli kauhea ja siitä toipuminen vei pitkään.

Elämä on valintoja. Me valitsimme jatkaa liittoamme, vaikka oli alussa vaikeaa. Liittomme on kestänyt 35 vuotta ja se, mitä olemme kokeneet yhdessä ja se arjen rakkaus, mitä koemme tällä hetkellä, on juuri sitä, mihin olen tyytyväinen elämässäni.

Olisin voinut valita toisinkin ja elää kolmen lapsen kanssa yksin (siihen aikaan ei sitä vuorojuttua ollut lasten kanssa yleisesti), kuskata heitä vuoropäiväkodissa ja kituuttaa. Eli aika järkiratkaisu silloin kummaltakin, koska emme halunneet lapsillemme sellaista lapsuutta.

Mutta näin jälkeen päin, kun olemme muistelleet tuota aikaa, olemme ymmärtäneet, missä se suhteemme kääntökivi oli. Kun lopetimme unelmatunteiden odottamisen ja toiselta vaatimisen, se helpotti. Kun ajattelimme, että olemme vain toistemme ystäviä, uskalsimme puhua asioista rehellisemmin. Huomasimme olevamme rehellisempiä ja näin opimme tuntemaan toista paremmin ja huomaamaan kumpikin, että toinenhan on oikeastaan ihan loistotyyppi. 

En oikein usko tuollaiseen sanontaan, että rakastuimme uudestaan. Ajattelen, että alkurakkauden jälkeen tuli raskas arki aika nopeaa. Kun se alkoi helpottaa, rakkaus alkoi muuttaa muotoaan. Se on tällä hetkellä sitä, että kun illalla panemme nukkumaan ja panen käteni mieheni olkapäälle, sydämeen hulvahtaa suunnaton onnentunne, että hän on siinä vierellä, vielä tänään ja toivottavasti huomennakin. Onnellinen siitä, että olemme saaneet yhdessä elää ja saamme yhdessä myös vanheta. Onnellinen siitä, että juuri tämän ihmisen kanssa olen saanut kokea vaikeudet, koska en ole varma, että jonkun muun kanssa niistä olisi selvitty yhtä hyvin.

Joten en loukkaannu tuollaisesta. Elämä on valintoja. Olisin voinut lähteä ja hakea uudelleen sitä, mitä koin nuorena. Sen jalat alta viedän rakkauden, joka ei kuitenkaan perustunut kuin kuvitelmaan, millainen toinen on. Ja mistä tuli melkoinen helvetti loppujen lopuksi. Olen paljon tyytyväisempi tähän tasaiseen välittämiseen ja kiintymykseen ja rakkauteen, mikä on kehittynyt yhteisen elämän kautta.

Ihanaa, että et loukkaantunut. Elämä ei aina mene niin kuin haaveillaan. Emme mekään koskaan toipuneet lapsemme kuolemasta, mutta "jalat alta vievä rakkaus" auttoi meitä sen kestämään. Sisälsihän sekin yhtälailla tasaista kiintymystä ja välittämistä. Eiväthän ne ole tietenkään toisiaan poissulkevia.

T: yli 40 vuotta rakkautta

Mä yritin pysyä näin. Olin hyväksynyt paljon asioita, esim aika erilliset elämät, kotitöiden lankeamisen minulle, hiipuneen seksielämän, ärtyisän ja poissaolevan miehen. Jos olisi pysynyt "vain" tällaisena, ehkä olisin pystynyt. Kahdeksan vuotta pystyin, sitten en pystynyt enää. Olemme nyt eronneet, ja lapsi on ok. En usko, että olisi sen enempää ok, jos olisimme jääneet yhteen. Asiat liukui yhä pahemmaksi, ja minun piti peitellä ja kannatella yhä enemmän. Oma mielenterveys olisi kyllä mennyt, joten ei ollut vaihtoehto.

Eron vaihtoehto ei välttämättä ole toimiva perhe-elämä. Jos se toimisi edes kohtuullisesti, ei eroakaan tarvittaisi.

Meillä on nyt leppoisa elämä. Seurustelen, mutta omista kodeista ja erillään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Moni ei ehkä ymmärrä sitä että on ihmisiä jotka ovat katkeria, riitaisia, syyttäviä yms.

Heidän kanssaan, joko ero tulee tai ei, elämä on varmasti jollain tavalla traumatisoivaa.

Sitten on taas ihmisiä jotka pystyvät rationaalisesti miettimään ja käsittelemään asioita, eivätkä katkeroidu vaan tekevät päätöksiä ja selviävät elämässä eteenpäin. Heidän lapsensakin ovat tasapainoisempia, vaikka perhe olisi pysynytkin kasassa vain järkisyistä.

Kaiken uhalla sanon tähän kuitenkin, että lapset eivät ole tyhmiä. Lapsi tajuaa sen kyllä, että perhe joko aidosti välittää toisistaan ja on kiintynyt toisiinsa tai sitten se on vain tottumuksesta yhdessä oloa. Viimeistään sen tajuaa sitten, kun joskus näkee mallin jostain muusta.

Esim omat vanhempani ovat ihan tasapainoisia, mutta sellainen aito ja vilpitän kiintymys heidän väliltään kyllä puuttui. En tarkoita mitään nuoleskelua lasten nähden, vaan ihan jo puhetapa ja tietty lämpö sen paljastavat. Tajusin tämän hyvin katsellessani kavereiden perheitä.

Kun isäni kuoli, äiti löysi melko nopeasti uuden miehen ja on todellakin nykyään aivan eri ihminen ja pelkästään hyvässä mielessä.

En ole millään mittapuulla tyhmä. Vanhempani eivät koskaan olleet mitään rakkauden lähettiläitä toisilleen eikä meille. En muista koskaan ajatelleeni kavereiden aikuisten suhteesta yhtään mitään. Olisin päinvastoin kummastellut jos kaverini tällaista olisivat tehneet. En ole nähnyt saati oikein etsimällä etsinyt mitään mallia mitä olisin toteuttanut suhteissani, vaan olen tehnyt suhteissani sen minkä itse olen katsonut parhaaksi. Olen hyvin onnellisessa suhteessa jossa kosketuksia on jatkuvasti. 

Lapset eivät ole tyhmiä, mutta sellaisessa lapsessa on jotain vikaa joka kiinnittää leikkiensä ja oman lapsuutensa elämisen sijasta kiinnostuksensa aikuisten välisiin parisuhteisiin. Onkohan tullut nähtyä liikaa lapsille sopimattomia asioita pienenä?

No höps. Ei se lapsi tietenkään, ainakaan pienenä, mieti vanhempien parisuhdetta sinänsä, vaan imee siitä kodin ilmapiiristä myös itseensä hyvää oloa ja lämmintä vuorovaikutusta tai aistii sen painostavuuden tai kireyden, jos sellaista on. Ja vaikkei olisikaan, vaikka aikuiset mielellään uskottelevat itselleen olevansa neutraaleja ja että se perusvire ei välity vaikkapa puheeseen tai elekieleen, niin näinhän ei ole. Kukaan ei ole niin taitava, etenkään sellaisten ihmisten seurassa, jotka tuntee hyvin (siis esim omat lapset).

Teini-ikäisenä voi sitten jo alkaa miettiä parisuhdetta parisuhteena, kun itseä alkaa kiinnostaa seurustelu jne.

Jos ja jos. Tässähän sitä ei ole, vaan vanhemmat ovat sopuisia.

Sopuisa ei edelleenkään tarkoita sitä, että vuorovaikutus olisi lämmintä, huomioivaa ja kunnioittavaa.

Sopuisa ei ole riittävä syy olla parisuhteessa, kyllä siinä pitää olla vilpitön kiintymys, ystävyys ja kunnioitus noin vähimmillään, vaikkei intohimo roihuaisikaan. Muuten se näkyy lapsille väkisinkin viileänä ja välinpitämättömänä.

Anna jokaisen päättää omasta puolestaan, mitä sopuisa pitää sisällään. Kiitos.

Eri

Olen myös eri, mutta otetaan nyt ihan määritelmän kautta (lähde kielitoimisto)

"sopuisa

joka on sovussa t. jossa vallitsee sopu, sovinnollinen, rauhaa rakastava, sävyisä, sopeutuva, mukautuva."

Ei ehkä kauhean tiukka käsite, mutta ymmärtänet, ettei tuo käsitteenä sisällä vielä minkäänlaista kiintymystä esimerkiksi. Sopuisia ollaan (yleensä) myös vaikkapa työpaikoilla, vaikkei juurikaan edes pitäisi työkavereistaan. Se on lähinnä tapa olla.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Moni ei ehkä ymmärrä sitä että on ihmisiä jotka ovat katkeria, riitaisia, syyttäviä yms.

Heidän kanssaan, joko ero tulee tai ei, elämä on varmasti jollain tavalla traumatisoivaa.

Sitten on taas ihmisiä jotka pystyvät rationaalisesti miettimään ja käsittelemään asioita, eivätkä katkeroidu vaan tekevät päätöksiä ja selviävät elämässä eteenpäin. Heidän lapsensakin ovat tasapainoisempia, vaikka perhe olisi pysynytkin kasassa vain järkisyistä.

Kaiken uhalla sanon tähän kuitenkin, että lapset eivät ole tyhmiä. Lapsi tajuaa sen kyllä, että perhe joko aidosti välittää toisistaan ja on kiintynyt toisiinsa tai sitten se on vain tottumuksesta yhdessä oloa. Viimeistään sen tajuaa sitten, kun joskus näkee mallin jostain muusta.

Esim omat vanhempani ovat ihan tasapainoisia, mutta sellainen aito ja vilpitän kiintymys heidän väliltään kyllä puuttui. En tarkoita mitään nuoleskelua lasten nähden, vaan ihan jo puhetapa ja tietty lämpö sen paljastavat. Tajusin tämän hyvin katsellessani kavereiden perheitä.

Kun isäni kuoli, äiti löysi melko nopeasti uuden miehen ja on todellakin nykyään aivan eri ihminen ja pelkästään hyvässä mielessä.

En ole millään mittapuulla tyhmä. Vanhempani eivät koskaan olleet mitään rakkauden lähettiläitä toisilleen eikä meille. En muista koskaan ajatelleeni kavereiden aikuisten suhteesta yhtään mitään. Olisin päinvastoin kummastellut jos kaverini tällaista olisivat tehneet. En ole nähnyt saati oikein etsimällä etsinyt mitään mallia mitä olisin toteuttanut suhteissani, vaan olen tehnyt suhteissani sen minkä itse olen katsonut parhaaksi. Olen hyvin onnellisessa suhteessa jossa kosketuksia on jatkuvasti. 

Lapset eivät ole tyhmiä, mutta sellaisessa lapsessa on jotain vikaa joka kiinnittää leikkiensä ja oman lapsuutensa elämisen sijasta kiinnostuksensa aikuisten välisiin parisuhteisiin. Onkohan tullut nähtyä liikaa lapsille sopimattomia asioita pienenä?

No höps. Ei se lapsi tietenkään, ainakaan pienenä, mieti vanhempien parisuhdetta sinänsä, vaan imee siitä kodin ilmapiiristä myös itseensä hyvää oloa ja lämmintä vuorovaikutusta tai aistii sen painostavuuden tai kireyden, jos sellaista on. Ja vaikkei olisikaan, vaikka aikuiset mielellään uskottelevat itselleen olevansa neutraaleja ja että se perusvire ei välity vaikkapa puheeseen tai elekieleen, niin näinhän ei ole. Kukaan ei ole niin taitava, etenkään sellaisten ihmisten seurassa, jotka tuntee hyvin (siis esim omat lapset).

Teini-ikäisenä voi sitten jo alkaa miettiä parisuhdetta parisuhteena, kun itseä alkaa kiinnostaa seurustelu jne.

Jos ja jos. Tässähän sitä ei ole, vaan vanhemmat ovat sopuisia.

Sopuisa ei edelleenkään tarkoita sitä, että vuorovaikutus olisi lämmintä, huomioivaa ja kunnioittavaa.

Sopuisa ei ole riittävä syy olla parisuhteessa, kyllä siinä pitää olla vilpitön kiintymys, ystävyys ja kunnioitus noin vähimmillään, vaikkei intohimo roihuaisikaan. Muuten se näkyy lapsille väkisinkin viileänä ja välinpitämättömänä.

Tämä kommentti on hyvä esimerkki siitä miten niin moni ajattelee olevansa asiantuntija oman mielipiteensä kanssa eikä mikään muu ole oikein.

Palstalla yleensä ensin ärsyttää, sitten alkaa jo naurattaa nämä "näin pitää olla, muuten...".

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Moni ei ehkä ymmärrä sitä että on ihmisiä jotka ovat katkeria, riitaisia, syyttäviä yms.

Heidän kanssaan, joko ero tulee tai ei, elämä on varmasti jollain tavalla traumatisoivaa.

Sitten on taas ihmisiä jotka pystyvät rationaalisesti miettimään ja käsittelemään asioita, eivätkä katkeroidu vaan tekevät päätöksiä ja selviävät elämässä eteenpäin. Heidän lapsensakin ovat tasapainoisempia, vaikka perhe olisi pysynytkin kasassa vain järkisyistä.

Kaiken uhalla sanon tähän kuitenkin, että lapset eivät ole tyhmiä. Lapsi tajuaa sen kyllä, että perhe joko aidosti välittää toisistaan ja on kiintynyt toisiinsa tai sitten se on vain tottumuksesta yhdessä oloa. Viimeistään sen tajuaa sitten, kun joskus näkee mallin jostain muusta.

Esim omat vanhempani ovat ihan tasapainoisia, mutta sellainen aito ja vilpitän kiintymys heidän väliltään kyllä puuttui. En tarkoita mitään nuoleskelua lasten nähden, vaan ihan jo puhetapa ja tietty lämpö sen paljastavat. Tajusin tämän hyvin katsellessani kavereiden perheitä.

Kun isäni kuoli, äiti löysi melko nopeasti uuden miehen ja on todellakin nykyään aivan eri ihminen ja pelkästään hyvässä mielessä.

En ole millään mittapuulla tyhmä. Vanhempani eivät koskaan olleet mitään rakkauden lähettiläitä toisilleen eikä meille. En muista koskaan ajatelleeni kavereiden aikuisten suhteesta yhtään mitään. Olisin päinvastoin kummastellut jos kaverini tällaista olisivat tehneet. En ole nähnyt saati oikein etsimällä etsinyt mitään mallia mitä olisin toteuttanut suhteissani, vaan olen tehnyt suhteissani sen minkä itse olen katsonut parhaaksi. Olen hyvin onnellisessa suhteessa jossa kosketuksia on jatkuvasti. 

Lapset eivät ole tyhmiä, mutta sellaisessa lapsessa on jotain vikaa joka kiinnittää leikkiensä ja oman lapsuutensa elämisen sijasta kiinnostuksensa aikuisten välisiin parisuhteisiin. Onkohan tullut nähtyä liikaa lapsille sopimattomia asioita pienenä?

No höps. Ei se lapsi tietenkään, ainakaan pienenä, mieti vanhempien parisuhdetta sinänsä, vaan imee siitä kodin ilmapiiristä myös itseensä hyvää oloa ja lämmintä vuorovaikutusta tai aistii sen painostavuuden tai kireyden, jos sellaista on. Ja vaikkei olisikaan, vaikka aikuiset mielellään uskottelevat itselleen olevansa neutraaleja ja että se perusvire ei välity vaikkapa puheeseen tai elekieleen, niin näinhän ei ole. Kukaan ei ole niin taitava, etenkään sellaisten ihmisten seurassa, jotka tuntee hyvin (siis esim omat lapset).

Teini-ikäisenä voi sitten jo alkaa miettiä parisuhdetta parisuhteena, kun itseä alkaa kiinnostaa seurustelu jne.

Jos ja jos. Tässähän sitä ei ole, vaan vanhemmat ovat sopuisia.

Sopuisa ei edelleenkään tarkoita sitä, että vuorovaikutus olisi lämmintä, huomioivaa ja kunnioittavaa.

Sopuisa ei ole riittävä syy olla parisuhteessa, kyllä siinä pitää olla vilpitön kiintymys, ystävyys ja kunnioitus noin vähimmillään, vaikkei intohimo roihuaisikaan. Muuten se näkyy lapsille väkisinkin viileänä ja välinpitämättömänä.

Sinäpä et päätäkään toisten ihmisten parisuhteiden sieällöstä ja hyvä niin

Mokomakin ajatuspoliisi.

En päätäkään. Mutta kerron, että haluaa ihminen tai ei, hänen käytökseensä, puheisiinsa ja eleisiinsä heijastuu ne syvimmätkin fiilikset ja erityisesti ne. Ja jos pohjimmiltaan lähinnä sopuisasti sietää kumppaniaan pakon vuoksi, se näkyy, vaikka väittäisit mitä. Hetken voi teeskennellä, mutta pidemmän päälle ja etenkään kotioloissa ei.

Eikä kertomasi muutu totuudeksi vaikka toistaisit sitä miten monta kertaa. Mun syvimmät fiilikset on ollut sellaisia mikä poistaisi koko ketjun jos ne kirjottaisin tähän, ja lapseni on täysin tietämätön näistä fiiliksistäni. Tuo on tuota kokemus, ja tunne-elämistä, jossa kaiken määrittelee joku syvin tunne ja aistimus, eikä suinkaan normaali elämä jota eletään. Voi olal että sinä pyörit tuolla liekillä, mutta suurin osa ei pyöri, vaan heillä on normaali tunne-elämä ja muukin elämä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Moni ei ehkä ymmärrä sitä että on ihmisiä jotka ovat katkeria, riitaisia, syyttäviä yms.

Heidän kanssaan, joko ero tulee tai ei, elämä on varmasti jollain tavalla traumatisoivaa.

Sitten on taas ihmisiä jotka pystyvät rationaalisesti miettimään ja käsittelemään asioita, eivätkä katkeroidu vaan tekevät päätöksiä ja selviävät elämässä eteenpäin. Heidän lapsensakin ovat tasapainoisempia, vaikka perhe olisi pysynytkin kasassa vain järkisyistä.

Kaiken uhalla sanon tähän kuitenkin, että lapset eivät ole tyhmiä. Lapsi tajuaa sen kyllä, että perhe joko aidosti välittää toisistaan ja on kiintynyt toisiinsa tai sitten se on vain tottumuksesta yhdessä oloa. Viimeistään sen tajuaa sitten, kun joskus näkee mallin jostain muusta.

Esim omat vanhempani ovat ihan tasapainoisia, mutta sellainen aito ja vilpitän kiintymys heidän väliltään kyllä puuttui. En tarkoita mitään nuoleskelua lasten nähden, vaan ihan jo puhetapa ja tietty lämpö sen paljastavat. Tajusin tämän hyvin katsellessani kavereiden perheitä.

Kun isäni kuoli, äiti löysi melko nopeasti uuden miehen ja on todellakin nykyään aivan eri ihminen ja pelkästään hyvässä mielessä.

En ole millään mittapuulla tyhmä. Vanhempani eivät koskaan olleet mitään rakkauden lähettiläitä toisilleen eikä meille. En muista koskaan ajatelleeni kavereiden aikuisten suhteesta yhtään mitään. Olisin päinvastoin kummastellut jos kaverini tällaista olisivat tehneet. En ole nähnyt saati oikein etsimällä etsinyt mitään mallia mitä olisin toteuttanut suhteissani, vaan olen tehnyt suhteissani sen minkä itse olen katsonut parhaaksi. Olen hyvin onnellisessa suhteessa jossa kosketuksia on jatkuvasti. 

Lapset eivät ole tyhmiä, mutta sellaisessa lapsessa on jotain vikaa joka kiinnittää leikkiensä ja oman lapsuutensa elämisen sijasta kiinnostuksensa aikuisten välisiin parisuhteisiin. Onkohan tullut nähtyä liikaa lapsille sopimattomia asioita pienenä?

No höps. Ei se lapsi tietenkään, ainakaan pienenä, mieti vanhempien parisuhdetta sinänsä, vaan imee siitä kodin ilmapiiristä myös itseensä hyvää oloa ja lämmintä vuorovaikutusta tai aistii sen painostavuuden tai kireyden, jos sellaista on. Ja vaikkei olisikaan, vaikka aikuiset mielellään uskottelevat itselleen olevansa neutraaleja ja että se perusvire ei välity vaikkapa puheeseen tai elekieleen, niin näinhän ei ole. Kukaan ei ole niin taitava, etenkään sellaisten ihmisten seurassa, jotka tuntee hyvin (siis esim omat lapset).

Teini-ikäisenä voi sitten jo alkaa miettiä parisuhdetta parisuhteena, kun itseä alkaa kiinnostaa seurustelu jne.

Jos ja jos. Tässähän sitä ei ole, vaan vanhemmat ovat sopuisia.

Sopuisa ei edelleenkään tarkoita sitä, että vuorovaikutus olisi lämmintä, huomioivaa ja kunnioittavaa.

Sopuisa ei ole riittävä syy olla parisuhteessa, kyllä siinä pitää olla vilpitön kiintymys, ystävyys ja kunnioitus noin vähimmillään, vaikkei intohimo roihuaisikaan. Muuten se näkyy lapsille väkisinkin viileänä ja välinpitämättömänä.

Sinäpä et päätäkään toisten ihmisten parisuhteiden sieällöstä ja hyvä niin

Mokomakin ajatuspoliisi.

En päätäkään. Mutta kerron, että haluaa ihminen tai ei, hänen käytökseensä, puheisiinsa ja eleisiinsä heijastuu ne syvimmätkin fiilikset ja erityisesti ne. Ja jos pohjimmiltaan lähinnä sopuisasti sietää kumppaniaan pakon vuoksi, se näkyy, vaikka väittäisit mitä. Hetken voi teeskennellä, mutta pidemmän päälle ja etenkään kotioloissa ei.

Eikä kertomasi muutu totuudeksi vaikka toistaisit sitä miten monta kertaa. Mun syvimmät fiilikset on ollut sellaisia mikä poistaisi koko ketjun jos ne kirjottaisin tähän, ja lapseni on täysin tietämätön näistä fiiliksistäni. Tuo on tuota kokemus, ja tunne-elämistä, jossa kaiken määrittelee joku syvin tunne ja aistimus, eikä suinkaan normaali elämä jota eletään. Voi olal että sinä pyörit tuolla liekillä, mutta suurin osa ei pyöri, vaan heillä on normaali tunne-elämä ja muukin elämä.

Voivoi, vello toki itsepetoksessasi sitten. Ihmisen pohjimmaiset motiivit ja ajatukset näkyvät käytöksessä aina, jos vuorovaikutusta on yhtään pinnallista jutustelua enemmän.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Moni ei ehkä ymmärrä sitä että on ihmisiä jotka ovat katkeria, riitaisia, syyttäviä yms.

Heidän kanssaan, joko ero tulee tai ei, elämä on varmasti jollain tavalla traumatisoivaa.

Sitten on taas ihmisiä jotka pystyvät rationaalisesti miettimään ja käsittelemään asioita, eivätkä katkeroidu vaan tekevät päätöksiä ja selviävät elämässä eteenpäin. Heidän lapsensakin ovat tasapainoisempia, vaikka perhe olisi pysynytkin kasassa vain järkisyistä.

Me taidamme olla tämmöisiä. Kun lapset oli pieniä, oli riitoja ja monenlaista ongelmaa. Päätimme, että kun kerta lapset on tehty, kasvatetaan ne aikuisiksi ja erotaan sitten.

Kun lapset kasvoi, alkoi olla aikaa toisille. Hyviä kavereita olimme, kun paineet loppui suuresta ja intohimoisesta rakkaudesta eropäätöksen jälkeen.

Kun toinen sairastui vakavasti, huomasin yhtäkkiä, että en halunnutkaan elää ilman toista ja hätä toisen menettämisestä auttoi tajuamaan, että olimmekin kaveriliitossamme kasvaneet niin yhteen, että ajatus erosta joskus ei tuntunutkaan enää hyvältä.

Olemme edelleen yhdessä ja tunnemme toisiamme kohtaan syvää rakkautta ja kiintymystä ja toivomme psljon yhteisiä eli vuosia lisää.

Uskon, että lapsemme eivät kärsineet, vaikka emme koko aikaa tunteneetkaan intohimoa, vaan kasvoimme yhdessä suhteessamme, emmekä eronneet lasten ollessa pieniä.

Eli menimme alussa enemmän järjellä, kuin tunteella. Tunteet tulivat taas matkaan myöhemmin.

En minäkään näe siinä mitään pahaa, että on erilaisia vaiheita. Välillä on intohimoa, välillä lähinnä ystävyyttä ja voi olla välillä huonotkin fiilikset liitosta. Se on normaalia pitkän liiton kiertokulkua.'

Mutta ap kuitenkin jo aloituksessaan puhuu "onnettomasta liitosta". Se on kokonaisuutena jo aika vahvasti todettu, jos myöntää liittonsa olevan onneton (muuta kuin tilapäisesti ehkä).

Minä ajattelen vain oman kokemuksen kautta, joten en voi yleistää.

Olin onneton, kun lapset oli pieniä. Syytin miestä olostani ja kaikesta. Olisi liian pitkä tarina kirjoitettavaksi. Mies oli vähän liian huntalo, kun saimme lapsia. Lapsellinen minäkin. Olin odottanut prinssiä ja unelmaa ja sain unettomua öitä ja talovelkaa.

Mies painoi ylitöitä ja minä hoisin lapsia ja mietin, että joku muu mies toisi kukkua ja jalat alta vievää rakkautta.

Mieskin oli pettynyt, kun elämä ei ollutkaan niin simppeliä, kuin hän oli kuvitellut. Seksiä ei paljon ollut, kun kumpikin oli niin väsyneitä.

Nyt on tilanne se, että en tiedä, kuinka kauan meillä on enää yhteistä aikaa miehen sairauden vuoksi. Siksi jokainen päivä on arvokas. Siksi jokainen päivä sanon rakastavani ja kiitän siitä, että kriiseistä huolimatta pysyimme yhdessä. Hän sanoo samoin myös minulle. Olemme myös puhuneet ja muistelleet sitä, että aina emme rakastaneet toisiamme, emmekä edes tykänneet toisista. Mutta jostain syystä olimme aina hyviä kavereita.

Yhteistä aikaa voi olla vielä 20 vuotta tai päivä.

Lapset kyllä muistaa riitamme, mutta olemme jutelleet niistä ja parisuhteistä. Siitä, että rakastuminen ei kovin pitkälle riitä. Ja huonossa suhteessa ei kannata elää. Mutta se kaveruus ja ystävyys kantoi läpi huonotkin ajat.

Tämä on vain meidän tarina

Olen surullinen puolestasi. Jokaisen pitäisi saada kokea oikea rakkaus. Ehkä sinäkin vielä ehdit sen kokea miehesi jälkeen. Jaksamista sinulle ja toivoa tulevaan.

Olipa ilkeä kommentti tuo ylläoleva. Varmaan jonkun sellaisen kirjoittama, joka kantaa sisimmässään huonoa omaatuntoa erostaan ja sen lapsilleen aiheuttamasta traumasta. Sen sijaan tuo kirjoitus ystävyydestä parisuhteessa, mikä kantoi vaikeiden vuosien ylitse, oli kypsä elämää nähneen ihmisen kertomus. Kukaan ei voi tulla arvostelemaan toisten ihmisten rakkauden aitoutta.

Ei minua haittaa tuollainen kommentti. Olen kokenut nuorena sen kiihkeän ja jalat alta vievän rakkauden ja se suhde oli kauhea ja siitä toipuminen vei pitkään.

Elämä on valintoja. Me valitsimme jatkaa liittoamme, vaikka oli alussa vaikeaa. Liittomme on kestänyt 35 vuotta ja se, mitä olemme kokeneet yhdessä ja se arjen rakkaus, mitä koemme tällä hetkellä, on juuri sitä, mihin olen tyytyväinen elämässäni.

Olisin voinut valita toisinkin ja elää kolmen lapsen kanssa yksin (siihen aikaan ei sitä vuorojuttua ollut lasten kanssa yleisesti), kuskata heitä vuoropäiväkodissa ja kituuttaa. Eli aika järkiratkaisu silloin kummaltakin, koska emme halunneet lapsillemme sellaista lapsuutta.

Mutta näin jälkeen päin, kun olemme muistelleet tuota aikaa, olemme ymmärtäneet, missä se suhteemme kääntökivi oli. Kun lopetimme unelmatunteiden odottamisen ja toiselta vaatimisen, se helpotti. Kun ajattelimme, että olemme vain toistemme ystäviä, uskalsimme puhua asioista rehellisemmin. Huomasimme olevamme rehellisempiä ja näin opimme tuntemaan toista paremmin ja huomaamaan kumpikin, että toinenhan on oikeastaan ihan loistotyyppi. 

En oikein usko tuollaiseen sanontaan, että rakastuimme uudestaan. Ajattelen, että alkurakkauden jälkeen tuli raskas arki aika nopeaa. Kun se alkoi helpottaa, rakkaus alkoi muuttaa muotoaan. Se on tällä hetkellä sitä, että kun illalla panemme nukkumaan ja panen käteni mieheni olkapäälle, sydämeen hulvahtaa suunnaton onnentunne, että hän on siinä vierellä, vielä tänään ja toivottavasti huomennakin. Onnellinen siitä, että olemme saaneet yhdessä elää ja saamme yhdessä myös vanheta. Onnellinen siitä, että juuri tämän ihmisen kanssa olen saanut kokea vaikeudet, koska en ole varma, että jonkun muun kanssa niistä olisi selvitty yhtä hyvin.

Joten en loukkaannu tuollaisesta. Elämä on valintoja. Olisin voinut lähteä ja hakea uudelleen sitä, mitä koin nuorena. Sen jalat alta viedän rakkauden, joka ei kuitenkaan perustunut kuin kuvitelmaan, millainen toinen on. Ja mistä tuli melkoinen helvetti loppujen lopuksi. Olen paljon tyytyväisempi tähän tasaiseen välittämiseen ja kiintymykseen ja rakkauteen, mikä on kehittynyt yhteisen elämän kautta.

Ihanaa, että et loukkaantunut. Elämä ei aina mene niin kuin haaveillaan. Emme mekään koskaan toipuneet lapsemme kuolemasta, mutta "jalat alta vievä rakkaus" auttoi meitä sen kestämään. Sisälsihän sekin yhtälailla tasaista kiintymystä ja välittämistä. Eiväthän ne ole tietenkään toisiaan poissulkevia.

T: yli 40 vuotta rakkautta

Mitäpä sitä loukkaantumaan kovin herkistä. Ei minulla ole myöskään mitään tarvetta toivottaa sinulle miehesi kuoleman jälkeen jonkinlaista määrätynlaista uutta suhdetta, missä kokisit samaa, kuin minä.

Minä koin "elokuvarakkauden" nuorena ja en halunnut toista kertaa. Se huuma sulki mielestä pois kaikki toisen huonot puolet. Siksi olin tyytyväinen, kun tapasin mieheni ja rakastuin häneen vain ihan tavallisesti. 

Tärkeintähän on, että elämän loppupuolella on tyytyväinen ratkaisuihinsa, koska toista mahdollisuutta ei enää saa. Siksi olen myös sitä mieltä, että huonossa suhteessa ei kannata elää vain siksi, että pelkää yksin jäämistä. Mutta joskus järkiratkaisuista seuraa hyvääkin. Jokaisen on itse se ratkaisu tehtävä ja elettävä niiden valintojen kautta.

Toivotan teille hyvää jatkoa elämäänne

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Moni ei ehkä ymmärrä sitä että on ihmisiä jotka ovat katkeria, riitaisia, syyttäviä yms.

Heidän kanssaan, joko ero tulee tai ei, elämä on varmasti jollain tavalla traumatisoivaa.

Sitten on taas ihmisiä jotka pystyvät rationaalisesti miettimään ja käsittelemään asioita, eivätkä katkeroidu vaan tekevät päätöksiä ja selviävät elämässä eteenpäin. Heidän lapsensakin ovat tasapainoisempia, vaikka perhe olisi pysynytkin kasassa vain järkisyistä.

Kaiken uhalla sanon tähän kuitenkin, että lapset eivät ole tyhmiä. Lapsi tajuaa sen kyllä, että perhe joko aidosti välittää toisistaan ja on kiintynyt toisiinsa tai sitten se on vain tottumuksesta yhdessä oloa. Viimeistään sen tajuaa sitten, kun joskus näkee mallin jostain muusta.

Esim omat vanhempani ovat ihan tasapainoisia, mutta sellainen aito ja vilpitän kiintymys heidän väliltään kyllä puuttui. En tarkoita mitään nuoleskelua lasten nähden, vaan ihan jo puhetapa ja tietty lämpö sen paljastavat. Tajusin tämän hyvin katsellessani kavereiden perheitä.

Kun isäni kuoli, äiti löysi melko nopeasti uuden miehen ja on todellakin nykyään aivan eri ihminen ja pelkästään hyvässä mielessä.

En ole millään mittapuulla tyhmä. Vanhempani eivät koskaan olleet mitään rakkauden lähettiläitä toisilleen eikä meille. En muista koskaan ajatelleeni kavereiden aikuisten suhteesta yhtään mitään. Olisin päinvastoin kummastellut jos kaverini tällaista olisivat tehneet. En ole nähnyt saati oikein etsimällä etsinyt mitään mallia mitä olisin toteuttanut suhteissani, vaan olen tehnyt suhteissani sen minkä itse olen katsonut parhaaksi. Olen hyvin onnellisessa suhteessa jossa kosketuksia on jatkuvasti. 

Lapset eivät ole tyhmiä, mutta sellaisessa lapsessa on jotain vikaa joka kiinnittää leikkiensä ja oman lapsuutensa elämisen sijasta kiinnostuksensa aikuisten välisiin parisuhteisiin. Onkohan tullut nähtyä liikaa lapsille sopimattomia asioita pienenä?

No höps. Ei se lapsi tietenkään, ainakaan pienenä, mieti vanhempien parisuhdetta sinänsä, vaan imee siitä kodin ilmapiiristä myös itseensä hyvää oloa ja lämmintä vuorovaikutusta tai aistii sen painostavuuden tai kireyden, jos sellaista on. Ja vaikkei olisikaan, vaikka aikuiset mielellään uskottelevat itselleen olevansa neutraaleja ja että se perusvire ei välity vaikkapa puheeseen tai elekieleen, niin näinhän ei ole. Kukaan ei ole niin taitava, etenkään sellaisten ihmisten seurassa, jotka tuntee hyvin (siis esim omat lapset).

Teini-ikäisenä voi sitten jo alkaa miettiä parisuhdetta parisuhteena, kun itseä alkaa kiinnostaa seurustelu jne.

Jos ja jos. Tässähän sitä ei ole, vaan vanhemmat ovat sopuisia.

Sopuisa ei edelleenkään tarkoita sitä, että vuorovaikutus olisi lämmintä, huomioivaa ja kunnioittavaa.

Sopuisa ei ole riittävä syy olla parisuhteessa, kyllä siinä pitää olla vilpitön kiintymys, ystävyys ja kunnioitus noin vähimmillään, vaikkei intohimo roihuaisikaan. Muuten se näkyy lapsille väkisinkin viileänä ja välinpitämättömänä.

Sinäpä et päätäkään toisten ihmisten parisuhteiden sieällöstä ja hyvä niin

Mokomakin ajatuspoliisi.

En päätäkään. Mutta kerron, että haluaa ihminen tai ei, hänen käytökseensä, puheisiinsa ja eleisiinsä heijastuu ne syvimmätkin fiilikset ja erityisesti ne. Ja jos pohjimmiltaan lähinnä sopuisasti sietää kumppaniaan pakon vuoksi, se näkyy, vaikka väittäisit mitä. Hetken voi teeskennellä, mutta pidemmän päälle ja etenkään kotioloissa ei.

Eikä kertomasi muutu totuudeksi vaikka toistaisit sitä miten monta kertaa. Mun syvimmät fiilikset on ollut sellaisia mikä poistaisi koko ketjun jos ne kirjottaisin tähän, ja lapseni on täysin tietämätön näistä fiiliksistäni. Tuo on tuota kokemus, ja tunne-elämistä, jossa kaiken määrittelee joku syvin tunne ja aistimus, eikä suinkaan normaali elämä jota eletään. Voi olal että sinä pyörit tuolla liekillä, mutta suurin osa ei pyöri, vaan heillä on normaali tunne-elämä ja muukin elämä.

Voivoi, vello toki itsepetoksessasi sitten. Ihmisen pohjimmaiset motiivit ja ajatukset näkyvät käytöksessä aina, jos vuorovaikutusta on yhtään pinnallista jutustelua enemmän.

Tuo harhaisuutesi nyt varmaankin lähinnä haittaa omaa elämääsi. Ei meitä muita täällä oikein kiinnosta tuo pakko-oireinen jankuttamisesi. Eikä se muutu yleiseksi totuudeksi, ei vaikka miten jankkaisit. Käytöksesi vain vahvista mielikuvaa sinusta, ja asettaa jokaisen esittämäsi mielipiteen sinne mihin ne näyttävät kuuluvankin.

Kohtalotoveri kirjoitti:

Voi Ap kun niiiiiin tiedän mitä tarkoitat.

Täällä sama juttu. Lasken vuosia, kuukausia, viikkoja, päiviä, tunteja.

Ei vain enää meinaa kestää.

Lasten kotia en halua kuitenkaan vielä hajottaa. Jaksan kyllä kun sinnittelen ja tiedän, että vielä joskus....

Tsemppiä sulle!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Moni ei ehkä ymmärrä sitä että on ihmisiä jotka ovat katkeria, riitaisia, syyttäviä yms.

Heidän kanssaan, joko ero tulee tai ei, elämä on varmasti jollain tavalla traumatisoivaa.

Sitten on taas ihmisiä jotka pystyvät rationaalisesti miettimään ja käsittelemään asioita, eivätkä katkeroidu vaan tekevät päätöksiä ja selviävät elämässä eteenpäin. Heidän lapsensakin ovat tasapainoisempia, vaikka perhe olisi pysynytkin kasassa vain järkisyistä.

Me taidamme olla tämmöisiä. Kun lapset oli pieniä, oli riitoja ja monenlaista ongelmaa. Päätimme, että kun kerta lapset on tehty, kasvatetaan ne aikuisiksi ja erotaan sitten.

Kun lapset kasvoi, alkoi olla aikaa toisille. Hyviä kavereita olimme, kun paineet loppui suuresta ja intohimoisesta rakkaudesta eropäätöksen jälkeen.

Kun toinen sairastui vakavasti, huomasin yhtäkkiä, että en halunnutkaan elää ilman toista ja hätä toisen menettämisestä auttoi tajuamaan, että olimmekin kaveriliitossamme kasvaneet niin yhteen, että ajatus erosta joskus ei tuntunutkaan enää hyvältä.

Olemme edelleen yhdessä ja tunnemme toisiamme kohtaan syvää rakkautta ja kiintymystä ja toivomme psljon yhteisiä eli vuosia lisää.

Uskon, että lapsemme eivät kärsineet, vaikka emme koko aikaa tunteneetkaan intohimoa, vaan kasvoimme yhdessä suhteessamme, emmekä eronneet lasten ollessa pieniä.

Eli menimme alussa enemmän järjellä, kuin tunteella. Tunteet tulivat taas matkaan myöhemmin.

En minäkään näe siinä mitään pahaa, että on erilaisia vaiheita. Välillä on intohimoa, välillä lähinnä ystävyyttä ja voi olla välillä huonotkin fiilikset liitosta. Se on normaalia pitkän liiton kiertokulkua.'

Mutta ap kuitenkin jo aloituksessaan puhuu "onnettomasta liitosta". Se on kokonaisuutena jo aika vahvasti todettu, jos myöntää liittonsa olevan onneton (muuta kuin tilapäisesti ehkä).

Minä ajattelen vain oman kokemuksen kautta, joten en voi yleistää.

Olin onneton, kun lapset oli pieniä. Syytin miestä olostani ja kaikesta. Olisi liian pitkä tarina kirjoitettavaksi. Mies oli vähän liian huntalo, kun saimme lapsia. Lapsellinen minäkin. Olin odottanut prinssiä ja unelmaa ja sain unettomua öitä ja talovelkaa.

Mies painoi ylitöitä ja minä hoisin lapsia ja mietin, että joku muu mies toisi kukkua ja jalat alta vievää rakkautta.

Mieskin oli pettynyt, kun elämä ei ollutkaan niin simppeliä, kuin hän oli kuvitellut. Seksiä ei paljon ollut, kun kumpikin oli niin väsyneitä.

Nyt on tilanne se, että en tiedä, kuinka kauan meillä on enää yhteistä aikaa miehen sairauden vuoksi. Siksi jokainen päivä on arvokas. Siksi jokainen päivä sanon rakastavani ja kiitän siitä, että kriiseistä huolimatta pysyimme yhdessä. Hän sanoo samoin myös minulle. Olemme myös puhuneet ja muistelleet sitä, että aina emme rakastaneet toisiamme, emmekä edes tykänneet toisista. Mutta jostain syystä olimme aina hyviä kavereita.

Yhteistä aikaa voi olla vielä 20 vuotta tai päivä.

Lapset kyllä muistaa riitamme, mutta olemme jutelleet niistä ja parisuhteistä. Siitä, että rakastuminen ei kovin pitkälle riitä. Ja huonossa suhteessa ei kannata elää. Mutta se kaveruus ja ystävyys kantoi läpi huonotkin ajat.

Tämä on vain meidän tarina

Olen surullinen puolestasi. Jokaisen pitäisi saada kokea oikea rakkaus. Ehkä sinäkin vielä ehdit sen kokea miehesi jälkeen. Jaksamista sinulle ja toivoa tulevaan.

Olipa ilkeä kommentti tuo ylläoleva. Varmaan jonkun sellaisen kirjoittama, joka kantaa sisimmässään huonoa omaatuntoa erostaan ja sen lapsilleen aiheuttamasta traumasta. Sen sijaan tuo kirjoitus ystävyydestä parisuhteessa, mikä kantoi vaikeiden vuosien ylitse, oli kypsä elämää nähneen ihmisen kertomus. Kukaan ei voi tulla arvostelemaan toisten ihmisten rakkauden aitoutta.

Ei minua haittaa tuollainen kommentti. Olen kokenut nuorena sen kiihkeän ja jalat alta vievän rakkauden ja se suhde oli kauhea ja siitä toipuminen vei pitkään.

Elämä on valintoja. Me valitsimme jatkaa liittoamme, vaikka oli alussa vaikeaa. Liittomme on kestänyt 35 vuotta ja se, mitä olemme kokeneet yhdessä ja se arjen rakkaus, mitä koemme tällä hetkellä, on juuri sitä, mihin olen tyytyväinen elämässäni.

Olisin voinut valita toisinkin ja elää kolmen lapsen kanssa yksin (siihen aikaan ei sitä vuorojuttua ollut lasten kanssa yleisesti), kuskata heitä vuoropäiväkodissa ja kituuttaa. Eli aika järkiratkaisu silloin kummaltakin, koska emme halunneet lapsillemme sellaista lapsuutta.

Mutta näin jälkeen päin, kun olemme muistelleet tuota aikaa, olemme ymmärtäneet, missä se suhteemme kääntökivi oli. Kun lopetimme unelmatunteiden odottamisen ja toiselta vaatimisen, se helpotti. Kun ajattelimme, että olemme vain toistemme ystäviä, uskalsimme puhua asioista rehellisemmin. Huomasimme olevamme rehellisempiä ja näin opimme tuntemaan toista paremmin ja huomaamaan kumpikin, että toinenhan on oikeastaan ihan loistotyyppi. 

En oikein usko tuollaiseen sanontaan, että rakastuimme uudestaan. Ajattelen, että alkurakkauden jälkeen tuli raskas arki aika nopeaa. Kun se alkoi helpottaa, rakkaus alkoi muuttaa muotoaan. Se on tällä hetkellä sitä, että kun illalla panemme nukkumaan ja panen käteni mieheni olkapäälle, sydämeen hulvahtaa suunnaton onnentunne, että hän on siinä vierellä, vielä tänään ja toivottavasti huomennakin. Onnellinen siitä, että olemme saaneet yhdessä elää ja saamme yhdessä myös vanheta. Onnellinen siitä, että juuri tämän ihmisen kanssa olen saanut kokea vaikeudet, koska en ole varma, että jonkun muun kanssa niistä olisi selvitty yhtä hyvin.

Joten en loukkaannu tuollaisesta. Elämä on valintoja. Olisin voinut lähteä ja hakea uudelleen sitä, mitä koin nuorena. Sen jalat alta viedän rakkauden, joka ei kuitenkaan perustunut kuin kuvitelmaan, millainen toinen on. Ja mistä tuli melkoinen helvetti loppujen lopuksi. Olen paljon tyytyväisempi tähän tasaiseen välittämiseen ja kiintymykseen ja rakkauteen, mikä on kehittynyt yhteisen elämän kautta.

Ihanaa, että et loukkaantunut. Elämä ei aina mene niin kuin haaveillaan. Emme mekään koskaan toipuneet lapsemme kuolemasta, mutta "jalat alta vievä rakkaus" auttoi meitä sen kestämään. Sisälsihän sekin yhtälailla tasaista kiintymystä ja välittämistä. Eiväthän ne ole tietenkään toisiaan poissulkevia.

T: yli 40 vuotta rakkautta

Mitäpä sitä loukkaantumaan kovin herkistä. Ei minulla ole myöskään mitään tarvetta toivottaa sinulle miehesi kuoleman jälkeen jonkinlaista määrätynlaista uutta suhdetta, missä kokisit samaa, kuin minä.

Minä koin "elokuvarakkauden" nuorena ja en halunnut toista kertaa. Se huuma sulki mielestä pois kaikki toisen huonot puolet. Siksi olin tyytyväinen, kun tapasin mieheni ja rakastuin häneen vain ihan tavallisesti. 

Tärkeintähän on, että elämän loppupuolella on tyytyväinen ratkaisuihinsa, koska toista mahdollisuutta ei enää saa. Siksi olen myös sitä mieltä, että huonossa suhteessa ei kannata elää vain siksi, että pelkää yksin jäämistä. Mutta joskus järkiratkaisuista seuraa hyvääkin. Jokaisen on itse se ratkaisu tehtävä ja elettävä niiden valintojen kautta.

Toivotan teille hyvää jatkoa elämäänne

Hyvänen aika, eihän "elokuvarakkaus" suinkaan tarkoita, että ei huomaisi toistensa huonoja puolia. Ja varmasti niitä on aina molemmilla. Tuntuu, että sinulle on jäänyt nuoruuden rakkaudesta hieman katkeruutta. Jaksamista miehellesi sairauden kanssa ja kaikkea hyvää teille tulevaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Moni ei ehkä ymmärrä sitä että on ihmisiä jotka ovat katkeria, riitaisia, syyttäviä yms.

Heidän kanssaan, joko ero tulee tai ei, elämä on varmasti jollain tavalla traumatisoivaa.

Sitten on taas ihmisiä jotka pystyvät rationaalisesti miettimään ja käsittelemään asioita, eivätkä katkeroidu vaan tekevät päätöksiä ja selviävät elämässä eteenpäin. Heidän lapsensakin ovat tasapainoisempia, vaikka perhe olisi pysynytkin kasassa vain järkisyistä.

Me taidamme olla tämmöisiä. Kun lapset oli pieniä, oli riitoja ja monenlaista ongelmaa. Päätimme, että kun kerta lapset on tehty, kasvatetaan ne aikuisiksi ja erotaan sitten.

Kun lapset kasvoi, alkoi olla aikaa toisille. Hyviä kavereita olimme, kun paineet loppui suuresta ja intohimoisesta rakkaudesta eropäätöksen jälkeen.

Kun toinen sairastui vakavasti, huomasin yhtäkkiä, että en halunnutkaan elää ilman toista ja hätä toisen menettämisestä auttoi tajuamaan, että olimmekin kaveriliitossamme kasvaneet niin yhteen, että ajatus erosta joskus ei tuntunutkaan enää hyvältä.

Olemme edelleen yhdessä ja tunnemme toisiamme kohtaan syvää rakkautta ja kiintymystä ja toivomme psljon yhteisiä eli vuosia lisää.

Uskon, että lapsemme eivät kärsineet, vaikka emme koko aikaa tunteneetkaan intohimoa, vaan kasvoimme yhdessä suhteessamme, emmekä eronneet lasten ollessa pieniä.

Eli menimme alussa enemmän järjellä, kuin tunteella. Tunteet tulivat taas matkaan myöhemmin.

En minäkään näe siinä mitään pahaa, että on erilaisia vaiheita. Välillä on intohimoa, välillä lähinnä ystävyyttä ja voi olla välillä huonotkin fiilikset liitosta. Se on normaalia pitkän liiton kiertokulkua.'

Mutta ap kuitenkin jo aloituksessaan puhuu "onnettomasta liitosta". Se on kokonaisuutena jo aika vahvasti todettu, jos myöntää liittonsa olevan onneton (muuta kuin tilapäisesti ehkä).

Minä ajattelen vain oman kokemuksen kautta, joten en voi yleistää.

Olin onneton, kun lapset oli pieniä. Syytin miestä olostani ja kaikesta. Olisi liian pitkä tarina kirjoitettavaksi. Mies oli vähän liian huntalo, kun saimme lapsia. Lapsellinen minäkin. Olin odottanut prinssiä ja unelmaa ja sain unettomua öitä ja talovelkaa.

Mies painoi ylitöitä ja minä hoisin lapsia ja mietin, että joku muu mies toisi kukkua ja jalat alta vievää rakkautta.

Mieskin oli pettynyt, kun elämä ei ollutkaan niin simppeliä, kuin hän oli kuvitellut. Seksiä ei paljon ollut, kun kumpikin oli niin väsyneitä.

Nyt on tilanne se, että en tiedä, kuinka kauan meillä on enää yhteistä aikaa miehen sairauden vuoksi. Siksi jokainen päivä on arvokas. Siksi jokainen päivä sanon rakastavani ja kiitän siitä, että kriiseistä huolimatta pysyimme yhdessä. Hän sanoo samoin myös minulle. Olemme myös puhuneet ja muistelleet sitä, että aina emme rakastaneet toisiamme, emmekä edes tykänneet toisista. Mutta jostain syystä olimme aina hyviä kavereita.

Yhteistä aikaa voi olla vielä 20 vuotta tai päivä.

Lapset kyllä muistaa riitamme, mutta olemme jutelleet niistä ja parisuhteistä. Siitä, että rakastuminen ei kovin pitkälle riitä. Ja huonossa suhteessa ei kannata elää. Mutta se kaveruus ja ystävyys kantoi läpi huonotkin ajat.

Tämä on vain meidän tarina

Olen surullinen puolestasi. Jokaisen pitäisi saada kokea oikea rakkaus. Ehkä sinäkin vielä ehdit sen kokea miehesi jälkeen. Jaksamista sinulle ja toivoa tulevaan.

Olipa ilkeä kommentti tuo ylläoleva. Varmaan jonkun sellaisen kirjoittama, joka kantaa sisimmässään huonoa omaatuntoa erostaan ja sen lapsilleen aiheuttamasta traumasta. Sen sijaan tuo kirjoitus ystävyydestä parisuhteessa, mikä kantoi vaikeiden vuosien ylitse, oli kypsä elämää nähneen ihmisen kertomus. Kukaan ei voi tulla arvostelemaan toisten ihmisten rakkauden aitoutta.

En ole kokenut avioeroa. Olin naimisissa 42 vuotta mieheni kuolemaan saakka. Menimme naimisiin rakkaudesta. Yrityksen perustaminen avoiliiton alussa, lasten ollessa pieniä, vei mehut molemmista, mutta rakkautta riitti. Joskus toinen oli niin väsynyt, että nukahti kun ehti vain sanoa: rakastan. Lamavuosina päälle tuli vielä toisen vakava sairaus ja lapsen menetys. Mutta olen kiitollinen, että sain kokea suuren ja intohimoisen "elokuvarakkauden" ja vilpittömästi toivon, että myös tuo toinen kommentoija saisi sen vielä kokea. Rakkaus riittää pitkälle, jopa sukupolvien yli. Olen onnellinen, että jo kolmas sukupolvi kokee avioliitossaan syvää rakkautta, eikä tyydy liitossaan pelkkään kaveruuteen ja ystävyyteen. Tietenkään rmme tiedä mitä huominen tuo tullessaan, mutta rakkaus kantaa.

Aika kultaa muistot. Ihan kuin äitini, joka isän kuoleman jälkeen hoki, kuin papukaija, että ihana rakkausliitto heillä oli. Mitä enemmän hoki, sen suuremmaksi juttu kasvoi. Kohta se oli elämää suurempi kohtalorakkaus ja elokuvarakkaus. 

Oikeasti äiti sai turpaan mennen, tullen ja palatessa ja ilmapiiri oli kotona ihan kamala. Mutta nyt leskenä kertoo kaikille elämää suuremmasta rakkaustarinasta. Hyvähän se on kulisseja pitää yllä ja itselleen selitellä suurta rakkautta, kun toinen on kuollut. Jos ei olisi kuollut, olisivat varmaan eronneet. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Moni ei ehkä ymmärrä sitä että on ihmisiä jotka ovat katkeria, riitaisia, syyttäviä yms.

Heidän kanssaan, joko ero tulee tai ei, elämä on varmasti jollain tavalla traumatisoivaa.

Sitten on taas ihmisiä jotka pystyvät rationaalisesti miettimään ja käsittelemään asioita, eivätkä katkeroidu vaan tekevät päätöksiä ja selviävät elämässä eteenpäin. Heidän lapsensakin ovat tasapainoisempia, vaikka perhe olisi pysynytkin kasassa vain järkisyistä.

Me taidamme olla tämmöisiä. Kun lapset oli pieniä, oli riitoja ja monenlaista ongelmaa. Päätimme, että kun kerta lapset on tehty, kasvatetaan ne aikuisiksi ja erotaan sitten.

Kun lapset kasvoi, alkoi olla aikaa toisille. Hyviä kavereita olimme, kun paineet loppui suuresta ja intohimoisesta rakkaudesta eropäätöksen jälkeen.

Kun toinen sairastui vakavasti, huomasin yhtäkkiä, että en halunnutkaan elää ilman toista ja hätä toisen menettämisestä auttoi tajuamaan, että olimmekin kaveriliitossamme kasvaneet niin yhteen, että ajatus erosta joskus ei tuntunutkaan enää hyvältä.

Olemme edelleen yhdessä ja tunnemme toisiamme kohtaan syvää rakkautta ja kiintymystä ja toivomme psljon yhteisiä eli vuosia lisää.

Uskon, että lapsemme eivät kärsineet, vaikka emme koko aikaa tunteneetkaan intohimoa, vaan kasvoimme yhdessä suhteessamme, emmekä eronneet lasten ollessa pieniä.

Eli menimme alussa enemmän järjellä, kuin tunteella. Tunteet tulivat taas matkaan myöhemmin.

En minäkään näe siinä mitään pahaa, että on erilaisia vaiheita. Välillä on intohimoa, välillä lähinnä ystävyyttä ja voi olla välillä huonotkin fiilikset liitosta. Se on normaalia pitkän liiton kiertokulkua.'

Mutta ap kuitenkin jo aloituksessaan puhuu "onnettomasta liitosta". Se on kokonaisuutena jo aika vahvasti todettu, jos myöntää liittonsa olevan onneton (muuta kuin tilapäisesti ehkä).

Minä ajattelen vain oman kokemuksen kautta, joten en voi yleistää.

Olin onneton, kun lapset oli pieniä. Syytin miestä olostani ja kaikesta. Olisi liian pitkä tarina kirjoitettavaksi. Mies oli vähän liian huntalo, kun saimme lapsia. Lapsellinen minäkin. Olin odottanut prinssiä ja unelmaa ja sain unettomua öitä ja talovelkaa.

Mies painoi ylitöitä ja minä hoisin lapsia ja mietin, että joku muu mies toisi kukkua ja jalat alta vievää rakkautta.

Mieskin oli pettynyt, kun elämä ei ollutkaan niin simppeliä, kuin hän oli kuvitellut. Seksiä ei paljon ollut, kun kumpikin oli niin väsyneitä.

Nyt on tilanne se, että en tiedä, kuinka kauan meillä on enää yhteistä aikaa miehen sairauden vuoksi. Siksi jokainen päivä on arvokas. Siksi jokainen päivä sanon rakastavani ja kiitän siitä, että kriiseistä huolimatta pysyimme yhdessä. Hän sanoo samoin myös minulle. Olemme myös puhuneet ja muistelleet sitä, että aina emme rakastaneet toisiamme, emmekä edes tykänneet toisista. Mutta jostain syystä olimme aina hyviä kavereita.

Yhteistä aikaa voi olla vielä 20 vuotta tai päivä.

Lapset kyllä muistaa riitamme, mutta olemme jutelleet niistä ja parisuhteistä. Siitä, että rakastuminen ei kovin pitkälle riitä. Ja huonossa suhteessa ei kannata elää. Mutta se kaveruus ja ystävyys kantoi läpi huonotkin ajat.

Tämä on vain meidän tarina

Olen surullinen puolestasi. Jokaisen pitäisi saada kokea oikea rakkaus. Ehkä sinäkin vielä ehdit sen kokea miehesi jälkeen. Jaksamista sinulle ja toivoa tulevaan.

Olipa ilkeä kommentti tuo ylläoleva. Varmaan jonkun sellaisen kirjoittama, joka kantaa sisimmässään huonoa omaatuntoa erostaan ja sen lapsilleen aiheuttamasta traumasta. Sen sijaan tuo kirjoitus ystävyydestä parisuhteessa, mikä kantoi vaikeiden vuosien ylitse, oli kypsä elämää nähneen ihmisen kertomus. Kukaan ei voi tulla arvostelemaan toisten ihmisten rakkauden aitoutta.

Ei minua haittaa tuollainen kommentti. Olen kokenut nuorena sen kiihkeän ja jalat alta vievän rakkauden ja se suhde oli kauhea ja siitä toipuminen vei pitkään.

Elämä on valintoja. Me valitsimme jatkaa liittoamme, vaikka oli alussa vaikeaa. Liittomme on kestänyt 35 vuotta ja se, mitä olemme kokeneet yhdessä ja se arjen rakkaus, mitä koemme tällä hetkellä, on juuri sitä, mihin olen tyytyväinen elämässäni.

Olisin voinut valita toisinkin ja elää kolmen lapsen kanssa yksin (siihen aikaan ei sitä vuorojuttua ollut lasten kanssa yleisesti), kuskata heitä vuoropäiväkodissa ja kituuttaa. Eli aika järkiratkaisu silloin kummaltakin, koska emme halunneet lapsillemme sellaista lapsuutta.

Mutta näin jälkeen päin, kun olemme muistelleet tuota aikaa, olemme ymmärtäneet, missä se suhteemme kääntökivi oli. Kun lopetimme unelmatunteiden odottamisen ja toiselta vaatimisen, se helpotti. Kun ajattelimme, että olemme vain toistemme ystäviä, uskalsimme puhua asioista rehellisemmin. Huomasimme olevamme rehellisempiä ja näin opimme tuntemaan toista paremmin ja huomaamaan kumpikin, että toinenhan on oikeastaan ihan loistotyyppi. 

En oikein usko tuollaiseen sanontaan, että rakastuimme uudestaan. Ajattelen, että alkurakkauden jälkeen tuli raskas arki aika nopeaa. Kun se alkoi helpottaa, rakkaus alkoi muuttaa muotoaan. Se on tällä hetkellä sitä, että kun illalla panemme nukkumaan ja panen käteni mieheni olkapäälle, sydämeen hulvahtaa suunnaton onnentunne, että hän on siinä vierellä, vielä tänään ja toivottavasti huomennakin. Onnellinen siitä, että olemme saaneet yhdessä elää ja saamme yhdessä myös vanheta. Onnellinen siitä, että juuri tämän ihmisen kanssa olen saanut kokea vaikeudet, koska en ole varma, että jonkun muun kanssa niistä olisi selvitty yhtä hyvin.

Joten en loukkaannu tuollaisesta. Elämä on valintoja. Olisin voinut lähteä ja hakea uudelleen sitä, mitä koin nuorena. Sen jalat alta viedän rakkauden, joka ei kuitenkaan perustunut kuin kuvitelmaan, millainen toinen on. Ja mistä tuli melkoinen helvetti loppujen lopuksi. Olen paljon tyytyväisempi tähän tasaiseen välittämiseen ja kiintymykseen ja rakkauteen, mikä on kehittynyt yhteisen elämän kautta.

Ihanaa, että et loukkaantunut. Elämä ei aina mene niin kuin haaveillaan. Emme mekään koskaan toipuneet lapsemme kuolemasta, mutta "jalat alta vievä rakkaus" auttoi meitä sen kestämään. Sisälsihän sekin yhtälailla tasaista kiintymystä ja välittämistä. Eiväthän ne ole tietenkään toisiaan poissulkevia.

T: yli 40 vuotta rakkautta

Lapsenne on kuollut? Sinua kyllä todellakin ja aidosti säälin.

Minkä ikäisiä teidän lapset oli kun aloitte haaveilla erosta ja ns. kituuttaa loppuun asti? :) 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Moni ei ehkä ymmärrä sitä että on ihmisiä jotka ovat katkeria, riitaisia, syyttäviä yms.

Heidän kanssaan, joko ero tulee tai ei, elämä on varmasti jollain tavalla traumatisoivaa.

Sitten on taas ihmisiä jotka pystyvät rationaalisesti miettimään ja käsittelemään asioita, eivätkä katkeroidu vaan tekevät päätöksiä ja selviävät elämässä eteenpäin. Heidän lapsensakin ovat tasapainoisempia, vaikka perhe olisi pysynytkin kasassa vain järkisyistä.

Me taidamme olla tämmöisiä. Kun lapset oli pieniä, oli riitoja ja monenlaista ongelmaa. Päätimme, että kun kerta lapset on tehty, kasvatetaan ne aikuisiksi ja erotaan sitten.

Kun lapset kasvoi, alkoi olla aikaa toisille. Hyviä kavereita olimme, kun paineet loppui suuresta ja intohimoisesta rakkaudesta eropäätöksen jälkeen.

Kun toinen sairastui vakavasti, huomasin yhtäkkiä, että en halunnutkaan elää ilman toista ja hätä toisen menettämisestä auttoi tajuamaan, että olimmekin kaveriliitossamme kasvaneet niin yhteen, että ajatus erosta joskus ei tuntunutkaan enää hyvältä.

Olemme edelleen yhdessä ja tunnemme toisiamme kohtaan syvää rakkautta ja kiintymystä ja toivomme psljon yhteisiä eli vuosia lisää.

Uskon, että lapsemme eivät kärsineet, vaikka emme koko aikaa tunteneetkaan intohimoa, vaan kasvoimme yhdessä suhteessamme, emmekä eronneet lasten ollessa pieniä.

Eli menimme alussa enemmän järjellä, kuin tunteella. Tunteet tulivat taas matkaan myöhemmin.

En minäkään näe siinä mitään pahaa, että on erilaisia vaiheita. Välillä on intohimoa, välillä lähinnä ystävyyttä ja voi olla välillä huonotkin fiilikset liitosta. Se on normaalia pitkän liiton kiertokulkua.'

Mutta ap kuitenkin jo aloituksessaan puhuu "onnettomasta liitosta". Se on kokonaisuutena jo aika vahvasti todettu, jos myöntää liittonsa olevan onneton (muuta kuin tilapäisesti ehkä).

Minä ajattelen vain oman kokemuksen kautta, joten en voi yleistää.

Olin onneton, kun lapset oli pieniä. Syytin miestä olostani ja kaikesta. Olisi liian pitkä tarina kirjoitettavaksi. Mies oli vähän liian huntalo, kun saimme lapsia. Lapsellinen minäkin. Olin odottanut prinssiä ja unelmaa ja sain unettomua öitä ja talovelkaa.

Mies painoi ylitöitä ja minä hoisin lapsia ja mietin, että joku muu mies toisi kukkua ja jalat alta vievää rakkautta.

Mieskin oli pettynyt, kun elämä ei ollutkaan niin simppeliä, kuin hän oli kuvitellut. Seksiä ei paljon ollut, kun kumpikin oli niin väsyneitä.

Nyt on tilanne se, että en tiedä, kuinka kauan meillä on enää yhteistä aikaa miehen sairauden vuoksi. Siksi jokainen päivä on arvokas. Siksi jokainen päivä sanon rakastavani ja kiitän siitä, että kriiseistä huolimatta pysyimme yhdessä. Hän sanoo samoin myös minulle. Olemme myös puhuneet ja muistelleet sitä, että aina emme rakastaneet toisiamme, emmekä edes tykänneet toisista. Mutta jostain syystä olimme aina hyviä kavereita.

Yhteistä aikaa voi olla vielä 20 vuotta tai päivä.

Lapset kyllä muistaa riitamme, mutta olemme jutelleet niistä ja parisuhteistä. Siitä, että rakastuminen ei kovin pitkälle riitä. Ja huonossa suhteessa ei kannata elää. Mutta se kaveruus ja ystävyys kantoi läpi huonotkin ajat.

Tämä on vain meidän tarina

Olen surullinen puolestasi. Jokaisen pitäisi saada kokea oikea rakkaus. Ehkä sinäkin vielä ehdit sen kokea miehesi jälkeen. Jaksamista sinulle ja toivoa tulevaan.

Olipa ilkeä kommentti tuo ylläoleva. Varmaan jonkun sellaisen kirjoittama, joka kantaa sisimmässään huonoa omaatuntoa erostaan ja sen lapsilleen aiheuttamasta traumasta. Sen sijaan tuo kirjoitus ystävyydestä parisuhteessa, mikä kantoi vaikeiden vuosien ylitse, oli kypsä elämää nähneen ihmisen kertomus. Kukaan ei voi tulla arvostelemaan toisten ihmisten rakkauden aitoutta.

Ei minua haittaa tuollainen kommentti. Olen kokenut nuorena sen kiihkeän ja jalat alta vievän rakkauden ja se suhde oli kauhea ja siitä toipuminen vei pitkään.

Elämä on valintoja. Me valitsimme jatkaa liittoamme, vaikka oli alussa vaikeaa. Liittomme on kestänyt 35 vuotta ja se, mitä olemme kokeneet yhdessä ja se arjen rakkaus, mitä koemme tällä hetkellä, on juuri sitä, mihin olen tyytyväinen elämässäni.

Olisin voinut valita toisinkin ja elää kolmen lapsen kanssa yksin (siihen aikaan ei sitä vuorojuttua ollut lasten kanssa yleisesti), kuskata heitä vuoropäiväkodissa ja kituuttaa. Eli aika järkiratkaisu silloin kummaltakin, koska emme halunneet lapsillemme sellaista lapsuutta.

Mutta näin jälkeen päin, kun olemme muistelleet tuota aikaa, olemme ymmärtäneet, missä se suhteemme kääntökivi oli. Kun lopetimme unelmatunteiden odottamisen ja toiselta vaatimisen, se helpotti. Kun ajattelimme, että olemme vain toistemme ystäviä, uskalsimme puhua asioista rehellisemmin. Huomasimme olevamme rehellisempiä ja näin opimme tuntemaan toista paremmin ja huomaamaan kumpikin, että toinenhan on oikeastaan ihan loistotyyppi. 

En oikein usko tuollaiseen sanontaan, että rakastuimme uudestaan. Ajattelen, että alkurakkauden jälkeen tuli raskas arki aika nopeaa. Kun se alkoi helpottaa, rakkaus alkoi muuttaa muotoaan. Se on tällä hetkellä sitä, että kun illalla panemme nukkumaan ja panen käteni mieheni olkapäälle, sydämeen hulvahtaa suunnaton onnentunne, että hän on siinä vierellä, vielä tänään ja toivottavasti huomennakin. Onnellinen siitä, että olemme saaneet yhdessä elää ja saamme yhdessä myös vanheta. Onnellinen siitä, että juuri tämän ihmisen kanssa olen saanut kokea vaikeudet, koska en ole varma, että jonkun muun kanssa niistä olisi selvitty yhtä hyvin.

Joten en loukkaannu tuollaisesta. Elämä on valintoja. Olisin voinut lähteä ja hakea uudelleen sitä, mitä koin nuorena. Sen jalat alta viedän rakkauden, joka ei kuitenkaan perustunut kuin kuvitelmaan, millainen toinen on. Ja mistä tuli melkoinen helvetti loppujen lopuksi. Olen paljon tyytyväisempi tähän tasaiseen välittämiseen ja kiintymykseen ja rakkauteen, mikä on kehittynyt yhteisen elämän kautta.

Ihanaa, että et loukkaantunut. Elämä ei aina mene niin kuin haaveillaan. Emme mekään koskaan toipuneet lapsemme kuolemasta, mutta "jalat alta vievä rakkaus" auttoi meitä sen kestämään. Sisälsihän sekin yhtälailla tasaista kiintymystä ja välittämistä. Eiväthän ne ole tietenkään toisiaan poissulkevia.

T: yli 40 vuotta rakkautta

Mitäpä sitä loukkaantumaan kovin herkistä. Ei minulla ole myöskään mitään tarvetta toivottaa sinulle miehesi kuoleman jälkeen jonkinlaista määrätynlaista uutta suhdetta, missä kokisit samaa, kuin minä.

Minä koin "elokuvarakkauden" nuorena ja en halunnut toista kertaa. Se huuma sulki mielestä pois kaikki toisen huonot puolet. Siksi olin tyytyväinen, kun tapasin mieheni ja rakastuin häneen vain ihan tavallisesti. 

Tärkeintähän on, että elämän loppupuolella on tyytyväinen ratkaisuihinsa, koska toista mahdollisuutta ei enää saa. Siksi olen myös sitä mieltä, että huonossa suhteessa ei kannata elää vain siksi, että pelkää yksin jäämistä. Mutta joskus järkiratkaisuista seuraa hyvääkin. Jokaisen on itse se ratkaisu tehtävä ja elettävä niiden valintojen kautta.

Toivotan teille hyvää jatkoa elämäänne

Hyvänen aika, eihän "elokuvarakkaus" suinkaan tarkoita, että ei huomaisi toistensa huonoja puolia. Ja varmasti niitä on aina molemmilla. Tuntuu, että sinulle on jäänyt nuoruuden rakkaudesta hieman katkeruutta. Jaksamista miehellesi sairauden kanssa ja kaikkea hyvää teille tulevaan.

Onpa harvinaista, että täällä tulee jonkun kanssa oikea keskustelu. Ihan mukavaa.

Totta, nuoruudenrakkaudestani todellakin jäi katkeruutta :). Siksi erottuani siitä avoliitosta päätin, että koskaan en enää tee suuria päätöksiä elämäni suhteen huuman vuoksi. Olin jo kolmenkymmenen, ennen kuin tapasin mieheni, joten en ollut enää mikään hupakko. Siksi kutsun alkuamme tavalliseksi rakkaudeksi ja tavalliseksi rakastumiseksi. Myös heti alusta alkaen ystävyydeksi.

En loukkaantunut siksi toivomuksestasi tavata uusi mies mieheni kuoleman jälkeen ja kokea elokuvarakkaus tai yleensäkin samanlainen rakkaus, kuin sinulla. Koska olemme jokainen erilaisia ja haluamme eri asioita elämässä. Toiseksi, en todellakaan toivo mieheni kuolemaa, että voisin kokea uuden rakkauden. Toivon, että saisin elää hänen kanssaan mahdollisimman pitkään. Kolmanneksi, olen jo niin vanha, että ei taida enää kovin moni komea uros minua enää liehitellä, jos nyt käykin niin, että mieheni kuolee lähivuosina. En usko, että minua enää kovin kiinnostaisi uuteen suhteeseen siinä vaiheessa alkaakkaan.

Voi toki olla, että määrittelemme myös sanoja eri tavoin. Rakkaus sanana merkitsee eri ihmisille eri asioita.

Olet kokenut sen pahimman, mitä voi kuvitella kokevansa, eli oman lapsen menetyksen. En löydä sanoja siihen, koska se on se pahin painajainen, mitä pelkää. Onneksi parisuhteenne oli niin voimakas, että pystyitte tukemaan toisianne tämän suuren surun keskellä.

Kiitos tästä keskustelusta kanssasi. Oli todellakin harvinaista, että tuli vuoropuhelua tällä palstalla jonkun kanssa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Moni ei ehkä ymmärrä sitä että on ihmisiä jotka ovat katkeria, riitaisia, syyttäviä yms.

Heidän kanssaan, joko ero tulee tai ei, elämä on varmasti jollain tavalla traumatisoivaa.

Sitten on taas ihmisiä jotka pystyvät rationaalisesti miettimään ja käsittelemään asioita, eivätkä katkeroidu vaan tekevät päätöksiä ja selviävät elämässä eteenpäin. Heidän lapsensakin ovat tasapainoisempia, vaikka perhe olisi pysynytkin kasassa vain järkisyistä.

Kaiken uhalla sanon tähän kuitenkin, että lapset eivät ole tyhmiä. Lapsi tajuaa sen kyllä, että perhe joko aidosti välittää toisistaan ja on kiintynyt toisiinsa tai sitten se on vain tottumuksesta yhdessä oloa. Viimeistään sen tajuaa sitten, kun joskus näkee mallin jostain muusta.

Esim omat vanhempani ovat ihan tasapainoisia, mutta sellainen aito ja vilpitän kiintymys heidän väliltään kyllä puuttui. En tarkoita mitään nuoleskelua lasten nähden, vaan ihan jo puhetapa ja tietty lämpö sen paljastavat. Tajusin tämän hyvin katsellessani kavereiden perheitä.

Kun isäni kuoli, äiti löysi melko nopeasti uuden miehen ja on todellakin nykyään aivan eri ihminen ja pelkästään hyvässä mielessä.

En ole millään mittapuulla tyhmä. Vanhempani eivät koskaan olleet mitään rakkauden lähettiläitä toisilleen eikä meille. En muista koskaan ajatelleeni kavereiden aikuisten suhteesta yhtään mitään. Olisin päinvastoin kummastellut jos kaverini tällaista olisivat tehneet. En ole nähnyt saati oikein etsimällä etsinyt mitään mallia mitä olisin toteuttanut suhteissani, vaan olen tehnyt suhteissani sen minkä itse olen katsonut parhaaksi. Olen hyvin onnellisessa suhteessa jossa kosketuksia on jatkuvasti. 

Lapset eivät ole tyhmiä, mutta sellaisessa lapsessa on jotain vikaa joka kiinnittää leikkiensä ja oman lapsuutensa elämisen sijasta kiinnostuksensa aikuisten välisiin parisuhteisiin. Onkohan tullut nähtyä liikaa lapsille sopimattomia asioita pienenä?

No höps. Ei se lapsi tietenkään, ainakaan pienenä, mieti vanhempien parisuhdetta sinänsä, vaan imee siitä kodin ilmapiiristä myös itseensä hyvää oloa ja lämmintä vuorovaikutusta tai aistii sen painostavuuden tai kireyden, jos sellaista on. Ja vaikkei olisikaan, vaikka aikuiset mielellään uskottelevat itselleen olevansa neutraaleja ja että se perusvire ei välity vaikkapa puheeseen tai elekieleen, niin näinhän ei ole. Kukaan ei ole niin taitava, etenkään sellaisten ihmisten seurassa, jotka tuntee hyvin (siis esim omat lapset).

Teini-ikäisenä voi sitten jo alkaa miettiä parisuhdetta parisuhteena, kun itseä alkaa kiinnostaa seurustelu jne.

Jos ja jos. Tässähän sitä ei ole, vaan vanhemmat ovat sopuisia.

Sopuisa ei edelleenkään tarkoita sitä, että vuorovaikutus olisi lämmintä, huomioivaa ja kunnioittavaa.

Sopuisa ei ole riittävä syy olla parisuhteessa, kyllä siinä pitää olla vilpitön kiintymys, ystävyys ja kunnioitus noin vähimmillään, vaikkei intohimo roihuaisikaan. Muuten se näkyy lapsille väkisinkin viileänä ja välinpitämättömänä.

Tämä kommentti on hyvä esimerkki siitä miten niin moni ajattelee olevansa asiantuntija oman mielipiteensä kanssa eikä mikään muu ole oikein.

Palstalla yleensä ensin ärsyttää, sitten alkaa jo naurattaa nämä "näin pitää olla, muuten...".

Heh, just näin.

”Jos et elä kuten minä ja parisuhteesi ole kuin minun ja pidä samoista asioista kuin minä ja ja ja.... sinussa on jotain vikaa”.

No ei ne lapset kyllä aina huomaa mitään. Minä ja sisarukseni (isosisko, pikkuveli) emme huomanneet mitään. Perheemme oli keskiluokkainen ns. hyvä perhe, isä oli akateemisesti koulutettu ja hieman etäinen aina, oli iltojakin töissä välillä, ja viikonloppuja. Äiti oli merkonomi ja oli töissä tilitoimistossa. Lapsilta edellytettiin panostusta kouluun, kotitöihin osallistumista, hyviä harrastuksia. Harrastettiin kaikki jollain tavalla musiikkia ja urheilua: pesistä, jalkkista tai ringetteä. Liikoja ei kuitenkaan vaadittu vaan yrittämistä ja tsemppaamista ja hyviä tapoja. Vanhemmat olivat ns. monessa mukana olevia, oli luottamustehtäviä, harrastuspiirin vetämistä, seurakuntajuttuja, ja me lapset kuljettiin kans monessa mukana. Hellyttäkin he osoittivat niin meille kuin toisilleen, isäni ei ollut minkään sortin alistaja tai juoppo tai naisten perässä juoksija, äitini oli itsenäinen ja päättäväinen, ehkä jopa feministi siten kuin se siihen aikaan maaseudulla onnistui. 

En ikinä ajatellut, että he päätyisivät eroon. Kun sitten veljeni oli muuttanut yo-kirjoitusten ja intin jälkeen toiselle paikkakunnalle opiskelemaan, niin jossain kohtaa syksyllä vanhemmat ilmoittivat eroaikeistaan. Olimme ihan puulla päähän lyötyjä, se tuli täysin puskista. He sitten hitaanlaisesti sitä eroaan työstivät, äiti jäi asumaan lapsuudenkotiimme ja isä muutti omilta vanhemmiltaan perimäänsä omaan lapsuudenkotiinsa eli meidän mummolaan ja alkoi sitä laittaa kuntoon. Jouluksi äiti ja isä ja me kaikki lapset tultiin ihan tavalliseen tapaan kaikki saman katon alle. 

Vanhemmat perustelivat eroaan erilleen kasvamisella. Kummallakaan ei ollut uutta suhdetta silloin. Olen tivannut äidiltäni ja isältänikin, että koska päätös erosta kypsyi ja kuinka monta vuotta he sinnittelivät, mutta selvää vastausta en ole saanut, aistin että aika montakin vuotta siis. He ovat edelleen hyvissä väleissä ja kummallakin uusi kumppani. Oletan että äitini oli se osapuoli joka eroa halusi mutta nähtävästi he ovat isän kanssa sopineet että eroa ei ruveta lapsille setvimään. Hassua sinänsä kun minäkin olen jo nelikymppinen, että kestän kyllä kuulla totuuden mikä se onkin. Kumpikin vanhemmistani on hyvin voimakkaasti järki-ihmisiä, kaikki asiat on päätetty järjellä ja suoraan sanottuna luulen että avioliittokin oli järki-avioliitto, josta se intohimoinen rakkaus puuttui alun alkaenkin mutta vahva sitoutuminen, toisen kunnioitus ja perinteisiin arvoihin nojaaminen saivat liiton kestämään. 

Itse olen ollut naimisissa kohta 15 vuotta ja onnellisesti. Myös sisaruksilla pitkät liitot ja ymmärtääkseni onnelliset tavalliseen tapaan menneet elämät. Kenellekään ei jäänyt traumoja lapsuudesta, ollaan tästä monta kertaa puhuttukin, että koemme eläneemme onnellisen lapsuuden.  

Kun kuljin kavereiden luona yökylässäkin, en kyllä koskaan huomannut tarkkailla heidän vanhempiensa parisuhdetta. Ei mitään aavistusta, miten heidän vanhemmillaan meni, kun nyt yritän muistella. Sitä mentiin kaverin luo ja leikittiin tai pidettiin pyjamabileitä tms. Teininä varsinkin vanhemmat oli niin tylsä juttu, että livahdettiin kaverin huoneeseen ja siellä kuunneltiin musiikkia ja kikatettiin. En muista, että koskaan olisi istuttu olkkarissa katsomassa, pusutteleeko kaverin vanhemmat ja halaileeko ja piteleekö käsistä.

Jos jonkun kaverin vanhemmat erosi, se oli aina yhtä yllätys, koska ei ne kaverien vanhempien parisuhteet lapsena tippaakaan kiinnostaneet. Voiton vei kaverin uusi barbienukke

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Moni ei ehkä ymmärrä sitä että on ihmisiä jotka ovat katkeria, riitaisia, syyttäviä yms.

Heidän kanssaan, joko ero tulee tai ei, elämä on varmasti jollain tavalla traumatisoivaa.

Sitten on taas ihmisiä jotka pystyvät rationaalisesti miettimään ja käsittelemään asioita, eivätkä katkeroidu vaan tekevät päätöksiä ja selviävät elämässä eteenpäin. Heidän lapsensakin ovat tasapainoisempia, vaikka perhe olisi pysynytkin kasassa vain järkisyistä.

Kaiken uhalla sanon tähän kuitenkin, että lapset eivät ole tyhmiä. Lapsi tajuaa sen kyllä, että perhe joko aidosti välittää toisistaan ja on kiintynyt toisiinsa tai sitten se on vain tottumuksesta yhdessä oloa. Viimeistään sen tajuaa sitten, kun joskus näkee mallin jostain muusta.

Esim omat vanhempani ovat ihan tasapainoisia, mutta sellainen aito ja vilpitän kiintymys heidän väliltään kyllä puuttui. En tarkoita mitään nuoleskelua lasten nähden, vaan ihan jo puhetapa ja tietty lämpö sen paljastavat. Tajusin tämän hyvin katsellessani kavereiden perheitä.

Kun isäni kuoli, äiti löysi melko nopeasti uuden miehen ja on todellakin nykyään aivan eri ihminen ja pelkästään hyvässä mielessä.

Tämä oli oivaltavasti sanottu. Luuleeko täällä joku, että ihmiset eroavat, jos eivät puoleen vuoteen ole saanut seksiä tai on oltu mykkäkoulua. Kyllä siihen yleensä vaaditaan vuosien todella onnetonta liittoa.

Kun itse erosin, jopa työkaverit sanoivat suoraan, että olin kuin eri ihminen. Ihan huuhaata, että omat lapset eivät sItä olisi huomanneet.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En suhtaudu niin, että tämä on onneton liitto. Meillä on ns. vanhemmuusliitto, ollaan kavereita/kämppiksiä. En ymmärrä miten lapset tästä kärsisi. Ei meilläkään tapella/riidellä.

Mutta tämä tavallaan onkin juuri melko huono malli lapsille. Tämä on ikäänkuin normaalia. Jos mätkisitte toisianne, lapsikin näkisi että parisuhteenne ei ole tavoiteltava malli, mutta tuo on hämmentävää. Lapselle kehittyy mielikuva että tuo on se mihin parisuhteessa pyritään, kaveruus. Kun tavoite pitäisi olla jossain paljon korkeammalla.

Ja höpön löpö, suurin osa liitoista nyt vaan on kymmenien vuosien päästä tuollaisia, siis hyvässä mielessä. Ei siinä arjessa nyt niin kovia tavotteita ole.