Kun aikuisuus tulee ystävyyden tielle

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulla on ystävät vähitellen kaikonneet juurikin lasten saamisen jälkeen. Jonkin aikaa sitä jaksoi kysellä, mutta sitten riittävän monien etukäteen sovittujen tapaamisten päätyttyä ohareihin Pirkko-Pulla-Petterin jonkun asian mentyä edelle päätin antaa olla. Välillä tuntui että olisi ollut parempi että olisi edes valehdeltu, kuin sanoneet suoraan että lapsen kotiläksyt/harrastukseen vieminen/mikä tahansa muu asia meni nyt jo viikkoja sitten sovitun asian ohi.

Yksi toistuva asia oli sekin, että sitten kun lopulta nähtiin, joka ainoa puheenaihe ohjautui lapsiin. Oli se sitten lääkärien palkat tai juoksukenkien ostaminen. Joskus lapset tuotiin mukaan ilman ennakkovaroitusta ja lopulta homma meni niiden kanssa höösäämiseksi sen sijaan, että oltaisiin oikeasti oltu vain aikuisten kesken. Paras oli ehkä, kun oltiin sovittu että otetaan pari lasia viiniä ja käydään katsomassa elokuva - ilmoitti sitten tulomatkalla että lapsen isä lähtikin viettämään iltaa ja että he ovat kaksistaan lapsen kanssa tulossa meille. Ilmoitin, että ei tarvitse tulla, tästä ei sovittu ja mulla ei raskaan työviikon jälkeen ollut mitään mielenkiintoa alkaa katsomaan mitään ylimääräistä showta kotonani. Tottakai olin huono ihminen sitten, mutta eipä edes haitannut.

Mutta sitä kai se on aikuisuus, ja sen ymmärrän hyvin. Hieman jännittää miten tässä käy, en halua itse lapsia, eli tulevaisuudessakaan tuskin tilanne paranee ainakaan näiden ystävien osalta. Nyt kun osan lapset on jo hieman vanhempia, on vanhan ystävyyssuhteen ylläpito alkanut kummasti kiinnostaa. En tiedä miten suhtautua, kun vuosia laitettiin joka asia lasten piikkiin menemään edelle ja nyt kun niistä ei enää ole seuraa samalla tavalla, alkaakin kiinnostaa.

Mun mielestä aikuisuus on sitä, että ymmärtää ystävänsä muuttuneen ja erilaisen elämäntilanteen. Ja hyvä ystävyys kestää sen ajan ylikin. Vähän sama kuin hyvä ystävyys kestää senkin, jos toinen sairastuu eikä pitkiin aikoihin pysty tekemään samoja asioita kuin ennen sairastumistaan. Tai muuttaa useammaksi vuodeksi ulkomaille. Niinä "ystävyyden hiljaisina vuosina" on aktiivisemmin tekemisissä muiden ystäviensä  ja kavereidensa kanssa. 

Minä olen kyllä ollut ymmärtäväinen vuosikausia, mutta tuntuu ettei itselle sitä ymmärrystä heru. Ei ymmärretä, että jos soitan itku kurkussa kymmeneltä lauantai-iltana, että ehkä todella tarvitsisin nyt sitä ystävää, vaan voivotellaan ja kehutaan palaavansa asiaan joku toinen päivä, kun nyt ei oikein sovi kun leffailta menossa.

En minäkään aina ehdi vaikka haluaisinkin, mutta todella usein siirrän vuoria päästäkseni ystävän avuksi, mutta toisinpäin ei enää toimi.

Ap

Sun ystävänä ei voi mennä vaihtoonkaan. Hanki lähipiiriisi kavereita ketkä elää vain sun tarpeita varten. Ole yksin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Entä jos kyse ei olekaan välittämisestä, vaan siitä, että perhe-elämän keskellä energia ei riitä enää toivomasi kaltaiseen ystävyyssuhteiden vaalimiseen?

Olen huomannut, että väsyn myös silloin, kun tapaan vanhoja ystäväni, vaikka meillä onkin hauskaa. Siitä huolimatta olen seuraavana päivänä tavallista väsyneempi.

Minulla oli yksi vanha tuttu, joka yritti saada minua lenkille kanssaan, kun lapset olivat pieniä. En jaksanut lähteä.

Voihan se olla nuinkin. Siis että ei energia riitä. Se vain kuulostaa itsestä oudolta, koska minulle ystävyys nimenomaan antaa energiaa, ei vie sitä. Kyläilyt puolisin vanhemmilla ja muun perheen luona vie energiaa, koska joutuu tietynlaista roolia aina vetämään, ei voi olla niin oma itsensä kuin todellisten ystävien kesken. Tarkoitan, että ne vierailut on virallisempia.

Ap

Introvertille kaikki sosiaalinen kanssakäyminen vie energiaa ja väsyttää, lue vaikka aiheesta niin saatat ymmärtää asioita paremmin. Me ihmiset olemme erilaisia.

Monella elämä yksinkertaisesti on niin täynnä ettei aikaa riitä mihinkään ns. ylimääräiseen. Ja vaikka olisikin hetki aikaa, niin ei vain jaksa järjestää mitään näkemistä vaan haluaa olla hetken yksin ja levätä.

Minä pidän ystävistäni, mutta päivät on niin täynnä että ystävien näkeminen vaatii aina jotain järjestelyä ja sumplimista, enkä jaksa kovin usein nähdä sitä vaivaa. Lapset ja perhe ja kaikki siihen liittyvät asiat (töiden jälkeen kuskaukset, kaupassakäynnit, ruuanlaitto, siivous, pyykit, läksyt, lasten iltatoimet, ja täytyyhän lasten kanssa myös viettää aikaa, katsoa elokuvia, lukea, leikkiä ym. ja miehenkin kanssa on mukava olla yhdessä) vie niin paljon vapaa-aikaa että kaikkea muuta joutuu priorisoimaan. Ystävien lisäksi aika pitää jakaa myös sukulaisten kesken. Itse olen introvertti ja tarvitsen omaa aikaa jolloin saan olla rauhassa ja yksin. Tämä yhtälö tarkoittaa etten näe ystäviä läheskään viikottain.

"Monella elämä yksinkertaisesti on niin täynnä ettei aikaa riitä mihinkään ns. ylimääräiseen."

Jos todella ajattelee ystävien olevan ylimääräisiä, niin ei tietenkään heille löydy aikaa. Mutta sehän tässä se pointti olikin - itselle kun ystävät eivät todellakaan ole mikään ylimääräinen tekijä elämässä, vaan hyvinkin keskeisessä roolissa elämässäni.

Ap

Miten se menikään vasta lehdissä?  suurin osa kiireestä on itse kuviteltua tai keksittyä.

Tai ehkä monen kohdalla sitä että ei vaan osaa hoitaa omia asioitaan järkevästi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hyviä kommentteja tullut. Lohduttavaa tietää, että en ole ainoa, joka painii tämän asian kanssa.

Osa vastanneista on taas käsittänyt asian aivan väärin. En minä (tai muutkaan kanssani samaa mieltä olevat) halveksi heitä, joilla lapset ja puoliso menee edelle. Meitä hämmästyttää vain se, miten sellainen ihminen, jonka kanssa on oltu läheisiä ystäviä hylkää meidät pariuduttuaan ja lisäännyttyään. Siis millainen ihminen ei koe yhtäkkiä enää tarpeelliseksi vaalia myös ystävyyssuhteita. Aivan kuin heille ystävät olisivat kertakäyttökamaa, joiden kanssa ollaan vain koska ei parempaakaan ole ollut.

En ole missään vaiheessa sanonut, että esimerkiksi hääpäivän vietto ei saisi mennä ystävän edelle, tai se tärkeä lapsen ottelu. Nimenomaan kyse siitä, että ei ole mielenkiintoa järjestää aikaa myös ystäville. Varsinkin, kun sen ei tosiaan tarvitse olla mitään sen ihmeellisempää.

Ap

Minä olen ollut aina introvertti ja yksikseen viihtyvä, ja voin vastata omasta puolestani. Kyse ei ole siitä, etten koe tarpeelliseksi vaalia ystävyyssuhteita, vaan kyse on siitä, että minulle se vaaliminen on sitä, että nähdään vaikka kerran viikossa tai kahdessa ja muuten vaikka viestitellään, jos on jotain mielen päällä. En ajattele, että vuosien aikana rakentunut tosiystävyys menee siitä pilalle, ettei nähdä yhtä usein kuin vaikka teininä tai olla yhteydessä päivittäin.

Kyse on myös puhtaasta matematiikasta. Kaikilla ihmisillä on vain se sama määrä tunteja päivässä käytettäväksi. Sinulla ei ole puolisoa, joten sinulla on enemmän aikaa ystäville, kuin sillä, joka jakaa työpäivän jälkeisen ajan ystävien ja lasten lisäksi myös puolisolle. Minä henkilökohtaisesti tarvitsen lisäksi myös sellaista aikaa, jolloin olen myös itsekseni, jotta jaksan. En voi enkä halua alkaa työttömäksi sen takia, että saisin päivässä lisäaikaa ystäville.

Eli kyse ei ole välttämättä siitä, että ystävät eivät arvosta sinua vaan että heillä on erilainen käsitys siitä, mitä ystävyyden ylläpito on ja mahdollisesti myös tarvetta hengähtää itsekseen. Teillä on siis erilaiset tarpeet, ja toivon, että löydöt ystäviä, jotka täyttävät sinun tarpeesi.

Sitten se on ona lukunsa, jos perutaan sovittuja menoja jonkun puolison kanssa extempore sovitun netflix-illan takia. Se on vain törkeää.

Anteeksi, en tiedä luitko aloitustani, mutta sanoinkin toiveena olevan edes viikottaista näkemistä, ei päivittäistä kuten lapsena ja teininä. Enkä minä mieltäni pahoita jos ei kerran viikossa voi minulle järjestää aikaa, mutta jos on hirveä vaiva edes kerran kuussa tehdä jotain yhdessä niin onhan se tympeää.

Minulla on kaksi lasta, joten voi vannoa, että minun kait se pitäisi olla haastavampaa päästä mihinkään kun ei ole miestä enää.

Lapset ovat kuitenkin sen ikäisiä, että pärjäävät kyllä pari tuntia keskenään jos lenkille lähden tai käymään jonkun luona. Joskus tulevat mukaankin, mikä ei ole ongelma ystäville kun nuo mun lapset osaa touhuta keskenään ilman jatkuvaa aikuisten huomiota. Joskus jopa naurettu, että unohtui ihan että lapset on mukana kun niin hiljaa piirtävät vaan tuolla keittiössä.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulla on ystävät vähitellen kaikonneet juurikin lasten saamisen jälkeen. Jonkin aikaa sitä jaksoi kysellä, mutta sitten riittävän monien etukäteen sovittujen tapaamisten päätyttyä ohareihin Pirkko-Pulla-Petterin jonkun asian mentyä edelle päätin antaa olla. Välillä tuntui että olisi ollut parempi että olisi edes valehdeltu, kuin sanoneet suoraan että lapsen kotiläksyt/harrastukseen vieminen/mikä tahansa muu asia meni nyt jo viikkoja sitten sovitun asian ohi.

Yksi toistuva asia oli sekin, että sitten kun lopulta nähtiin, joka ainoa puheenaihe ohjautui lapsiin. Oli se sitten lääkärien palkat tai juoksukenkien ostaminen. Joskus lapset tuotiin mukaan ilman ennakkovaroitusta ja lopulta homma meni niiden kanssa höösäämiseksi sen sijaan, että oltaisiin oikeasti oltu vain aikuisten kesken. Paras oli ehkä, kun oltiin sovittu että otetaan pari lasia viiniä ja käydään katsomassa elokuva - ilmoitti sitten tulomatkalla että lapsen isä lähtikin viettämään iltaa ja että he ovat kaksistaan lapsen kanssa tulossa meille. Ilmoitin, että ei tarvitse tulla, tästä ei sovittu ja mulla ei raskaan työviikon jälkeen ollut mitään mielenkiintoa alkaa katsomaan mitään ylimääräistä showta kotonani. Tottakai olin huono ihminen sitten, mutta eipä edes haitannut.

Mutta sitä kai se on aikuisuus, ja sen ymmärrän hyvin. Hieman jännittää miten tässä käy, en halua itse lapsia, eli tulevaisuudessakaan tuskin tilanne paranee ainakaan näiden ystävien osalta. Nyt kun osan lapset on jo hieman vanhempia, on vanhan ystävyyssuhteen ylläpito alkanut kummasti kiinnostaa. En tiedä miten suhtautua, kun vuosia laitettiin joka asia lasten piikkiin menemään edelle ja nyt kun niistä ei enää ole seuraa samalla tavalla, alkaakin kiinnostaa.

Mun mielestä aikuisuus on sitä, että ymmärtää ystävänsä muuttuneen ja erilaisen elämäntilanteen. Ja hyvä ystävyys kestää sen ajan ylikin. Vähän sama kuin hyvä ystävyys kestää senkin, jos toinen sairastuu eikä pitkiin aikoihin pysty tekemään samoja asioita kuin ennen sairastumistaan. Tai muuttaa useammaksi vuodeksi ulkomaille. Niinä "ystävyyden hiljaisina vuosina" on aktiivisemmin tekemisissä muiden ystäviensä  ja kavereidensa kanssa. 

Minä olen kyllä ollut ymmärtäväinen vuosikausia, mutta tuntuu ettei itselle sitä ymmärrystä heru. Ei ymmärretä, että jos soitan itku kurkussa kymmeneltä lauantai-iltana, että ehkä todella tarvitsisin nyt sitä ystävää, vaan voivotellaan ja kehutaan palaavansa asiaan joku toinen päivä, kun nyt ei oikein sovi kun leffailta menossa.

En minäkään aina ehdi vaikka haluaisinkin, mutta todella usein siirrän vuoria päästäkseni ystävän avuksi, mutta toisinpäin ei enää toimi.

Ap

Mulla on lapsuudenperhe sekä lapsia koskevissa asioissa myös lasteni isä hätätilanteita varten. Eli jos jotain sellaista tapahtuu, mikä ei voi odottaa aamuun asti, en soittele ystävilleni myöhään illalla vaan joko exälleni (jos hätä on lapsista) tai siskolleni tai vanhemmilleni. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sanotaanko että arvojärjestyksesi on outo. Melkein kaikilla se oma perhe on ensimmäisenä ja sitten kaikki ulkopuoliset. Vaikka sanot, että lapset ovat sinulle ykkönen, niin saan silti sellaisen kuvan että ystävätkin menisivät näiden ohi. Kannattaa hankkia perheettömiä kavereita, joilla ei ole lasten harrastukset tiellä.

Näinpä. Ei tarvitse ihmetellä miksi on sinkku, jos kaverit oli puolisoa tärkeämpiä!

Terve arvojärjestys on:

1. Puoliso

2. Lapset

3. Muu perhe (siis omat vanhemmat ja sisarukset)

4. Kaverit

Ap tuskin on niin hyvä ystävä kuin väittää olevansa. Ei kerro kovinkaan suuresta empatiakyvystä jos ei ymmärrä, miksi lapsen jäkismatsi on tärkeämpi kuin aikuisen ihmisen synttärit. Ei mieti hetkeäkään miltä lapsesta tuntuu, jos äiti ei tule katsomaan sen tärkeää peliä.

Olenkohan jotenkin erikoinen kun itselläni ei puoliso menisi kyllä ikinä lähiperheeni saati lasteni edelle?  Ellei kyse olisi jostain että vanhemmat tahtovat että otan eron koska puolisolla on väärän värinen paita tai muusta yhtä kohtuuttomasta, niin laittaisin kyllä sisarukset ja vanhemmat aina puolison edelle. Ja lapset aivan ykkösenä, en voisi kuvitellakkaan että mikään menisi omien lasten tarpeiden edelle. Loppujen lopuksi puoliso ei ole ollut vierelläni lapsuudesta lähtien kuten perheeni eikä puolisoni ole riippuvainen minusta kuten lapseni. 

Lähiperheesi edelle? Etkö sinä itse puolisosi ja lastesi kanssa muodosta lähiperheesi?

En ole tuo jolle vastasit, mutta omalla kohdallani myös sisaruksiani ja vanhempani ovat kuuluneet perheeseeni siinä missä lapset ja mieskin (silloin kun oltiin yhdessä), mutta mies koki sen olevan itseltään pois, aivan kuin rakkautta olisi vain rajallinen määrä eikä sitä voi riittää kovin monelle henkilölle. Mies oli juuri sellainen, että veti hernepellon nenäänsä, jos sen sijaan että olisin jälleen istunut kotona hänen kainalossaan kiirehdinkin katsomaan sairaalaan joutunutta isääni. Aivan älytön ruikutus siitä, miten hän ei merkitse mitään kun lähdin yhtään miettimättä jotain niinkin vierasta ihmistä sairaalaan katsomaan kuin omaa isääni.

Mikään ei hänelle riittänyt, joten onko ihmekään että muu perhe alkoi sitten mennäkin edelle, koska he eivät olleet mustasukkaisia miehestäni kuten mies heistä.

Ap

Ei ymmärtänyt isäsi sairaalaan joutumista vai sitä, että elit edelleen symbioosissa lapsuuden perheesi kanssa?

Eli aikatauluja sopimassa ei ollutkaan pariskunta vaan nainen ja hänen lapsuuden perheensä?

Ei ymmärtänyt, miksi lähdin ennemmin isääni katsomaan kuin että olisin jäänyt hänen kanssaan kotiin katsomaan televisiota.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulla on ystävät vähitellen kaikonneet juurikin lasten saamisen jälkeen. Jonkin aikaa sitä jaksoi kysellä, mutta sitten riittävän monien etukäteen sovittujen tapaamisten päätyttyä ohareihin Pirkko-Pulla-Petterin jonkun asian mentyä edelle päätin antaa olla. Välillä tuntui että olisi ollut parempi että olisi edes valehdeltu, kuin sanoneet suoraan että lapsen kotiläksyt/harrastukseen vieminen/mikä tahansa muu asia meni nyt jo viikkoja sitten sovitun asian ohi.

Yksi toistuva asia oli sekin, että sitten kun lopulta nähtiin, joka ainoa puheenaihe ohjautui lapsiin. Oli se sitten lääkärien palkat tai juoksukenkien ostaminen. Joskus lapset tuotiin mukaan ilman ennakkovaroitusta ja lopulta homma meni niiden kanssa höösäämiseksi sen sijaan, että oltaisiin oikeasti oltu vain aikuisten kesken. Paras oli ehkä, kun oltiin sovittu että otetaan pari lasia viiniä ja käydään katsomassa elokuva - ilmoitti sitten tulomatkalla että lapsen isä lähtikin viettämään iltaa ja että he ovat kaksistaan lapsen kanssa tulossa meille. Ilmoitin, että ei tarvitse tulla, tästä ei sovittu ja mulla ei raskaan työviikon jälkeen ollut mitään mielenkiintoa alkaa katsomaan mitään ylimääräistä showta kotonani. Tottakai olin huono ihminen sitten, mutta eipä edes haitannut.

Mutta sitä kai se on aikuisuus, ja sen ymmärrän hyvin. Hieman jännittää miten tässä käy, en halua itse lapsia, eli tulevaisuudessakaan tuskin tilanne paranee ainakaan näiden ystävien osalta. Nyt kun osan lapset on jo hieman vanhempia, on vanhan ystävyyssuhteen ylläpito alkanut kummasti kiinnostaa. En tiedä miten suhtautua, kun vuosia laitettiin joka asia lasten piikkiin menemään edelle ja nyt kun niistä ei enää ole seuraa samalla tavalla, alkaakin kiinnostaa.

Mun mielestä aikuisuus on sitä, että ymmärtää ystävänsä muuttuneen ja erilaisen elämäntilanteen. Ja hyvä ystävyys kestää sen ajan ylikin. Vähän sama kuin hyvä ystävyys kestää senkin, jos toinen sairastuu eikä pitkiin aikoihin pysty tekemään samoja asioita kuin ennen sairastumistaan. Tai muuttaa useammaksi vuodeksi ulkomaille. Niinä "ystävyyden hiljaisina vuosina" on aktiivisemmin tekemisissä muiden ystäviensä  ja kavereidensa kanssa. 

Minä olen kyllä ollut ymmärtäväinen vuosikausia, mutta tuntuu ettei itselle sitä ymmärrystä heru. Ei ymmärretä, että jos soitan itku kurkussa kymmeneltä lauantai-iltana, että ehkä todella tarvitsisin nyt sitä ystävää, vaan voivotellaan ja kehutaan palaavansa asiaan joku toinen päivä, kun nyt ei oikein sovi kun leffailta menossa.

En minäkään aina ehdi vaikka haluaisinkin, mutta todella usein siirrän vuoria päästäkseni ystävän avuksi, mutta toisinpäin ei enää toimi.

Ap

Mulla on lapsuudenperhe sekä lapsia koskevissa asioissa myös lasteni isä hätätilanteita varten. Eli jos jotain sellaista tapahtuu, mikä ei voi odottaa aamuun asti, en soittele ystävilleni myöhään illalla vaan joko exälleni (jos hätä on lapsista) tai siskolleni tai vanhemmilleni. 

En ole ap, mutta on meitäkin, jotka eivät voi soittaa vanhemmilleen koskaan vaikka olisi mikä hätä. Minulla on sisko, jolle voi soittaa, mutta en jotenkin ymmärrä miksi ystävälle ei voisi myös? 

Vierailija kirjoitti:

Minä myös tekisin mieluummin spontaanisti jotakin, kuin yritän sopia kahden kuukauden päähän lenkkeilykerran. Juuri tänä iltana ei välttämättä ole mitään estettä lenkille, mutta kahden kuukauden päästä samalle illalle on voinut kertyä ties mitä menoa. 

Koen olevani tosi erilainen kuin moni muu vanhemmaksi tullut. Vaikka en välttämättä ihan suoraan ilmoittamatta kylään tulevista ihmisistä tykkää, niin lyhyellä varoitusajalla tapahtuvat jutut on usein parhaita. Uskallan myös sanoa, jos se hetki ei käy tai että olen liian väsynyt juuri nyt. 

Tykkäisin tehdä paljon enemmän asioita yhdessä toisten kanssa, kuin mitä nyt teen. Juuri tuollaisia juttuja, joista ap:kin puhua. Eikä se tarkoita, että lapseni ja mieheni eivät olisi minulle kaikkein tärkeintä, vaan he ovat. Mutta olen muutakin, kuin perheenäiti ja vaimo. Ja minulla olisi energiaa muuhunkin kuin tähän lapsiperhearkeen. Tai olisi halua jakaa osaa siitä myös muiden kanssa. 

Voisin istua läheisen ystävän tai sisaruksen lapsen lätkäpeliä katsomassa joskus, jos siinä samalla juteltaisiin niitä näitä. Voisin ottaa meille lounasvieraita tai iltapala-aikaan kyläilijöitä viikonloppuisin. Lähtisin mielelläni elokuviin joko lasteni kanssa tai ilman. Tai uimaan, tai metsäretkelle. Ja joo joo korona, mutta jos korona joskus olisi ohi. Voisin olla vastavuoroinen lastenhoitaja, että voitaisiin vuorotellen käydä puolisoiden kanssa syömässä (tai sinkku treffeillä) tai jouluostoksilla tai muuta vastaavaa. 

Tunnen olevani ihan vieraalta planeetalta, kun meidän perheellä ei ole joka päivä kiire eikä ole koko ajan valtavaa stressiä. Eikä meillä ole kuin yhdet isovanhemmat (miehen puolelta) ja siinä on meidän tukiverkot! Siitä huolimatta ei minua stressaa olla äiti, vaimo tai mikään muukaan. Se kalvaa sielua, että olen silti tosi yksinäinen välillä. Kaipaan aikuista seuraa muistakin kuin omasta puolisosta. 

Hei, älä lannistu. On täällä meitä muitakin, kirjoitit ihan kuin minä olisin voinut kirjoittaa. On kaksi lasta ja mies, silti kaipaan ja tarvitsen ystäviä, uusiakin olen saanut aikuisena. Huomaan, että perheitä on kahdenlaisia, toisissa on ne "ruuhkavuodet" päällimmäisenä ja toisissa hakeudutaan ystävien lähelle arjessakin. Sun täytyy koittaa etsiä meitä samanhenkisiä, joille ystävät ovat kuin toinen (tai ainoa) suku. Ne kaverit, joille Pirkko-Pekan jokaviikkoiset fudistreenit ovat hyvä syy jättää väliin jopa ystävän häät, ovat tippuneet kyydistä väkisinkin. Meillä on useampi isohko ystäväporukka, siten ei aina haittaa vaikka spontaanille luontoretkelle ei ihan jokainen porukasta pääsisi. Koko ajan tapahtuu jotain kivaa, ja lapset kasvavat siinä yhteisen tekemisen keskellä.

Kammottavaa. Mä haluan olla oman perheen kanssa tai yksin vähäisen vapaa-aikani. Ystäviä näen lomilla muutaman kerran vuodessa, mutta viikoittain soitellaan. ystäväni ovat samanlaisia introverttejä kuin minä, joten hyvin toimiu näin. Aican hurveäö tuollainen viikottainen touhuilu. En jaksaisi tuollaista yhtään.

En ehtinyt lukea ketjua, mutta mitäpä jos ap hankkisi sinkkuystävän. Minulla olisi aikaa hengailla ystävän kanssa pari kertaa viikossa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Musta tuo on tosi erikoista että arvotat ihmisiä noin ja laitat kaverit puolison edelle! Voisiko se olla syy miksi olet sinkkukin nyt? Tietysti jos se ei haittaa sinua niin saat tehdä mitä vaan. Mutta erikoiselta kuulostaa. Teetkö siksi niin että olet tuntenut ystävät kauemmin?

Mulla menee kyllä niin että mies on paras ystävä, ja rakastaja, sen kanssa jaan elämän ja teen lapset yms. En ole koskaan saavuttanut kavereiden kanssa tuollaista läheisyyttä ja luotettavuutta. Mulla ei koskaan ollut parasta kaveria ja jos oli lapsena ne vaihtoi mut lennossa. Ja monet kaverit nuoruudessa puhui pahaa minusta tai kohteli kurjasti. En voisi luottaa sellaiseen ihan 100% kun eivät ole edes sukua. Miehen kanssa kunnolla sovitaan että nyt ollaan yhdessä eikä erota. Kaveruudet on häilyväisiä. Viihdyn ihan hyvin kotona ja olen tosi introvertti. Ehkä jos mulla olisi sellaisia kunnon ystäviä enemmän viettäisin heidän kanssaan aikaakin enemmän, mutta en ole heille prioriteetti, joten eivät hekään ole minulle. Kyllä panostan omaan perheeseen.

Pitkäaikaisin ystäväni on ollut elämässäni 23 vuotta. Toisiksi pitkäaikaisin 16 vuotta.

Näiden kahden kanssa ystävyys oli jo lapsena ja teininä sitä, että jos joku tuli ja tönäisi, hyökkäsi tämä ystävä kiusaajaa vastaan. Jos opettaja kohteli ystävääni epäoikeudenmukaisesti, nousin tätä puolustamaan. Sellaista ystävyyttä, että jos heistä jompikumpi jänistäisi juuri ennen häitään, minä ajaisin pakoautoa tai potkisin koko matkan sinne alttarille.

Jos tällainen ystävyys ei ole iso juttu, niin kai minä olen jotenkin outo.

Toinen näistä ystävistä asuu yli 300km päässä ja toinen samalla paikkakunnalla kuin minäkin. Hän on lapseton, minä en. Kaksi vuotta sitten hän keksi itselleen harrastuksen, joka menee systemaattisesti minun edelleni. Kuitenkin tarvitsee minua tuon tuosta auttelemaan, ja siinähän sitä samalla näkee ja jutustelee, mutta ei varmana onnistu jos yrittää ehdottaa yhtä iltaa, että istuttais vaan ja parannettaisiin maailmaa kuten aina ennen. Seuraavana aamuna sitten soittaa ja kertoo tunnin ajan kuinka meni taas hienosti harrastuksessa, ja kun alan kertomaan "tuosta tuli mieleen, että et muuten usko mitä mulle eilen tap.." niin hän keskeyttää sanoakseen, että nyt täytyy lopettaa kun hommaa riittää, hei hei!

Ap

Olen tuo jota lainasit, onhan tuollainen lapsuuden luotettava kaveruus tosi hieno juttu. Oispa mullakin ollut sellaista! Mutta oli vaan tyttöjen juonittelua, ja olin aina sellainen jämäpala kaverina. En sitten ole oikein osannut iän myötä kaivatakaan tiivistä kaveruutta. Aika usein munkin mielestä kaveruudessa ilmenee kaikenlaista nälvimistä ja muuta. Mutta ei aina. Mulla on muutama ihminen elämässä jota pidän hyvänä kaverina, mutta tiet on vieneet vähän erilleen. Ja se on ok, vaikka vähän harmittaa. Mutta se mun kokemuksista.

Musta tuntuu että sä et ole hyväksynyt vielä sitä että sun ne vanhat luotettavat lapsuudenkaverit ei ole enää sellaisia. Valitettavasti vaikka kuinka olisi tuntenut pitkään ja ollut joskus hyvä ystävä, tiet voi erkaantua, ja kaveruus muuttua. Tämän olen itsekin huomannut. En jäänyt enempää murehtimaan, vaan menin itsekin eteenpäin. Mutta se on mulle varmaan aika helppoa, koska tosiaan ei ole mitään lapsuuden sydänystäviä ollutkaan koskaan.

Mun neuvo on että etsi jostain uusia samanhenkisiä kavereita (vaikeaa), tai etsi uusi mies joka on sellainen ja panosta häneen.

Niin ja kun sanoin että mies menee kavereiden edelle, tarkoitin enemmän rakkauden tasolla, en peru sovittuja menoja kavereiden kanssa. Mutta mun kanssa kaverit peruu kyllä, joten tein johtopäätöksen että en mäkään enää panosta niihin.

Älä anna enempää kuin saat.

Ap kysy itseltäsi

1: millainen olin teininä?

2. millainen olin 5 vuotta sitten?

3. millainen olen nyt?

Ihmiset muuttuvat kaiken aikaa.

Hanki itsellesi UUSI ystävä ,joka täyttää läheisyyden tarpeesi...NIH!

Minulla se on oma mies.

Aloittaja, mielestäni kuulostat aika vaativalta ystävältä. Uhraat ja teet paljon ystäviesi puolesta, ja toivot ja odotat heiltä samaa. Kun niin ei käy, joudut pettymään. Minusta kuulostaa siltä, että olet juuttunut nuoruuden ystäväsymbioosiin, mutta kaverisi ovat kasvaneet nuoruuden ystävyyksistä erilleen. Ihan niinkuin itsekin kirjoitat. Nuoruudessa ystävät ovat kuin peilejä - heidän kauttaan muodostuu oma identiteetti, aikuiseksi kasvaminen tapahtuu yhteisten kokemusten kautta, kaikki jaetaan ja tehdään yhdessä. Kun löytyy oma puoliso ja ehkä perhettäkin kertyy, perspektiivi muuttuu. Ystävät voivat edelleen olla tärkeitä ja rakkaita, mutta heitä ei tarvita jatkuvaan oman itsen peilaamiseen. Ystävien kanssa vietetty aika on spesiaalia laatuaikaa, johon monet mielellään panostavat. 

Minä en mitenkään ehtisi tai jaksaisi nähdä samaa ystävää viikottain, vaikka ovatkin rakkaita. Puolison kanssa on helppo sopia menot, ja pinnalliset sosiaaliset tarpeet täyttävät iso työkaveriporukka ja naapurit, jotka ovat paikalla "valmiiiksi", ilman sopimisia ja kalentereita. Aikaa ystäville on melko vähän. Työelämä on vähän toista kuin opiskelijaelämä, jolloin ystävien kanssa luuhattiin kahvilla aamusta iltaan. Nykyään duunissa on oltava viisi päivää viikossa skarppina ja koko ajan tekemässä uusia tuttavuuksia. Illalla kotona rauhoitun mielelläni vain yksin tai puolison kanssa. Korkeintaan kerran viikossa tai parissa jaksan keskittyä läsnäoloon ystävän kanssa (ja kun ystäviä on paljon, yhtä ystävää ei tule nähtyä usein).

Viikonloppuna olemme usein poissa kaupungista, purjehtimassa tai mökillä. Nuorena tällaisia harrastuksia ei ollut, vaan kaverit ja kaupungilla olo oli aina ensisijaista. Kovinkaan paljon en halua viikonloppukahvitteluja eteenpäin sopia, koska haluan pitää kokonaisia viikonloppuja vapaana edellämainittuihin. Lapsia ei ole, mutta perheellisillä kavereilla lasten menot vievät vapaa-ajasta suurimman osan.

Toisten ystävien kanssa yhteydenpito voi hiipua vuosiksi ja nousta sitten taas uuteen kukoistukseen kun olosuhteet muuttuvat. Toiset jäävät syystä tai toisesta. Vaativia ystäviä en oikein kestä, vaan viilennän yhteydenpitoa jos minusta tuntuu, että en riitä tällaisena ystävälle.

Ja kyllä minäkin tunnen välillä surua ja loukkaantumistakin siitä, että ystävillä ei tunnu olevan aikaa minulle. En kuitenkaan ole heille vihainen tai katkera ja ymmärrän syyt. En pysty itsekään parempaan. Nuoruusvuosien kiinteistä ihmissuhteista luopuminen on joskus vaikeaa, mutta uskon, että muutos on väistämätön. 

Jos itsellä tuntuu olevan enemmän aikaa ja voimavaroja ylläpitämään monia läheisiä suhteita, ystäviä pitää vain hankkia lisää. Nuoruuden ystävyyteen niiden muutaman läheisen kanssa on tuskin paluuta.

Paita ja peppu ystävyys kuuluu teini-ikään ja päättyy monesti siihen, kum jompikumpi löytää vakituisen poikaystävän.

Itselläni riittäisi aikaa käydään joskus harvakseltaan elokuvissa, syömässä, ostoksilla tyyppiseen ystävyyteen. Mutta ei sellaiseen soitellaan Lissulle jatkuvasti ja avaudutaan tyyppiseen.

Vierailija kirjoitti:

Minä myös tekisin mieluummin spontaanisti jotakin, kuin yritän sopia kahden kuukauden päähän lenkkeilykerran. Juuri tänä iltana ei välttämättä ole mitään estettä lenkille, mutta kahden kuukauden päästä samalle illalle on voinut kertyä ties mitä menoa. 

Koen olevani tosi erilainen kuin moni muu vanhemmaksi tullut. Vaikka en välttämättä ihan suoraan ilmoittamatta kylään tulevista ihmisistä tykkää, niin lyhyellä varoitusajalla tapahtuvat jutut on usein parhaita. Uskallan myös sanoa, jos se hetki ei käy tai että olen liian väsynyt juuri nyt. 

Tykkäisin tehdä paljon enemmän asioita yhdessä toisten kanssa, kuin mitä nyt teen. Juuri tuollaisia juttuja, joista ap:kin puhua. Eikä se tarkoita, että lapseni ja mieheni eivät olisi minulle kaikkein tärkeintä, vaan he ovat. Mutta olen muutakin, kuin perheenäiti ja vaimo. Ja minulla olisi energiaa muuhunkin kuin tähän lapsiperhearkeen. Tai olisi halua jakaa osaa siitä myös muiden kanssa. 

Voisin istua läheisen ystävän tai sisaruksen lapsen lätkäpeliä katsomassa joskus, jos siinä samalla juteltaisiin niitä näitä. Voisin ottaa meille lounasvieraita tai iltapala-aikaan kyläilijöitä viikonloppuisin. Lähtisin mielelläni elokuviin joko lasteni kanssa tai ilman. Tai uimaan, tai metsäretkelle. Ja joo joo korona, mutta jos korona joskus olisi ohi. Voisin olla vastavuoroinen lastenhoitaja, että voitaisiin vuorotellen käydä puolisoiden kanssa syömässä (tai sinkku treffeillä) tai jouluostoksilla tai muuta vastaavaa. 

Tunnen olevani ihan vieraalta planeetalta, kun meidän perheellä ei ole joka päivä kiire eikä ole koko ajan valtavaa stressiä. Eikä meillä ole kuin yhdet isovanhemmat (miehen puolelta) ja siinä on meidän tukiverkot! Siitä huolimatta ei minua stressaa olla äiti, vaimo tai mikään muukaan. Se kalvaa sielua, että olen silti tosi yksinäinen välillä. Kaipaan aikuista seuraa muistakin kuin omasta puolisosta. 

Minäkin olen tapaamisissa aika spontaani. Huonosti nukutun yön tai rankan ja pitkäksi venyneen työpäivän jälkeen ei oikein jaksaisi, vaikka olisi miten sovittu etukäteen. Sen vuoksi sovinkin vain vapaapäiville ja silloinkin vain yksi sovittu juttu per viikonloppu. Oli se sovittu juttu sitten omien vanhempieni tai siskoni kanssa tai jonkun ystäväni kanssa. 

Spontaanius edellyttää, että toinen osapuoli asuu kohtuullisen lähellä ja on valmis lähtemään suunnilleen heti eikä tavata vasta kolmen tunnin päästä. Mun ystäväni asuvat kaikki pääkaupunkiseudulla, mutta sen verran kaukana, että jo pelkkiin matkoihin voi kulua aikaa. Ruuhka-ajan ulkopuolella matkaan voi kulua yllättävän kauan, kun vaihtoa voi yhdellä asemalla tai pysäkillä joutua odottelemaan puolisen tuntiakin. Jos lauantaina puolen päivän aikaan mietin, että olisi kiva käydä jonkun kanssa lounaalla, klo 16 ei ole mulle siinä vaiheessa sopiva lounasaika. Mulla on kuitenkin pari tuttavaa lähialueelta. Sellaisia "varttissa valmiita lähtöön" -ihmisiä. Heidän kanssaan onnistuu hyvin lenkit, koirapuistossa käynnit  ja lähiravintolassa lounastaminenkin.  

Kotiin kutsumista en pahemmin harrasta, koska toinen meistä tekee vuorotyötä. Vieraiden kyläilyn pitäisi sopia myös toisen työvuoroihin. Ja lisäksi hetken pitäisi olla sellainen, että mikäli hän on kotona, ei häntä häritsisi, vaikka täällä olisi muitakin. Kahdestaan olemme oppineet vuosien varrella elämään niin, että emme ole toisillemme häiriöksi. Hän ei herätä tai pidä mua hereillä öisin enkä minä häntä päivisin. Mulle on yksinkertaisempaa tavata jossain muualla kuten ulkona, kahvilassa, ravintolassa jne. 

Oletko AP koettanut ottaa puheeksi asiaa ystäviesi kanssa? Mulla on tosi pitkiä ystävyyssuhteita joista etenkin yksi on ollut aikanaan sellainen superkiinteä symbioosi. Tässä 26 vuoden aikana ollaan aika monta intensiivistä keskustelua ja riitaakin käyty kun ollaan oltu eri elämäntilanteissa sen suhteen, mitä ystävyydeltä tarvitaan ja kaivataan. Muutaman kerran on ollut vuodenkin verran taukoa että kumpikin on orientoitunut uudelleen. Hänellä edelleen on selvästi isompi tarve mun huomiolle ja ajalle, mulle on matkan varrelta tullut muitakin ystäviä jotka koen nykyään yhtä läheisiksi ellei läheisemmiksikin. Silti pidetään edelleen yhteyttä ja nähdään myös kahdestaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Haluaisin olla ap:n kaltaisen ihmisen ystävä. Olen kanssasi samanikäinen, mutta olen sinkku. Omassa ystäväpiirissäni vain yhdellä on lapsi, mutta vertaan tilannettasi siihen, kuinka ystävieni aika menee seurustelukumppanille / puolisolle. Minullakin on välillä tosi kiireistä vaikkapa töiden takia. Siitä huolimatta joustan ja sumplin aikataulut sopimaan, miten ystäville sopii.

Olen myös ollut tukena, kuunnellut, toiminut lohduttavana olkapäänä, apuna ties missä jne. Saan kuulla olevani hyvä ystävä ja ihanan empaattinen, että tulee hyvä olo olla seurassani. Olen viime aikoina havahtunut siihen, että moni ystävyyssuhteeni ei ole kovin vastavuoroinen, ei ole ollut pidempään aikaan. Minua kaivataan, kun halutaan jotain, mutta minun vuokseni ei olla valmiita näkemään kovin paljoa vaivaa.

Olen ollut järjestämässä kaikenlaisia yllätysjuhlia esim. synttäreitä. Välillä tulee olo, että kelpaan järjestämään, maksamaan osan juhlista ja antamaan lahjoja, mutta siinä se. Toivoisin, että joskus joku haluaisi järjestää minulle jotain samalla tavalla yllätyksenä ja ylipäätänsä viitsisi nähdä sen verran vaivaa, että haluaisi miettiä jotain erityisesti minua varten. Sen ei todellakaan tarvitsisi olla mikään iso asia, kunhan edes jotenkin muistettaisiin. Tähän liittyen kaiken huippu oli pari vuotta sitten, kun yhdelle kaveriporukan jäsenelle järjestettiin juhlat kodissani. Tämä siksi, ettemme saaneet juhlatilaa, jonka olisimme halunneet. Juhlien lopuksi synttärisankari totesi, että eihän sun synttäreihin ole pitkä aika, niin tehdään myös silloin jotain kivaa yhdessä ja järjestetään jotain. Syntymäpäivänäni tästä kyseisestä kaveriporukasta kukaan ei edes lähettänyt onnitteluviestiä. Se, jonka synttäreitä olimme juhlineet, muisti loppukesästä: ”Niin joo, sullahan oli silloin ne synttärit melkein heti mun juhlien jälkeen. Onnea tälleen vähän myöhässä!” Vielä selvennyksenä tähän, että en kaipaa juhlia, hienouksia yms. vaan ihan arkisia juttuja, kuten kävelylle menoa, sitä että silloin tällöin nähtäisiin ja tehtäisiin vaikka ruokaa yhdessä ja vaihdettaisiin kuulumiset.

Olen viime aikoina kipuillut sinkkuudestani. Masentaa ja ahdistaa, kun omalle kohdalle ei vaan löydy sopivaa miestä, jonka kanssa asiat osuisi yksiin. Samaan aikaan ystäväni menevät elämässä eteenpäin ja ottavat niitä seuraavia askeleita, kuten menevät naimisiin. Sanoin tästä ahdistuksesta hiljattain kahdelle ystävälle, kun olimme saaneet pitkän vääntämisen jälkeen sovittua ajan lenkkeilyyn. Kumpikin vaan totesi, että ”on se harmi, kun joskus löydät miehen. Sun treffitarinoita on niin hauska kuunnella. Millaisille miehille säkin olet antanut mahdollisuuden, niin onpahan ainakin hauska tarina taas kuunneltavana treffien jälkeen. Tulee jotain piristystä, kun voi nauraa ja omassa suhteessa on vähän tylsää.” Voin sanoa, että tuntui tosi pahalta. Jos ystäväni haluaa löytää kumppanin, niin todellakin toivon, että hän löytää kumppanin. Näköjään minun yritykseni etsiä kumppani ovat sitten jotain hauskoja piristyksiä vähän tylsään arkeen. :/

Tästä tuli kunnon vuodatus, mutta ap:lle halusin sanoa, että samankaltaisia ihmisiä on olemassa. Älä lakkaa olemasta tuollainen kuin olet, olet varmasti kullanarvoinen ystävä. Toivottavasti ystäväsi ymmärtävät sen.

Kun olin kotona kahden pienen lapsen kanssa, "ystäväni" sanoi jota kuinkin näin: sun kanssa on niin helppo olla, kun ei tarvitse tuntea olevansa huonompi (hän viittasi tällä hetkeä aikaisempaan puheenaiheeseen, eli töihin palaavat ja/tai opiskelemaan lähteneet äititutut). "Mitäs me kotiäidit tänään, puhutaanko haalareista?" oli hänen lempi keskustelunaloituksensa. 

Toinen äiti-ihminen, jonka kanssa erehdyin viettämään aikaa totesi, että turhaan hän miehensä opinnäytetyöstä minulle mitään kertoo, kun "et sä näistä mitään ymmärrä." Maintsi vielä perään, että miehelleni voisikin kertoa aiheesta enemmän. Toinenkin äitituttu sanoi samaa, että mieheni ymmärtää sen hetkisestä keskustelunaiheesta varmasti enemmän kuin minä. 

Olen joutunut huomaamaan, että on ystäviä ja sitten on niitä, jotka jäävät jämä-ihmisiksi. Minä olen jälkimmäinen. Minkäänlainen yritys ei tuota sellaista lopputulosta, että saisi olla oma itsensä ilman alentamista, loukkaamista tai nälvimistä. Minä myös kaipaan lenkkiseuraa, ruoanlaittoseuraa yms. Sellaista ihan tavallista olemista, josta molemmat saa itselleen jotakin. 

Mainitsiko mitä opinnäytetyö koski?

Missä olette oikein tutustuneet?

Ala-asteella?????

Puhutaanko haalareista?

Oksensin hieman suuhuni

VELA

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä myös tekisin mieluummin spontaanisti jotakin, kuin yritän sopia kahden kuukauden päähän lenkkeilykerran. Juuri tänä iltana ei välttämättä ole mitään estettä lenkille, mutta kahden kuukauden päästä samalle illalle on voinut kertyä ties mitä menoa. 

Koen olevani tosi erilainen kuin moni muu vanhemmaksi tullut. Vaikka en välttämättä ihan suoraan ilmoittamatta kylään tulevista ihmisistä tykkää, niin lyhyellä varoitusajalla tapahtuvat jutut on usein parhaita. Uskallan myös sanoa, jos se hetki ei käy tai että olen liian väsynyt juuri nyt. 

Tykkäisin tehdä paljon enemmän asioita yhdessä toisten kanssa, kuin mitä nyt teen. Juuri tuollaisia juttuja, joista ap:kin puhua. Eikä se tarkoita, että lapseni ja mieheni eivät olisi minulle kaikkein tärkeintä, vaan he ovat. Mutta olen muutakin, kuin perheenäiti ja vaimo. Ja minulla olisi energiaa muuhunkin kuin tähän lapsiperhearkeen. Tai olisi halua jakaa osaa siitä myös muiden kanssa. 

Voisin istua läheisen ystävän tai sisaruksen lapsen lätkäpeliä katsomassa joskus, jos siinä samalla juteltaisiin niitä näitä. Voisin ottaa meille lounasvieraita tai iltapala-aikaan kyläilijöitä viikonloppuisin. Lähtisin mielelläni elokuviin joko lasteni kanssa tai ilman. Tai uimaan, tai metsäretkelle. Ja joo joo korona, mutta jos korona joskus olisi ohi. Voisin olla vastavuoroinen lastenhoitaja, että voitaisiin vuorotellen käydä puolisoiden kanssa syömässä (tai sinkku treffeillä) tai jouluostoksilla tai muuta vastaavaa. 

Tunnen olevani ihan vieraalta planeetalta, kun meidän perheellä ei ole joka päivä kiire eikä ole koko ajan valtavaa stressiä. Eikä meillä ole kuin yhdet isovanhemmat (miehen puolelta) ja siinä on meidän tukiverkot! Siitä huolimatta ei minua stressaa olla äiti, vaimo tai mikään muukaan. Se kalvaa sielua, että olen silti tosi yksinäinen välillä. Kaipaan aikuista seuraa muistakin kuin omasta puolisosta. 

Minäkin olen tapaamisissa aika spontaani. Huonosti nukutun yön tai rankan ja pitkäksi venyneen työpäivän jälkeen ei oikein jaksaisi, vaikka olisi miten sovittu etukäteen. Sen vuoksi sovinkin vain vapaapäiville ja silloinkin vain yksi sovittu juttu per viikonloppu. Oli se sovittu juttu sitten omien vanhempieni tai siskoni kanssa tai jonkun ystäväni kanssa. 

Spontaanius edellyttää, että toinen osapuoli asuu kohtuullisen lähellä ja on valmis lähtemään suunnilleen heti eikä tavata vasta kolmen tunnin päästä. Mun ystäväni asuvat kaikki pääkaupunkiseudulla, mutta sen verran kaukana, että jo pelkkiin matkoihin voi kulua aikaa. Ruuhka-ajan ulkopuolella matkaan voi kulua yllättävän kauan, kun vaihtoa voi yhdellä asemalla tai pysäkillä joutua odottelemaan puolisen tuntiakin. Jos lauantaina puolen päivän aikaan mietin, että olisi kiva käydä jonkun kanssa lounaalla, klo 16 ei ole mulle siinä vaiheessa sopiva lounasaika. Mulla on kuitenkin pari tuttavaa lähialueelta. Sellaisia "varttissa valmiita lähtöön" -ihmisiä. Heidän kanssaan onnistuu hyvin lenkit, koirapuistossa käynnit  ja lähiravintolassa lounastaminenkin.  

Kotiin kutsumista en pahemmin harrasta, koska toinen meistä tekee vuorotyötä. Vieraiden kyläilyn pitäisi sopia myös toisen työvuoroihin. Ja lisäksi hetken pitäisi olla sellainen, että mikäli hän on kotona, ei häntä häritsisi, vaikka täällä olisi muitakin. Kahdestaan olemme oppineet vuosien varrella elämään niin, että emme ole toisillemme häiriöksi. Hän ei herätä tai pidä mua hereillä öisin enkä minä häntä päivisin. Mulle on yksinkertaisempaa tavata jossain muualla kuten ulkona, kahvilassa, ravintolassa jne. 

Meill'ä on 160 neliöö punavuoressa.

En silti jaksa työpäivän jälkeen kutsua ketään himaan.

Bileitä kyl pidettiin ennen koronaa...

HOMMATKAA KAKSIO!