Kun aikuisuus tulee ystävyyden tielle

Vierailija kirjoitti:

Kyllä mulle on ystävät ja oma sisko tärkeitä niin että haluan heitä tavata ja just käydä lenkillä/salilla /drinkillä kaksin säännöllisesti. Mulla on kuitenkin 3 lasta ja mies + vaativa matkatyö ja aina se yhtälö ei vain toimi.

Luulen et monella kai kuitenkin niin kuin itsellä, arki työssäkäynteineen on niin kiireistä että aikaa on vaan tosi rajallisesti, ja kun niiden lapsien kanssa vietetystä ajan vähäisyydestä tuntee jo syyllisyyttä... on vaikea valita ystävän seura niin karmealta kun se kuulostaakin. Yritän itse muistaa kysyä silloinkin kuulumiset Whatsupissa, käyttää työmatkan ystävän kanssa puhelimessa puhumiseen jos on kriisi tai huono päivä jne.

Koronan myötä ystävien kanssa vietetty aika on lisääntynyt todella paljon, monta kertaa viikossa tulee tavattua. Päivät vietän etätöissä ja näen lapsia luonnollisesti tosi paljon.

Ymmärrän sun pointin ihan täysin mut toivon et ymmärrät myös sen, että sun ystävät ei tahallaan lyö siis laimin. Yksi ihminen ei vaan saa revettyä joka paikkaan

Mikä vit**  on "vaativa matkatyö" ,  tottahan toki se on vaativa asiantuntija kans.

Vierailija kirjoitti:

Musta tuo on tosi erikoista että arvotat ihmisiä noin ja laitat kaverit puolison edelle! Voisiko se olla syy miksi olet sinkkukin nyt? Tietysti jos se ei haittaa sinua niin saat tehdä mitä vaan. Mutta erikoiselta kuulostaa. Teetkö siksi niin että olet tuntenut ystävät kauemmin?

Mulla menee kyllä niin että mies on paras ystävä, ja rakastaja, sen kanssa jaan elämän ja teen lapset yms. En ole koskaan saavuttanut kavereiden kanssa tuollaista läheisyyttä ja luotettavuutta. Mulla ei koskaan ollut parasta kaveria ja jos oli lapsena ne vaihtoi mut lennossa. Ja monet kaverit nuoruudessa puhui pahaa minusta tai kohteli kurjasti. En voisi luottaa sellaiseen ihan 100% kun eivät ole edes sukua. Miehen kanssa kunnolla sovitaan että nyt ollaan yhdessä eikä erota. Kaveruudet on häilyväisiä. Viihdyn ihan hyvin kotona ja olen tosi introvertti. Ehkä jos mulla olisi sellaisia kunnon ystäviä enemmän viettäisin heidän kanssaan aikaakin enemmän, mutta en ole heille prioriteetti, joten eivät hekään ole minulle. Kyllä panostan omaan perheeseen.

On luonnollista ihmetellä asioita, mitä ei ole itse kokenut. Et voi ymmärtää AP:ta jonka arvoasteikossa ystävät kipuavat ihan ylös, ja samassa viestissä kerrot, ettet ole koskaan saavuttanut itse vastaavanlaista ystävyyttä kenenkään kanssa.

Vierailija kirjoitti:

Mulla on ystävät vähitellen kaikonneet juurikin lasten saamisen jälkeen. Jonkin aikaa sitä jaksoi kysellä, mutta sitten riittävän monien etukäteen sovittujen tapaamisten päätyttyä ohareihin Pirkko-Pulla-Petterin jonkun asian mentyä edelle päätin antaa olla. Välillä tuntui että olisi ollut parempi että olisi edes valehdeltu, kuin sanoneet suoraan että lapsen kotiläksyt/harrastukseen vieminen/mikä tahansa muu asia meni nyt jo viikkoja sitten sovitun asian ohi.

Yksi toistuva asia oli sekin, että sitten kun lopulta nähtiin, joka ainoa puheenaihe ohjautui lapsiin. Oli se sitten lääkärien palkat tai juoksukenkien ostaminen. Joskus lapset tuotiin mukaan ilman ennakkovaroitusta ja lopulta homma meni niiden kanssa höösäämiseksi sen sijaan, että oltaisiin oikeasti oltu vain aikuisten kesken. Paras oli ehkä, kun oltiin sovittu että otetaan pari lasia viiniä ja käydään katsomassa elokuva - ilmoitti sitten tulomatkalla että lapsen isä lähtikin viettämään iltaa ja että he ovat kaksistaan lapsen kanssa tulossa meille. Ilmoitin, että ei tarvitse tulla, tästä ei sovittu ja mulla ei raskaan työviikon jälkeen ollut mitään mielenkiintoa alkaa katsomaan mitään ylimääräistä showta kotonani. Tottakai olin huono ihminen sitten, mutta eipä edes haitannut.

Mutta sitä kai se on aikuisuus, ja sen ymmärrän hyvin. Hieman jännittää miten tässä käy, en halua itse lapsia, eli tulevaisuudessakaan tuskin tilanne paranee ainakaan näiden ystävien osalta. Nyt kun osan lapset on jo hieman vanhempia, on vanhan ystävyyssuhteen ylläpito alkanut kummasti kiinnostaa. En tiedä miten suhtautua, kun vuosia laitettiin joka asia lasten piikkiin menemään edelle ja nyt kun niistä ei enää ole seuraa samalla tavalla, alkaakin kiinnostaa.

Mun mielestä aikuisuus on sitä, että ymmärtää ystävänsä muuttuneen ja erilaisen elämäntilanteen. Ja hyvä ystävyys kestää sen ajan ylikin. Vähän sama kuin hyvä ystävyys kestää senkin, jos toinen sairastuu eikä pitkiin aikoihin pysty tekemään samoja asioita kuin ennen sairastumistaan. Tai muuttaa useammaksi vuodeksi ulkomaille. Niinä "ystävyyden hiljaisina vuosina" on aktiivisemmin tekemisissä muiden ystäviensä  ja kavereidensa kanssa. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulla on ystävät vähitellen kaikonneet juurikin lasten saamisen jälkeen. Jonkin aikaa sitä jaksoi kysellä, mutta sitten riittävän monien etukäteen sovittujen tapaamisten päätyttyä ohareihin Pirkko-Pulla-Petterin jonkun asian mentyä edelle päätin antaa olla. Välillä tuntui että olisi ollut parempi että olisi edes valehdeltu, kuin sanoneet suoraan että lapsen kotiläksyt/harrastukseen vieminen/mikä tahansa muu asia meni nyt jo viikkoja sitten sovitun asian ohi.

Yksi toistuva asia oli sekin, että sitten kun lopulta nähtiin, joka ainoa puheenaihe ohjautui lapsiin. Oli se sitten lääkärien palkat tai juoksukenkien ostaminen. Joskus lapset tuotiin mukaan ilman ennakkovaroitusta ja lopulta homma meni niiden kanssa höösäämiseksi sen sijaan, että oltaisiin oikeasti oltu vain aikuisten kesken. Paras oli ehkä, kun oltiin sovittu että otetaan pari lasia viiniä ja käydään katsomassa elokuva - ilmoitti sitten tulomatkalla että lapsen isä lähtikin viettämään iltaa ja että he ovat kaksistaan lapsen kanssa tulossa meille. Ilmoitin, että ei tarvitse tulla, tästä ei sovittu ja mulla ei raskaan työviikon jälkeen ollut mitään mielenkiintoa alkaa katsomaan mitään ylimääräistä showta kotonani. Tottakai olin huono ihminen sitten, mutta eipä edes haitannut.

Mutta sitä kai se on aikuisuus, ja sen ymmärrän hyvin. Hieman jännittää miten tässä käy, en halua itse lapsia, eli tulevaisuudessakaan tuskin tilanne paranee ainakaan näiden ystävien osalta. Nyt kun osan lapset on jo hieman vanhempia, on vanhan ystävyyssuhteen ylläpito alkanut kummasti kiinnostaa. En tiedä miten suhtautua, kun vuosia laitettiin joka asia lasten piikkiin menemään edelle ja nyt kun niistä ei enää ole seuraa samalla tavalla, alkaakin kiinnostaa.

Mun mielestä aikuisuus on sitä, että ymmärtää ystävänsä muuttuneen ja erilaisen elämäntilanteen. Ja hyvä ystävyys kestää sen ajan ylikin. Vähän sama kuin hyvä ystävyys kestää senkin, jos toinen sairastuu eikä pitkiin aikoihin pysty tekemään samoja asioita kuin ennen sairastumistaan. Tai muuttaa useammaksi vuodeksi ulkomaille. Niinä "ystävyyden hiljaisina vuosina" on aktiivisemmin tekemisissä muiden ystäviensä  ja kavereidensa kanssa. 

"Mun mielestä aikuisuus on sitä, että ymmärtää ystävänsä muuttuneen ja erilaisen elämäntilanteen. Ja hyvä ystävyys kestää sen ajan ylikin.". Hyvä ystävyys varmaan kestääkin. AP:n kuvailemassa tilanteessa ystävyyden voikin heittää hyvällä omatunnolla roskakoriin, sillä se ei selvästikään ole sitä ns hyvää ystävyyttä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tavallaan mä ymmärrän sua ap, tavallaan en yhtään.

Mulla on puoliso ja lapsia ja kyllähän he menevät kaiken muun ohi ja yli. Ja puolisoni on mulle tärkein ihminen maailmassa, hänen kanssaan olen päättänyt jakaa elämäni, tehdä lapset ja ollakseni valmis tuohon, puolisoni on luonnollisesti myös paras ystäväni, sielunkumppanini, vähempään en olisi tyytynyt. Viihdyn siis kotona perheen ja puolison kanssa ja kun sitä kahdenkeskistä aikaa ei liiemmin ole, en todellakaan niitä harvoja mahdollisuuksia käytä vain ystäviin, vaan ensin puolisoon ja sitten vasta ystäviin.

Mä kokisin varsin oudoksi, jos kävisi ilmi, että olen ystävälleni tärkeysjärjestyksessä hänen puolisoaan ylempänä, se ahdistaisi minua.

Silti ystäväni ovat mulle tärkeitä ja itsekin kaipaisin sellaista mutkatonta nuoruuden yhdessäolon kaltaista hengailua. Ystävyyssuhteiden muuttuminen "aikuisiksi" on tehnyt monista ystävyyssuhteista kalenterin kanssa sovittavia järjesteltäviä asioita, jotka helposti tuntuvat velvollisuuksilta. Kun kaikkien lasten harrastusten, muiden menojen ja työkuvioiden takia pitää sopia tapaamiset kuukautta aiemmin tietylle päivälle klo x, niin sitten jos ei jaksaisikaan, ei voi silti perua enää, kun vaivalla tuo ajankohta on säädetty. Joka mulla nostaa kynnystä sopia mitään, mielummin olen sitten kotona ja en tapaa ystäviä.

Ne harvat ystävät, joiden kanssa onnistuu sellainen, että kysellään vaikka samana päivänä jotain lenkille menoa ovat helpompia. Kun on lapsia, sellainen rento pistäytyminen iltaa istumaan ei ole ihan yksinkertaista, lapset pitää ottaa mukaan tai hankkia lapsenvahti ja sitten taas onkin kyseessä suunnittelu ja sopiminen etukäteen ja kalenterin kanssa aikatauluttaminen jne.

Tässä suhteessa naaapurit ja ihan lähellä asuvat kaverit nousevat helposti sellaisiksi, joita tapaa useamminkin kun niitä hyviä ystäviä, joita ei yhtä helposti voi vaikka lenkillä treffata.

Mutta kun lapset kasvaa isommiksi, tilanne varmaan muuttuu ja toivon että sitten on ystävien kanssa puolin ja toisin paremmin aikaa.

Mitä sinä olet tehnyt ystävyytesi ylläpidon eteen? Tuollaisista "kysellään vaikka samana päivänä jotain lenkille menoa ovat helpompia"-ystävistähän AP juuri puhuu. Oletko itse juuri sellainen ystävä, kuka lähtee, kun kysytään, mutta ei koskaan itse ehdota mitään takaisin? Alun selityksesi "sielunkumppanista" ym on tässä kontekstissa turha. En usko, että olet kokenut niin syvää ystävyyttä, että pystyisit ymmärtämään, kun AP sanoo, että ystävät voivat olla parisuhteen veroisia tärkeydeltään. Terv. Itsekin sielunkumppaninsa kanssa yhdessä oleva

Aika paljon nyt oletat ihmeellisiä asioita. Ehdotan ystävilleni tapaamista, osan kanssa minä olen se aktiivisempi osapuoli, osan kanssa suunnilleen vuorotellen ehdotellaan. Kysellään kuulumisia , viesteillään viikottain. Olen kokenut myös hyvin syvää ystävyyttä, mulla on ollut useampi todella läheinen ystävä, joiden kanssa on tunnettu koulusta asti ja jaettu ihan kaikki. Kun sain lapsen he alkoivat kaikota. Tuolloin todella yritin järjestää aikaa ja tapaamisia ja pitää heidät elämässäni tärkeällä paikalla, mutta biletys ja muut ystävyyssuhteet olivat heille tärkeämpiä, mä olin kai liian tylsä. Se oli todella raskas kokemus ja on varmasti vaikuttanut mun käsitykseen ystävyyden merkityksestä, muille se on usein vähemmän kuin mulle, joten olen opetellut itse odottamaan vähemmän ja iloitsemaan myös ihan vaan kaveruudesta, ilman odotusta mistään ikuisesta sielunkumppanuus-ystävästä.  Onneksi elämä on tuonut tielle uusia hyviä ystäviä. Silti mies ja lapset ovat mulle ykkönen ja samoin on ystävienikin kohdalla ja se on musta kaikille ok ja normaalia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Entä jos kyse ei olekaan välittämisestä, vaan siitä, että perhe-elämän keskellä energia ei riitä enää toivomasi kaltaiseen ystävyyssuhteiden vaalimiseen?

Olen huomannut, että väsyn myös silloin, kun tapaan vanhoja ystäväni, vaikka meillä onkin hauskaa. Siitä huolimatta olen seuraavana päivänä tavallista väsyneempi.

Minulla oli yksi vanha tuttu, joka yritti saada minua lenkille kanssaan, kun lapset olivat pieniä. En jaksanut lähteä.

Voihan se olla nuinkin. Siis että ei energia riitä. Se vain kuulostaa itsestä oudolta, koska minulle ystävyys nimenomaan antaa energiaa, ei vie sitä. Kyläilyt puolisin vanhemmilla ja muun perheen luona vie energiaa, koska joutuu tietynlaista roolia aina vetämään, ei voi olla niin oma itsensä kuin todellisten ystävien kesken. Tarkoitan, että ne vierailut on virallisempia.

Ap

Introvertille kaikki sosiaalinen kanssakäyminen vie energiaa ja väsyttää, lue vaikka aiheesta niin saatat ymmärtää asioita paremmin. Me ihmiset olemme erilaisia.

Monella elämä yksinkertaisesti on niin täynnä ettei aikaa riitä mihinkään ns. ylimääräiseen. Ja vaikka olisikin hetki aikaa, niin ei vain jaksa järjestää mitään näkemistä vaan haluaa olla hetken yksin ja levätä.

Minä pidän ystävistäni, mutta päivät on niin täynnä että ystävien näkeminen vaatii aina jotain järjestelyä ja sumplimista, enkä jaksa kovin usein nähdä sitä vaivaa. Lapset ja perhe ja kaikki siihen liittyvät asiat (töiden jälkeen kuskaukset, kaupassakäynnit, ruuanlaitto, siivous, pyykit, läksyt, lasten iltatoimet, ja täytyyhän lasten kanssa myös viettää aikaa, katsoa elokuvia, lukea, leikkiä ym. ja miehenkin kanssa on mukava olla yhdessä) vie niin paljon vapaa-aikaa että kaikkea muuta joutuu priorisoimaan. Ystävien lisäksi aika pitää jakaa myös sukulaisten kesken. Itse olen introvertti ja tarvitsen omaa aikaa jolloin saan olla rauhassa ja yksin. Tämä yhtälö tarkoittaa etten näe ystäviä läheskään viikottain.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulla on ystävät vähitellen kaikonneet juurikin lasten saamisen jälkeen. Jonkin aikaa sitä jaksoi kysellä, mutta sitten riittävän monien etukäteen sovittujen tapaamisten päätyttyä ohareihin Pirkko-Pulla-Petterin jonkun asian mentyä edelle päätin antaa olla. Välillä tuntui että olisi ollut parempi että olisi edes valehdeltu, kuin sanoneet suoraan että lapsen kotiläksyt/harrastukseen vieminen/mikä tahansa muu asia meni nyt jo viikkoja sitten sovitun asian ohi.

Yksi toistuva asia oli sekin, että sitten kun lopulta nähtiin, joka ainoa puheenaihe ohjautui lapsiin. Oli se sitten lääkärien palkat tai juoksukenkien ostaminen. Joskus lapset tuotiin mukaan ilman ennakkovaroitusta ja lopulta homma meni niiden kanssa höösäämiseksi sen sijaan, että oltaisiin oikeasti oltu vain aikuisten kesken. Paras oli ehkä, kun oltiin sovittu että otetaan pari lasia viiniä ja käydään katsomassa elokuva - ilmoitti sitten tulomatkalla että lapsen isä lähtikin viettämään iltaa ja että he ovat kaksistaan lapsen kanssa tulossa meille. Ilmoitin, että ei tarvitse tulla, tästä ei sovittu ja mulla ei raskaan työviikon jälkeen ollut mitään mielenkiintoa alkaa katsomaan mitään ylimääräistä showta kotonani. Tottakai olin huono ihminen sitten, mutta eipä edes haitannut.

Mutta sitä kai se on aikuisuus, ja sen ymmärrän hyvin. Hieman jännittää miten tässä käy, en halua itse lapsia, eli tulevaisuudessakaan tuskin tilanne paranee ainakaan näiden ystävien osalta. Nyt kun osan lapset on jo hieman vanhempia, on vanhan ystävyyssuhteen ylläpito alkanut kummasti kiinnostaa. En tiedä miten suhtautua, kun vuosia laitettiin joka asia lasten piikkiin menemään edelle ja nyt kun niistä ei enää ole seuraa samalla tavalla, alkaakin kiinnostaa.

Mun mielestä aikuisuus on sitä, että ymmärtää ystävänsä muuttuneen ja erilaisen elämäntilanteen. Ja hyvä ystävyys kestää sen ajan ylikin. Vähän sama kuin hyvä ystävyys kestää senkin, jos toinen sairastuu eikä pitkiin aikoihin pysty tekemään samoja asioita kuin ennen sairastumistaan. Tai muuttaa useammaksi vuodeksi ulkomaille. Niinä "ystävyyden hiljaisina vuosina" on aktiivisemmin tekemisissä muiden ystäviensä  ja kavereidensa kanssa. 

"Mun mielestä aikuisuus on sitä, että ymmärtää ystävänsä muuttuneen ja erilaisen elämäntilanteen. Ja hyvä ystävyys kestää sen ajan ylikin.". Hyvä ystävyys varmaan kestääkin. AP:n kuvailemassa tilanteessa ystävyyden voikin heittää hyvällä omatunnolla roskakoriin, sillä se ei selvästikään ole sitä ns hyvää ystävyyttä.

Sitten ap heittää ystävyyden roskiin. Mulla oli opiskeluaikana tiivis ystäväporukka. Valmistumisen jälkeen porukka hajosi ihmisten muutettua eri puolille Suomea, pariuduttua ja perustettua perheen. Meni 28 vuotta, kun kokoonnuttiin taas yhteen. Kaikilla oli jo lapset aikuisia ja elämäntilanne taas sellainen, että oli aikaa. Kun vuosien jälkeen tavattiin uudelleen, ystävyytemme jatkui ihan kuin olisimme edellisen kerran tavanneet viikko sitten. Sen jälkeen olemme tavanneet  3-4 kertaa vuodessa eri puolilla Suomea. Kaikilla on sekä varaa matkaan ja hotelliyöpymiseen että mahdollisuus (ei alaikäisiä lapsia eikä muita velvoitteita) tähän. Ei olisi onnistunut 15-20 vuotta aikaisemmin, kun oli kotona vielä lapset, asuntolainat ja muu perhe-elämän hässäkkä. 

Vierailija kirjoitti:

Hyviä kommentteja tullut. Lohduttavaa tietää, että en ole ainoa, joka painii tämän asian kanssa.

Osa vastanneista on taas käsittänyt asian aivan väärin. En minä (tai muutkaan kanssani samaa mieltä olevat) halveksi heitä, joilla lapset ja puoliso menee edelle. Meitä hämmästyttää vain se, miten sellainen ihminen, jonka kanssa on oltu läheisiä ystäviä hylkää meidät pariuduttuaan ja lisäännyttyään. Siis millainen ihminen ei koe yhtäkkiä enää tarpeelliseksi vaalia myös ystävyyssuhteita. Aivan kuin heille ystävät olisivat kertakäyttökamaa, joiden kanssa ollaan vain koska ei parempaakaan ole ollut.

En ole missään vaiheessa sanonut, että esimerkiksi hääpäivän vietto ei saisi mennä ystävän edelle, tai se tärkeä lapsen ottelu. Nimenomaan kyse siitä, että ei ole mielenkiintoa järjestää aikaa myös ystäville. Varsinkin, kun sen ei tosiaan tarvitse olla mitään sen ihmeellisempää.

Ap

Minä olen ollut aina introvertti ja yksikseen viihtyvä, ja voin vastata omasta puolestani. Kyse ei ole siitä, etten koe tarpeelliseksi vaalia ystävyyssuhteita, vaan kyse on siitä, että minulle se vaaliminen on sitä, että nähdään vaikka kerran viikossa tai kahdessa ja muuten vaikka viestitellään, jos on jotain mielen päällä. En ajattele, että vuosien aikana rakentunut tosiystävyys menee siitä pilalle, ettei nähdä yhtä usein kuin vaikka teininä tai olla yhteydessä päivittäin.

Kyse on myös puhtaasta matematiikasta. Kaikilla ihmisillä on vain se sama määrä tunteja päivässä käytettäväksi. Sinulla ei ole puolisoa, joten sinulla on enemmän aikaa ystäville, kuin sillä, joka jakaa työpäivän jälkeisen ajan ystävien ja lasten lisäksi myös puolisolle. Minä henkilökohtaisesti tarvitsen lisäksi myös sellaista aikaa, jolloin olen myös itsekseni, jotta jaksan. En voi enkä halua alkaa työttömäksi sen takia, että saisin päivässä lisäaikaa ystäville.

Eli kyse ei ole välttämättä siitä, että ystävät eivät arvosta sinua vaan että heillä on erilainen käsitys siitä, mitä ystävyyden ylläpito on ja mahdollisesti myös tarvetta hengähtää itsekseen. Teillä on siis erilaiset tarpeet, ja toivon, että löydöt ystäviä, jotka täyttävät sinun tarpeesi.

Sitten se on ona lukunsa, jos perutaan sovittuja menoja jonkun puolison kanssa extempore sovitun netflix-illan takia. Se on vain törkeää.

Pääsääntöisesti ei kannata vaivautua pitämään yhteyttä lapsellisiin ystäviin. Jos he itse osoittavat aktiivisuutta asian suhteen, niin se on tietenkin kivaa, ja yllättävää. Mutta muuten kannattaa suunnata sosiaalinen elämä lapsettomien suuntaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sanotaanko että arvojärjestyksesi on outo. Melkein kaikilla se oma perhe on ensimmäisenä ja sitten kaikki ulkopuoliset. Vaikka sanot, että lapset ovat sinulle ykkönen, niin saan silti sellaisen kuvan että ystävätkin menisivät näiden ohi. Kannattaa hankkia perheettömiä kavereita, joilla ei ole lasten harrastukset tiellä.

Näinpä. Ei tarvitse ihmetellä miksi on sinkku, jos kaverit oli puolisoa tärkeämpiä!

Terve arvojärjestys on:

1. Puoliso

2. Lapset

3. Muu perhe (siis omat vanhemmat ja sisarukset)

4. Kaverit

Ap tuskin on niin hyvä ystävä kuin väittää olevansa. Ei kerro kovinkaan suuresta empatiakyvystä jos ei ymmärrä, miksi lapsen jäkismatsi on tärkeämpi kuin aikuisen ihmisen synttärit. Ei mieti hetkeäkään miltä lapsesta tuntuu, jos äiti ei tule katsomaan sen tärkeää peliä.

Olenkohan jotenkin erikoinen kun itselläni ei puoliso menisi kyllä ikinä lähiperheeni saati lasteni edelle?  Ellei kyse olisi jostain että vanhemmat tahtovat että otan eron koska puolisolla on väärän värinen paita tai muusta yhtä kohtuuttomasta, niin laittaisin kyllä sisarukset ja vanhemmat aina puolison edelle. Ja lapset aivan ykkösenä, en voisi kuvitellakkaan että mikään menisi omien lasten tarpeiden edelle. Loppujen lopuksi puoliso ei ole ollut vierelläni lapsuudesta lähtien kuten perheeni eikä puolisoni ole riippuvainen minusta kuten lapseni. 

Lähiperheesi edelle? Etkö sinä itse puolisosi ja lastesi kanssa muodosta lähiperheesi?

En ole tuo jolle vastasit, mutta omalla kohdallani myös sisaruksiani ja vanhempani ovat kuuluneet perheeseeni siinä missä lapset ja mieskin (silloin kun oltiin yhdessä), mutta mies koki sen olevan itseltään pois, aivan kuin rakkautta olisi vain rajallinen määrä eikä sitä voi riittää kovin monelle henkilölle. Mies oli juuri sellainen, että veti hernepellon nenäänsä, jos sen sijaan että olisin jälleen istunut kotona hänen kainalossaan kiirehdinkin katsomaan sairaalaan joutunutta isääni. Aivan älytön ruikutus siitä, miten hän ei merkitse mitään kun lähdin yhtään miettimättä jotain niinkin vierasta ihmistä sairaalaan katsomaan kuin omaa isääni.

Mikään ei hänelle riittänyt, joten onko ihmekään että muu perhe alkoi sitten mennäkin edelle, koska he eivät olleet mustasukkaisia miehestäni kuten mies heistä.

Ap

Ei ymmärtänyt isäsi sairaalaan joutumista vai sitä, että elit edelleen symbioosissa lapsuuden perheesi kanssa?

Eli aikatauluja sopimassa ei ollutkaan pariskunta vaan nainen ja hänen lapsuuden perheensä?

Vierailija kirjoitti:

Pääsääntöisesti ei kannata vaivautua pitämään yhteyttä lapsellisiin ystäviin. Jos he itse osoittavat aktiivisuutta asian suhteen, niin se on tietenkin kivaa, ja yllättävää. Mutta muuten kannattaa suunnata sosiaalinen elämä lapsettomien suuntaan.

Minun tuttavapiirissäni kaikkein epäaktiivisimmat ihmiset ovat lapsettomia. Ovat introvertteja jotka haluavat vain olla kotona puolison kanssa. Heitä näkee ehkä pari kertaa vuodessa, ja tapaaminen täytyy sopia usean viikon päähän. Heillä on tarkat päivärutiinit joista eivät halua poiketa lyhyellä varoitusajalla.

Aktiivisissa yhteydenpitäjissä on sekä lapsettomia että lapsellisia ihmisiä, joten sen perusteella ei jakoa voi tehdä.

Oletteko huomanneet, miten introverttiydestä viljellään täällä aina mielikuvaa minkä mukaan ekstrovertti saa kanssakäymisestä energiaa, kun taas introvertiltä kanssakäyminen syö energiaa. Jostain syystä tätä kuulee vain introvertin suusta. En tiedä yhtäkään ekstroverttiä kuka ei ihan samalla tavalla valittaisi olevansa seuraavana päivänä väsynyt jonkun ison tapahtuman jälkeen. Tosin siellä itse juhlassa ekstrovertin sosiaalisuusintensiteetti saattaa olla korkeampi kuin sen introvertin, mutta yhtä kaikki palautumiseen menee ainakin 2 päivää. Alleviivaan: en ole koskaan kuullu tätä energiateoriaa kenenkään muun kuin introvertin kertomana. Sen sijaan kukaan ekstroverttikavereistani ei allekirjoita tätä väitettä. /ohis

Vierailija kirjoitti:

"Katsotaan lähempänä", kun ehdottaa jotain tekemistä pidemmän ajan päähän, on jotenkin hämmentävä. Samoin "ei oo vielä mitään suunnitelmia tuolle viikonlopulle, niin paha mennä lupaamaan". Niin siis siksihän mä ehdotan tekemistä pitkällä varoitusajalla, että kaveri voisi vielä tyhjään viikonloppuunsa sen yhteisen menon merkata ja sitten sanoa "nyt ei voi" niille menoille, joita olisi myöhemmin kasautumassa sille samalle ajankohdalle. Varsinkin jos tekeminen on vaikkapa keikka, jolle pitäisi ostaa liput ennakkoon, on aika vaikea odotella keikkailtaa edeltävään aamuun, että voiko Mirkku lähteä vai ei.

Olen tullut siihen tulokseen, että en ole yhdellekään ystävälleni tärkeimpien ystävien joukossa. Lähinnä ehkä juurikin hätävara. Onneksi on kaksi siskoa.

Mä teen niin, että kerron Mirkulle keikasta ja kysyn, kiinnostaisiko Mirkkua lähteä mukaan. Sitten ostan lipun itselleni ja Mirkku ostaa itselleen, jos haluaa lähteä. Jos Mirkku vitkuttelee asian kanssa, hän joutuu maksamaan lipustaan ehkä enemmän tai liput onkin jo loppuunmyyty, mutta se on Mirkun ongelma ja mä menen kuitenkin keikalle. En ymmärrä, miksi mun pitäisi ostaa Mirkullekin lippu tai odottaa oman lippuni ostamista siihen asti, että Mirkku tekee päätöksensä. Voihan Mirkku sairastuakin keikkaillan aamuna, joten keikalle olisi silloinkin mentävä ilman Mirkkua. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulla on ystävät vähitellen kaikonneet juurikin lasten saamisen jälkeen. Jonkin aikaa sitä jaksoi kysellä, mutta sitten riittävän monien etukäteen sovittujen tapaamisten päätyttyä ohareihin Pirkko-Pulla-Petterin jonkun asian mentyä edelle päätin antaa olla. Välillä tuntui että olisi ollut parempi että olisi edes valehdeltu, kuin sanoneet suoraan että lapsen kotiläksyt/harrastukseen vieminen/mikä tahansa muu asia meni nyt jo viikkoja sitten sovitun asian ohi.

Yksi toistuva asia oli sekin, että sitten kun lopulta nähtiin, joka ainoa puheenaihe ohjautui lapsiin. Oli se sitten lääkärien palkat tai juoksukenkien ostaminen. Joskus lapset tuotiin mukaan ilman ennakkovaroitusta ja lopulta homma meni niiden kanssa höösäämiseksi sen sijaan, että oltaisiin oikeasti oltu vain aikuisten kesken. Paras oli ehkä, kun oltiin sovittu että otetaan pari lasia viiniä ja käydään katsomassa elokuva - ilmoitti sitten tulomatkalla että lapsen isä lähtikin viettämään iltaa ja että he ovat kaksistaan lapsen kanssa tulossa meille. Ilmoitin, että ei tarvitse tulla, tästä ei sovittu ja mulla ei raskaan työviikon jälkeen ollut mitään mielenkiintoa alkaa katsomaan mitään ylimääräistä showta kotonani. Tottakai olin huono ihminen sitten, mutta eipä edes haitannut.

Mutta sitä kai se on aikuisuus, ja sen ymmärrän hyvin. Hieman jännittää miten tässä käy, en halua itse lapsia, eli tulevaisuudessakaan tuskin tilanne paranee ainakaan näiden ystävien osalta. Nyt kun osan lapset on jo hieman vanhempia, on vanhan ystävyyssuhteen ylläpito alkanut kummasti kiinnostaa. En tiedä miten suhtautua, kun vuosia laitettiin joka asia lasten piikkiin menemään edelle ja nyt kun niistä ei enää ole seuraa samalla tavalla, alkaakin kiinnostaa.

Mun mielestä aikuisuus on sitä, että ymmärtää ystävänsä muuttuneen ja erilaisen elämäntilanteen. Ja hyvä ystävyys kestää sen ajan ylikin. Vähän sama kuin hyvä ystävyys kestää senkin, jos toinen sairastuu eikä pitkiin aikoihin pysty tekemään samoja asioita kuin ennen sairastumistaan. Tai muuttaa useammaksi vuodeksi ulkomaille. Niinä "ystävyyden hiljaisina vuosina" on aktiivisemmin tekemisissä muiden ystäviensä  ja kavereidensa kanssa. 

"Mun mielestä aikuisuus on sitä, että ymmärtää ystävänsä muuttuneen ja erilaisen elämäntilanteen. Ja hyvä ystävyys kestää sen ajan ylikin.". Hyvä ystävyys varmaan kestääkin. AP:n kuvailemassa tilanteessa ystävyyden voikin heittää hyvällä omatunnolla roskakoriin, sillä se ei selvästikään ole sitä ns hyvää ystävyyttä.

Roskakoriin? Onhan noita katkenneita läheisiä ihmissuhteita, ystäviä ja muita. Ne palveli molempia osapuolia aikansa, toinen olisi ehkä kaivannut tai tarvinnut pisempään. Itse en jaksa enkä halua ajatella, että välittäminen kuoli, tilanne on vaan niin erilainen. Ymmärrän toki, jos uusien ystävyys ym. ja erityisesti parisuhteen solmiminen jää itseltä saavuttamatta, tekee mieli osoittaa mieltään ja heittä roskakoriin tai polttaa sillat.

Olenkin suunnitellut nyt, pari uutta ystävää saaneena ottavani yhteyttä noihin muutamaan yhteydet katkaisseeseen, vaikka saatoinhan se olla minäkin joka yhteydet katkaisi. Saa nähdä miten käy, ei kaikki ystävyydet kestä loppuelämää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyllä mulle on ystävät ja oma sisko tärkeitä niin että haluan heitä tavata ja just käydä lenkillä/salilla /drinkillä kaksin säännöllisesti. Mulla on kuitenkin 3 lasta ja mies + vaativa matkatyö ja aina se yhtälö ei vain toimi.

Luulen et monella kai kuitenkin niin kuin itsellä, arki työssäkäynteineen on niin kiireistä että aikaa on vaan tosi rajallisesti, ja kun niiden lapsien kanssa vietetystä ajan vähäisyydestä tuntee jo syyllisyyttä... on vaikea valita ystävän seura niin karmealta kun se kuulostaakin. Yritän itse muistaa kysyä silloinkin kuulumiset Whatsupissa, käyttää työmatkan ystävän kanssa puhelimessa puhumiseen jos on kriisi tai huono päivä jne.

Koronan myötä ystävien kanssa vietetty aika on lisääntynyt todella paljon, monta kertaa viikossa tulee tavattua. Päivät vietän etätöissä ja näen lapsia luonnollisesti tosi paljon.

Ymmärrän sun pointin ihan täysin mut toivon et ymmärrät myös sen, että sun ystävät ei tahallaan lyö siis laimin. Yksi ihminen ei vaan saa revettyä joka paikkaan

Mikä vit**  on "vaativa matkatyö" ,  tottahan toki se on vaativa asiantuntija kans.

Vaativa matkatyö on esim sitä, että sun pitää ainakin pari kertaa viikossa laittaa herätyskello soimaan neljältä aamuyöllä ehtiäksesi puoli kuudeksi lentokentälle. Ja sitten olet illalla kotona vasta noin klo 21 aikaan. Yöunet jäävät vähiin, kun perheenkin kanssa pitää ehtiä olemaan etkä voi mennä heti kotiin tultuasi nukkumaan. Olen ollut tällaisessa työssä, onneksi ei enää tarvitse. 

Vierailija kirjoitti:

Haluaisin olla ap:n kaltaisen ihmisen ystävä. Olen kanssasi samanikäinen, mutta olen sinkku. Omassa ystäväpiirissäni vain yhdellä on lapsi, mutta vertaan tilannettasi siihen, kuinka ystävieni aika menee seurustelukumppanille / puolisolle. Minullakin on välillä tosi kiireistä vaikkapa töiden takia. Siitä huolimatta joustan ja sumplin aikataulut sopimaan, miten ystäville sopii.

Olen myös ollut tukena, kuunnellut, toiminut lohduttavana olkapäänä, apuna ties missä jne. Saan kuulla olevani hyvä ystävä ja ihanan empaattinen, että tulee hyvä olo olla seurassani. Olen viime aikoina havahtunut siihen, että moni ystävyyssuhteeni ei ole kovin vastavuoroinen, ei ole ollut pidempään aikaan. Minua kaivataan, kun halutaan jotain, mutta minun vuokseni ei olla valmiita näkemään kovin paljoa vaivaa.

Olen ollut järjestämässä kaikenlaisia yllätysjuhlia esim. synttäreitä. Välillä tulee olo, että kelpaan järjestämään, maksamaan osan juhlista ja antamaan lahjoja, mutta siinä se. Toivoisin, että joskus joku haluaisi järjestää minulle jotain samalla tavalla yllätyksenä ja ylipäätänsä viitsisi nähdä sen verran vaivaa, että haluaisi miettiä jotain erityisesti minua varten. Sen ei todellakaan tarvitsisi olla mikään iso asia, kunhan edes jotenkin muistettaisiin. Tähän liittyen kaiken huippu oli pari vuotta sitten, kun yhdelle kaveriporukan jäsenelle järjestettiin juhlat kodissani. Tämä siksi, ettemme saaneet juhlatilaa, jonka olisimme halunneet. Juhlien lopuksi synttärisankari totesi, että eihän sun synttäreihin ole pitkä aika, niin tehdään myös silloin jotain kivaa yhdessä ja järjestetään jotain. Syntymäpäivänäni tästä kyseisestä kaveriporukasta kukaan ei edes lähettänyt onnitteluviestiä. Se, jonka synttäreitä olimme juhlineet, muisti loppukesästä: ”Niin joo, sullahan oli silloin ne synttärit melkein heti mun juhlien jälkeen. Onnea tälleen vähän myöhässä!” Vielä selvennyksenä tähän, että en kaipaa juhlia, hienouksia yms. vaan ihan arkisia juttuja, kuten kävelylle menoa, sitä että silloin tällöin nähtäisiin ja tehtäisiin vaikka ruokaa yhdessä ja vaihdettaisiin kuulumiset.

Olen viime aikoina kipuillut sinkkuudestani. Masentaa ja ahdistaa, kun omalle kohdalle ei vaan löydy sopivaa miestä, jonka kanssa asiat osuisi yksiin. Samaan aikaan ystäväni menevät elämässä eteenpäin ja ottavat niitä seuraavia askeleita, kuten menevät naimisiin. Sanoin tästä ahdistuksesta hiljattain kahdelle ystävälle, kun olimme saaneet pitkän vääntämisen jälkeen sovittua ajan lenkkeilyyn. Kumpikin vaan totesi, että ”on se harmi, kun joskus löydät miehen. Sun treffitarinoita on niin hauska kuunnella. Millaisille miehille säkin olet antanut mahdollisuuden, niin onpahan ainakin hauska tarina taas kuunneltavana treffien jälkeen. Tulee jotain piristystä, kun voi nauraa ja omassa suhteessa on vähän tylsää.” Voin sanoa, että tuntui tosi pahalta. Jos ystäväni haluaa löytää kumppanin, niin todellakin toivon, että hän löytää kumppanin. Näköjään minun yritykseni etsiä kumppani ovat sitten jotain hauskoja piristyksiä vähän tylsään arkeen. :/

Tästä tuli kunnon vuodatus, mutta ap:lle halusin sanoa, että samankaltaisia ihmisiä on olemassa. Älä lakkaa olemasta tuollainen kuin olet, olet varmasti kullanarvoinen ystävä. Toivottavasti ystäväsi ymmärtävät sen.

Kun olin kotona kahden pienen lapsen kanssa, "ystäväni" sanoi jota kuinkin näin: sun kanssa on niin helppo olla, kun ei tarvitse tuntea olevansa huonompi (hän viittasi tällä hetkeä aikaisempaan puheenaiheeseen, eli töihin palaavat ja/tai opiskelemaan lähteneet äititutut). "Mitäs me kotiäidit tänään, puhutaanko haalareista?" oli hänen lempi keskustelunaloituksensa. 

Toinen äiti-ihminen, jonka kanssa erehdyin viettämään aikaa totesi, että turhaan hän miehensä opinnäytetyöstä minulle mitään kertoo, kun "et sä näistä mitään ymmärrä." Maintsi vielä perään, että miehelleni voisikin kertoa aiheesta enemmän. Toinenkin äitituttu sanoi samaa, että mieheni ymmärtää sen hetkisestä keskustelunaiheesta varmasti enemmän kuin minä. 

Olen joutunut huomaamaan, että on ystäviä ja sitten on niitä, jotka jäävät jämä-ihmisiksi. Minä olen jälkimmäinen. Minkäänlainen yritys ei tuota sellaista lopputulosta, että saisi olla oma itsensä ilman alentamista, loukkaamista tai nälvimistä. Minä myös kaipaan lenkkiseuraa, ruoanlaittoseuraa yms. Sellaista ihan tavallista olemista, josta molemmat saa itselleen jotakin. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Haluaisin olla ap:n kaltaisen ihmisen ystävä. Olen kanssasi samanikäinen, mutta olen sinkku. Omassa ystäväpiirissäni vain yhdellä on lapsi, mutta vertaan tilannettasi siihen, kuinka ystävieni aika menee seurustelukumppanille / puolisolle. Minullakin on välillä tosi kiireistä vaikkapa töiden takia. Siitä huolimatta joustan ja sumplin aikataulut sopimaan, miten ystäville sopii.

Olen myös ollut tukena, kuunnellut, toiminut lohduttavana olkapäänä, apuna ties missä jne. Saan kuulla olevani hyvä ystävä ja ihanan empaattinen, että tulee hyvä olo olla seurassani. Olen viime aikoina havahtunut siihen, että moni ystävyyssuhteeni ei ole kovin vastavuoroinen, ei ole ollut pidempään aikaan. Minua kaivataan, kun halutaan jotain, mutta minun vuokseni ei olla valmiita näkemään kovin paljoa vaivaa.

Olen ollut järjestämässä kaikenlaisia yllätysjuhlia esim. synttäreitä. Välillä tulee olo, että kelpaan järjestämään, maksamaan osan juhlista ja antamaan lahjoja, mutta siinä se. Toivoisin, että joskus joku haluaisi järjestää minulle jotain samalla tavalla yllätyksenä ja ylipäätänsä viitsisi nähdä sen verran vaivaa, että haluaisi miettiä jotain erityisesti minua varten. Sen ei todellakaan tarvitsisi olla mikään iso asia, kunhan edes jotenkin muistettaisiin. Tähän liittyen kaiken huippu oli pari vuotta sitten, kun yhdelle kaveriporukan jäsenelle järjestettiin juhlat kodissani. Tämä siksi, ettemme saaneet juhlatilaa, jonka olisimme halunneet. Juhlien lopuksi synttärisankari totesi, että eihän sun synttäreihin ole pitkä aika, niin tehdään myös silloin jotain kivaa yhdessä ja järjestetään jotain. Syntymäpäivänäni tästä kyseisestä kaveriporukasta kukaan ei edes lähettänyt onnitteluviestiä. Se, jonka synttäreitä olimme juhlineet, muisti loppukesästä: ”Niin joo, sullahan oli silloin ne synttärit melkein heti mun juhlien jälkeen. Onnea tälleen vähän myöhässä!” Vielä selvennyksenä tähän, että en kaipaa juhlia, hienouksia yms. vaan ihan arkisia juttuja, kuten kävelylle menoa, sitä että silloin tällöin nähtäisiin ja tehtäisiin vaikka ruokaa yhdessä ja vaihdettaisiin kuulumiset.

Olen viime aikoina kipuillut sinkkuudestani. Masentaa ja ahdistaa, kun omalle kohdalle ei vaan löydy sopivaa miestä, jonka kanssa asiat osuisi yksiin. Samaan aikaan ystäväni menevät elämässä eteenpäin ja ottavat niitä seuraavia askeleita, kuten menevät naimisiin. Sanoin tästä ahdistuksesta hiljattain kahdelle ystävälle, kun olimme saaneet pitkän vääntämisen jälkeen sovittua ajan lenkkeilyyn. Kumpikin vaan totesi, että ”on se harmi, kun joskus löydät miehen. Sun treffitarinoita on niin hauska kuunnella. Millaisille miehille säkin olet antanut mahdollisuuden, niin onpahan ainakin hauska tarina taas kuunneltavana treffien jälkeen. Tulee jotain piristystä, kun voi nauraa ja omassa suhteessa on vähän tylsää.” Voin sanoa, että tuntui tosi pahalta. Jos ystäväni haluaa löytää kumppanin, niin todellakin toivon, että hän löytää kumppanin. Näköjään minun yritykseni etsiä kumppani ovat sitten jotain hauskoja piristyksiä vähän tylsään arkeen. :/

Tästä tuli kunnon vuodatus, mutta ap:lle halusin sanoa, että samankaltaisia ihmisiä on olemassa. Älä lakkaa olemasta tuollainen kuin olet, olet varmasti kullanarvoinen ystävä. Toivottavasti ystäväsi ymmärtävät sen.

Kun olin kotona kahden pienen lapsen kanssa, "ystäväni" sanoi jota kuinkin näin: sun kanssa on niin helppo olla, kun ei tarvitse tuntea olevansa huonompi (hän viittasi tällä hetkeä aikaisempaan puheenaiheeseen, eli töihin palaavat ja/tai opiskelemaan lähteneet äititutut). "Mitäs me kotiäidit tänään, puhutaanko haalareista?" oli hänen lempi keskustelunaloituksensa. 

Toinen äiti-ihminen, jonka kanssa erehdyin viettämään aikaa totesi, että turhaan hän miehensä opinnäytetyöstä minulle mitään kertoo, kun "et sä näistä mitään ymmärrä." Maintsi vielä perään, että miehelleni voisikin kertoa aiheesta enemmän. Toinenkin äitituttu sanoi samaa, että mieheni ymmärtää sen hetkisestä keskustelunaiheesta varmasti enemmän kuin minä. 

Olen joutunut huomaamaan, että on ystäviä ja sitten on niitä, jotka jäävät jämä-ihmisiksi. Minä olen jälkimmäinen. Minkäänlainen yritys ei tuota sellaista lopputulosta, että saisi olla oma itsensä ilman alentamista, loukkaamista tai nälvimistä. Minä myös kaipaan lenkkiseuraa, ruoanlaittoseuraa yms. Sellaista ihan tavallista olemista, josta molemmat saa itselleen jotakin. 

Kiinnitin huomioni tuohon ruuanlaittoseuraan...siis ihan oikeastiko joissain perheissä on perheen ulkopuolisia laittamassa heidän kanssaan ruokaa?  Mulla kävi viikon verran anoppi apuna, kun olin päässyt synnäriltä kotiin, mutta ei mulla ole koskaan ystävät tai kaverit tulleet laittamaan  mun kanssani perheelleni  ruokaa. 

Minä myös tekisin mieluummin spontaanisti jotakin, kuin yritän sopia kahden kuukauden päähän lenkkeilykerran. Juuri tänä iltana ei välttämättä ole mitään estettä lenkille, mutta kahden kuukauden päästä samalle illalle on voinut kertyä ties mitä menoa. 

Koen olevani tosi erilainen kuin moni muu vanhemmaksi tullut. Vaikka en välttämättä ihan suoraan ilmoittamatta kylään tulevista ihmisistä tykkää, niin lyhyellä varoitusajalla tapahtuvat jutut on usein parhaita. Uskallan myös sanoa, jos se hetki ei käy tai että olen liian väsynyt juuri nyt. 

Tykkäisin tehdä paljon enemmän asioita yhdessä toisten kanssa, kuin mitä nyt teen. Juuri tuollaisia juttuja, joista ap:kin puhua. Eikä se tarkoita, että lapseni ja mieheni eivät olisi minulle kaikkein tärkeintä, vaan he ovat. Mutta olen muutakin, kuin perheenäiti ja vaimo. Ja minulla olisi energiaa muuhunkin kuin tähän lapsiperhearkeen. Tai olisi halua jakaa osaa siitä myös muiden kanssa. 

Voisin istua läheisen ystävän tai sisaruksen lapsen lätkäpeliä katsomassa joskus, jos siinä samalla juteltaisiin niitä näitä. Voisin ottaa meille lounasvieraita tai iltapala-aikaan kyläilijöitä viikonloppuisin. Lähtisin mielelläni elokuviin joko lasteni kanssa tai ilman. Tai uimaan, tai metsäretkelle. Ja joo joo korona, mutta jos korona joskus olisi ohi. Voisin olla vastavuoroinen lastenhoitaja, että voitaisiin vuorotellen käydä puolisoiden kanssa syömässä (tai sinkku treffeillä) tai jouluostoksilla tai muuta vastaavaa. 

Tunnen olevani ihan vieraalta planeetalta, kun meidän perheellä ei ole joka päivä kiire eikä ole koko ajan valtavaa stressiä. Eikä meillä ole kuin yhdet isovanhemmat (miehen puolelta) ja siinä on meidän tukiverkot! Siitä huolimatta ei minua stressaa olla äiti, vaimo tai mikään muukaan. Se kalvaa sielua, että olen silti tosi yksinäinen välillä. Kaipaan aikuista seuraa muistakin kuin omasta puolisosta. 

Joka kirjoitti et ystävyyden voi heittää roskakoriin jos ystävä lähtee ulkomaille vuosiksi tai sairastuu. Huomaatko miten vaativa ystävä olet? Ystäväs ei jätä elämää elämättä sun vuoksi ja elä sun toiveides mukaan. Heitä ne ystäväs roskakoriin jos ei miellytä. Itsepä olet yksin jos vaadit heiltä asioita.

Vierailija kirjoitti:

Musta tuo on tosi erikoista että arvotat ihmisiä noin ja laitat kaverit puolison edelle! Voisiko se olla syy miksi olet sinkkukin nyt? Tietysti jos se ei haittaa sinua niin saat tehdä mitä vaan. Mutta erikoiselta kuulostaa. Teetkö siksi niin että olet tuntenut ystävät kauemmin?

Mulla menee kyllä niin että mies on paras ystävä, ja rakastaja, sen kanssa jaan elämän ja teen lapset yms. En ole koskaan saavuttanut kavereiden kanssa tuollaista läheisyyttä ja luotettavuutta. Mulla ei koskaan ollut parasta kaveria ja jos oli lapsena ne vaihtoi mut lennossa. Ja monet kaverit nuoruudessa puhui pahaa minusta tai kohteli kurjasti. En voisi luottaa sellaiseen ihan 100% kun eivät ole edes sukua. Miehen kanssa kunnolla sovitaan että nyt ollaan yhdessä eikä erota. Kaveruudet on häilyväisiä. Viihdyn ihan hyvin kotona ja olen tosi introvertti. Ehkä jos mulla olisi sellaisia kunnon ystäviä enemmän viettäisin heidän kanssaan aikaakin enemmän, mutta en ole heille prioriteetti, joten eivät hekään ole minulle. Kyllä panostan omaan perheeseen.

Pitkäaikaisin ystäväni on ollut elämässäni 23 vuotta. Toisiksi pitkäaikaisin 16 vuotta.

Näiden kahden kanssa ystävyys oli jo lapsena ja teininä sitä, että jos joku tuli ja tönäisi, hyökkäsi tämä ystävä kiusaajaa vastaan. Jos opettaja kohteli ystävääni epäoikeudenmukaisesti, nousin tätä puolustamaan. Sellaista ystävyyttä, että jos heistä jompikumpi jänistäisi juuri ennen häitään, minä ajaisin pakoautoa tai potkisin koko matkan sinne alttarille.

Jos tällainen ystävyys ei ole iso juttu, niin kai minä olen jotenkin outo.

Toinen näistä ystävistä asuu yli 300km päässä ja toinen samalla paikkakunnalla kuin minäkin. Hän on lapseton, minä en. Kaksi vuotta sitten hän keksi itselleen harrastuksen, joka menee systemaattisesti minun edelleni. Kuitenkin tarvitsee minua tuon tuosta auttelemaan, ja siinähän sitä samalla näkee ja jutustelee, mutta ei varmana onnistu jos yrittää ehdottaa yhtä iltaa, että istuttais vaan ja parannettaisiin maailmaa kuten aina ennen. Seuraavana aamuna sitten soittaa ja kertoo tunnin ajan kuinka meni taas hienosti harrastuksessa, ja kun alan kertomaan "tuosta tuli mieleen, että et muuten usko mitä mulle eilen tap.." niin hän keskeyttää sanoakseen, että nyt täytyy lopettaa kun hommaa riittää, hei hei!

Ap