Lue keskustelun säännöt.
Kun aikuisuus tulee ystävyyden tielle
05.10.2020 |
Olenkohan ainoa, jota harmittaa ystävyyssuhteiden raju muuttuminen sitä mukaan, mitä vanhemmaksi tulee.
Lapsuudessa ja nuoruudessa ystävät oli erittäin tärkeä osa elämää. Nyt kohta 30-vuotiaana huomaa, että aikuisuus/elämä on tullut tielle - lähinnä muilla.
Itse en ole osannut päästää ystävistä irti edes lasten tulon myötä. Edelleen haluaisin viettää aikaa heidän kanssaan useammin kuin kerran 2 - 3 kuukaudessa. Itse asiassa ihanne olisi, jos pääsisi ystävän kanssa viettämään aikaa jopa viikottain. Sen ei tarvitse olla mitään sen ihmeellisempää, tyyliin käydä yhdessä lenkillä, kutsua syömään ilman mitään pönötystä (eli ei olisi kyseessä mikään neljän tähden illallinen, vaan vaikka lounas ja sohvalla röhnötystä syönnin päälle) tai mennä jonkun luokse haravoimaan ja samalla puida viikon kuulumisia.
Olen kuitenkin huomannut viimeisen parin kolmen vuoden aikana, että ystävillä mikä tahansa menee ystävien edelle. Puoliso, harrastus, perheen yhteinen aika - aivan kuin sitä ei viikon jokaisena päivänä niitä puolison ja lasten naamoja katsele, tai olisi maailman loppu jättää silloin tällöin se ryhmäjumppa väliin ja käydä sen sijaan piiiitkällä kävelylenkillä ystävän kanssa.
Itse nimenomaan kaipaan taukoa kodista ja perheestä, ja yleensä joutuu yksinään jotain keksimään. Kaikilla on arvojärjestys aivan eri maata kuin itsellä. Mulla tähän asti etusijalla ollut lapset, sitten ystävät ja sitten vasta puoliso (tosin nykyään olen sinkku ollut noin vuoden päivät, mutta ennen sitä).
Minuun ottavat yhteyttä lähinnä silloin, kun heillä on jokin kriisi tai tarvitsevat palvelusta. Tätä tapahtuu usein, saatetaan keskellä yötä soittaa, että tule hakemaan hänet paikasta x kun riita miehen kanssa, tai pyydetään muuttoavuksi viikonloppuna jolloin perun mahdolliset omat menoni.
Toisinpäin asia ei enää toimi. Ystävyyssuhteet ovat muuttuneet yksipuolisiksi: minä vain annan ja minä olen erittäin hyvä YSTÄVÄ, mutta minulle ei sitä kukaan enää ole. Ennen se toimi kuten kuuluukin, nykyään ei.
Kaipaan niitä aikoja, kun ei tarvinnut kalenterista varata hetkeä tavata ystäviä. Tottakai aikuisena työ ja perhe vie aikaa ja jaksamista, mutta itselle tosiaan juuri ystävät ovat se henkireikä tylsästä aikuisten arjesta.
Vaikka kutsuisin kuukausia etukäteen vaikkapa syntymäpäiväjuhliin ystäviä, ei suurin osa osaa sanoa kuin että katsotaan lähempänä ja sitten lähempänä onkin Jaskan 5v jääkiekkopeliä, jota on pakko olla katsomassa kuten seuraavanakin päivänä jne.
Olenko tosiaan ainoa aikuinen ihminen, jolle ystävyys on edelleen niin tärkeä asia, ettei heti keksi lasten lisäksi mitään, mikä heidän edelleen menisi? Olenko ainoa, joka tietää kuinka yksinäistä on olla hyvä ystävä monelle, mutta heistä yksikään ei halua olla itse hyvä ystävä? Olenko todella lapsellinen, kun en osannut kasvaa aikuiseksi oikein?
Kommentit (422)
Se on vähän leffamainen kommenttikin että tosiystävät pysyy mutta miehet vaihtuu, pyh eihän se niin mene ollenkaan ja tosi vähättelevä kommentti niitä miesystäviä kohtaan (jos siis on hyvä miesystävä ja suhde). Jos on joku petturimies niin sittenhän tuollaisilla kommenteilla voi lohduttautua ja piristää itseään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ja en mä tiedä miksi se on niin, että onko se vaan suomalainen juttu vai riippuuko ihan ihmisestä. Oon tavannut joskus ihmisiä jotka puhuu että ystävät on heille kuin toinen perhe. Mietin vaan että onpa ihanaa, mutta ei ole omalle kohdalle sattunut ja olen antanut sen asian olla. Kyllä se sinkkuna harmitti ettei ole sellaisia ystäviä.
Niinpä. Itselläni ei ole sitä omaa perhettä. Äiti on alkoholisti, isä lähti kauan sitten uuden naisen matkaan, enkä kuulu heidän perheeseensä mitenkään. Sisaruksia ei ole, isovanhemmat kuolleet kauan sitten. Minulla on mies ja lapset, ja ei muuta. Miehellä on oma perheensä, mutta en osaa mieltää itseäni osaksi sitä. Johtuu varmaan lapsuuden traumoista. Ja samoista traumoista saa varmaan osittain syyttää sitäkin, että ei ole niitä ystäviäkään. Ehkä olen hankala ihminen, liian erilainen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
tupakkaringissä yläasteella? kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Haluaisin olla ap:n kaltaisen ihmisen ystävä. Olen kanssasi samanikäinen, mutta olen sinkku. Omassa ystäväpiirissäni vain yhdellä on lapsi, mutta vertaan tilannettasi siihen, kuinka ystävieni aika menee seurustelukumppanille / puolisolle. Minullakin on välillä tosi kiireistä vaikkapa töiden takia. Siitä huolimatta joustan ja sumplin aikataulut sopimaan, miten ystäville sopii.
Olen myös ollut tukena, kuunnellut, toiminut lohduttavana olkapäänä, apuna ties missä jne. Saan kuulla olevani hyvä ystävä ja ihanan empaattinen, että tulee hyvä olo olla seurassani. Olen viime aikoina havahtunut siihen, että moni ystävyyssuhteeni ei ole kovin vastavuoroinen, ei ole ollut pidempään aikaan. Minua kaivataan, kun halutaan jotain, mutta minun vuokseni ei olla valmiita näkemään kovin paljoa vaivaa.
Olen ollut järjestämässä kaikenlaisia yllätysjuhlia esim. synttäreitä. Välillä tulee olo, että kelpaan järjestämään, maksamaan osan juhlista ja antamaan lahjoja, mutta siinä se. Toivoisin, että joskus joku haluaisi järjestää minulle jotain samalla tavalla yllätyksenä ja ylipäätänsä viitsisi nähdä sen verran vaivaa, että haluaisi miettiä jotain erityisesti minua varten. Sen ei todellakaan tarvitsisi olla mikään iso asia, kunhan edes jotenkin muistettaisiin. Tähän liittyen kaiken huippu oli pari vuotta sitten, kun yhdelle kaveriporukan jäsenelle järjestettiin juhlat kodissani. Tämä siksi, ettemme saaneet juhlatilaa, jonka olisimme halunneet. Juhlien lopuksi synttärisankari totesi, että eihän sun synttäreihin ole pitkä aika, niin tehdään myös silloin jotain kivaa yhdessä ja järjestetään jotain. Syntymäpäivänäni tästä kyseisestä kaveriporukasta kukaan ei edes lähettänyt onnitteluviestiä. Se, jonka synttäreitä olimme juhlineet, muisti loppukesästä: ”Niin joo, sullahan oli silloin ne synttärit melkein heti mun juhlien jälkeen. Onnea tälleen vähän myöhässä!” Vielä selvennyksenä tähän, että en kaipaa juhlia, hienouksia yms. vaan ihan arkisia juttuja, kuten kävelylle menoa, sitä että silloin tällöin nähtäisiin ja tehtäisiin vaikka ruokaa yhdessä ja vaihdettaisiin kuulumiset.
Olen viime aikoina kipuillut sinkkuudestani. Masentaa ja ahdistaa, kun omalle kohdalle ei vaan löydy sopivaa miestä, jonka kanssa asiat osuisi yksiin. Samaan aikaan ystäväni menevät elämässä eteenpäin ja ottavat niitä seuraavia askeleita, kuten menevät naimisiin. Sanoin tästä ahdistuksesta hiljattain kahdelle ystävälle, kun olimme saaneet pitkän vääntämisen jälkeen sovittua ajan lenkkeilyyn. Kumpikin vaan totesi, että ”on se harmi, kun joskus löydät miehen. Sun treffitarinoita on niin hauska kuunnella. Millaisille miehille säkin olet antanut mahdollisuuden, niin onpahan ainakin hauska tarina taas kuunneltavana treffien jälkeen. Tulee jotain piristystä, kun voi nauraa ja omassa suhteessa on vähän tylsää.” Voin sanoa, että tuntui tosi pahalta. Jos ystäväni haluaa löytää kumppanin, niin todellakin toivon, että hän löytää kumppanin. Näköjään minun yritykseni etsiä kumppani ovat sitten jotain hauskoja piristyksiä vähän tylsään arkeen. :/
Tästä tuli kunnon vuodatus, mutta ap:lle halusin sanoa, että samankaltaisia ihmisiä on olemassa. Älä lakkaa olemasta tuollainen kuin olet, olet varmasti kullanarvoinen ystävä. Toivottavasti ystäväsi ymmärtävät sen.
Kun olin kotona kahden pienen lapsen kanssa, "ystäväni" sanoi jota kuinkin näin: sun kanssa on niin helppo olla, kun ei tarvitse tuntea olevansa huonompi (hän viittasi tällä hetkeä aikaisempaan puheenaiheeseen, eli töihin palaavat ja/tai opiskelemaan lähteneet äititutut). "Mitäs me kotiäidit tänään, puhutaanko haalareista?" oli hänen lempi keskustelunaloituksensa.
Toinen äiti-ihminen, jonka kanssa erehdyin viettämään aikaa totesi, että turhaan hän miehensä opinnäytetyöstä minulle mitään kertoo, kun "et sä näistä mitään ymmärrä." Maintsi vielä perään, että miehelleni voisikin kertoa aiheesta enemmän. Toinenkin äitituttu sanoi samaa, että mieheni ymmärtää sen hetkisestä keskustelunaiheesta varmasti enemmän kuin minä.
Olen joutunut huomaamaan, että on ystäviä ja sitten on niitä, jotka jäävät jämä-ihmisiksi. Minä olen jälkimmäinen. Minkäänlainen yritys ei tuota sellaista lopputulosta, että saisi olla oma itsensä ilman alentamista, loukkaamista tai nälvimistä. Minä myös kaipaan lenkkiseuraa, ruoanlaittoseuraa yms. Sellaista ihan tavallista olemista, josta molemmat saa itselleen jotakin.
Mainitsiko mitä opinnäytetyö koski?
Missä olette oikein tutustuneet?
Ala-asteella?????
1. Puutekniikkaa
2. Leikkipuistossa pienten lastemme kanssa
Tommosesta hermostuit?
En minäkään ymmärrä puutekniikkaa..
Olisi siitä silti ehkä vartin keskustelun saanut.
Esim:
Voiko laminaatin päälle maalata?
Voiko lakatun parketin päälle maalata hiomatta?
Mikä hänestä tulee kun valmistuu?
Mikä sai valitsemaan kyseisen alan?
Riittääkö suomessa puuta pohjoiseen rakennettavaan suureen sellutehtaaseen?
Mitä mieltä on siitä että puuteollisuus ei kuulu enää liiton piiriin?
Jutellaanko kurahaalareista?
Osaisin vastata noista jokaiseen kysymykseen, enkä ole puutekniikan insinööri ja olen vieläpä nainen. Kaksi viimeistä kysymystä on sitä paitsi mielenkiintoisia.
Viimeinen kysymys ei. Voisiko olla, että jotkut meistä kokee sen halventavana, että kotona lapsen kanssa olo tekee äidistä automaattisesti idiootin jonkun mielestä?
Mielestäni olisi voinut käydä ihan keskustelua noin puuhun liittyen.
Sitten olisi voinut puhua lapsista ja ap:n mielenkiinnon aiheista?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ja en mä tiedä miksi se on niin, että onko se vaan suomalainen juttu vai riippuuko ihan ihmisestä. Oon tavannut joskus ihmisiä jotka puhuu että ystävät on heille kuin toinen perhe. Mietin vaan että onpa ihanaa, mutta ei ole omalle kohdalle sattunut ja olen antanut sen asian olla. Kyllä se sinkkuna harmitti ettei ole sellaisia ystäviä.
Niinpä. Itselläni ei ole sitä omaa perhettä. Äiti on alkoholisti, isä lähti kauan sitten uuden naisen matkaan, enkä kuulu heidän perheeseensä mitenkään. Sisaruksia ei ole, isovanhemmat kuolleet kauan sitten. Minulla on mies ja lapset, ja ei muuta. Miehellä on oma perheensä, mutta en osaa mieltää itseäni osaksi sitä. Johtuu varmaan lapsuuden traumoista. Ja samoista traumoista saa varmaan osittain syyttää sitäkin, että ei ole niitä ystäviäkään. Ehkä olen hankala ihminen, liian erilainen.
Itselläkin omaan perheeseen vaikeat suhteet. Joten kyllä jos tulevaisuudessa saadaan lapsia niin mun oma perhe on se mun tukisatama. Joku sanoi että veri on vettä sakeampaa. Niin kai se on, tuntuu olevan. Ja mieleen on jäänyt ikuisiksi ajoiksi kommentti joltain foorumilta, samanlaisesta ketjusta missä joku murehti ystäviensä välinpitämättömyyttä: ”pitääkö mun itse synnyttää ihmiset jotka välittää musta”. Hän sitten teki niin, ja hankki rakastavan perheen. Kun ei ystävistä siihen ole.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itse tunnustan että ystävät ovat lapsien myötä jääneet, syynä oma uupumus. Molemmat lapset ovat ihania, mutta erittäin eloisia ja aktiivisia, ja imevät minusta jatkuvalla touhottamisellaan ja höpöttämisellään kaikki mehut. Palaudun vain hiljaisuudessa, ja yksin, ja pyrin järjestämään itselleni yksinoloa aina kun se on mahdollista. Itseänikin harmittaa, mutta valitettavasti minusta ei tässä elämäntilanteessa riitä mitään muille kuin perheelle.
Muistan, kun yhden kaverini nuorin lapsi oli pieni, ja oli juuri kaikesta ihanuudestaan huolimatta hyvin energinen ja voimia vievä. Kaveri valitti väsymystään ja haikaili paikkaa, jossa saisi edes yhden päivän tai yön olla rauhassa. Ehdotin, että tulisi meille viikonloppuna, kun lapset ovat menossa mummolaan yökylään ja mies työmatkalla. Painotin, että meidän ei tarvitse tehdä mitään, hän voi vaikka vaan nukkua, tai voidaan vaan istua hiljaa ja katsoa telkkaria.
No ei käynyt kun mies olisi kuulemma pahoittanut mielensä asiasta.Ap
Mulla alkaa epäilyttämään näistä sinun miessuhdekuvailuista, että olet trolli tao sitten teidän kaveriporukka on kyllä ollut umpisurkea ukkojen valinnassa. En kyllä tunnista tätä ilmiötä omasta elämästä tai ystäväpiiristä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
tupakkaringissä yläasteella? kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Haluaisin olla ap:n kaltaisen ihmisen ystävä. Olen kanssasi samanikäinen, mutta olen sinkku. Omassa ystäväpiirissäni vain yhdellä on lapsi, mutta vertaan tilannettasi siihen, kuinka ystävieni aika menee seurustelukumppanille / puolisolle. Minullakin on välillä tosi kiireistä vaikkapa töiden takia. Siitä huolimatta joustan ja sumplin aikataulut sopimaan, miten ystäville sopii.
Olen myös ollut tukena, kuunnellut, toiminut lohduttavana olkapäänä, apuna ties missä jne. Saan kuulla olevani hyvä ystävä ja ihanan empaattinen, että tulee hyvä olo olla seurassani. Olen viime aikoina havahtunut siihen, että moni ystävyyssuhteeni ei ole kovin vastavuoroinen, ei ole ollut pidempään aikaan. Minua kaivataan, kun halutaan jotain, mutta minun vuokseni ei olla valmiita näkemään kovin paljoa vaivaa.
Olen ollut järjestämässä kaikenlaisia yllätysjuhlia esim. synttäreitä. Välillä tulee olo, että kelpaan järjestämään, maksamaan osan juhlista ja antamaan lahjoja, mutta siinä se. Toivoisin, että joskus joku haluaisi järjestää minulle jotain samalla tavalla yllätyksenä ja ylipäätänsä viitsisi nähdä sen verran vaivaa, että haluaisi miettiä jotain erityisesti minua varten. Sen ei todellakaan tarvitsisi olla mikään iso asia, kunhan edes jotenkin muistettaisiin. Tähän liittyen kaiken huippu oli pari vuotta sitten, kun yhdelle kaveriporukan jäsenelle järjestettiin juhlat kodissani. Tämä siksi, ettemme saaneet juhlatilaa, jonka olisimme halunneet. Juhlien lopuksi synttärisankari totesi, että eihän sun synttäreihin ole pitkä aika, niin tehdään myös silloin jotain kivaa yhdessä ja järjestetään jotain. Syntymäpäivänäni tästä kyseisestä kaveriporukasta kukaan ei edes lähettänyt onnitteluviestiä. Se, jonka synttäreitä olimme juhlineet, muisti loppukesästä: ”Niin joo, sullahan oli silloin ne synttärit melkein heti mun juhlien jälkeen. Onnea tälleen vähän myöhässä!” Vielä selvennyksenä tähän, että en kaipaa juhlia, hienouksia yms. vaan ihan arkisia juttuja, kuten kävelylle menoa, sitä että silloin tällöin nähtäisiin ja tehtäisiin vaikka ruokaa yhdessä ja vaihdettaisiin kuulumiset.
Olen viime aikoina kipuillut sinkkuudestani. Masentaa ja ahdistaa, kun omalle kohdalle ei vaan löydy sopivaa miestä, jonka kanssa asiat osuisi yksiin. Samaan aikaan ystäväni menevät elämässä eteenpäin ja ottavat niitä seuraavia askeleita, kuten menevät naimisiin. Sanoin tästä ahdistuksesta hiljattain kahdelle ystävälle, kun olimme saaneet pitkän vääntämisen jälkeen sovittua ajan lenkkeilyyn. Kumpikin vaan totesi, että ”on se harmi, kun joskus löydät miehen. Sun treffitarinoita on niin hauska kuunnella. Millaisille miehille säkin olet antanut mahdollisuuden, niin onpahan ainakin hauska tarina taas kuunneltavana treffien jälkeen. Tulee jotain piristystä, kun voi nauraa ja omassa suhteessa on vähän tylsää.” Voin sanoa, että tuntui tosi pahalta. Jos ystäväni haluaa löytää kumppanin, niin todellakin toivon, että hän löytää kumppanin. Näköjään minun yritykseni etsiä kumppani ovat sitten jotain hauskoja piristyksiä vähän tylsään arkeen. :/
Tästä tuli kunnon vuodatus, mutta ap:lle halusin sanoa, että samankaltaisia ihmisiä on olemassa. Älä lakkaa olemasta tuollainen kuin olet, olet varmasti kullanarvoinen ystävä. Toivottavasti ystäväsi ymmärtävät sen.
Kun olin kotona kahden pienen lapsen kanssa, "ystäväni" sanoi jota kuinkin näin: sun kanssa on niin helppo olla, kun ei tarvitse tuntea olevansa huonompi (hän viittasi tällä hetkeä aikaisempaan puheenaiheeseen, eli töihin palaavat ja/tai opiskelemaan lähteneet äititutut). "Mitäs me kotiäidit tänään, puhutaanko haalareista?" oli hänen lempi keskustelunaloituksensa.
Toinen äiti-ihminen, jonka kanssa erehdyin viettämään aikaa totesi, että turhaan hän miehensä opinnäytetyöstä minulle mitään kertoo, kun "et sä näistä mitään ymmärrä." Maintsi vielä perään, että miehelleni voisikin kertoa aiheesta enemmän. Toinenkin äitituttu sanoi samaa, että mieheni ymmärtää sen hetkisestä keskustelunaiheesta varmasti enemmän kuin minä.
Olen joutunut huomaamaan, että on ystäviä ja sitten on niitä, jotka jäävät jämä-ihmisiksi. Minä olen jälkimmäinen. Minkäänlainen yritys ei tuota sellaista lopputulosta, että saisi olla oma itsensä ilman alentamista, loukkaamista tai nälvimistä. Minä myös kaipaan lenkkiseuraa, ruoanlaittoseuraa yms. Sellaista ihan tavallista olemista, josta molemmat saa itselleen jotakin.
Mainitsiko mitä opinnäytetyö koski?
Missä olette oikein tutustuneet?
Ala-asteella?????
1. Puutekniikkaa
2. Leikkipuistossa pienten lastemme kanssa
Tommosesta hermostuit?
En minäkään ymmärrä puutekniikkaa..
Olisi siitä silti ehkä vartin keskustelun saanut.
Esim:
Voiko laminaatin päälle maalata?
Voiko lakatun parketin päälle maalata hiomatta?
Mikä hänestä tulee kun valmistuu?
Mikä sai valitsemaan kyseisen alan?
Riittääkö suomessa puuta pohjoiseen rakennettavaan suureen sellutehtaaseen?
Mitä mieltä on siitä että puuteollisuus ei kuulu enää liiton piiriin?
Jutellaanko kurahaalareista?
Osaisin vastata noista jokaiseen kysymykseen, enkä ole puutekniikan insinööri ja olen vieläpä nainen. Kaksi viimeistä kysymystä on sitä paitsi mielenkiintoisia.
Viimeinen kysymys ei. Voisiko olla, että jotkut meistä kokee sen halventavana, että kotona lapsen kanssa olo tekee äidistä automaattisesti idiootin jonkun mielestä?
Mielestäni olisi voinut käydä ihan keskustelua noin puuhun liittyen.
Sitten olisi voinut puhua lapsista ja ap:n mielenkiinnon aiheista?
Ehkei hän itse pitänyt aihetta kiinnostavana yhtään tai osannut selittää hänen gradun aihetta, joten vaihtoi vaan aihetta. Ei minustakaan suuttumisen arvoinen asia, mutta uskon että muuten nälvimistä kyllä tapahtuu.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
tupakkaringissä yläasteella? kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Haluaisin olla ap:n kaltaisen ihmisen ystävä. Olen kanssasi samanikäinen, mutta olen sinkku. Omassa ystäväpiirissäni vain yhdellä on lapsi, mutta vertaan tilannettasi siihen, kuinka ystävieni aika menee seurustelukumppanille / puolisolle. Minullakin on välillä tosi kiireistä vaikkapa töiden takia. Siitä huolimatta joustan ja sumplin aikataulut sopimaan, miten ystäville sopii.
Olen myös ollut tukena, kuunnellut, toiminut lohduttavana olkapäänä, apuna ties missä jne. Saan kuulla olevani hyvä ystävä ja ihanan empaattinen, että tulee hyvä olo olla seurassani. Olen viime aikoina havahtunut siihen, että moni ystävyyssuhteeni ei ole kovin vastavuoroinen, ei ole ollut pidempään aikaan. Minua kaivataan, kun halutaan jotain, mutta minun vuokseni ei olla valmiita näkemään kovin paljoa vaivaa.
Olen ollut järjestämässä kaikenlaisia yllätysjuhlia esim. synttäreitä. Välillä tulee olo, että kelpaan järjestämään, maksamaan osan juhlista ja antamaan lahjoja, mutta siinä se. Toivoisin, että joskus joku haluaisi järjestää minulle jotain samalla tavalla yllätyksenä ja ylipäätänsä viitsisi nähdä sen verran vaivaa, että haluaisi miettiä jotain erityisesti minua varten. Sen ei todellakaan tarvitsisi olla mikään iso asia, kunhan edes jotenkin muistettaisiin. Tähän liittyen kaiken huippu oli pari vuotta sitten, kun yhdelle kaveriporukan jäsenelle järjestettiin juhlat kodissani. Tämä siksi, ettemme saaneet juhlatilaa, jonka olisimme halunneet. Juhlien lopuksi synttärisankari totesi, että eihän sun synttäreihin ole pitkä aika, niin tehdään myös silloin jotain kivaa yhdessä ja järjestetään jotain. Syntymäpäivänäni tästä kyseisestä kaveriporukasta kukaan ei edes lähettänyt onnitteluviestiä. Se, jonka synttäreitä olimme juhlineet, muisti loppukesästä: ”Niin joo, sullahan oli silloin ne synttärit melkein heti mun juhlien jälkeen. Onnea tälleen vähän myöhässä!” Vielä selvennyksenä tähän, että en kaipaa juhlia, hienouksia yms. vaan ihan arkisia juttuja, kuten kävelylle menoa, sitä että silloin tällöin nähtäisiin ja tehtäisiin vaikka ruokaa yhdessä ja vaihdettaisiin kuulumiset.
Olen viime aikoina kipuillut sinkkuudestani. Masentaa ja ahdistaa, kun omalle kohdalle ei vaan löydy sopivaa miestä, jonka kanssa asiat osuisi yksiin. Samaan aikaan ystäväni menevät elämässä eteenpäin ja ottavat niitä seuraavia askeleita, kuten menevät naimisiin. Sanoin tästä ahdistuksesta hiljattain kahdelle ystävälle, kun olimme saaneet pitkän vääntämisen jälkeen sovittua ajan lenkkeilyyn. Kumpikin vaan totesi, että ”on se harmi, kun joskus löydät miehen. Sun treffitarinoita on niin hauska kuunnella. Millaisille miehille säkin olet antanut mahdollisuuden, niin onpahan ainakin hauska tarina taas kuunneltavana treffien jälkeen. Tulee jotain piristystä, kun voi nauraa ja omassa suhteessa on vähän tylsää.” Voin sanoa, että tuntui tosi pahalta. Jos ystäväni haluaa löytää kumppanin, niin todellakin toivon, että hän löytää kumppanin. Näköjään minun yritykseni etsiä kumppani ovat sitten jotain hauskoja piristyksiä vähän tylsään arkeen. :/
Tästä tuli kunnon vuodatus, mutta ap:lle halusin sanoa, että samankaltaisia ihmisiä on olemassa. Älä lakkaa olemasta tuollainen kuin olet, olet varmasti kullanarvoinen ystävä. Toivottavasti ystäväsi ymmärtävät sen.
Kun olin kotona kahden pienen lapsen kanssa, "ystäväni" sanoi jota kuinkin näin: sun kanssa on niin helppo olla, kun ei tarvitse tuntea olevansa huonompi (hän viittasi tällä hetkeä aikaisempaan puheenaiheeseen, eli töihin palaavat ja/tai opiskelemaan lähteneet äititutut). "Mitäs me kotiäidit tänään, puhutaanko haalareista?" oli hänen lempi keskustelunaloituksensa.
Toinen äiti-ihminen, jonka kanssa erehdyin viettämään aikaa totesi, että turhaan hän miehensä opinnäytetyöstä minulle mitään kertoo, kun "et sä näistä mitään ymmärrä." Maintsi vielä perään, että miehelleni voisikin kertoa aiheesta enemmän. Toinenkin äitituttu sanoi samaa, että mieheni ymmärtää sen hetkisestä keskustelunaiheesta varmasti enemmän kuin minä.
Olen joutunut huomaamaan, että on ystäviä ja sitten on niitä, jotka jäävät jämä-ihmisiksi. Minä olen jälkimmäinen. Minkäänlainen yritys ei tuota sellaista lopputulosta, että saisi olla oma itsensä ilman alentamista, loukkaamista tai nälvimistä. Minä myös kaipaan lenkkiseuraa, ruoanlaittoseuraa yms. Sellaista ihan tavallista olemista, josta molemmat saa itselleen jotakin.
Mainitsiko mitä opinnäytetyö koski?
Missä olette oikein tutustuneet?
Ala-asteella?????
1. Puutekniikkaa
2. Leikkipuistossa pienten lastemme kanssa
Tommosesta hermostuit?
En minäkään ymmärrä puutekniikkaa..
Olisi siitä silti ehkä vartin keskustelun saanut.
Esim:
Voiko laminaatin päälle maalata?
Voiko lakatun parketin päälle maalata hiomatta?
Mikä hänestä tulee kun valmistuu?
Mikä sai valitsemaan kyseisen alan?
Riittääkö suomessa puuta pohjoiseen rakennettavaan suureen sellutehtaaseen?
Mitä mieltä on siitä että puuteollisuus ei kuulu enää liiton piiriin?
Jutellaanko kurahaalareista?
Osaisin vastata noista jokaiseen kysymykseen, enkä ole puutekniikan insinööri ja olen vieläpä nainen. Kaksi viimeistä kysymystä on sitä paitsi mielenkiintoisia.
Viimeinen kysymys ei. Voisiko olla, että jotkut meistä kokee sen halventavana, että kotona lapsen kanssa olo tekee äidistä automaattisesti idiootin jonkun mielestä?
Mielestäni olisi voinut käydä ihan keskustelua noin puuhun liittyen.
Sitten olisi voinut puhua lapsista ja ap:n mielenkiinnon aiheista?
En ole ap, kenen "ystävät" noita kommentteja laukoi, vaan ihan ohi tässä ketjussa. Mutta siis kommentti katkaisi kyllä kaiken keskustelun siitä. Eli oletus, että en ymmärrä a) puutekniikasta edes sen vertaa, etten osaisi kysyä mitään tarkentavaa ja b) en ymmärrä opinnäytetöiden tekemisestä yhtään mitään, että turha minulle jutella niistä sitten.
En ole itse koskaan sanonut toiselle ihmiselle, että "turha näistä on sulle selittää, kun et sä näistä mitään tajua". Minusta se on tökeröä. Toisaalta, olen turhautunut useamman kerran ihmisiin, jotka tulevat mielenkiintoni kohteisiin toteamaan, että heitä ei kiinnosta ja he eivät tajua. Mutta silloinkaan en ole sanonut mitään toista loukkaavaa.
Edelleen. Olen eri planeetalta muiden kanssa :(
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ja en mä tiedä miksi se on niin, että onko se vaan suomalainen juttu vai riippuuko ihan ihmisestä. Oon tavannut joskus ihmisiä jotka puhuu että ystävät on heille kuin toinen perhe. Mietin vaan että onpa ihanaa, mutta ei ole omalle kohdalle sattunut ja olen antanut sen asian olla. Kyllä se sinkkuna harmitti ettei ole sellaisia ystäviä.
Tuonkin voi tulkita monella tavalla. Ja miettiä, mitä se käytännössä lopulta tarkoittaa? Mä en esim lähtisi rahoittamaan yhdenkään ystäväni asuntoa, mutta omalle lapselleni ostin ensiasunnon. En myöskään testamenttaisi omaisuuttani ystävilleni. Enkä irtisanoutuisi työstäni voidakseni ryhtyä omaishoitajaksi jollekin ystävälleni. Joku saattaa tarkoittaa tuolla esim vain sitä, että joulut vietetään ystävän kanssa. Eli asiat, joita yleensä tehdään perheen kanssa, tehdäänkin ystävien kanssa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ja en mä tiedä miksi se on niin, että onko se vaan suomalainen juttu vai riippuuko ihan ihmisestä. Oon tavannut joskus ihmisiä jotka puhuu että ystävät on heille kuin toinen perhe. Mietin vaan että onpa ihanaa, mutta ei ole omalle kohdalle sattunut ja olen antanut sen asian olla. Kyllä se sinkkuna harmitti ettei ole sellaisia ystäviä.
Tuonkin voi tulkita monella tavalla. Ja miettiä, mitä se käytännössä lopulta tarkoittaa? Mä en esim lähtisi rahoittamaan yhdenkään ystäväni asuntoa, mutta omalle lapselleni ostin ensiasunnon. En myöskään testamenttaisi omaisuuttani ystävilleni. Enkä irtisanoutuisi työstäni voidakseni ryhtyä omaishoitajaksi jollekin ystävälleni. Joku saattaa tarkoittaa tuolla esim vain sitä, että joulut vietetään ystävän kanssa. Eli asiat, joita yleensä tehdään perheen kanssa, tehdäänkin ystävien kanssa.
Itse olen ainakin tulkinnut vain että ovat todella läheisiä, ehkä juuri viettävät jouluja yhdessä, laina-asioita en ole miettinyt mutta tuskimpa tosiaan siinä mielessä pitävät perheenä ystäviään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itse tunnustan että ystävät ovat lapsien myötä jääneet, syynä oma uupumus. Molemmat lapset ovat ihania, mutta erittäin eloisia ja aktiivisia, ja imevät minusta jatkuvalla touhottamisellaan ja höpöttämisellään kaikki mehut. Palaudun vain hiljaisuudessa, ja yksin, ja pyrin järjestämään itselleni yksinoloa aina kun se on mahdollista. Itseänikin harmittaa, mutta valitettavasti minusta ei tässä elämäntilanteessa riitä mitään muille kuin perheelle.
Muistan, kun yhden kaverini nuorin lapsi oli pieni, ja oli juuri kaikesta ihanuudestaan huolimatta hyvin energinen ja voimia vievä. Kaveri valitti väsymystään ja haikaili paikkaa, jossa saisi edes yhden päivän tai yön olla rauhassa. Ehdotin, että tulisi meille viikonloppuna, kun lapset ovat menossa mummolaan yökylään ja mies työmatkalla. Painotin, että meidän ei tarvitse tehdä mitään, hän voi vaikka vaan nukkua, tai voidaan vaan istua hiljaa ja katsoa telkkaria.
No ei käynyt kun mies olisi kuulemma pahoittanut mielensä asiasta.Ap
Huomaan, ettet ehkä ihan ymmärrä minkälaisesta kuormittumisesta minun, ja varmaankin myös ystäväsi tilanteessa on kyse. Minä en koe, enkä pystyisi kokemaan olevani rauhassa kylässä jonkun luona. Kyläily sisältää toisen huomioonottamista, ja pienten lasten kanssa eläminen on juuri sitä, että huomioit heidät koko ajan, taukoamatta, 24/7. Se, mitä kaipaa levätäkseen, on sitä ettei tarvitse edes tiedostaa kenenkään toisen ihmisen olemassaoloa tai hänen tarpeitaan. Kylässä tähän ei ole mitään mahdollisuutta, paitsi jos on luonteeltaan vähän röyhkeä. Itse en osaa olla.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itse tunnustan että ystävät ovat lapsien myötä jääneet, syynä oma uupumus. Molemmat lapset ovat ihania, mutta erittäin eloisia ja aktiivisia, ja imevät minusta jatkuvalla touhottamisellaan ja höpöttämisellään kaikki mehut. Palaudun vain hiljaisuudessa, ja yksin, ja pyrin järjestämään itselleni yksinoloa aina kun se on mahdollista. Itseänikin harmittaa, mutta valitettavasti minusta ei tässä elämäntilanteessa riitä mitään muille kuin perheelle.
Muistan, kun yhden kaverini nuorin lapsi oli pieni, ja oli juuri kaikesta ihanuudestaan huolimatta hyvin energinen ja voimia vievä. Kaveri valitti väsymystään ja haikaili paikkaa, jossa saisi edes yhden päivän tai yön olla rauhassa. Ehdotin, että tulisi meille viikonloppuna, kun lapset ovat menossa mummolaan yökylään ja mies työmatkalla. Painotin, että meidän ei tarvitse tehdä mitään, hän voi vaikka vaan nukkua, tai voidaan vaan istua hiljaa ja katsoa telkkaria.
No ei käynyt kun mies olisi kuulemma pahoittanut mielensä asiasta.Ap
Mulla alkaa epäilyttämään näistä sinun miessuhdekuvailuista, että olet trolli tao sitten teidän kaveriporukka on kyllä ollut umpisurkea ukkojen valinnassa. En kyllä tunnista tätä ilmiötä omasta elämästä tai ystäväpiiristä.
Jatkan vielä: kuulostaisi uskottavammalta, jos teistä vaikka yhdellä olisi noin kontrolloiva tai läheiriippuvainen mies, joka painostaa vaimoa jättämään harvat kyläilyt väliin pahoittoittsmalla mielensä. Mutta että teillä kaikilla? Sinullakin, vaikka erosit lopulta. Miten tämä on mahdollista? Minusta kolmekin tällaista tarinaa samassa kaveriporukassa on aika paljon.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ja en mä tiedä miksi se on niin, että onko se vaan suomalainen juttu vai riippuuko ihan ihmisestä. Oon tavannut joskus ihmisiä jotka puhuu että ystävät on heille kuin toinen perhe. Mietin vaan että onpa ihanaa, mutta ei ole omalle kohdalle sattunut ja olen antanut sen asian olla. Kyllä se sinkkuna harmitti ettei ole sellaisia ystäviä.
Tuonkin voi tulkita monella tavalla. Ja miettiä, mitä se käytännössä lopulta tarkoittaa? Mä en esim lähtisi rahoittamaan yhdenkään ystäväni asuntoa, mutta omalle lapselleni ostin ensiasunnon. En myöskään testamenttaisi omaisuuttani ystävilleni. Enkä irtisanoutuisi työstäni voidakseni ryhtyä omaishoitajaksi jollekin ystävälleni. Joku saattaa tarkoittaa tuolla esim vain sitä, että joulut vietetään ystävän kanssa. Eli asiat, joita yleensä tehdään perheen kanssa, tehdäänkin ystävien kanssa.
Itse olen ainakin tulkinnut vain että ovat todella läheisiä, ehkä juuri viettävät jouluja yhdessä, laina-asioita en ole miettinyt mutta tuskimpa tosiaan siinä mielessä pitävät perheenä ystäviään.
Noin minäkin uskoisin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
tupakkaringissä yläasteella? kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Haluaisin olla ap:n kaltaisen ihmisen ystävä. Olen kanssasi samanikäinen, mutta olen sinkku. Omassa ystäväpiirissäni vain yhdellä on lapsi, mutta vertaan tilannettasi siihen, kuinka ystävieni aika menee seurustelukumppanille / puolisolle. Minullakin on välillä tosi kiireistä vaikkapa töiden takia. Siitä huolimatta joustan ja sumplin aikataulut sopimaan, miten ystäville sopii.
Olen myös ollut tukena, kuunnellut, toiminut lohduttavana olkapäänä, apuna ties missä jne. Saan kuulla olevani hyvä ystävä ja ihanan empaattinen, että tulee hyvä olo olla seurassani. Olen viime aikoina havahtunut siihen, että moni ystävyyssuhteeni ei ole kovin vastavuoroinen, ei ole ollut pidempään aikaan. Minua kaivataan, kun halutaan jotain, mutta minun vuokseni ei olla valmiita näkemään kovin paljoa vaivaa.
Olen ollut järjestämässä kaikenlaisia yllätysjuhlia esim. synttäreitä. Välillä tulee olo, että kelpaan järjestämään, maksamaan osan juhlista ja antamaan lahjoja, mutta siinä se. Toivoisin, että joskus joku haluaisi järjestää minulle jotain samalla tavalla yllätyksenä ja ylipäätänsä viitsisi nähdä sen verran vaivaa, että haluaisi miettiä jotain erityisesti minua varten. Sen ei todellakaan tarvitsisi olla mikään iso asia, kunhan edes jotenkin muistettaisiin. Tähän liittyen kaiken huippu oli pari vuotta sitten, kun yhdelle kaveriporukan jäsenelle järjestettiin juhlat kodissani. Tämä siksi, ettemme saaneet juhlatilaa, jonka olisimme halunneet. Juhlien lopuksi synttärisankari totesi, että eihän sun synttäreihin ole pitkä aika, niin tehdään myös silloin jotain kivaa yhdessä ja järjestetään jotain. Syntymäpäivänäni tästä kyseisestä kaveriporukasta kukaan ei edes lähettänyt onnitteluviestiä. Se, jonka synttäreitä olimme juhlineet, muisti loppukesästä: ”Niin joo, sullahan oli silloin ne synttärit melkein heti mun juhlien jälkeen. Onnea tälleen vähän myöhässä!” Vielä selvennyksenä tähän, että en kaipaa juhlia, hienouksia yms. vaan ihan arkisia juttuja, kuten kävelylle menoa, sitä että silloin tällöin nähtäisiin ja tehtäisiin vaikka ruokaa yhdessä ja vaihdettaisiin kuulumiset.
Olen viime aikoina kipuillut sinkkuudestani. Masentaa ja ahdistaa, kun omalle kohdalle ei vaan löydy sopivaa miestä, jonka kanssa asiat osuisi yksiin. Samaan aikaan ystäväni menevät elämässä eteenpäin ja ottavat niitä seuraavia askeleita, kuten menevät naimisiin. Sanoin tästä ahdistuksesta hiljattain kahdelle ystävälle, kun olimme saaneet pitkän vääntämisen jälkeen sovittua ajan lenkkeilyyn. Kumpikin vaan totesi, että ”on se harmi, kun joskus löydät miehen. Sun treffitarinoita on niin hauska kuunnella. Millaisille miehille säkin olet antanut mahdollisuuden, niin onpahan ainakin hauska tarina taas kuunneltavana treffien jälkeen. Tulee jotain piristystä, kun voi nauraa ja omassa suhteessa on vähän tylsää.” Voin sanoa, että tuntui tosi pahalta. Jos ystäväni haluaa löytää kumppanin, niin todellakin toivon, että hän löytää kumppanin. Näköjään minun yritykseni etsiä kumppani ovat sitten jotain hauskoja piristyksiä vähän tylsään arkeen. :/
Tästä tuli kunnon vuodatus, mutta ap:lle halusin sanoa, että samankaltaisia ihmisiä on olemassa. Älä lakkaa olemasta tuollainen kuin olet, olet varmasti kullanarvoinen ystävä. Toivottavasti ystäväsi ymmärtävät sen.
Kun olin kotona kahden pienen lapsen kanssa, "ystäväni" sanoi jota kuinkin näin: sun kanssa on niin helppo olla, kun ei tarvitse tuntea olevansa huonompi (hän viittasi tällä hetkeä aikaisempaan puheenaiheeseen, eli töihin palaavat ja/tai opiskelemaan lähteneet äititutut). "Mitäs me kotiäidit tänään, puhutaanko haalareista?" oli hänen lempi keskustelunaloituksensa.
Toinen äiti-ihminen, jonka kanssa erehdyin viettämään aikaa totesi, että turhaan hän miehensä opinnäytetyöstä minulle mitään kertoo, kun "et sä näistä mitään ymmärrä." Maintsi vielä perään, että miehelleni voisikin kertoa aiheesta enemmän. Toinenkin äitituttu sanoi samaa, että mieheni ymmärtää sen hetkisestä keskustelunaiheesta varmasti enemmän kuin minä.
Olen joutunut huomaamaan, että on ystäviä ja sitten on niitä, jotka jäävät jämä-ihmisiksi. Minä olen jälkimmäinen. Minkäänlainen yritys ei tuota sellaista lopputulosta, että saisi olla oma itsensä ilman alentamista, loukkaamista tai nälvimistä. Minä myös kaipaan lenkkiseuraa, ruoanlaittoseuraa yms. Sellaista ihan tavallista olemista, josta molemmat saa itselleen jotakin.
Mainitsiko mitä opinnäytetyö koski?
Missä olette oikein tutustuneet?
Ala-asteella?????
1. Puutekniikkaa
2. Leikkipuistossa pienten lastemme kanssa
Tommosesta hermostuit?
En minäkään ymmärrä puutekniikkaa..
Olisi siitä silti ehkä vartin keskustelun saanut.
Esim:
Voiko laminaatin päälle maalata?
Voiko lakatun parketin päälle maalata hiomatta?
Mikä hänestä tulee kun valmistuu?
Mikä sai valitsemaan kyseisen alan?
Riittääkö suomessa puuta pohjoiseen rakennettavaan suureen sellutehtaaseen?
Mitä mieltä on siitä että puuteollisuus ei kuulu enää liiton piiriin?
Jutellaanko kurahaalareista?
Osaisin vastata noista jokaiseen kysymykseen, enkä ole puutekniikan insinööri ja olen vieläpä nainen. Kaksi viimeistä kysymystä on sitä paitsi mielenkiintoisia.
Viimeinen kysymys ei. Voisiko olla, että jotkut meistä kokee sen halventavana, että kotona lapsen kanssa olo tekee äidistä automaattisesti idiootin jonkun mielestä?
Mielestäni olisi voinut käydä ihan keskustelua noin puuhun liittyen.
Sitten olisi voinut puhua lapsista ja ap:n mielenkiinnon aiheista?
En ole ap, kenen "ystävät" noita kommentteja laukoi, vaan ihan ohi tässä ketjussa. Mutta siis kommentti katkaisi kyllä kaiken keskustelun siitä. Eli oletus, että en ymmärrä a) puutekniikasta edes sen vertaa, etten osaisi kysyä mitään tarkentavaa ja b) en ymmärrä opinnäytetöiden tekemisestä yhtään mitään, että turha minulle jutella niistä sitten.
En ole itse koskaan sanonut toiselle ihmiselle, että "turha näistä on sulle selittää, kun et sä näistä mitään tajua". Minusta se on tökeröä. Toisaalta, olen turhautunut useamman kerran ihmisiin, jotka tulevat mielenkiintoni kohteisiin toteamaan, että heitä ei kiinnosta ja he eivät tajua. Mutta silloinkaan en ole sanonut mitään toista loukkaavaa.
Edelleen. Olen eri planeetalta muiden kanssa :(
Kontekstin huomioon ottaen hän varmaan nälvikin tässä kun oli tuota muutakin kotiäitikommenttia. Törppöhän tuollainen on. Ja ne jotka torppaa heti toisen keskustelunaloitukset ja kiinnostuksen kohteet. Heissä se vika on, eivät ole kohteliaita.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itse tunnustan että ystävät ovat lapsien myötä jääneet, syynä oma uupumus. Molemmat lapset ovat ihania, mutta erittäin eloisia ja aktiivisia, ja imevät minusta jatkuvalla touhottamisellaan ja höpöttämisellään kaikki mehut. Palaudun vain hiljaisuudessa, ja yksin, ja pyrin järjestämään itselleni yksinoloa aina kun se on mahdollista. Itseänikin harmittaa, mutta valitettavasti minusta ei tässä elämäntilanteessa riitä mitään muille kuin perheelle.
Muistan, kun yhden kaverini nuorin lapsi oli pieni, ja oli juuri kaikesta ihanuudestaan huolimatta hyvin energinen ja voimia vievä. Kaveri valitti väsymystään ja haikaili paikkaa, jossa saisi edes yhden päivän tai yön olla rauhassa. Ehdotin, että tulisi meille viikonloppuna, kun lapset ovat menossa mummolaan yökylään ja mies työmatkalla. Painotin, että meidän ei tarvitse tehdä mitään, hän voi vaikka vaan nukkua, tai voidaan vaan istua hiljaa ja katsoa telkkaria.
No ei käynyt kun mies olisi kuulemma pahoittanut mielensä asiasta.Ap
Huomaan, ettet ehkä ihan ymmärrä minkälaisesta kuormittumisesta minun, ja varmaankin myös ystäväsi tilanteessa on kyse. Minä en koe, enkä pystyisi kokemaan olevani rauhassa kylässä jonkun luona. Kyläily sisältää toisen huomioonottamista, ja pienten lasten kanssa eläminen on juuri sitä, että huomioit heidät koko ajan, taukoamatta, 24/7. Se, mitä kaipaa levätäkseen, on sitä ettei tarvitse edes tiedostaa kenenkään toisen ihmisen olemassaoloa tai hänen tarpeitaan. Kylässä tähän ei ole mitään mahdollisuutta, paitsi jos on luonteeltaan vähän röyhkeä. Itse en osaa olla.
Minustakin olisi hölmöä mennä ystävän luokse nukkumaan, kun omassa sängyssäkin voi nukkua.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Entä jos kyse ei olekaan välittämisestä, vaan siitä, että perhe-elämän keskellä energia ei riitä enää toivomasi kaltaiseen ystävyyssuhteiden vaalimiseen?
Olen huomannut, että väsyn myös silloin, kun tapaan vanhoja ystäväni, vaikka meillä onkin hauskaa. Siitä huolimatta olen seuraavana päivänä tavallista väsyneempi.
Minulla oli yksi vanha tuttu, joka yritti saada minua lenkille kanssaan, kun lapset olivat pieniä. En jaksanut lähteä.Voihan se olla nuinkin. Siis että ei energia riitä. Se vain kuulostaa itsestä oudolta, koska minulle ystävyys nimenomaan antaa energiaa, ei vie sitä. Kyläilyt puolisin vanhemmilla ja muun perheen luona vie energiaa, koska joutuu tietynlaista roolia aina vetämään, ei voi olla niin oma itsensä kuin todellisten ystävien kesken. Tarkoitan, että ne vierailut on virallisempia.
Ap
Introvertille kaikki sosiaalinen kanssakäyminen vie energiaa ja väsyttää, lue vaikka aiheesta niin saatat ymmärtää asioita paremmin. Me ihmiset olemme erilaisia.
Monella elämä yksinkertaisesti on niin täynnä ettei aikaa riitä mihinkään ns. ylimääräiseen. Ja vaikka olisikin hetki aikaa, niin ei vain jaksa järjestää mitään näkemistä vaan haluaa olla hetken yksin ja levätä.
Minä pidän ystävistäni, mutta päivät on niin täynnä että ystävien näkeminen vaatii aina jotain järjestelyä ja sumplimista, enkä jaksa kovin usein nähdä sitä vaivaa. Lapset ja perhe ja kaikki siihen liittyvät asiat (töiden jälkeen kuskaukset, kaupassakäynnit, ruuanlaitto, siivous, pyykit, läksyt, lasten iltatoimet, ja täytyyhän lasten kanssa myös viettää aikaa, katsoa elokuvia, lukea, leikkiä ym. ja miehenkin kanssa on mukava olla yhdessä) vie niin paljon vapaa-aikaa että kaikkea muuta joutuu priorisoimaan. Ystävien lisäksi aika pitää jakaa myös sukulaisten kesken. Itse olen introvertti ja tarvitsen omaa aikaa jolloin saan olla rauhassa ja yksin. Tämä yhtälö tarkoittaa etten näe ystäviä läheskään viikottain.
"Monella elämä yksinkertaisesti on niin täynnä ettei aikaa riitä mihinkään ns. ylimääräiseen."
Jos todella ajattelee ystävien olevan ylimääräisiä, niin ei tietenkään heille löydy aikaa. Mutta sehän tässä se pointti olikin - itselle kun ystävät eivät todellakaan ole mikään ylimääräinen tekijä elämässä, vaan hyvinkin keskeisessä roolissa elämässäni.
Ap
Tämä tarkoittaa sitä, että joka päivälle on ne pakolliset asiat, jotka liittyvät arjen ja perheen pyörittämiseen ja työhön. Kaikki muu on ns. ylimääräistä tai vapaaehtoista. Tärkeää kyllä, mutta ei samalla tavalla pakollista. Näissä asioissa ja niiden aikataulutuksessa sitten joustetaan siinä tilanteessa kun kaikkea ei ehdi sovittaa arkeen. Sovitut asiat hoidetaan, mutta ajanpuutteen takia ei ole mahdollista sopia koko ajan jotain menoa ja tekemistä.
Minusta on mukava viettää aikaa ystävien kanssa, mutta aikaa ja jaksamista ei yksinkertaisesti ole siihen päivittäin. Minulla on useita ystäviä, joita haluan tavata tasapuolisesti, joten yhdelle en voi enkä halua varata kaikkia vapaahetkiäni, jolloin tapaamisten väli tietyn ihmisen kanssa voi välillä olla viikkoja tai kuukausia.
En myöskään halua että joku kaveri pyörii koko ajan meillä ja osallistuu kotitöihin yms. Tarvitsen omaa tilaa ja aikaa oman perheen kesken. Sinänsä ex-tempore -tapaamiset ja kahvittelut käy kunhan vain on sopiva tilanne, mutta kohtuus siinäkin kuinka monena iltana viikossa näitä tulee, sillä se on aina pois jostain muusta. Ei haittaa, jos parina iltana viikossa ehtii tehdä vähemmän kotitöitä tai olla vähemmän lasten kanssa, mutta ei onnistu jos se tapahtuu lähes joka ilta.
Ap vaikuttaa hieman raskaalta kaverilta vaatimuksineen. Toiset ihmiset ovat erilaisia, mutta et halua ymmärtää sitä ja vaadit että muut toimisivat samalla tavalla ja haluavat samoja asioita kuin sinäkin.
Minä kaipaan kaverilta myös hienotunteisuutta. En pidä siitä jos minua painostetaan ja ahdistetaan ja valintojani elämäni priorisoinnista arvostellaan. Ottaisin etäisyyttä sellaiseen kaveriin joka puuttuu liikaa minun ja perheeni asioihini ja valittaa jostakin mikä ei hänelle kuulu.
"ystävät menee parisuhteen edelle" "olen sinkku" voisiko näillä asioilla olla mahdollisesti jotain tekemistä keskenään 🤔 itse kyllä mielellään nään ystäviä, mutta kun arjessa on niin paljon muutakin järjestettävää ja tehtävää niin kyllä se ystävien tapaaminen helposti jää. Olisi kyllä ihanaa, jos ihan naapurissa asuisi joku, jonka kanssa käydä vaikkapa lenkillä, mutta jos sitä lenkkiä varten pitäisi ajaa toiselle puolelle kaupunkia niin menee jo liian vaikeaksi. Puoliso menee ihan ilman muuta ystävien edelle, lapsiperhearjessa rauhallista aikaa puolison kanssa on niin vähän, ettei siitä enää paljon voi tinkiä jos meinaa parisuhteen pitää.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Entä jos kyse ei olekaan välittämisestä, vaan siitä, että perhe-elämän keskellä energia ei riitä enää toivomasi kaltaiseen ystävyyssuhteiden vaalimiseen?
Olen huomannut, että väsyn myös silloin, kun tapaan vanhoja ystäväni, vaikka meillä onkin hauskaa. Siitä huolimatta olen seuraavana päivänä tavallista väsyneempi.
Minulla oli yksi vanha tuttu, joka yritti saada minua lenkille kanssaan, kun lapset olivat pieniä. En jaksanut lähteä.Voihan se olla nuinkin. Siis että ei energia riitä. Se vain kuulostaa itsestä oudolta, koska minulle ystävyys nimenomaan antaa energiaa, ei vie sitä. Kyläilyt puolisin vanhemmilla ja muun perheen luona vie energiaa, koska joutuu tietynlaista roolia aina vetämään, ei voi olla niin oma itsensä kuin todellisten ystävien kesken. Tarkoitan, että ne vierailut on virallisempia.
Ap
Introvertille kaikki sosiaalinen kanssakäyminen vie energiaa ja väsyttää, lue vaikka aiheesta niin saatat ymmärtää asioita paremmin. Me ihmiset olemme erilaisia.
Monella elämä yksinkertaisesti on niin täynnä ettei aikaa riitä mihinkään ns. ylimääräiseen. Ja vaikka olisikin hetki aikaa, niin ei vain jaksa järjestää mitään näkemistä vaan haluaa olla hetken yksin ja levätä.
Minä pidän ystävistäni, mutta päivät on niin täynnä että ystävien näkeminen vaatii aina jotain järjestelyä ja sumplimista, enkä jaksa kovin usein nähdä sitä vaivaa. Lapset ja perhe ja kaikki siihen liittyvät asiat (töiden jälkeen kuskaukset, kaupassakäynnit, ruuanlaitto, siivous, pyykit, läksyt, lasten iltatoimet, ja täytyyhän lasten kanssa myös viettää aikaa, katsoa elokuvia, lukea, leikkiä ym. ja miehenkin kanssa on mukava olla yhdessä) vie niin paljon vapaa-aikaa että kaikkea muuta joutuu priorisoimaan. Ystävien lisäksi aika pitää jakaa myös sukulaisten kesken. Itse olen introvertti ja tarvitsen omaa aikaa jolloin saan olla rauhassa ja yksin. Tämä yhtälö tarkoittaa etten näe ystäviä läheskään viikottain.
"Monella elämä yksinkertaisesti on niin täynnä ettei aikaa riitä mihinkään ns. ylimääräiseen."
Jos todella ajattelee ystävien olevan ylimääräisiä, niin ei tietenkään heille löydy aikaa. Mutta sehän tässä se pointti olikin - itselle kun ystävät eivät todellakaan ole mikään ylimääräinen tekijä elämässä, vaan hyvinkin keskeisessä roolissa elämässäni.
Ap
Tämä tarkoittaa sitä, että joka päivälle on ne pakolliset asiat, jotka liittyvät arjen ja perheen pyörittämiseen ja työhön. Kaikki muu on ns. ylimääräistä tai vapaaehtoista. Tärkeää kyllä, mutta ei samalla tavalla pakollista. Näissä asioissa ja niiden aikataulutuksessa sitten joustetaan siinä tilanteessa kun kaikkea ei ehdi sovittaa arkeen. Sovitut asiat hoidetaan, mutta ajanpuutteen takia ei ole mahdollista sopia koko ajan jotain menoa ja tekemistä.
Minusta on mukava viettää aikaa ystävien kanssa, mutta aikaa ja jaksamista ei yksinkertaisesti ole siihen päivittäin. Minulla on useita ystäviä, joita haluan tavata tasapuolisesti, joten yhdelle en voi enkä halua varata kaikkia vapaahetkiäni, jolloin tapaamisten väli tietyn ihmisen kanssa voi välillä olla viikkoja tai kuukausia.
En myöskään halua että joku kaveri pyörii koko ajan meillä ja osallistuu kotitöihin yms. Tarvitsen omaa tilaa ja aikaa oman perheen kesken. Sinänsä ex-tempore -tapaamiset ja kahvittelut käy kunhan vain on sopiva tilanne, mutta kohtuus siinäkin kuinka monena iltana viikossa näitä tulee, sillä se on aina pois jostain muusta. Ei haittaa, jos parina iltana viikossa ehtii tehdä vähemmän kotitöitä tai olla vähemmän lasten kanssa, mutta ei onnistu jos se tapahtuu lähes joka ilta.
Ap vaikuttaa hieman raskaalta kaverilta vaatimuksineen. Toiset ihmiset ovat erilaisia, mutta et halua ymmärtää sitä ja vaadit että muut toimisivat samalla tavalla ja haluavat samoja asioita kuin sinäkin.
Minä kaipaan kaverilta myös hienotunteisuutta. En pidä siitä jos minua painostetaan ja ahdistetaan ja valintojani elämäni priorisoinnista arvostellaan. Ottaisin etäisyyttä sellaiseen kaveriin joka puuttuu liikaa minun ja perheeni asioihini ja valittaa jostakin mikä ei hänelle kuulu.
Ja hätätilanteessa ym. tärkeissä jutuissa kaveria kyllä autetaan. Normaalit tapaamiset ei kuulu tähän kategoriaan, joten niiden aikataulu voi venyä. Olen kuitenkin erittäin lojaali ihminen, joten kaverit voi soittaa vaikka keskellä yötä jos on oikea hätä, meiltä tarvittaessa löytyy yöpaikka tai kyyti jos niitä tarvitaan.
Ihmisillä on eri tärkeysjärjestys asioille, ei sitä varmaan oikein voi muuttaa. Harmillistahan se on, jos sinun ystäväsi ovat sellaisia, että sinä jäät heidän tärkeysjärjestyksessään viimeiseksi, mutta ei se ole kenenkään vika. Asia vaan on niin.
Minusta sinun kannattaisi vain oppia elämään asian kanssa ja etsiä elämääsi muita ystäviä / kavereita harrastuksista tms joiden kanssa viettää aikaa.
"Mulla tähän asti etusijalla ollut lapset, sitten ystävät ja sitten vasta puoliso (tosin nykyään olen sinkku ollut noin vuoden päivät, mutta ennen sitä)."
-> ei oo ihme että oot sinkku.
Minusta nämä sinun kuvaukset kuulostaa nyt siltä, että ongelma ei ole siinä, että ystävilläsi perhe menee ystävän edelle, vaan siinä, että sinulla on huonoja ystäviä. Siis itsekin ehdin nähdä samaa kaveria ehkä hyvällä tuurilla kerran kahdessa viikossa mutta kyllä hätätilanteessa (esim ero) pitäisi priorisoida asiat niin, että on ystävälle läsnä.