Lue keskustelun säännöt.
Kun aikuisuus tulee ystävyyden tielle
05.10.2020 |
Olenkohan ainoa, jota harmittaa ystävyyssuhteiden raju muuttuminen sitä mukaan, mitä vanhemmaksi tulee.
Lapsuudessa ja nuoruudessa ystävät oli erittäin tärkeä osa elämää. Nyt kohta 30-vuotiaana huomaa, että aikuisuus/elämä on tullut tielle - lähinnä muilla.
Itse en ole osannut päästää ystävistä irti edes lasten tulon myötä. Edelleen haluaisin viettää aikaa heidän kanssaan useammin kuin kerran 2 - 3 kuukaudessa. Itse asiassa ihanne olisi, jos pääsisi ystävän kanssa viettämään aikaa jopa viikottain. Sen ei tarvitse olla mitään sen ihmeellisempää, tyyliin käydä yhdessä lenkillä, kutsua syömään ilman mitään pönötystä (eli ei olisi kyseessä mikään neljän tähden illallinen, vaan vaikka lounas ja sohvalla röhnötystä syönnin päälle) tai mennä jonkun luokse haravoimaan ja samalla puida viikon kuulumisia.
Olen kuitenkin huomannut viimeisen parin kolmen vuoden aikana, että ystävillä mikä tahansa menee ystävien edelle. Puoliso, harrastus, perheen yhteinen aika - aivan kuin sitä ei viikon jokaisena päivänä niitä puolison ja lasten naamoja katsele, tai olisi maailman loppu jättää silloin tällöin se ryhmäjumppa väliin ja käydä sen sijaan piiiitkällä kävelylenkillä ystävän kanssa.
Itse nimenomaan kaipaan taukoa kodista ja perheestä, ja yleensä joutuu yksinään jotain keksimään. Kaikilla on arvojärjestys aivan eri maata kuin itsellä. Mulla tähän asti etusijalla ollut lapset, sitten ystävät ja sitten vasta puoliso (tosin nykyään olen sinkku ollut noin vuoden päivät, mutta ennen sitä).
Minuun ottavat yhteyttä lähinnä silloin, kun heillä on jokin kriisi tai tarvitsevat palvelusta. Tätä tapahtuu usein, saatetaan keskellä yötä soittaa, että tule hakemaan hänet paikasta x kun riita miehen kanssa, tai pyydetään muuttoavuksi viikonloppuna jolloin perun mahdolliset omat menoni.
Toisinpäin asia ei enää toimi. Ystävyyssuhteet ovat muuttuneet yksipuolisiksi: minä vain annan ja minä olen erittäin hyvä YSTÄVÄ, mutta minulle ei sitä kukaan enää ole. Ennen se toimi kuten kuuluukin, nykyään ei.
Kaipaan niitä aikoja, kun ei tarvinnut kalenterista varata hetkeä tavata ystäviä. Tottakai aikuisena työ ja perhe vie aikaa ja jaksamista, mutta itselle tosiaan juuri ystävät ovat se henkireikä tylsästä aikuisten arjesta.
Vaikka kutsuisin kuukausia etukäteen vaikkapa syntymäpäiväjuhliin ystäviä, ei suurin osa osaa sanoa kuin että katsotaan lähempänä ja sitten lähempänä onkin Jaskan 5v jääkiekkopeliä, jota on pakko olla katsomassa kuten seuraavanakin päivänä jne.
Olenko tosiaan ainoa aikuinen ihminen, jolle ystävyys on edelleen niin tärkeä asia, ettei heti keksi lasten lisäksi mitään, mikä heidän edelleen menisi? Olenko ainoa, joka tietää kuinka yksinäistä on olla hyvä ystävä monelle, mutta heistä yksikään ei halua olla itse hyvä ystävä? Olenko todella lapsellinen, kun en osannut kasvaa aikuiseksi oikein?
Kommentit (422)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mulla on ystävät vähitellen kaikonneet juurikin lasten saamisen jälkeen. Jonkin aikaa sitä jaksoi kysellä, mutta sitten riittävän monien etukäteen sovittujen tapaamisten päätyttyä ohareihin Pirkko-Pulla-Petterin jonkun asian mentyä edelle päätin antaa olla. Välillä tuntui että olisi ollut parempi että olisi edes valehdeltu, kuin sanoneet suoraan että lapsen kotiläksyt/harrastukseen vieminen/mikä tahansa muu asia meni nyt jo viikkoja sitten sovitun asian ohi.
Yksi toistuva asia oli sekin, että sitten kun lopulta nähtiin, joka ainoa puheenaihe ohjautui lapsiin. Oli se sitten lääkärien palkat tai juoksukenkien ostaminen. Joskus lapset tuotiin mukaan ilman ennakkovaroitusta ja lopulta homma meni niiden kanssa höösäämiseksi sen sijaan, että oltaisiin oikeasti oltu vain aikuisten kesken. Paras oli ehkä, kun oltiin sovittu että otetaan pari lasia viiniä ja käydään katsomassa elokuva - ilmoitti sitten tulomatkalla että lapsen isä lähtikin viettämään iltaa ja että he ovat kaksistaan lapsen kanssa tulossa meille. Ilmoitin, että ei tarvitse tulla, tästä ei sovittu ja mulla ei raskaan työviikon jälkeen ollut mitään mielenkiintoa alkaa katsomaan mitään ylimääräistä showta kotonani. Tottakai olin huono ihminen sitten, mutta eipä edes haitannut.
Mutta sitä kai se on aikuisuus, ja sen ymmärrän hyvin. Hieman jännittää miten tässä käy, en halua itse lapsia, eli tulevaisuudessakaan tuskin tilanne paranee ainakaan näiden ystävien osalta. Nyt kun osan lapset on jo hieman vanhempia, on vanhan ystävyyssuhteen ylläpito alkanut kummasti kiinnostaa. En tiedä miten suhtautua, kun vuosia laitettiin joka asia lasten piikkiin menemään edelle ja nyt kun niistä ei enää ole seuraa samalla tavalla, alkaakin kiinnostaa.
Mun mielestä aikuisuus on sitä, että ymmärtää ystävänsä muuttuneen ja erilaisen elämäntilanteen. Ja hyvä ystävyys kestää sen ajan ylikin. Vähän sama kuin hyvä ystävyys kestää senkin, jos toinen sairastuu eikä pitkiin aikoihin pysty tekemään samoja asioita kuin ennen sairastumistaan. Tai muuttaa useammaksi vuodeksi ulkomaille. Niinä "ystävyyden hiljaisina vuosina" on aktiivisemmin tekemisissä muiden ystäviensä ja kavereidensa kanssa.
Minä olen kyllä ollut ymmärtäväinen vuosikausia, mutta tuntuu ettei itselle sitä ymmärrystä heru. Ei ymmärretä, että jos soitan itku kurkussa kymmeneltä lauantai-iltana, että ehkä todella tarvitsisin nyt sitä ystävää, vaan voivotellaan ja kehutaan palaavansa asiaan joku toinen päivä, kun nyt ei oikein sovi kun leffailta menossa.
En minäkään aina ehdi vaikka haluaisinkin, mutta todella usein siirrän vuoria päästäkseni ystävän avuksi, mutta toisinpäin ei enää toimi.
ApMulla on lapsuudenperhe sekä lapsia koskevissa asioissa myös lasteni isä hätätilanteita varten. Eli jos jotain sellaista tapahtuu, mikä ei voi odottaa aamuun asti, en soittele ystävilleni myöhään illalla vaan joko exälleni (jos hätä on lapsista) tai siskolleni tai vanhemmilleni.
En ole ap, mutta on meitäkin, jotka eivät voi soittaa vanhemmilleen koskaan vaikka olisi mikä hätä. Minulla on sisko, jolle voi soittaa, mutta en jotenkin ymmärrä miksi ystävälle ei voisi myös?
Ymmärrän. Mä lähinnä ajattelin, että mitä ovat tilanteet, joissa lauantai-iltana klo 10 soittaisin itku kurkussa jollekin. Olisin siis saanut juuri kuulla, että jollekin mun läheiselleni (lapsilleni, siskolleni tai vanhemmilleni) on tapahtunut jotain kuten olisi kuollut tai joutunut sairaalaan. Ja silloin - koska asia koskisi mun lapsuudenperhettäni tai mahdollisesti myös exääni - soittaisin tietysti heille enkä ystävilleni. Tai jos olisin itse joutunut yllättäen lauantai-iltana sairaalaan, silloinkin soittaisin omaisilleni enkä ystävilleni.
Noin muuten mun mielestäni on ihan ok jutella huolistaan ja murheistaankin ystäviensä kanssa, mutta ne asiat voivat kuitenkin odottaa seuraavaan päivään asti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Justiin tuolta kuulostaa että olet siinä symbioosivaiheessa kaveruutta, mutta kaverit menivät eteenpäin. Silloin kun he alkoivat panostaa enemmän miehiinsä, sinä piditkin näitä kavereita ykkösenä etkä miestäsi, ja nyt olet sinkku ja vähän yksinäinen. Mieskin ilmeisesti oli vähän mustis kun vaistosi ettei ole sinulle ykkönen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mulla on ystävät vähitellen kaikonneet juurikin lasten saamisen jälkeen. Jonkin aikaa sitä jaksoi kysellä, mutta sitten riittävän monien etukäteen sovittujen tapaamisten päätyttyä ohareihin Pirkko-Pulla-Petterin jonkun asian mentyä edelle päätin antaa olla. Välillä tuntui että olisi ollut parempi että olisi edes valehdeltu, kuin sanoneet suoraan että lapsen kotiläksyt/harrastukseen vieminen/mikä tahansa muu asia meni nyt jo viikkoja sitten sovitun asian ohi.
Yksi toistuva asia oli sekin, että sitten kun lopulta nähtiin, joka ainoa puheenaihe ohjautui lapsiin. Oli se sitten lääkärien palkat tai juoksukenkien ostaminen. Joskus lapset tuotiin mukaan ilman ennakkovaroitusta ja lopulta homma meni niiden kanssa höösäämiseksi sen sijaan, että oltaisiin oikeasti oltu vain aikuisten kesken. Paras oli ehkä, kun oltiin sovittu että otetaan pari lasia viiniä ja käydään katsomassa elokuva - ilmoitti sitten tulomatkalla että lapsen isä lähtikin viettämään iltaa ja että he ovat kaksistaan lapsen kanssa tulossa meille. Ilmoitin, että ei tarvitse tulla, tästä ei sovittu ja mulla ei raskaan työviikon jälkeen ollut mitään mielenkiintoa alkaa katsomaan mitään ylimääräistä showta kotonani. Tottakai olin huono ihminen sitten, mutta eipä edes haitannut.
Mutta sitä kai se on aikuisuus, ja sen ymmärrän hyvin. Hieman jännittää miten tässä käy, en halua itse lapsia, eli tulevaisuudessakaan tuskin tilanne paranee ainakaan näiden ystävien osalta. Nyt kun osan lapset on jo hieman vanhempia, on vanhan ystävyyssuhteen ylläpito alkanut kummasti kiinnostaa. En tiedä miten suhtautua, kun vuosia laitettiin joka asia lasten piikkiin menemään edelle ja nyt kun niistä ei enää ole seuraa samalla tavalla, alkaakin kiinnostaa.
Mun mielestä aikuisuus on sitä, että ymmärtää ystävänsä muuttuneen ja erilaisen elämäntilanteen. Ja hyvä ystävyys kestää sen ajan ylikin. Vähän sama kuin hyvä ystävyys kestää senkin, jos toinen sairastuu eikä pitkiin aikoihin pysty tekemään samoja asioita kuin ennen sairastumistaan. Tai muuttaa useammaksi vuodeksi ulkomaille. Niinä "ystävyyden hiljaisina vuosina" on aktiivisemmin tekemisissä muiden ystäviensä ja kavereidensa kanssa.
Minä olen kyllä ollut ymmärtäväinen vuosikausia, mutta tuntuu ettei itselle sitä ymmärrystä heru. Ei ymmärretä, että jos soitan itku kurkussa kymmeneltä lauantai-iltana, että ehkä todella tarvitsisin nyt sitä ystävää, vaan voivotellaan ja kehutaan palaavansa asiaan joku toinen päivä, kun nyt ei oikein sovi kun leffailta menossa.
En minäkään aina ehdi vaikka haluaisinkin, mutta todella usein siirrän vuoria päästäkseni ystävän avuksi, mutta toisinpäin ei enää toimi.
ApMulla on lapsuudenperhe sekä lapsia koskevissa asioissa myös lasteni isä hätätilanteita varten. Eli jos jotain sellaista tapahtuu, mikä ei voi odottaa aamuun asti, en soittele ystävilleni myöhään illalla vaan joko exälleni (jos hätä on lapsista) tai siskolleni tai vanhemmilleni.
En ole ap, mutta on meitäkin, jotka eivät voi soittaa vanhemmilleen koskaan vaikka olisi mikä hätä. Minulla on sisko, jolle voi soittaa, mutta en jotenkin ymmärrä miksi ystävälle ei voisi myös?
Ymmärrän. Mä lähinnä ajattelin, että mitä ovat tilanteet, joissa lauantai-iltana klo 10 soittaisin itku kurkussa jollekin. Olisin siis saanut juuri kuulla, että jollekin mun läheiselleni (lapsilleni, siskolleni tai vanhemmilleni) on tapahtunut jotain kuten olisi kuollut tai joutunut sairaalaan. Ja silloin - koska asia koskisi mun lapsuudenperhettäni tai mahdollisesti myös exääni - soittaisin tietysti heille enkä ystävilleni. Tai jos olisin itse joutunut yllättäen lauantai-iltana sairaalaan, silloinkin soittaisin omaisilleni enkä ystävilleni.
Noin muuten mun mielestäni on ihan ok jutella huolistaan ja murheistaankin ystäviensä kanssa, mutta ne asiat voivat kuitenkin odottaa seuraavaan päivään asti.
Mietippä asiaa tältä kantilta: soitat äidillesi itkien, ja hän sanoisi että palataan asiaan toiste, kun haluaa nyt isäsi kanssa katsoa leffaa.
tupakkaringissä yläasteella? kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Haluaisin olla ap:n kaltaisen ihmisen ystävä. Olen kanssasi samanikäinen, mutta olen sinkku. Omassa ystäväpiirissäni vain yhdellä on lapsi, mutta vertaan tilannettasi siihen, kuinka ystävieni aika menee seurustelukumppanille / puolisolle. Minullakin on välillä tosi kiireistä vaikkapa töiden takia. Siitä huolimatta joustan ja sumplin aikataulut sopimaan, miten ystäville sopii.
Olen myös ollut tukena, kuunnellut, toiminut lohduttavana olkapäänä, apuna ties missä jne. Saan kuulla olevani hyvä ystävä ja ihanan empaattinen, että tulee hyvä olo olla seurassani. Olen viime aikoina havahtunut siihen, että moni ystävyyssuhteeni ei ole kovin vastavuoroinen, ei ole ollut pidempään aikaan. Minua kaivataan, kun halutaan jotain, mutta minun vuokseni ei olla valmiita näkemään kovin paljoa vaivaa.
Olen ollut järjestämässä kaikenlaisia yllätysjuhlia esim. synttäreitä. Välillä tulee olo, että kelpaan järjestämään, maksamaan osan juhlista ja antamaan lahjoja, mutta siinä se. Toivoisin, että joskus joku haluaisi järjestää minulle jotain samalla tavalla yllätyksenä ja ylipäätänsä viitsisi nähdä sen verran vaivaa, että haluaisi miettiä jotain erityisesti minua varten. Sen ei todellakaan tarvitsisi olla mikään iso asia, kunhan edes jotenkin muistettaisiin. Tähän liittyen kaiken huippu oli pari vuotta sitten, kun yhdelle kaveriporukan jäsenelle järjestettiin juhlat kodissani. Tämä siksi, ettemme saaneet juhlatilaa, jonka olisimme halunneet. Juhlien lopuksi synttärisankari totesi, että eihän sun synttäreihin ole pitkä aika, niin tehdään myös silloin jotain kivaa yhdessä ja järjestetään jotain. Syntymäpäivänäni tästä kyseisestä kaveriporukasta kukaan ei edes lähettänyt onnitteluviestiä. Se, jonka synttäreitä olimme juhlineet, muisti loppukesästä: ”Niin joo, sullahan oli silloin ne synttärit melkein heti mun juhlien jälkeen. Onnea tälleen vähän myöhässä!” Vielä selvennyksenä tähän, että en kaipaa juhlia, hienouksia yms. vaan ihan arkisia juttuja, kuten kävelylle menoa, sitä että silloin tällöin nähtäisiin ja tehtäisiin vaikka ruokaa yhdessä ja vaihdettaisiin kuulumiset.
Olen viime aikoina kipuillut sinkkuudestani. Masentaa ja ahdistaa, kun omalle kohdalle ei vaan löydy sopivaa miestä, jonka kanssa asiat osuisi yksiin. Samaan aikaan ystäväni menevät elämässä eteenpäin ja ottavat niitä seuraavia askeleita, kuten menevät naimisiin. Sanoin tästä ahdistuksesta hiljattain kahdelle ystävälle, kun olimme saaneet pitkän vääntämisen jälkeen sovittua ajan lenkkeilyyn. Kumpikin vaan totesi, että ”on se harmi, kun joskus löydät miehen. Sun treffitarinoita on niin hauska kuunnella. Millaisille miehille säkin olet antanut mahdollisuuden, niin onpahan ainakin hauska tarina taas kuunneltavana treffien jälkeen. Tulee jotain piristystä, kun voi nauraa ja omassa suhteessa on vähän tylsää.” Voin sanoa, että tuntui tosi pahalta. Jos ystäväni haluaa löytää kumppanin, niin todellakin toivon, että hän löytää kumppanin. Näköjään minun yritykseni etsiä kumppani ovat sitten jotain hauskoja piristyksiä vähän tylsään arkeen. :/
Tästä tuli kunnon vuodatus, mutta ap:lle halusin sanoa, että samankaltaisia ihmisiä on olemassa. Älä lakkaa olemasta tuollainen kuin olet, olet varmasti kullanarvoinen ystävä. Toivottavasti ystäväsi ymmärtävät sen.
Kun olin kotona kahden pienen lapsen kanssa, "ystäväni" sanoi jota kuinkin näin: sun kanssa on niin helppo olla, kun ei tarvitse tuntea olevansa huonompi (hän viittasi tällä hetkeä aikaisempaan puheenaiheeseen, eli töihin palaavat ja/tai opiskelemaan lähteneet äititutut). "Mitäs me kotiäidit tänään, puhutaanko haalareista?" oli hänen lempi keskustelunaloituksensa.
Toinen äiti-ihminen, jonka kanssa erehdyin viettämään aikaa totesi, että turhaan hän miehensä opinnäytetyöstä minulle mitään kertoo, kun "et sä näistä mitään ymmärrä." Maintsi vielä perään, että miehelleni voisikin kertoa aiheesta enemmän. Toinenkin äitituttu sanoi samaa, että mieheni ymmärtää sen hetkisestä keskustelunaiheesta varmasti enemmän kuin minä.
Olen joutunut huomaamaan, että on ystäviä ja sitten on niitä, jotka jäävät jämä-ihmisiksi. Minä olen jälkimmäinen. Minkäänlainen yritys ei tuota sellaista lopputulosta, että saisi olla oma itsensä ilman alentamista, loukkaamista tai nälvimistä. Minä myös kaipaan lenkkiseuraa, ruoanlaittoseuraa yms. Sellaista ihan tavallista olemista, josta molemmat saa itselleen jotakin.
Mainitsiko mitä opinnäytetyö koski?
Missä olette oikein tutustuneet?
Ala-asteella?????
1. Puutekniikkaa
2. Leikkipuistossa pienten lastemme kanssa
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä myös tekisin mieluummin spontaanisti jotakin, kuin yritän sopia kahden kuukauden päähän lenkkeilykerran. Juuri tänä iltana ei välttämättä ole mitään estettä lenkille, mutta kahden kuukauden päästä samalle illalle on voinut kertyä ties mitä menoa.
Koen olevani tosi erilainen kuin moni muu vanhemmaksi tullut. Vaikka en välttämättä ihan suoraan ilmoittamatta kylään tulevista ihmisistä tykkää, niin lyhyellä varoitusajalla tapahtuvat jutut on usein parhaita. Uskallan myös sanoa, jos se hetki ei käy tai että olen liian väsynyt juuri nyt.
Tykkäisin tehdä paljon enemmän asioita yhdessä toisten kanssa, kuin mitä nyt teen. Juuri tuollaisia juttuja, joista ap:kin puhua. Eikä se tarkoita, että lapseni ja mieheni eivät olisi minulle kaikkein tärkeintä, vaan he ovat. Mutta olen muutakin, kuin perheenäiti ja vaimo. Ja minulla olisi energiaa muuhunkin kuin tähän lapsiperhearkeen. Tai olisi halua jakaa osaa siitä myös muiden kanssa.
Voisin istua läheisen ystävän tai sisaruksen lapsen lätkäpeliä katsomassa joskus, jos siinä samalla juteltaisiin niitä näitä. Voisin ottaa meille lounasvieraita tai iltapala-aikaan kyläilijöitä viikonloppuisin. Lähtisin mielelläni elokuviin joko lasteni kanssa tai ilman. Tai uimaan, tai metsäretkelle. Ja joo joo korona, mutta jos korona joskus olisi ohi. Voisin olla vastavuoroinen lastenhoitaja, että voitaisiin vuorotellen käydä puolisoiden kanssa syömässä (tai sinkku treffeillä) tai jouluostoksilla tai muuta vastaavaa.
Tunnen olevani ihan vieraalta planeetalta, kun meidän perheellä ei ole joka päivä kiire eikä ole koko ajan valtavaa stressiä. Eikä meillä ole kuin yhdet isovanhemmat (miehen puolelta) ja siinä on meidän tukiverkot! Siitä huolimatta ei minua stressaa olla äiti, vaimo tai mikään muukaan. Se kalvaa sielua, että olen silti tosi yksinäinen välillä. Kaipaan aikuista seuraa muistakin kuin omasta puolisosta.
Minäkin olen tapaamisissa aika spontaani. Huonosti nukutun yön tai rankan ja pitkäksi venyneen työpäivän jälkeen ei oikein jaksaisi, vaikka olisi miten sovittu etukäteen. Sen vuoksi sovinkin vain vapaapäiville ja silloinkin vain yksi sovittu juttu per viikonloppu. Oli se sovittu juttu sitten omien vanhempieni tai siskoni kanssa tai jonkun ystäväni kanssa.
Spontaanius edellyttää, että toinen osapuoli asuu kohtuullisen lähellä ja on valmis lähtemään suunnilleen heti eikä tavata vasta kolmen tunnin päästä. Mun ystäväni asuvat kaikki pääkaupunkiseudulla, mutta sen verran kaukana, että jo pelkkiin matkoihin voi kulua aikaa. Ruuhka-ajan ulkopuolella matkaan voi kulua yllättävän kauan, kun vaihtoa voi yhdellä asemalla tai pysäkillä joutua odottelemaan puolisen tuntiakin. Jos lauantaina puolen päivän aikaan mietin, että olisi kiva käydä jonkun kanssa lounaalla, klo 16 ei ole mulle siinä vaiheessa sopiva lounasaika. Mulla on kuitenkin pari tuttavaa lähialueelta. Sellaisia "varttissa valmiita lähtöön" -ihmisiä. Heidän kanssaan onnistuu hyvin lenkit, koirapuistossa käynnit ja lähiravintolassa lounastaminenkin.
Kotiin kutsumista en pahemmin harrasta, koska toinen meistä tekee vuorotyötä. Vieraiden kyläilyn pitäisi sopia myös toisen työvuoroihin. Ja lisäksi hetken pitäisi olla sellainen, että mikäli hän on kotona, ei häntä häritsisi, vaikka täällä olisi muitakin. Kahdestaan olemme oppineet vuosien varrella elämään niin, että emme ole toisillemme häiriöksi. Hän ei herätä tai pidä mua hereillä öisin enkä minä häntä päivisin. Mulle on yksinkertaisempaa tavata jossain muualla kuten ulkona, kahvilassa, ravintolassa jne.
Meill'ä on 160 neliöö punavuoressa.
En silti jaksa työpäivän jälkeen kutsua ketään himaan.
Bileitä kyl pidettiin ennen koronaa...
HOMMATKAA KAKSIO!
Meille kahdelle riittää ihan hyvin tämä 98 m2, ei tarvitse ostaa vielä kaksiotakin, jossa voisin satunnaisesti kahvitella jonkun kaverini kanssa. Kahvilassa käynti tulee halvemmaksikin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ja kun mietit että no miksei se symbioosivaihe voi vaan jatkua, että ihan tyhmää ettei voida olla kavereita kuten ennenkin, niin mun mielestä perheen perustaminen ja onnistunut parisuhde VAATII sen että niistä asioista tulee todella tärkeitä ja prioriteetti elämässä. Se vaan menee niin. Siksi aikuisena, kun useimmat kuitenkin pariutuu, kaveruudet jää taka-alalle. En tarkoita että olisi ohareita kavereille tai muuta töykeää mutta just sitä ettei aikaa nähdä niin usein enää ole.
Vierailija kirjoitti:
Puhutaanko haalareista?
Oksensin hieman suuhuni
VELA
Se oli hänen mielestään hauska vitsi, jolla luoda yhteenkuuluvuudentunnetta muiden kotiäitien kanssa.
Kertoi ehkä enemmän hänen huonosta itsetunnostaan kuin minusta, mutta tuolloin en olisi millään moista alentamista jaksanut. Enkä jaksanutkaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En minä vaan kaipaa perhe-elämän lisäksi kavereita 2-3 kertaakaan kuukaudessa. Sanoisin että noin monta kertaa VUODESSA. Sanottakoon että kavereiden ohi menevät myös omat vanhemmat ja miehen vanhemmat.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
lapset pilaa KAIKEN
No mun omat lapset eivät kyllä ole mitään pilanneet. Hekin haluavat viettää aikaa ystäviensä kanssa siinä missä minäkin. Kun olivat pieniä, en halunnut opettaa heille, että minä olen aina kotona kun niin haluavat, tai jos minulla oli ystävä kylässä, niin he saavat viedä kaiken huomion jos haluavat. Ehei, aikuisten keskustelua ei tulla häiritsemään jos ei ole oikeaa asiaa.
Lapset ovat vahvoja, eivätkä he mene rikki vaikka äidin elämässä onkin muitakin tärkeitä ihmisiä. Ainakin omani ovat.Ap
Ihan asiaa kirjoitat, mutta toisaalta on hyvä muistaa, että kaikilla ei ole niitä muita aikuisia elämässä. Ei ole mummeja ym. jotka hoitavat. On vain isä, joka saattaa tehdä vuorotyötä jne. Perheiden tilanteet ovat myös erilaisia. On erilaista olla 2-vuotiaan äiti kuin koululaisen, on eri asia olla äiti jos puolisolla on elämää haittaavia pitkäaikaissairauksia ja on eri asia olla vammaisen, autistisen tai tarkkaavaisuushäiriöisen äiti kuin "normaalin" lapsen äiti.
Itse ajattelen niin, että hyvässä ystävyydessä tehdään kompromisseja. Ehkä sinuna miettisin kaksi-kolme ystävää, joiden seurassa haluaisin olla useammin, ja sitten ehdottaisin näiden kanssa jotain säännöllisempää. Yhden kanssa yhteistä harrastusta, toisen kanssa parillisilla viikoilla kävelylenkkiä ja kolmannen kanssa joka kuun viimeisenä perjantaina viinilasia.
Tässä vaiheessa pitää sanoa, että yhdelläkään kaverillani ei ole vauvoja tai taaperoita enää, ekkä muitakaan luettelemiasi pitkäaikaissairaita läheisiä tmv.
Ja nämä ihmiset nimenomaan pyytävät minulta apua, soittavat tai laittavat viestiä jos vaikka riitaa miehen kanssa tai missä asiassa tahansa. Olen lähes aina heidän käytettävissään. Olen keskellä yötäkin lähtenyt hakemaan auton kyytiin ja ajellut ja kuunnellut murheita.
Mutta esimerkiksi kun erosin, ja kaipasin ystävää kuuntelemaan vuodatusta asiasta, ei liiennyt aikaa yhdeltäkään kuin vasta siinä vaiheessa, kun olin jo yksinäni joutunut asian käsittelemään. Puhutaan siis viikoista. Silloin yksi kaveri soitti, haluanko vielä puhua asiasta, hän ehtisi sinä päivänä käväistä samalla kun mies käy salilla.
Kyllä minun tilanteessani vain niin käynyt, että ystävilleni olen vain se henkilö, jonka puoleen kääntyä kun itsellä on vaikeaa tai tarvitsee apua jossain. Se on mielestäni erittäin surullista.
Moni täällä sanonut, että minä olen jämähtänyt siihen nuoruuden ystävyystilanteeseen ja muut "menneet eteenpäin". Minulla vain ei tullut mieleenkään, että ystävät tulee jossain vaiheessa jättää taka-alalle. Minulle he ovat tärkeitä henkilöitä, joita ei kukaan syrjäytä siinä määrin mitä ilmeisesti normaalissa tilanteessa tulisi syrjäyttää.
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mulla on ystävät vähitellen kaikonneet juurikin lasten saamisen jälkeen. Jonkin aikaa sitä jaksoi kysellä, mutta sitten riittävän monien etukäteen sovittujen tapaamisten päätyttyä ohareihin Pirkko-Pulla-Petterin jonkun asian mentyä edelle päätin antaa olla. Välillä tuntui että olisi ollut parempi että olisi edes valehdeltu, kuin sanoneet suoraan että lapsen kotiläksyt/harrastukseen vieminen/mikä tahansa muu asia meni nyt jo viikkoja sitten sovitun asian ohi.
Yksi toistuva asia oli sekin, että sitten kun lopulta nähtiin, joka ainoa puheenaihe ohjautui lapsiin. Oli se sitten lääkärien palkat tai juoksukenkien ostaminen. Joskus lapset tuotiin mukaan ilman ennakkovaroitusta ja lopulta homma meni niiden kanssa höösäämiseksi sen sijaan, että oltaisiin oikeasti oltu vain aikuisten kesken. Paras oli ehkä, kun oltiin sovittu että otetaan pari lasia viiniä ja käydään katsomassa elokuva - ilmoitti sitten tulomatkalla että lapsen isä lähtikin viettämään iltaa ja että he ovat kaksistaan lapsen kanssa tulossa meille. Ilmoitin, että ei tarvitse tulla, tästä ei sovittu ja mulla ei raskaan työviikon jälkeen ollut mitään mielenkiintoa alkaa katsomaan mitään ylimääräistä showta kotonani. Tottakai olin huono ihminen sitten, mutta eipä edes haitannut.
Mutta sitä kai se on aikuisuus, ja sen ymmärrän hyvin. Hieman jännittää miten tässä käy, en halua itse lapsia, eli tulevaisuudessakaan tuskin tilanne paranee ainakaan näiden ystävien osalta. Nyt kun osan lapset on jo hieman vanhempia, on vanhan ystävyyssuhteen ylläpito alkanut kummasti kiinnostaa. En tiedä miten suhtautua, kun vuosia laitettiin joka asia lasten piikkiin menemään edelle ja nyt kun niistä ei enää ole seuraa samalla tavalla, alkaakin kiinnostaa.
Mun mielestä aikuisuus on sitä, että ymmärtää ystävänsä muuttuneen ja erilaisen elämäntilanteen. Ja hyvä ystävyys kestää sen ajan ylikin. Vähän sama kuin hyvä ystävyys kestää senkin, jos toinen sairastuu eikä pitkiin aikoihin pysty tekemään samoja asioita kuin ennen sairastumistaan. Tai muuttaa useammaksi vuodeksi ulkomaille. Niinä "ystävyyden hiljaisina vuosina" on aktiivisemmin tekemisissä muiden ystäviensä ja kavereidensa kanssa.
Minä olen kyllä ollut ymmärtäväinen vuosikausia, mutta tuntuu ettei itselle sitä ymmärrystä heru. Ei ymmärretä, että jos soitan itku kurkussa kymmeneltä lauantai-iltana, että ehkä todella tarvitsisin nyt sitä ystävää, vaan voivotellaan ja kehutaan palaavansa asiaan joku toinen päivä, kun nyt ei oikein sovi kun leffailta menossa.
En minäkään aina ehdi vaikka haluaisinkin, mutta todella usein siirrän vuoria päästäkseni ystävän avuksi, mutta toisinpäin ei enää toimi.
ApMulla on lapsuudenperhe sekä lapsia koskevissa asioissa myös lasteni isä hätätilanteita varten. Eli jos jotain sellaista tapahtuu, mikä ei voi odottaa aamuun asti, en soittele ystävilleni myöhään illalla vaan joko exälleni (jos hätä on lapsista) tai siskolleni tai vanhemmilleni.
En ole ap, mutta on meitäkin, jotka eivät voi soittaa vanhemmilleen koskaan vaikka olisi mikä hätä. Minulla on sisko, jolle voi soittaa, mutta en jotenkin ymmärrä miksi ystävälle ei voisi myös?
Ymmärrän. Mä lähinnä ajattelin, että mitä ovat tilanteet, joissa lauantai-iltana klo 10 soittaisin itku kurkussa jollekin. Olisin siis saanut juuri kuulla, että jollekin mun läheiselleni (lapsilleni, siskolleni tai vanhemmilleni) on tapahtunut jotain kuten olisi kuollut tai joutunut sairaalaan. Ja silloin - koska asia koskisi mun lapsuudenperhettäni tai mahdollisesti myös exääni - soittaisin tietysti heille enkä ystävilleni. Tai jos olisin itse joutunut yllättäen lauantai-iltana sairaalaan, silloinkin soittaisin omaisilleni enkä ystävilleni.
Noin muuten mun mielestäni on ihan ok jutella huolistaan ja murheistaankin ystäviensä kanssa, mutta ne asiat voivat kuitenkin odottaa seuraavaan päivään asti.
Mietippä asiaa tältä kantilta: soitat äidillesi itkien, ja hän sanoisi että palataan asiaan toiste, kun haluaa nyt isäsi kanssa katsoa leffaa.
Noin kylmä asenne mua, siskoani ja lapsiani kohtaan olisi varmasti tullut esille jo aiemmin eikä vasta sitten, kun joku meistä joutuu sairaalaan tai kuolee. Mutta ymmärsin pointin eli on ihmisiä, joilla ei ole ketään muuta kuin ystävät.
Itse tunnustan että ystävät ovat lapsien myötä jääneet, syynä oma uupumus. Molemmat lapset ovat ihania, mutta erittäin eloisia ja aktiivisia, ja imevät minusta jatkuvalla touhottamisellaan ja höpöttämisellään kaikki mehut. Palaudun vain hiljaisuudessa, ja yksin, ja pyrin järjestämään itselleni yksinoloa aina kun se on mahdollista. Itseänikin harmittaa, mutta valitettavasti minusta ei tässä elämäntilanteessa riitä mitään muille kuin perheelle.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
lapset pilaa KAIKEN
No mun omat lapset eivät kyllä ole mitään pilanneet. Hekin haluavat viettää aikaa ystäviensä kanssa siinä missä minäkin. Kun olivat pieniä, en halunnut opettaa heille, että minä olen aina kotona kun niin haluavat, tai jos minulla oli ystävä kylässä, niin he saavat viedä kaiken huomion jos haluavat. Ehei, aikuisten keskustelua ei tulla häiritsemään jos ei ole oikeaa asiaa.
Lapset ovat vahvoja, eivätkä he mene rikki vaikka äidin elämässä onkin muitakin tärkeitä ihmisiä. Ainakin omani ovat.Ap
Ihan asiaa kirjoitat, mutta toisaalta on hyvä muistaa, että kaikilla ei ole niitä muita aikuisia elämässä. Ei ole mummeja ym. jotka hoitavat. On vain isä, joka saattaa tehdä vuorotyötä jne. Perheiden tilanteet ovat myös erilaisia. On erilaista olla 2-vuotiaan äiti kuin koululaisen, on eri asia olla äiti jos puolisolla on elämää haittaavia pitkäaikaissairauksia ja on eri asia olla vammaisen, autistisen tai tarkkaavaisuushäiriöisen äiti kuin "normaalin" lapsen äiti.
Itse ajattelen niin, että hyvässä ystävyydessä tehdään kompromisseja. Ehkä sinuna miettisin kaksi-kolme ystävää, joiden seurassa haluaisin olla useammin, ja sitten ehdottaisin näiden kanssa jotain säännöllisempää. Yhden kanssa yhteistä harrastusta, toisen kanssa parillisilla viikoilla kävelylenkkiä ja kolmannen kanssa joka kuun viimeisenä perjantaina viinilasia.
Tässä vaiheessa pitää sanoa, että yhdelläkään kaverillani ei ole vauvoja tai taaperoita enää, ekkä muitakaan luettelemiasi pitkäaikaissairaita läheisiä tmv.
Ja nämä ihmiset nimenomaan pyytävät minulta apua, soittavat tai laittavat viestiä jos vaikka riitaa miehen kanssa tai missä asiassa tahansa. Olen lähes aina heidän käytettävissään. Olen keskellä yötäkin lähtenyt hakemaan auton kyytiin ja ajellut ja kuunnellut murheita.Mutta esimerkiksi kun erosin, ja kaipasin ystävää kuuntelemaan vuodatusta asiasta, ei liiennyt aikaa yhdeltäkään kuin vasta siinä vaiheessa, kun olin jo yksinäni joutunut asian käsittelemään. Puhutaan siis viikoista. Silloin yksi kaveri soitti, haluanko vielä puhua asiasta, hän ehtisi sinä päivänä käväistä samalla kun mies käy salilla.
Kyllä minun tilanteessani vain niin käynyt, että ystävilleni olen vain se henkilö, jonka puoleen kääntyä kun itsellä on vaikeaa tai tarvitsee apua jossain. Se on mielestäni erittäin surullista.
Moni täällä sanonut, että minä olen jämähtänyt siihen nuoruuden ystävyystilanteeseen ja muut "menneet eteenpäin". Minulla vain ei tullut mieleenkään, että ystävät tulee jossain vaiheessa jättää taka-alalle. Minulle he ovat tärkeitä henkilöitä, joita ei kukaan syrjäytä siinä määrin mitä ilmeisesti normaalissa tilanteessa tulisi syrjäyttää.
Ap
Ei mullakaan varsinaisesti tullut mieleen että ystävyydet kuihtuu. Yritin pitää yhteyksiä aina vaikka muutin, mutta sitten just alkoi käydä perumisia ja muuta heidän puoleltaan, oli siinä hetki kun tuntui tosi yksinäiseltä. Mutta sellaistahan mulla oli nuoruudessakin kavereiden kanssa, totesin, ja päätin että elän nyt omaa elämääni täysillä. Tää tapahtui siis jonkun aikaa ennen kun täytin 30v. Luin paljon kokemuksia ja huomasin että en ole ainut, monet menettää kavereita tässä iässä. Tapasin sitten mieheni ja en ole tuntenut oloani enää yksinäiseksi. Hänkin on samanlainen ettei mitenkään kauheasti näe kavereitaan. Vaikka toki silloin tällöin näkee ja enemmän kuin minä, mutta siis kaikesta huokuu että meidän juttu on tärkein hänelle. Fiilaan sua kyllä siis silleen, oot nyt siinä pisteessä että tajuat että ei ole tasapuolista ja alkaa ärsyttämään.
Vierailija kirjoitti:
tupakkaringissä yläasteella? kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Haluaisin olla ap:n kaltaisen ihmisen ystävä. Olen kanssasi samanikäinen, mutta olen sinkku. Omassa ystäväpiirissäni vain yhdellä on lapsi, mutta vertaan tilannettasi siihen, kuinka ystävieni aika menee seurustelukumppanille / puolisolle. Minullakin on välillä tosi kiireistä vaikkapa töiden takia. Siitä huolimatta joustan ja sumplin aikataulut sopimaan, miten ystäville sopii.
Olen myös ollut tukena, kuunnellut, toiminut lohduttavana olkapäänä, apuna ties missä jne. Saan kuulla olevani hyvä ystävä ja ihanan empaattinen, että tulee hyvä olo olla seurassani. Olen viime aikoina havahtunut siihen, että moni ystävyyssuhteeni ei ole kovin vastavuoroinen, ei ole ollut pidempään aikaan. Minua kaivataan, kun halutaan jotain, mutta minun vuokseni ei olla valmiita näkemään kovin paljoa vaivaa.
Olen ollut järjestämässä kaikenlaisia yllätysjuhlia esim. synttäreitä. Välillä tulee olo, että kelpaan järjestämään, maksamaan osan juhlista ja antamaan lahjoja, mutta siinä se. Toivoisin, että joskus joku haluaisi järjestää minulle jotain samalla tavalla yllätyksenä ja ylipäätänsä viitsisi nähdä sen verran vaivaa, että haluaisi miettiä jotain erityisesti minua varten. Sen ei todellakaan tarvitsisi olla mikään iso asia, kunhan edes jotenkin muistettaisiin. Tähän liittyen kaiken huippu oli pari vuotta sitten, kun yhdelle kaveriporukan jäsenelle järjestettiin juhlat kodissani. Tämä siksi, ettemme saaneet juhlatilaa, jonka olisimme halunneet. Juhlien lopuksi synttärisankari totesi, että eihän sun synttäreihin ole pitkä aika, niin tehdään myös silloin jotain kivaa yhdessä ja järjestetään jotain. Syntymäpäivänäni tästä kyseisestä kaveriporukasta kukaan ei edes lähettänyt onnitteluviestiä. Se, jonka synttäreitä olimme juhlineet, muisti loppukesästä: ”Niin joo, sullahan oli silloin ne synttärit melkein heti mun juhlien jälkeen. Onnea tälleen vähän myöhässä!” Vielä selvennyksenä tähän, että en kaipaa juhlia, hienouksia yms. vaan ihan arkisia juttuja, kuten kävelylle menoa, sitä että silloin tällöin nähtäisiin ja tehtäisiin vaikka ruokaa yhdessä ja vaihdettaisiin kuulumiset.
Olen viime aikoina kipuillut sinkkuudestani. Masentaa ja ahdistaa, kun omalle kohdalle ei vaan löydy sopivaa miestä, jonka kanssa asiat osuisi yksiin. Samaan aikaan ystäväni menevät elämässä eteenpäin ja ottavat niitä seuraavia askeleita, kuten menevät naimisiin. Sanoin tästä ahdistuksesta hiljattain kahdelle ystävälle, kun olimme saaneet pitkän vääntämisen jälkeen sovittua ajan lenkkeilyyn. Kumpikin vaan totesi, että ”on se harmi, kun joskus löydät miehen. Sun treffitarinoita on niin hauska kuunnella. Millaisille miehille säkin olet antanut mahdollisuuden, niin onpahan ainakin hauska tarina taas kuunneltavana treffien jälkeen. Tulee jotain piristystä, kun voi nauraa ja omassa suhteessa on vähän tylsää.” Voin sanoa, että tuntui tosi pahalta. Jos ystäväni haluaa löytää kumppanin, niin todellakin toivon, että hän löytää kumppanin. Näköjään minun yritykseni etsiä kumppani ovat sitten jotain hauskoja piristyksiä vähän tylsään arkeen. :/
Tästä tuli kunnon vuodatus, mutta ap:lle halusin sanoa, että samankaltaisia ihmisiä on olemassa. Älä lakkaa olemasta tuollainen kuin olet, olet varmasti kullanarvoinen ystävä. Toivottavasti ystäväsi ymmärtävät sen.
Kun olin kotona kahden pienen lapsen kanssa, "ystäväni" sanoi jota kuinkin näin: sun kanssa on niin helppo olla, kun ei tarvitse tuntea olevansa huonompi (hän viittasi tällä hetkeä aikaisempaan puheenaiheeseen, eli töihin palaavat ja/tai opiskelemaan lähteneet äititutut). "Mitäs me kotiäidit tänään, puhutaanko haalareista?" oli hänen lempi keskustelunaloituksensa.
Toinen äiti-ihminen, jonka kanssa erehdyin viettämään aikaa totesi, että turhaan hän miehensä opinnäytetyöstä minulle mitään kertoo, kun "et sä näistä mitään ymmärrä." Maintsi vielä perään, että miehelleni voisikin kertoa aiheesta enemmän. Toinenkin äitituttu sanoi samaa, että mieheni ymmärtää sen hetkisestä keskustelunaiheesta varmasti enemmän kuin minä.
Olen joutunut huomaamaan, että on ystäviä ja sitten on niitä, jotka jäävät jämä-ihmisiksi. Minä olen jälkimmäinen. Minkäänlainen yritys ei tuota sellaista lopputulosta, että saisi olla oma itsensä ilman alentamista, loukkaamista tai nälvimistä. Minä myös kaipaan lenkkiseuraa, ruoanlaittoseuraa yms. Sellaista ihan tavallista olemista, josta molemmat saa itselleen jotakin.
Mainitsiko mitä opinnäytetyö koski?
Missä olette oikein tutustuneet?
Ala-asteella?????
1. Puutekniikkaa
2. Leikkipuistossa pienten lastemme kanssa
Tommosesta hermostuit?
En minäkään ymmärrä puutekniikkaa..
Olisi siitä silti ehkä vartin keskustelun saanut.
Esim:
Voiko laminaatin päälle maalata?
Voiko lakatun parketin päälle maalata hiomatta?
Mikä hänestä tulee kun valmistuu?
Mikä sai valitsemaan kyseisen alan?
Riittääkö suomessa puuta pohjoiseen rakennettavaan suureen sellutehtaaseen?
Mitä mieltä on siitä että puuteollisuus ei kuulu enää liiton piiriin?
Jutellaanko kurahaalareista?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ja en mä tiedä miksi se on niin, että onko se vaan suomalainen juttu vai riippuuko ihan ihmisestä. Oon tavannut joskus ihmisiä jotka puhuu että ystävät on heille kuin toinen perhe. Mietin vaan että onpa ihanaa, mutta ei ole omalle kohdalle sattunut ja olen antanut sen asian olla. Kyllä se sinkkuna harmitti ettei ole sellaisia ystäviä.
Mistä ap haluaisit jutella niiden ystäviesi kanssa?
Ootko ap bi seksuaali?
Ehkä haluatkin p i l l ua.mut et vaan kehtaa..kun pipo kiristää päässä?
Vierailija kirjoitti:
Itse tunnustan että ystävät ovat lapsien myötä jääneet, syynä oma uupumus. Molemmat lapset ovat ihania, mutta erittäin eloisia ja aktiivisia, ja imevät minusta jatkuvalla touhottamisellaan ja höpöttämisellään kaikki mehut. Palaudun vain hiljaisuudessa, ja yksin, ja pyrin järjestämään itselleni yksinoloa aina kun se on mahdollista. Itseänikin harmittaa, mutta valitettavasti minusta ei tässä elämäntilanteessa riitä mitään muille kuin perheelle.
Muistan, kun yhden kaverini nuorin lapsi oli pieni, ja oli juuri kaikesta ihanuudestaan huolimatta hyvin energinen ja voimia vievä. Kaveri valitti väsymystään ja haikaili paikkaa, jossa saisi edes yhden päivän tai yön olla rauhassa. Ehdotin, että tulisi meille viikonloppuna, kun lapset ovat menossa mummolaan yökylään ja mies työmatkalla. Painotin, että meidän ei tarvitse tehdä mitään, hän voi vaikka vaan nukkua, tai voidaan vaan istua hiljaa ja katsoa telkkaria.
No ei käynyt kun mies olisi kuulemma pahoittanut mielensä asiasta.
Ap
Vierailija kirjoitti:
Mistä ap haluaisit jutella niiden ystäviesi kanssa?
Ootko ap bi seksuaali?
Ehkä haluatkin p i l l ua.mut et vaan kehtaa..kun pipo kiristää päässä?
Olen joutunut huomaamaan, että on ystäviä ja sitten on niitä, jotka jäävät jämä-ihmisiksi.
Minkäänlainen yritys ei tuota sellaista lopputulosta, että saisi olla oma itsensä ilman alentamista, loukkaamista tai nälvimistä.
Minä kaipaan lenkkiseuraa, ruoanlaittoseuraa , panoseuraa.
Sellaista olemista, josta molemmat saa .
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
tupakkaringissä yläasteella? kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Haluaisin olla ap:n kaltaisen ihmisen ystävä. Olen kanssasi samanikäinen, mutta olen sinkku. Omassa ystäväpiirissäni vain yhdellä on lapsi, mutta vertaan tilannettasi siihen, kuinka ystävieni aika menee seurustelukumppanille / puolisolle. Minullakin on välillä tosi kiireistä vaikkapa töiden takia. Siitä huolimatta joustan ja sumplin aikataulut sopimaan, miten ystäville sopii.
Olen myös ollut tukena, kuunnellut, toiminut lohduttavana olkapäänä, apuna ties missä jne. Saan kuulla olevani hyvä ystävä ja ihanan empaattinen, että tulee hyvä olo olla seurassani. Olen viime aikoina havahtunut siihen, että moni ystävyyssuhteeni ei ole kovin vastavuoroinen, ei ole ollut pidempään aikaan. Minua kaivataan, kun halutaan jotain, mutta minun vuokseni ei olla valmiita näkemään kovin paljoa vaivaa.
Olen ollut järjestämässä kaikenlaisia yllätysjuhlia esim. synttäreitä. Välillä tulee olo, että kelpaan järjestämään, maksamaan osan juhlista ja antamaan lahjoja, mutta siinä se. Toivoisin, että joskus joku haluaisi järjestää minulle jotain samalla tavalla yllätyksenä ja ylipäätänsä viitsisi nähdä sen verran vaivaa, että haluaisi miettiä jotain erityisesti minua varten. Sen ei todellakaan tarvitsisi olla mikään iso asia, kunhan edes jotenkin muistettaisiin. Tähän liittyen kaiken huippu oli pari vuotta sitten, kun yhdelle kaveriporukan jäsenelle järjestettiin juhlat kodissani. Tämä siksi, ettemme saaneet juhlatilaa, jonka olisimme halunneet. Juhlien lopuksi synttärisankari totesi, että eihän sun synttäreihin ole pitkä aika, niin tehdään myös silloin jotain kivaa yhdessä ja järjestetään jotain. Syntymäpäivänäni tästä kyseisestä kaveriporukasta kukaan ei edes lähettänyt onnitteluviestiä. Se, jonka synttäreitä olimme juhlineet, muisti loppukesästä: ”Niin joo, sullahan oli silloin ne synttärit melkein heti mun juhlien jälkeen. Onnea tälleen vähän myöhässä!” Vielä selvennyksenä tähän, että en kaipaa juhlia, hienouksia yms. vaan ihan arkisia juttuja, kuten kävelylle menoa, sitä että silloin tällöin nähtäisiin ja tehtäisiin vaikka ruokaa yhdessä ja vaihdettaisiin kuulumiset.
Olen viime aikoina kipuillut sinkkuudestani. Masentaa ja ahdistaa, kun omalle kohdalle ei vaan löydy sopivaa miestä, jonka kanssa asiat osuisi yksiin. Samaan aikaan ystäväni menevät elämässä eteenpäin ja ottavat niitä seuraavia askeleita, kuten menevät naimisiin. Sanoin tästä ahdistuksesta hiljattain kahdelle ystävälle, kun olimme saaneet pitkän vääntämisen jälkeen sovittua ajan lenkkeilyyn. Kumpikin vaan totesi, että ”on se harmi, kun joskus löydät miehen. Sun treffitarinoita on niin hauska kuunnella. Millaisille miehille säkin olet antanut mahdollisuuden, niin onpahan ainakin hauska tarina taas kuunneltavana treffien jälkeen. Tulee jotain piristystä, kun voi nauraa ja omassa suhteessa on vähän tylsää.” Voin sanoa, että tuntui tosi pahalta. Jos ystäväni haluaa löytää kumppanin, niin todellakin toivon, että hän löytää kumppanin. Näköjään minun yritykseni etsiä kumppani ovat sitten jotain hauskoja piristyksiä vähän tylsään arkeen. :/
Tästä tuli kunnon vuodatus, mutta ap:lle halusin sanoa, että samankaltaisia ihmisiä on olemassa. Älä lakkaa olemasta tuollainen kuin olet, olet varmasti kullanarvoinen ystävä. Toivottavasti ystäväsi ymmärtävät sen.
Kun olin kotona kahden pienen lapsen kanssa, "ystäväni" sanoi jota kuinkin näin: sun kanssa on niin helppo olla, kun ei tarvitse tuntea olevansa huonompi (hän viittasi tällä hetkeä aikaisempaan puheenaiheeseen, eli töihin palaavat ja/tai opiskelemaan lähteneet äititutut). "Mitäs me kotiäidit tänään, puhutaanko haalareista?" oli hänen lempi keskustelunaloituksensa.
Toinen äiti-ihminen, jonka kanssa erehdyin viettämään aikaa totesi, että turhaan hän miehensä opinnäytetyöstä minulle mitään kertoo, kun "et sä näistä mitään ymmärrä." Maintsi vielä perään, että miehelleni voisikin kertoa aiheesta enemmän. Toinenkin äitituttu sanoi samaa, että mieheni ymmärtää sen hetkisestä keskustelunaiheesta varmasti enemmän kuin minä.
Olen joutunut huomaamaan, että on ystäviä ja sitten on niitä, jotka jäävät jämä-ihmisiksi. Minä olen jälkimmäinen. Minkäänlainen yritys ei tuota sellaista lopputulosta, että saisi olla oma itsensä ilman alentamista, loukkaamista tai nälvimistä. Minä myös kaipaan lenkkiseuraa, ruoanlaittoseuraa yms. Sellaista ihan tavallista olemista, josta molemmat saa itselleen jotakin.
Mainitsiko mitä opinnäytetyö koski?
Missä olette oikein tutustuneet?
Ala-asteella?????
1. Puutekniikkaa
2. Leikkipuistossa pienten lastemme kanssa
Tommosesta hermostuit?
En minäkään ymmärrä puutekniikkaa..
Olisi siitä silti ehkä vartin keskustelun saanut.
Esim:
Voiko laminaatin päälle maalata?
Voiko lakatun parketin päälle maalata hiomatta?
Mikä hänestä tulee kun valmistuu?
Mikä sai valitsemaan kyseisen alan?
Riittääkö suomessa puuta pohjoiseen rakennettavaan suureen sellutehtaaseen?
Mitä mieltä on siitä että puuteollisuus ei kuulu enää liiton piiriin?
Jutellaanko kurahaalareista?
Osaisin vastata noista jokaiseen kysymykseen, enkä ole puutekniikan insinööri ja olen vieläpä nainen. Kaksi viimeistä kysymystä on sitä paitsi mielenkiintoisia.
Viimeinen kysymys ei. Voisiko olla, että jotkut meistä kokee sen halventavana, että kotona lapsen kanssa olo tekee äidistä automaattisesti idiootin jonkun mielestä?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itse tunnustan että ystävät ovat lapsien myötä jääneet, syynä oma uupumus. Molemmat lapset ovat ihania, mutta erittäin eloisia ja aktiivisia, ja imevät minusta jatkuvalla touhottamisellaan ja höpöttämisellään kaikki mehut. Palaudun vain hiljaisuudessa, ja yksin, ja pyrin järjestämään itselleni yksinoloa aina kun se on mahdollista. Itseänikin harmittaa, mutta valitettavasti minusta ei tässä elämäntilanteessa riitä mitään muille kuin perheelle.
Muistan, kun yhden kaverini nuorin lapsi oli pieni, ja oli juuri kaikesta ihanuudestaan huolimatta hyvin energinen ja voimia vievä. Kaveri valitti väsymystään ja haikaili paikkaa, jossa saisi edes yhden päivän tai yön olla rauhassa. Ehdotin, että tulisi meille viikonloppuna, kun lapset ovat menossa mummolaan yökylään ja mies työmatkalla. Painotin, että meidän ei tarvitse tehdä mitään, hän voi vaikka vaan nukkua, tai voidaan vaan istua hiljaa ja katsoa telkkaria.
No ei käynyt kun mies olisi kuulemma pahoittanut mielensä asiasta.Ap
Mistä muusta se miehesi pahoitti mielensä?
Ihan asiaa kirjoitat, mutta toisaalta on hyvä muistaa, että kaikilla ei ole niitä muita aikuisia elämässä. Ei ole mummeja ym. jotka hoitavat. On vain isä, joka saattaa tehdä vuorotyötä jne. Perheiden tilanteet ovat myös erilaisia. On erilaista olla 2-vuotiaan äiti kuin koululaisen, on eri asia olla äiti jos puolisolla on elämää haittaavia pitkäaikaissairauksia ja on eri asia olla vammaisen, autistisen tai tarkkaavaisuushäiriöisen äiti kuin "normaalin" lapsen äiti.
Itse ajattelen niin, että hyvässä ystävyydessä tehdään kompromisseja. Ehkä sinuna miettisin kaksi-kolme ystävää, joiden seurassa haluaisin olla useammin, ja sitten ehdottaisin näiden kanssa jotain säännöllisempää. Yhden kanssa yhteistä harrastusta, toisen kanssa parillisilla viikoilla kävelylenkkiä ja kolmannen kanssa joka kuun viimeisenä perjantaina viinilasia.