Kun aikuisuus tulee ystävyyden tielle

Vierailija kirjoitti:

Lisään vielä, että jos vaikkapa se puoliso menee AINA edelle, on todella outoa. Tyyliin hyvä ystävä kutsuu juhlistamaan itselleen tärkeää päivää, tai soittaa suruissaan koska isänsä kuoli ja haluaisi jutella, niin vastataan:"Sori mut miehen kans aateliin kattoo just Netflixii". Tällainen käytös on minusta äärimmäisen törkeää, eikä silloin pitäisi edes uskotella olevansa kenenkään ystävä.

Ap

No jos tuollaisia kommentteja tulee, niin eikö se ole selvä, että kyseinen ihminen ei enää koe sinua tärkeäksi tai edes hyväksi ystäväksi.

Mies on vain tekosyy. Unohda ja mene eteenpäin!

Mitä jos menisit mukaan katsomaan niitä lapsen lätkämatseja? Tai lähdette yhdessä viemään lasta treeneihin ja niiden aikana kävelylenkki lähistöllä? Tarkoitan, että saisit itsesi sujahtamaan heidän perheaikatauluunsa, joka on varmaan yksi palapelinsä jo muutenkin ja siksi tuntuu vaivalloiselta järjestää sinun kanssa erikseen aikaa.

Hyvin sanottu ettei takerru teinivuosien symbioosivaiheeseen. Mun kaverit eivät antaneet tilaa ja olis halunnu olla symbioosissa myös aikuisena. Mä muutuin ja olisi halunnut tilaa ja pari kaveria takertui lisää ja piti pitää taukoa heistä. Mä en halunnu heitä enää niin läheiseen suhteeseen. He elää edelleen vähän teinimäisesti minun mielestä. Kaverit voi kasvaa erilleen.

Kyllä mulle on ystävät ja oma sisko tärkeitä niin että haluan heitä tavata ja just käydä lenkillä/salilla /drinkillä kaksin säännöllisesti. Mulla on kuitenkin 3 lasta ja mies + vaativa matkatyö ja aina se yhtälö ei vain toimi.

Luulen et monella kai kuitenkin niin kuin itsellä, arki työssäkäynteineen on niin kiireistä että aikaa on vaan tosi rajallisesti, ja kun niiden lapsien kanssa vietetystä ajan vähäisyydestä tuntee jo syyllisyyttä... on vaikea valita ystävän seura niin karmealta kun se kuulostaakin. Yritän itse muistaa kysyä silloinkin kuulumiset Whatsupissa, käyttää työmatkan ystävän kanssa puhelimessa puhumiseen jos on kriisi tai huono päivä jne.

Koronan myötä ystävien kanssa vietetty aika on lisääntynyt todella paljon, monta kertaa viikossa tulee tavattua. Päivät vietän etätöissä ja näen lapsia luonnollisesti tosi paljon.

Ymmärrän sun pointin ihan täysin mut toivon et ymmärrät myös sen, että sun ystävät ei tahallaan lyö siis laimin. Yksi ihminen ei vaan saa revettyä joka paikkaan

Voi miten surullisen tuttua. Omat ystävyyssuhteet väljähtyivät samasta syystä. Aika samoihin aikoihin perustettiin perheitä. Olisin halunnut nähdä ystäviä myös ilman lapsia, mutta olihan se erikoista ettei 2-vuotiastakaan voitu jättää isälleen siksi aikaa että olisi juotu edes kahvit rauhassa, tai jos se onnistui vastapuoli vietti ajan puhelimessa jutellen jollekin muulle ”kun kerrankin on aikaa ilman lapsia”. Puhutaan nyt vuosien takaisesta ystävyydestä, ihmisistä jotka olivat ennen olleet päivittäin tekemisissä...

Pahin aika koitti muutaman lapsuusystävän erotessa, minulla kuulemma ydinperheellisenä oli niin helppoa ettei voitu kutsua enää illanviettoihinkaan ja lopulta ottivat yhteyttä enää vain kun tarvitsivat lapsenvahtia, uusia miehiä alettiin pyörittää. Mun syntymäpäivä ei tullut kukaan viettämään, eivät kuulemma saaneet lapsille hoitajaa vaikka olivat toisella vanhemmallaan silloin. Lopetin yhteydenpidon enkä enää hoitanut heidän lapsiaan milloin minkäkin syyn takia ja kas, ei enää yhteydenpitoa sieltä suunnalta. Muutamat oharit ennen sitä ”tietenkin mennään silloin ulos syömään/lenkille - ja tuntia ennen peruminen koska tulikin parempaa tekemistä. Olinkin vain helposti hyväksikäytettävä hätävara.

Kakkahattutäti kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lisään vielä, että jos vaikkapa se puoliso menee AINA edelle, on todella outoa. Tyyliin hyvä ystävä kutsuu juhlistamaan itselleen tärkeää päivää, tai soittaa suruissaan koska isänsä kuoli ja haluaisi jutella, niin vastataan:"Sori mut miehen kans aateliin kattoo just Netflixii". Tällainen käytös on minusta äärimmäisen törkeää, eikä silloin pitäisi edes uskotella olevansa kenenkään ystävä.

Ap

No jos tuollaisia kommentteja tulee, niin eikö se ole selvä, että kyseinen ihminen ei enää koe sinua tärkeäksi tai edes hyväksi ystäväksi.

Mies on vain tekosyy. Unohda ja mene eteenpäin!

No niinhän tuo on uskottava. Harmillista.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Mitä jos menisit mukaan katsomaan niitä lapsen lätkämatseja? Tai lähdette yhdessä viemään lasta treeneihin ja niiden aikana kävelylenkki lähistöllä? Tarkoitan, että saisit itsesi sujahtamaan heidän perheaikatauluunsa, joka on varmaan yksi palapelinsä jo muutenkin ja siksi tuntuu vaivalloiselta järjestää sinun kanssa erikseen aikaa.

Siis tuotahan olen juuri ehdottanutkin, että käydään lenkillä sillä aikaa, kun se lapsi potkii palloa. Ei käy, koska sehän on huono äiti jos ei jokaisia harjoituksiakin ole katsomassa 😅

Kerran menin mukaan katsomaan harjoituksia. Never again. Ei voinut puhua kuin lapsen taitojen kehityksestä jalkapallossa, jos yritin vaihtaa puheenaihetta niin taitavasti palattiin siihen lapseen, TAI völjäs remmiin mukaan muita futismutseja, jolloin jään auttamattomasti ulkopuoliseksi, kun ei nappisten ominaisuudet oikein oo se mun juttu.

Ap

Minulla ystävien tapailu on vaihtunut esimerkiksi kahvitteluun naapurin terassilla jne. Se on mutkatonta, voi ohimennen pyytää juuri vaikka naapuria käymään tai muutaman talon päässä asuvaa lenkille.

Työpäivien jälkeen esimerkiksi puolen tunnin autoilu tapaamaan jotakuta ystävää tuntuu kovin rankalta. Ja toinen puoli tuntia takaisin. Lapset (väsyneet, nälkäiset, whatever) tietysti mukana raahaten.

Kyllä se arki vaan vie, ei oikein muuta voi. 

Viikonloput menee sitten kaikenmaailman harrastusjutuissa ja ihan palautuessa. Joskus tulee järjestettyä jotain tapaamisia, mutta niihinkin tuntuu kaikilla sitten olevan kovat oletukset. Pelkkä sohvalla röhnötys, leffan tuijottaminen ja sipsit ei riitä mihinkään.

Vierailija kirjoitti:

Kyllä mulle on ystävät ja oma sisko tärkeitä niin että haluan heitä tavata ja just käydä lenkillä/salilla /drinkillä kaksin säännöllisesti. Mulla on kuitenkin 3 lasta ja mies + vaativa matkatyö ja aina se yhtälö ei vain toimi.

Luulen et monella kai kuitenkin niin kuin itsellä, arki työssäkäynteineen on niin kiireistä että aikaa on vaan tosi rajallisesti, ja kun niiden lapsien kanssa vietetystä ajan vähäisyydestä tuntee jo syyllisyyttä... on vaikea valita ystävän seura niin karmealta kun se kuulostaakin. Yritän itse muistaa kysyä silloinkin kuulumiset Whatsupissa, käyttää työmatkan ystävän kanssa puhelimessa puhumiseen jos on kriisi tai huono päivä jne.

Koronan myötä ystävien kanssa vietetty aika on lisääntynyt todella paljon, monta kertaa viikossa tulee tavattua. Päivät vietän etätöissä ja näen lapsia luonnollisesti tosi paljon.

Ymmärrän sun pointin ihan täysin mut toivon et ymmärrät myös sen, että sun ystävät ei tahallaan lyö siis laimin. Yksi ihminen ei vaan saa revettyä joka paikkaan

Tässähän sulla toimii ihan hyvin arki ja jaksat ystäviäkin nähdä. Eikö ap.lla ollut se tilanne, että ystävät ei muka löydä yhteistä aikaa. Silloin on kyllä niin, että ystävistä on tullut laiskoja, eivät vaan jaksa nähdä ja kotisohva vie voiton. Sitten jos ystävä kelpaa kriisissä, niin se on itsekästä jos muuten ei jaksa nähdä. Joillain se on tosiaan aikuisuus tota mutta ei pitäisi olla. Voi aikuinenkin olla sosiaalinen.

Mulla vie työ ja lapsen kuskaaminen hoitoon päivässä 10 h niinä päivinä kun mies on matkatöissä eli 2-4 pv viikossa. Kotona aamulla herään klo 6, teen aamupalaa, syön ja lapsi syö, meikkaan, laitan auton lämmitykseen. Klo 7 ollaan autossa. Klo 17 ollaan kotona. Sitten syödään. Kahtena iltana viikossa lapsi menee harrastukseen klo 18. Se vanhempi joka vie lapsen, käy kaupassa. Kotona ollaan 19.15. Iltatoimet, omat ja lapsen. Lukemista lapselle ja lapsi nukhataa 20.30. Kotityöt ja itse sänkyyn lukemaan klo 21.30. Ùnessa 22.30.

Päivinä jolloin ei ole harrastuksia, vietän aikaa lapsen kanssa, miehen vapaailtoina olen poissa kotoa 12 h, koska teen silloin 10 h työpäivää.

Viikonloppuisin on ihana olla perheen kanssa ja yksin myös. Jmyleensä näen yhtä ystävää per viikonloppu, koko ystäväperhettä tai yksim ystävää. Mutta mulla on n. 10 ystävää joten ehdin nähdä kaikkia kerran kahdessa, kolmessa kuukaudessa.

Sit on näitä, et jatka vaan kysymistä tuun kyllä joku päivä. Nyt vaan ei taaskaan oo näköpiirissä sopivaa aikaa. Ylimielistä.

Joo, ruuhkavuodet ja arki vie. Eihän sitä ikinä ymmärrä muuta kuin sitä omaa tilannettaan. Onko vaativa työ, miten pitkät työmatkat, sairaat vanhemmat, iäkkäät vanhemmat, kuinka paljon harrastuksia, omia ja lasten, kuinka monta lasta, onko rakentamista tai remppaa, onko edes autoa? Mä voisin ihmetellä, et miten sulla ap on jaksamista ja aikaa.

Sinkkuus on toki yks tekijä, toki varmasti raskastakin olla sinkkuna, mut siihen liittyy tietty sellainen tahdon olla viihdytettävänä-viba. Sitten taas monet perheelliset, minäkin olen perheellinen, tekee kaiken puoliksi, siis läpsystä vaihtoon. On tehokasta jne. Voi kalenteroida vaikka mitä. Käsittääkseni nämä lopulta usein eroaa... Kai se yhteys puolisoon katkeaa. Tuo elämähän on jo valmiiksi eronneen elämää, ei yhteistä lainkaan. Miten me sitten tehdään? Yhdessä. Minä ja puolisoni. Lapset myös. Myös kauppareissut sun muut. Tää korona on ollut siitä huippu, et ollaan kummatkin kökitty etätöissä, saatu yhteiset tauot ja lenkit, vau, kuinka paljon vietetty yhdessä aikaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kerrankin mielenkiintoinen ja hyvä ketju! Itselläkin ystävyyssuhteet ovat muuttuneet ja hapristuneet kovasti elämän varrella. Tosin olen 15 vuotta ap:ta vanhempi. Eikä se ole riippunut siitä, onko pieniä tai isoja lapsia, sinkku tai parisuhteessa. Ihmiset tuntuu jäykistyvän vanhentuessaan. Kaikki haluaa tehdä just niinkuin itse haluaa eli mennä sinne jumppaan tai lenkille just silloin kun kaveri on vielä töissä. Kukaan ei viitsi joustaa. Köyhemmät kiukuttelee, kun heillä ei ole varaa mihinkään, vaikka todellisuudessa tuloerot eivät edes olisi merkittäviä. Ei jakseta kuunnella toisten juttuja, jos toiset ei ole just samassa elämäntilanteessa kuin itse. Jne.

Olen huomannut ihan samaa. Ehkä se liittyy siihen, että kulttuuri on muuttunut koko ajan enemmän yksilökeskeiseksi. Lapsuudessani 80- ja 90-luvuilla oli helppo mennä kylään ja tavata ihmisiä. Ei siihen tarvinnut liittyä mitään sen kummempaa järjestelyä. Kaipaan sitä niin kovasti! Nykyään on tosiaan tuota joustamattomuutta ja ihan toisten suoranaista ohittamista. Ghostataan, jos kaverin seura ei enää kiinnosta yms., koska se on itselle helpompaa. Ihmisten aikataulut tuntuvat myös usein olevan niin täynnä jo sitä perhe-elämää ettei ole tilaa uusille ystävyyksille. Olen kovasti yrittänyt löytää ystävää, mutta olen yritysten jälkeen luopunut toivosta.

Maailman on muuttunut noista vuosikymmenistä aika paljon. Mun lapseni ovat sun ikäisiä. Tuohon aikaan suuressa osassa suomalaiskodeista syötiin päivällinen klo 17 ja sen jälkeen olikin nukkumaanmenoon asti vapaata. Lapset painelivat pihalle leikkimään kavereidensa kanssa ja vanhemmat tiskasivat päivällisastiat, laittoivat pyykit koneeseen ja soittivat ystävilleen tai  joku piipahti käymään kahvilla. Toki silloinkin oli vuorotyön tekijöitä, mutta ihmiset olivat paljon enemmän ja paljon säännöllisemmin kotona. Erilaisten työaikojen kirjo on nykyisin paljon suurempi. Klo 17 saatetaan olla vielä töissä tai ollaan vasta matkalla kotiin. On myös sekä vanhempien että  lasten harrastuksia, joihin pitää työpäivän jälkeen ehtiä. Ja ehtiä ihan entiseen tapaan laittaa myös päivällistä, syödä, hoitaa tiskit ja pyykit. 

Lasteni lapsuudessa mulla asui ystäviä ja kavereita kävelymatkan päässä.  Heihn nimenomaan tutustuikin muutettuaan alueelle ja varsinkin, kun lapset tutustuivat toisiin lapsiin, myös äidit tutustuivat toisiin äiteihin. Ne, jotka olivat muuttaneet kauemmas, yleensä vähitellen jäivät, koska pääkaupunkiseudullakin heidän luokseen menisi noin tunti suuntaansa eli 2 tuntia siihen, jos lähtisi käymään ystävänsä luona. Ja vielä pitäisi löytyä se aika, minkä viettää ystävänsä tai kaverinsa kanssa. Puolen tunnin kahvitteluun menisi siis 2,5 tuntia aikaa. Eikä huvin vuoksi viitsisi nykypäivänä lähteä kokeilemaan, sattuisiko kaveri olemaan kotona vai onko mahdollisesti töissä, harrastuksissa tai jossain muualla. Kasarilla oli todennäköisempää, että yllätysvierailu sopi, nyt on todennäköisempää, että se ei sovi. Ei kasarillakaan ängetty kylään samalla hetkellä, kun toinen oli just tullut töistä ja riisumassa vasta kenkiä jalastaan vaan vasta sitten, kun perheessä oli päivällinen syöty ja saatu tiskit tiskattua ja pistettyä lapset taas pihalle leikkimään. 

Vierailija kirjoitti:

Tavallaan mä ymmärrän sua ap, tavallaan en yhtään.

Mulla on puoliso ja lapsia ja kyllähän he menevät kaiken muun ohi ja yli. Ja puolisoni on mulle tärkein ihminen maailmassa, hänen kanssaan olen päättänyt jakaa elämäni, tehdä lapset ja ollakseni valmis tuohon, puolisoni on luonnollisesti myös paras ystäväni, sielunkumppanini, vähempään en olisi tyytynyt. Viihdyn siis kotona perheen ja puolison kanssa ja kun sitä kahdenkeskistä aikaa ei liiemmin ole, en todellakaan niitä harvoja mahdollisuuksia käytä vain ystäviin, vaan ensin puolisoon ja sitten vasta ystäviin.

Mä kokisin varsin oudoksi, jos kävisi ilmi, että olen ystävälleni tärkeysjärjestyksessä hänen puolisoaan ylempänä, se ahdistaisi minua.

Silti ystäväni ovat mulle tärkeitä ja itsekin kaipaisin sellaista mutkatonta nuoruuden yhdessäolon kaltaista hengailua. Ystävyyssuhteiden muuttuminen "aikuisiksi" on tehnyt monista ystävyyssuhteista kalenterin kanssa sovittavia järjesteltäviä asioita, jotka helposti tuntuvat velvollisuuksilta. Kun kaikkien lasten harrastusten, muiden menojen ja työkuvioiden takia pitää sopia tapaamiset kuukautta aiemmin tietylle päivälle klo x, niin sitten jos ei jaksaisikaan, ei voi silti perua enää, kun vaivalla tuo ajankohta on säädetty. Joka mulla nostaa kynnystä sopia mitään, mielummin olen sitten kotona ja en tapaa ystäviä.

Ne harvat ystävät, joiden kanssa onnistuu sellainen, että kysellään vaikka samana päivänä jotain lenkille menoa ovat helpompia. Kun on lapsia, sellainen rento pistäytyminen iltaa istumaan ei ole ihan yksinkertaista, lapset pitää ottaa mukaan tai hankkia lapsenvahti ja sitten taas onkin kyseessä suunnittelu ja sopiminen etukäteen ja kalenterin kanssa aikatauluttaminen jne.

Tässä suhteessa naaapurit ja ihan lähellä asuvat kaverit nousevat helposti sellaisiksi, joita tapaa useamminkin kun niitä hyviä ystäviä, joita ei yhtä helposti voi vaikka lenkillä treffata.

Mutta kun lapset kasvaa isommiksi, tilanne varmaan muuttuu ja toivon että sitten on ystävien kanssa puolin ja toisin paremmin aikaa.

Mitä sinä olet tehnyt ystävyytesi ylläpidon eteen? Tuollaisista "kysellään vaikka samana päivänä jotain lenkille menoa ovat helpompia"-ystävistähän AP juuri puhuu. Oletko itse juuri sellainen ystävä, kuka lähtee, kun kysytään, mutta ei koskaan itse ehdota mitään takaisin? Alun selityksesi "sielunkumppanista" ym on tässä kontekstissa turha. En usko, että olet kokenut niin syvää ystävyyttä, että pystyisit ymmärtämään, kun AP sanoo, että ystävät voivat olla parisuhteen veroisia tärkeydeltään. Terv. Itsekin sielunkumppaninsa kanssa yhdessä oleva

"Katsotaan lähempänä", kun ehdottaa jotain tekemistä pidemmän ajan päähän, on jotenkin hämmentävä. Samoin "ei oo vielä mitään suunnitelmia tuolle viikonlopulle, niin paha mennä lupaamaan". Niin siis siksihän mä ehdotan tekemistä pitkällä varoitusajalla, että kaveri voisi vielä tyhjään viikonloppuunsa sen yhteisen menon merkata ja sitten sanoa "nyt ei voi" niille menoille, joita olisi myöhemmin kasautumassa sille samalle ajankohdalle. Varsinkin jos tekeminen on vaikkapa keikka, jolle pitäisi ostaa liput ennakkoon, on aika vaikea odotella keikkailtaa edeltävään aamuun, että voiko Mirkku lähteä vai ei.

Olen tullut siihen tulokseen, että en ole yhdellekään ystävälleni tärkeimpien ystävien joukossa. Lähinnä ehkä juurikin hätävara. Onneksi on kaksi siskoa.

Musta tuo on tosi erikoista että arvotat ihmisiä noin ja laitat kaverit puolison edelle! Voisiko se olla syy miksi olet sinkkukin nyt? Tietysti jos se ei haittaa sinua niin saat tehdä mitä vaan. Mutta erikoiselta kuulostaa. Teetkö siksi niin että olet tuntenut ystävät kauemmin?

Mulla menee kyllä niin että mies on paras ystävä, ja rakastaja, sen kanssa jaan elämän ja teen lapset yms. En ole koskaan saavuttanut kavereiden kanssa tuollaista läheisyyttä ja luotettavuutta. Mulla ei koskaan ollut parasta kaveria ja jos oli lapsena ne vaihtoi mut lennossa. Ja monet kaverit nuoruudessa puhui pahaa minusta tai kohteli kurjasti. En voisi luottaa sellaiseen ihan 100% kun eivät ole edes sukua. Miehen kanssa kunnolla sovitaan että nyt ollaan yhdessä eikä erota. Kaveruudet on häilyväisiä. Viihdyn ihan hyvin kotona ja olen tosi introvertti. Ehkä jos mulla olisi sellaisia kunnon ystäviä enemmän viettäisin heidän kanssaan aikaakin enemmän, mutta en ole heille prioriteetti, joten eivät hekään ole minulle. Kyllä panostan omaan perheeseen.

Ja mulle tuli joskus ennen 30v realisaatio että ystävät ei tosiaan pidä mua mitenkään kovin tärkeänä, joten täytyy alkaa panostamaan omaan perheeseen. Huomasin että pitkäaikainen lapsuudenystävä piti varakaverina, on sinkku jonka paras ystävä miehineen menee minun kanssa sovittujen menojen edelle. Se oli jotenkin vikatikki.

Sanoisin että kaikki riippuu ammatista, parisuhteen tilasta ja lapsien iästä. Itselläni on täysin stressitön työ ja kaikki viikonloput vapaita. Hyvä suhde miehen kanssa joka hoitaa 50% kodin- ja lastenhoidosta. Sekä kaksi yli 5v lasta jotka nukkuvat hyvin ja ovat muutenkin rauhallisia persoonia. Minulla olisi voimavaroja nähdä ystäviä vaikka monta kertaa viikossa, mutta ystäväni ovat suurimmalta osin stressaavissa ammateissa jotka eivät jätä paljon vapaa aikaa joka sitten luonnollisesti vietetään perheen kanssa. Sitten on sinkkuäidit joilla ei myöskään ole aikaa.

Nykyään vierailen ystävieni kotona koska silloin heidän ei tarvitse lähteä ulos.

Vierailija kirjoitti:

"Katsotaan lähempänä", kun ehdottaa jotain tekemistä pidemmän ajan päähän, on jotenkin hämmentävä. Samoin "ei oo vielä mitään suunnitelmia tuolle viikonlopulle, niin paha mennä lupaamaan". Niin siis siksihän mä ehdotan tekemistä pitkällä varoitusajalla, että kaveri voisi vielä tyhjään viikonloppuunsa sen yhteisen menon merkata ja sitten sanoa "nyt ei voi" niille menoille, joita olisi myöhemmin kasautumassa sille samalle ajankohdalle. Varsinkin jos tekeminen on vaikkapa keikka, jolle pitäisi ostaa liput ennakkoon, on aika vaikea odotella keikkailtaa edeltävään aamuun, että voiko Mirkku lähteä vai ei.

Olen tullut siihen tulokseen, että en ole yhdellekään ystävälleni tärkeimpien ystävien joukossa. Lähinnä ehkä juurikin hätävara. Onneksi on kaksi siskoa.

Mä ymmärrän sun pointin, mutta oikeasti näennäisesti vapaa viikonloppu ei välttämättä olekaan vapaa, kun ajankohta lähenee. Jos esim lähisukuusi tai jollekin ystävällesi on juuri syntynyt lapsi, et vielä tänään tiedä, minä viikonloppuna lapsen ristiäiset ovat. Myös jollain lähipiiriisi kuuluvalla voi olla merkkipäivä sen viikonlopun tienoilla, mutta et vielä tiedä varmaksi, milloin hän järjestää juhlansa. Tai et vielä tiedä, onko ystäväsi puoliso silloin työmatkalla tai tuleeko tälle jokin sellainen meno, että pitääkseen sulle antamansa lupauksen tapaamisesta, ystäväsi pitäisikin saada jostain lapsenvahti sille päivälle. Tai saako lapsi kaverisynttärikutsun ja synttärit osuvat juuri sille päivälle. 

On helppoa sopia mitä vaan ja milloin vaan, jos omaan menoon ei vaikuta kenenkään muun elämä kuin vain oma. Ei tarvitse hankkia lapsenvahtia, ei osallistua anopin synttäreille, ei ryhtyä kummiksi veljen lapselle, ei viedä lasta kaverisynttäreille jne jne. Monen perheellisen elämään kuitenkin vaikuttaa muutkin ihmiset kuin vain minä itse. Muiden menot,  muiden suunnitelmat ja muiden aikataulut. Mitä useampi ihminen, sitä useamman aikataulut pitää pystyä sovittamaan yhteen. Ja jos aikataulut ei osu yksiin, on priorisoitava. 

Mulla on ystävät vähitellen kaikonneet juurikin lasten saamisen jälkeen. Jonkin aikaa sitä jaksoi kysellä, mutta sitten riittävän monien etukäteen sovittujen tapaamisten päätyttyä ohareihin Pirkko-Pulla-Petterin jonkun asian mentyä edelle päätin antaa olla. Välillä tuntui että olisi ollut parempi että olisi edes valehdeltu, kuin sanoneet suoraan että lapsen kotiläksyt/harrastukseen vieminen/mikä tahansa muu asia meni nyt jo viikkoja sitten sovitun asian ohi.

Yksi toistuva asia oli sekin, että sitten kun lopulta nähtiin, joka ainoa puheenaihe ohjautui lapsiin. Oli se sitten lääkärien palkat tai juoksukenkien ostaminen. Joskus lapset tuotiin mukaan ilman ennakkovaroitusta ja lopulta homma meni niiden kanssa höösäämiseksi sen sijaan, että oltaisiin oikeasti oltu vain aikuisten kesken. Paras oli ehkä, kun oltiin sovittu että otetaan pari lasia viiniä ja käydään katsomassa elokuva - ilmoitti sitten tulomatkalla että lapsen isä lähtikin viettämään iltaa ja että he ovat kaksistaan lapsen kanssa tulossa meille. Ilmoitin, että ei tarvitse tulla, tästä ei sovittu ja mulla ei raskaan työviikon jälkeen ollut mitään mielenkiintoa alkaa katsomaan mitään ylimääräistä showta kotonani. Tottakai olin huono ihminen sitten, mutta eipä edes haitannut.

Mutta sitä kai se on aikuisuus, ja sen ymmärrän hyvin. Hieman jännittää miten tässä käy, en halua itse lapsia, eli tulevaisuudessakaan tuskin tilanne paranee ainakaan näiden ystävien osalta. Nyt kun osan lapset on jo hieman vanhempia, on vanhan ystävyyssuhteen ylläpito alkanut kummasti kiinnostaa. En tiedä miten suhtautua, kun vuosia laitettiin joka asia lasten piikkiin menemään edelle ja nyt kun niistä ei enää ole seuraa samalla tavalla, alkaakin kiinnostaa.