Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Kun aikuisuus tulee ystävyyden tielle
05.10.2020 |
Olenkohan ainoa, jota harmittaa ystävyyssuhteiden raju muuttuminen sitä mukaan, mitä vanhemmaksi tulee.
Lapsuudessa ja nuoruudessa ystävät oli erittäin tärkeä osa elämää. Nyt kohta 30-vuotiaana huomaa, että aikuisuus/elämä on tullut tielle - lähinnä muilla.
Itse en ole osannut päästää ystävistä irti edes lasten tulon myötä. Edelleen haluaisin viettää aikaa heidän kanssaan useammin kuin kerran 2 - 3 kuukaudessa. Itse asiassa ihanne olisi, jos pääsisi ystävän kanssa viettämään aikaa jopa viikottain. Sen ei tarvitse olla mitään sen ihmeellisempää, tyyliin käydä yhdessä lenkillä, kutsua syömään ilman mitään pönötystä (eli ei olisi kyseessä mikään neljän tähden illallinen, vaan vaikka lounas ja sohvalla röhnötystä syönnin päälle) tai mennä jonkun luokse haravoimaan ja samalla puida viikon kuulumisia.
Olen kuitenkin huomannut viimeisen parin kolmen vuoden aikana, että ystävillä mikä tahansa menee ystävien edelle. Puoliso, harrastus, perheen yhteinen aika - aivan kuin sitä ei viikon jokaisena päivänä niitä puolison ja lasten naamoja katsele, tai olisi maailman loppu jättää silloin tällöin se ryhmäjumppa väliin ja käydä sen sijaan piiiitkällä kävelylenkillä ystävän kanssa.
Itse nimenomaan kaipaan taukoa kodista ja perheestä, ja yleensä joutuu yksinään jotain keksimään. Kaikilla on arvojärjestys aivan eri maata kuin itsellä. Mulla tähän asti etusijalla ollut lapset, sitten ystävät ja sitten vasta puoliso (tosin nykyään olen sinkku ollut noin vuoden päivät, mutta ennen sitä).
Minuun ottavat yhteyttä lähinnä silloin, kun heillä on jokin kriisi tai tarvitsevat palvelusta. Tätä tapahtuu usein, saatetaan keskellä yötä soittaa, että tule hakemaan hänet paikasta x kun riita miehen kanssa, tai pyydetään muuttoavuksi viikonloppuna jolloin perun mahdolliset omat menoni.
Toisinpäin asia ei enää toimi. Ystävyyssuhteet ovat muuttuneet yksipuolisiksi: minä vain annan ja minä olen erittäin hyvä YSTÄVÄ, mutta minulle ei sitä kukaan enää ole. Ennen se toimi kuten kuuluukin, nykyään ei.
Kaipaan niitä aikoja, kun ei tarvinnut kalenterista varata hetkeä tavata ystäviä. Tottakai aikuisena työ ja perhe vie aikaa ja jaksamista, mutta itselle tosiaan juuri ystävät ovat se henkireikä tylsästä aikuisten arjesta.
Vaikka kutsuisin kuukausia etukäteen vaikkapa syntymäpäiväjuhliin ystäviä, ei suurin osa osaa sanoa kuin että katsotaan lähempänä ja sitten lähempänä onkin Jaskan 5v jääkiekkopeliä, jota on pakko olla katsomassa kuten seuraavanakin päivänä jne.
Olenko tosiaan ainoa aikuinen ihminen, jolle ystävyys on edelleen niin tärkeä asia, ettei heti keksi lasten lisäksi mitään, mikä heidän edelleen menisi? Olenko ainoa, joka tietää kuinka yksinäistä on olla hyvä ystävä monelle, mutta heistä yksikään ei halua olla itse hyvä ystävä? Olenko todella lapsellinen, kun en osannut kasvaa aikuiseksi oikein?
Kommentit (422)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mä olen saman ikäinen kuin ap ja ollut yksin aina, syntymästäni asti. Sinulla on sentään ihania muistoja tallella ja ymmärrä se, että terveellä aikuisella omat lapset menevät kaiken edelle.
Tottakai menee, mutta oikeastiko ystäviä ei voi nähdä, koska on lapsia? Ei se, että menee mieluummin ystävän kanssa lenkille kuin jälleen kerran jalkapallokentän laidalle katsomaan harjoituksia tarkoita, että se ystävä on tärkeämpi kuin se lapsi.
Ap
Ei se tarkoitakaan, mutta sinä et tunnu ymmärtävän, että ystäväsi mielummin katsoo jälleen kerran sen oman lapsen jalkapallotreenejä kuin lähtee sinun kanssasi lenkille. Ystäviesi prioriteetit ovat erilaiset kuin sinulla eivätkä ne ole jotenkin huonommat vaikka he haluavat käyttää kaiken aikansa lastensa ja perheensä kanssa. Lapset ovat pieniä hetken, ystävien (niiden oikeiden, jotka jaksavat odottaa) kanssa aikaa voi viettää taas kun lapset itsenäistyvät eivätkä halua äitiä kaikkialle mukaan.
Tätä juuri tarkoitinkin. Minusta on ikävää, että joskus hyvänä ystävänä pitämäni henkilö alkaakin vaalia vain lastensa ja miehensä välisiä suhteita, ja unohtaa taka-alalle sen ystävän, joka piti kädestä kiinni, toi ruokaa, lohdutti ja piti huolta kun tämä ystävä kohtasi elämänsä pahimman painajaisen. Ja jolle soittaa enää vain, jos sattuu tarvitsemaan jotain.
En yritä sanoa, että muut väärässä, minä oikeassa. Tarkoitus oli keskustella siitä, onko kaltaisiani edes muita olemassa, vai elävätkö kaikki jonkin elämän sääntökirjan mukaan, jossa elämässä tärkeintä on ne klassiset perhe ja työ, ja kaikki muu menee siinä sivussa jos menee.
Ap
Kaltaisiasi on olemassa, ap :) Olisin kovin iloinen ja kiitollinen tuollaisesta arjen välittömästä, sisaruudellisesta ystävyydestä. Missä päin Suomea asut?
Pohjois-Pohjanmaalla, noin 190km Oulusta etelään.
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sanotaanko että arvojärjestyksesi on outo. Melkein kaikilla se oma perhe on ensimmäisenä ja sitten kaikki ulkopuoliset. Vaikka sanot, että lapset ovat sinulle ykkönen, niin saan silti sellaisen kuvan että ystävätkin menisivät näiden ohi. Kannattaa hankkia perheettömiä kavereita, joilla ei ole lasten harrastukset tiellä.
Näinpä. Ei tarvitse ihmetellä miksi on sinkku, jos kaverit oli puolisoa tärkeämpiä!
Terve arvojärjestys on:
1. Puoliso
2. Lapset
3. Muu perhe (siis omat vanhemmat ja sisarukset)
4. Kaverit
Ap tuskin on niin hyvä ystävä kuin väittää olevansa. Ei kerro kovinkaan suuresta empatiakyvystä jos ei ymmärrä, miksi lapsen jäkismatsi on tärkeämpi kuin aikuisen ihmisen synttärit. Ei mieti hetkeäkään miltä lapsesta tuntuu, jos äiti ei tule katsomaan sen tärkeää peliä.
Ei taida ap ihmetellä kun hän nimenomaan jätti miehensä, ja mieshän se tuntuu ihmettelevän kun muija jätti.
Toivottavasti et huijaa yhtään ihmistä luulemaan sinua ystäväkseen. Kuulostat karmealta ihmiseltä.
Joo ap ei tosiaan ihmettele sinkkuuttaan, koska ihan omasta tahdostani olen sinkku. Sen sijaan ihmettelen ihmisiä, joille se puoliso (ja lapset) pelkästään riittää ympärilleen. Kavereita tulee ja menee, mutta tosi ystävän pitäisi pysyä läpi elämän elämäntilanteista huolimatta.
On mulla kaksi sellaista hyvää ystävää, joita en usein näe sen takia, koska asuvat muualla, ja heidän kanssaan tuleekin laiteltua useamman kerran viikossa viestiä.
Kaksi ystävää asuu samalla paikkakunnalla kanssani, toisella lapsia myös ja toisella ei. Heillä tuntuu aivan kaikki menevän mun edelle, mutta odotetaan kuitenkin minun olevan saatavilla aina kun tarvitsee.
Ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sanotaanko että arvojärjestyksesi on outo. Melkein kaikilla se oma perhe on ensimmäisenä ja sitten kaikki ulkopuoliset. Vaikka sanot, että lapset ovat sinulle ykkönen, niin saan silti sellaisen kuvan että ystävätkin menisivät näiden ohi. Kannattaa hankkia perheettömiä kavereita, joilla ei ole lasten harrastukset tiellä.
Näinpä. Ei tarvitse ihmetellä miksi on sinkku, jos kaverit oli puolisoa tärkeämpiä!
Terve arvojärjestys on:
1. Puoliso
2. Lapset
3. Muu perhe (siis omat vanhemmat ja sisarukset)
4. Kaverit
Ap tuskin on niin hyvä ystävä kuin väittää olevansa. Ei kerro kovinkaan suuresta empatiakyvystä jos ei ymmärrä, miksi lapsen jäkismatsi on tärkeämpi kuin aikuisen ihmisen synttärit. Ei mieti hetkeäkään miltä lapsesta tuntuu, jos äiti ei tule katsomaan sen tärkeää peliä.
Ei taida ap ihmetellä kun hän nimenomaan jätti miehensä, ja mieshän se tuntuu ihmettelevän kun muija jätti.
Toivottavasti et huijaa yhtään ihmistä luulemaan sinua ystäväkseen. Kuulostat karmealta ihmiseltä.
Joo ap ei tosiaan ihmettele sinkkuuttaan, koska ihan omasta tahdostani olen sinkku. Sen sijaan ihmettelen ihmisiä, joille se puoliso (ja lapset) pelkästään riittää ympärilleen. Kavereita tulee ja menee, mutta tosi ystävän pitäisi pysyä läpi elämän elämäntilanteista huolimatta.
On mulla kaksi sellaista hyvää ystävää, joita en usein näe sen takia, koska asuvat muualla, ja heidän kanssaan tuleekin laiteltua useamman kerran viikossa viestiä.
Kaksi ystävää asuu samalla paikkakunnalla kanssani, toisella lapsia myös ja toisella ei. Heillä tuntuu aivan kaikki menevän mun edelle, mutta odotetaan kuitenkin minun olevan saatavilla aina kun tarvitsee.Ap
Minä taas ihmettelen ihmisiä, jotka halveksivat toisten tärkeysjärjestystä. Sinun ystävillä on oikeus laittaa lapset ja puoliso etusijalle. Sinulla taas on oikeus tehdä siitä omat johtopäätöksesi ja halutessasi feidata takavasemmalle. Ilmeisesti nämä samalla paikkakunnalla asuvat eivät ole niitä parhaita ystäviä, joten olisiko aika etsiä uusia? Vaikutat aktiiviselta ihmiseltä ja jos esim luonnossa liikkuminen ja puuhailu kiinnostaa, löytyisikö samanhenkisiä vaikka partiosta? Tai jostain muusta tuollaisesta toiminnasta, jonne kotonaviihtyjät eivät hakeudu?
Kerrankin mielenkiintoinen ja hyvä ketju! Itselläkin ystävyyssuhteet ovat muuttuneet ja hapristuneet kovasti elämän varrella. Tosin olen 15 vuotta ap:ta vanhempi. Eikä se ole riippunut siitä, onko pieniä tai isoja lapsia, sinkku tai parisuhteessa. Ihmiset tuntuu jäykistyvän vanhentuessaan. Kaikki haluaa tehdä just niinkuin itse haluaa eli mennä sinne jumppaan tai lenkille just silloin kun kaveri on vielä töissä. Kukaan ei viitsi joustaa. Köyhemmät kiukuttelee, kun heillä ei ole varaa mihinkään, vaikka todellisuudessa tuloerot eivät edes olisi merkittäviä. Ei jakseta kuunnella toisten juttuja, jos toiset ei ole just samassa elämäntilanteessa kuin itse. Jne.
Minulla ei taas ole ollut ystäviä nuorempanakaan ja lähestyn nyt itsekin 30-vuotta. Siinä samalla sitä aina miettii löytääkö ystäviä enää ikinä, kun ikää tulee ja muilla on omat kiireensa ja ystäväpiirinsä jo valmiina. Samalla olen vielä aika introvertti ihminen ja ei ole niin helppoa tutustua. Joskus sitä aina miettii, että se niin paljon elämäntilanteestakin kiinni. Itse jäin jo nuorena yksin ( kiusattiin) ja sen jälkeen en ole tavallaan tavannutkaan paljon ihmisiä (opiskelin kyllä vähän välillä) niin on helppoa ollut jäädäkin yksin. Joskus sitä suree, että on jäänyt paljon eri juttuja puuttumaan elämästä, kun ei ole ystäviä. Tahtoisi joskus kokea sen, että merkitsee jollekin jotain. Samalla en ole mikään ikävä ihminen kuitenkaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sanotaanko että arvojärjestyksesi on outo. Melkein kaikilla se oma perhe on ensimmäisenä ja sitten kaikki ulkopuoliset. Vaikka sanot, että lapset ovat sinulle ykkönen, niin saan silti sellaisen kuvan että ystävätkin menisivät näiden ohi. Kannattaa hankkia perheettömiä kavereita, joilla ei ole lasten harrastukset tiellä.
Näinpä. Ei tarvitse ihmetellä miksi on sinkku, jos kaverit oli puolisoa tärkeämpiä!
Terve arvojärjestys on:
1. Puoliso
2. Lapset
3. Muu perhe (siis omat vanhemmat ja sisarukset)
4. Kaverit
Ap tuskin on niin hyvä ystävä kuin väittää olevansa. Ei kerro kovinkaan suuresta empatiakyvystä jos ei ymmärrä, miksi lapsen jäkismatsi on tärkeämpi kuin aikuisen ihmisen synttärit. Ei mieti hetkeäkään miltä lapsesta tuntuu, jos äiti ei tule katsomaan sen tärkeää peliä.
Olenkohan jotenkin erikoinen kun itselläni ei puoliso menisi kyllä ikinä lähiperheeni saati lasteni edelle? Ellei kyse olisi jostain että vanhemmat tahtovat että otan eron koska puolisolla on väärän värinen paita tai muusta yhtä kohtuuttomasta, niin laittaisin kyllä sisarukset ja vanhemmat aina puolison edelle. Ja lapset aivan ykkösenä, en voisi kuvitellakkaan että mikään menisi omien lasten tarpeiden edelle. Loppujen lopuksi puoliso ei ole ollut vierelläni lapsuudesta lähtien kuten perheeni eikä puolisoni ole riippuvainen minusta kuten lapseni.
Tavallaan onni, etten päässyt kokemaan samaa. Me saimme lapsia jo aika selvästi nuorempina kuin useimmat ja ystävät/kaverit kaikkosivat äkkiä. Ajattelivat ilmeisesti, etten ymmärrä enää mistään mitään kun itse olen saanut lapsia, en olisi kiinnostunut mistään mikä aiemmin meitä yhdisti. Niinhän ei ollenkaan ollut, mutta sama se. Luultavasti eivät minusta välittäneet muutenkaan yhtä paljon kuin välitin ystävistäni. Mutta kyllä se satutti silloin paljon jäädä yksin porukasta, joka oli ollut itselle niin törkeän tärkeä..
Nyt kolmenkympin lähestyessä meidän lapset alkaa olla jo aika isoja ja aikaa on illoissa paljonkin. Asuinalue ja lasten harrastukset on mietitty niin, että kulkevat niissä hyvin ilman aikuista. Yksinäisinä vuosina mies perusteli yrityksen ja minä rehkin oikein hyvään työhön ja haalin nippeliosaamista, jolla pärjää kilpailuyhteiskunnassa, esim. opiskelin kieliä.
Aikaa perheenä nyt kuitenkin on aivan riittävästi vaikka sitä riittää nyt hyvin muuhunkin. Olen jopa saanut kaksi hyvää ystävää tänä aikana vaikka ehdimme harvoin nähdä heidän puolestaan. Taidan ottaa nyt vinkistä vaarin ja jatkossa yritän tutustua erityisesti veloihin ja muihin isojen lasten vanhempiin. Ikäisistäni kun ilmeisesti suurinosa on kohta vaiheessa, ettei ystävät sovi elämäntilanteeseen. Ihan hyvinhän tämä kääntyi vaikka vaikea tätä polkua on suositella. Lopputulokseen olen kyllä tyytyväinen.
Huble brag tai sitten vaan näen valoa tunnelin päässä, saa miinustaa väärää maailmankuvaa
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kerrankin mielenkiintoinen ja hyvä ketju! Itselläkin ystävyyssuhteet ovat muuttuneet ja hapristuneet kovasti elämän varrella. Tosin olen 15 vuotta ap:ta vanhempi. Eikä se ole riippunut siitä, onko pieniä tai isoja lapsia, sinkku tai parisuhteessa. Ihmiset tuntuu jäykistyvän vanhentuessaan. Kaikki haluaa tehdä just niinkuin itse haluaa eli mennä sinne jumppaan tai lenkille just silloin kun kaveri on vielä töissä. Kukaan ei viitsi joustaa. Köyhemmät kiukuttelee, kun heillä ei ole varaa mihinkään, vaikka todellisuudessa tuloerot eivät edes olisi merkittäviä. Ei jakseta kuunnella toisten juttuja, jos toiset ei ole just samassa elämäntilanteessa kuin itse. Jne.
Olen huomannut ihan samaa. Ehkä se liittyy siihen, että kulttuuri on muuttunut koko ajan enemmän yksilökeskeiseksi. Lapsuudessani 80- ja 90-luvuilla oli helppo mennä kylään ja tavata ihmisiä. Ei siihen tarvinnut liittyä mitään sen kummempaa järjestelyä. Kaipaan sitä niin kovasti! Nykyään on tosiaan tuota joustamattomuutta ja ihan toisten suoranaista ohittamista. Ghostataan, jos kaverin seura ei enää kiinnosta yms., koska se on itselle helpompaa. Ihmisten aikataulut tuntuvat myös usein olevan niin täynnä jo sitä perhe-elämää ettei ole tilaa uusille ystävyyksille. Olen kovasti yrittänyt löytää ystävää, mutta olen yritysten jälkeen luopunut toivosta.
Vierailija kirjoitti:
Tavallaan onni, etten päässyt kokemaan samaa. Me saimme lapsia jo aika selvästi nuorempina kuin useimmat ja ystävät/kaverit kaikkosivat äkkiä. Ajattelivat ilmeisesti, etten ymmärrä enää mistään mitään kun itse olen saanut lapsia, en olisi kiinnostunut mistään mikä aiemmin meitä yhdisti. Niinhän ei ollenkaan ollut, mutta sama se. Luultavasti eivät minusta välittäneet muutenkaan yhtä paljon kuin välitin ystävistäni. Mutta kyllä se satutti silloin paljon jäädä yksin porukasta, joka oli ollut itselle niin törkeän tärkeä..
Nyt kolmenkympin lähestyessä meidän lapset alkaa olla jo aika isoja ja aikaa on illoissa paljonkin. Asuinalue ja lasten harrastukset on mietitty niin, että kulkevat niissä hyvin ilman aikuista. Yksinäisinä vuosina mies perusteli yrityksen ja minä rehkin oikein hyvään työhön ja haalin nippeliosaamista, jolla pärjää kilpailuyhteiskunnassa, esim. opiskelin kieliä.
Aikaa perheenä nyt kuitenkin on aivan riittävästi vaikka sitä riittää nyt hyvin muuhunkin. Olen jopa saanut kaksi hyvää ystävää tänä aikana vaikka ehdimme harvoin nähdä heidän puolestaan. Taidan ottaa nyt vinkistä vaarin ja jatkossa yritän tutustua erityisesti veloihin ja muihin isojen lasten vanhempiin. Ikäisistäni kun ilmeisesti suurinosa on kohta vaiheessa, ettei ystävät sovi elämäntilanteeseen. Ihan hyvinhän tämä kääntyi vaikka vaikea tätä polkua on suositella. Lopputulokseen olen kyllä tyytyväinen.
Huble brag tai sitten vaan näen valoa tunnelin päässä, saa miinustaa väärää maailmankuvaa
Mainitsen vielä tässä miksi ystävien kaikkoaminen jätti aika pahankin jäljen silloin. Minä ihan oikeasti pidin meitä läheisinä ja hyvinä ystävinä. En olisi itse ajatellutkaan kaikkoavani niiden ystävien elämästä vain koska ei olla täsmälleen samassa elämäntilanteessa/tehdä kaikkea samalla tavalla, jos osat olisivat olleet toisinpäin. Kaikille ystävyys ei ole samanarvoista, tietysti joskus ei ehkä oikeasti ystäviä olla oltukaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tavallaan onni, etten päässyt kokemaan samaa. Me saimme lapsia jo aika selvästi nuorempina kuin useimmat ja ystävät/kaverit kaikkosivat äkkiä. Ajattelivat ilmeisesti, etten ymmärrä enää mistään mitään kun itse olen saanut lapsia, en olisi kiinnostunut mistään mikä aiemmin meitä yhdisti. Niinhän ei ollenkaan ollut, mutta sama se. Luultavasti eivät minusta välittäneet muutenkaan yhtä paljon kuin välitin ystävistäni. Mutta kyllä se satutti silloin paljon jäädä yksin porukasta, joka oli ollut itselle niin törkeän tärkeä..
Nyt kolmenkympin lähestyessä meidän lapset alkaa olla jo aika isoja ja aikaa on illoissa paljonkin. Asuinalue ja lasten harrastukset on mietitty niin, että kulkevat niissä hyvin ilman aikuista. Yksinäisinä vuosina mies perusteli yrityksen ja minä rehkin oikein hyvään työhön ja haalin nippeliosaamista, jolla pärjää kilpailuyhteiskunnassa, esim. opiskelin kieliä.
Aikaa perheenä nyt kuitenkin on aivan riittävästi vaikka sitä riittää nyt hyvin muuhunkin. Olen jopa saanut kaksi hyvää ystävää tänä aikana vaikka ehdimme harvoin nähdä heidän puolestaan. Taidan ottaa nyt vinkistä vaarin ja jatkossa yritän tutustua erityisesti veloihin ja muihin isojen lasten vanhempiin. Ikäisistäni kun ilmeisesti suurinosa on kohta vaiheessa, ettei ystävät sovi elämäntilanteeseen. Ihan hyvinhän tämä kääntyi vaikka vaikea tätä polkua on suositella. Lopputulokseen olen kyllä tyytyväinen.
Huble brag tai sitten vaan näen valoa tunnelin päässä, saa miinustaa väärää maailmankuvaa
Mainitsen vielä tässä miksi ystävien kaikkoaminen jätti aika pahankin jäljen silloin. Minä ihan oikeasti pidin meitä läheisinä ja hyvinä ystävinä. En olisi itse ajatellutkaan kaikkoavani niiden ystävien elämästä vain koska ei olla täsmälleen samassa elämäntilanteessa/tehdä kaikkea samalla tavalla, jos osat olisivat olleet toisinpäin. Kaikille ystävyys ei ole samanarvoista, tietysti joskus ei ehkä oikeasti ystäviä olla oltukaan.
Ystävien kaikkoaminen satuttaa aina. Oli sitten kyseessä pitkäaikainen lapsuudenystävä tai vaikka vain orastava ystävyys. Tulin itse hiljattain ”ulkoistetuksi” uuden ystävän toimesta, kun tapaamisemme eivät olleet riittävän ”kevyitä” (kävimme syvällisiä keskusteluja). Kuitenkin tapasimme useamman kerran ja hän viihtyi kanssani monta tuntia kerrallaan. Luulin, että meillä oli oikein kivaa, koska juttua ja naurua riitti. Jotenkin sitä nykyään asennoituu niin, että uudet ystävyydet kuitenkin loppuvat pian -jos ei viikon tai kuukauden päästä, niin viimeistään vuoden päästä.
Vierailija kirjoitti:
Haluaisin olla ap:n kaltaisen ihmisen ystävä. Olen kanssasi samanikäinen, mutta olen sinkku. Omassa ystäväpiirissäni vain yhdellä on lapsi, mutta vertaan tilannettasi siihen, kuinka ystävieni aika menee seurustelukumppanille / puolisolle. Minullakin on välillä tosi kiireistä vaikkapa töiden takia. Siitä huolimatta joustan ja sumplin aikataulut sopimaan, miten ystäville sopii.
Olen myös ollut tukena, kuunnellut, toiminut lohduttavana olkapäänä, apuna ties missä jne. Saan kuulla olevani hyvä ystävä ja ihanan empaattinen, että tulee hyvä olo olla seurassani. Olen viime aikoina havahtunut siihen, että moni ystävyyssuhteeni ei ole kovin vastavuoroinen, ei ole ollut pidempään aikaan. Minua kaivataan, kun halutaan jotain, mutta minun vuokseni ei olla valmiita näkemään kovin paljoa vaivaa.
Olen ollut järjestämässä kaikenlaisia yllätysjuhlia esim. synttäreitä. Välillä tulee olo, että kelpaan järjestämään, maksamaan osan juhlista ja antamaan lahjoja, mutta siinä se. Toivoisin, että joskus joku haluaisi järjestää minulle jotain samalla tavalla yllätyksenä ja ylipäätänsä viitsisi nähdä sen verran vaivaa, että haluaisi miettiä jotain erityisesti minua varten. Sen ei todellakaan tarvitsisi olla mikään iso asia, kunhan edes jotenkin muistettaisiin. Tähän liittyen kaiken huippu oli pari vuotta sitten, kun yhdelle kaveriporukan jäsenelle järjestettiin juhlat kodissani. Tämä siksi, ettemme saaneet juhlatilaa, jonka olisimme halunneet. Juhlien lopuksi synttärisankari totesi, että eihän sun synttäreihin ole pitkä aika, niin tehdään myös silloin jotain kivaa yhdessä ja järjestetään jotain. Syntymäpäivänäni tästä kyseisestä kaveriporukasta kukaan ei edes lähettänyt onnitteluviestiä. Se, jonka synttäreitä olimme juhlineet, muisti loppukesästä: ”Niin joo, sullahan oli silloin ne synttärit melkein heti mun juhlien jälkeen. Onnea tälleen vähän myöhässä!” Vielä selvennyksenä tähän, että en kaipaa juhlia, hienouksia yms. vaan ihan arkisia juttuja, kuten kävelylle menoa, sitä että silloin tällöin nähtäisiin ja tehtäisiin vaikka ruokaa yhdessä ja vaihdettaisiin kuulumiset.
Olen viime aikoina kipuillut sinkkuudestani. Masentaa ja ahdistaa, kun omalle kohdalle ei vaan löydy sopivaa miestä, jonka kanssa asiat osuisi yksiin. Samaan aikaan ystäväni menevät elämässä eteenpäin ja ottavat niitä seuraavia askeleita, kuten menevät naimisiin. Sanoin tästä ahdistuksesta hiljattain kahdelle ystävälle, kun olimme saaneet pitkän vääntämisen jälkeen sovittua ajan lenkkeilyyn. Kumpikin vaan totesi, että ”on se harmi, kun joskus löydät miehen. Sun treffitarinoita on niin hauska kuunnella. Millaisille miehille säkin olet antanut mahdollisuuden, niin onpahan ainakin hauska tarina taas kuunneltavana treffien jälkeen. Tulee jotain piristystä, kun voi nauraa ja omassa suhteessa on vähän tylsää.” Voin sanoa, että tuntui tosi pahalta. Jos ystäväni haluaa löytää kumppanin, niin todellakin toivon, että hän löytää kumppanin. Näköjään minun yritykseni etsiä kumppani ovat sitten jotain hauskoja piristyksiä vähän tylsään arkeen. :/
Tästä tuli kunnon vuodatus, mutta ap:lle halusin sanoa, että samankaltaisia ihmisiä on olemassa. Älä lakkaa olemasta tuollainen kuin olet, olet varmasti kullanarvoinen ystävä. Toivottavasti ystäväsi ymmärtävät sen.
Kuin minun kynästä, tosin sillä erolla, että olen sinua 10v vanhempi ja vela. Ystäväni ovat pariutuneet, kellään ei tosin ole lapsia, mutta luonnollisesti puoliso ja ystäväpariskunnat menevät minun edelle. Puolison kanssa seikkaillaan, matkaillaan, sukuloidaan, harrastetaan, pidetään pariskuntien iltoja ja tapaamisia. Yksi pariskunta hankki koiran ja siihen uppoaa sitten viimeisetkin vapaat mahdollisuudet. Siihen päälle vielä se, että kaikki heistä tekevät kovasti töitä niin eipä sille entiselle parhaalle ystävälle, jonka kanssa jaettiin kaikki, jää aikaa kuin kerran, pari vuodessa, vaikka asutaan samassa kaupungissa. Hyvällä onnella ehkä kerran kuussa yksi ehtii tapaamaan. Yllättävää, että hän on mies ja miehillä tuntuu olevan tapana pitää kavereiden kanssa yhteyttä parisuhteesta huolimatta, kun taas omat naispuoliset ystävät uppoutuvat "suorittamaan" sitä parisuhdetta.
Olen ollut yksin 16v. ja sekin nähdään sellaisena "heh heh"-huvin aiheena. Tyyliin "OHO onko KAISALLA joku MIES? WOW lol". Tai "Ai sinulla oli jotain iloisia uutisia. Anna kun arvaan: menet naimisiin, ho ho ho". En ole yksin siksi, että haluaisin. Ei nyt vaan synkkaa kenenkään kanssa ja viihdyn omassa seurassani niin hyvin, että jos parisuhde ei tee elämästäni parempaa, en lähde siihen mukaan.
Onneksi on netti! Siellä on seuraa ja ystäviä rapakon takana ja Euroopassa siellä täällä. Heidän kanssaan saa jotain seurustelua sentään aikaiseksi ettei ihan skitsahda sosiaalisten suhteiden puutteeseen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Peli on menetety ystävän osalta jos se alkaa selaan kalenteria ja sanoo tyyliin "kahen kuukauden pästä lauantaina ois 1,5h aikaa nähdä " .
Vierailija kirjoitti:
Peli on menetety ystävän osalta jos se alkaa selaan kalenteria ja sanoo tyyliin "kahen kuukauden pästä lauantaina ois 1,5h aikaa nähdä " .
Todellakin. Tai jos vaivalla porukalla soviteltu tapaaminen peruuntuu, koska ”ei jäätykään viikonlopuksi kotiin, kun siellä ei televisio toimi”, joten en voi tulla tapaamiseen tai en voi tavata sinua sittenkään, koska ”perheemme päättikin mennä mökille” yms.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Hyviä kommentteja tullut. Lohduttavaa tietää, että en ole ainoa, joka painii tämän asian kanssa.
Osa vastanneista on taas käsittänyt asian aivan väärin. En minä (tai muutkaan kanssani samaa mieltä olevat) halveksi heitä, joilla lapset ja puoliso menee edelle. Meitä hämmästyttää vain se, miten sellainen ihminen, jonka kanssa on oltu läheisiä ystäviä hylkää meidät pariuduttuaan ja lisäännyttyään. Siis millainen ihminen ei koe yhtäkkiä enää tarpeelliseksi vaalia myös ystävyyssuhteita. Aivan kuin heille ystävät olisivat kertakäyttökamaa, joiden kanssa ollaan vain koska ei parempaakaan ole ollut.
En ole missään vaiheessa sanonut, että esimerkiksi hääpäivän vietto ei saisi mennä ystävän edelle, tai se tärkeä lapsen ottelu. Nimenomaan kyse siitä, että ei ole mielenkiintoa järjestää aikaa myös ystäville. Varsinkin, kun sen ei tosiaan tarvitse olla mitään sen ihmeellisempää.
Ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sanotaanko että arvojärjestyksesi on outo. Melkein kaikilla se oma perhe on ensimmäisenä ja sitten kaikki ulkopuoliset. Vaikka sanot, että lapset ovat sinulle ykkönen, niin saan silti sellaisen kuvan että ystävätkin menisivät näiden ohi. Kannattaa hankkia perheettömiä kavereita, joilla ei ole lasten harrastukset tiellä.
Näinpä. Ei tarvitse ihmetellä miksi on sinkku, jos kaverit oli puolisoa tärkeämpiä!
Terve arvojärjestys on:
1. Puoliso
2. Lapset
3. Muu perhe (siis omat vanhemmat ja sisarukset)
4. Kaverit
Ap tuskin on niin hyvä ystävä kuin väittää olevansa. Ei kerro kovinkaan suuresta empatiakyvystä jos ei ymmärrä, miksi lapsen jäkismatsi on tärkeämpi kuin aikuisen ihmisen synttärit. Ei mieti hetkeäkään miltä lapsesta tuntuu, jos äiti ei tule katsomaan sen tärkeää peliä.
Olenkohan jotenkin erikoinen kun itselläni ei puoliso menisi kyllä ikinä lähiperheeni saati lasteni edelle? Ellei kyse olisi jostain että vanhemmat tahtovat että otan eron koska puolisolla on väärän värinen paita tai muusta yhtä kohtuuttomasta, niin laittaisin kyllä sisarukset ja vanhemmat aina puolison edelle. Ja lapset aivan ykkösenä, en voisi kuvitellakkaan että mikään menisi omien lasten tarpeiden edelle. Loppujen lopuksi puoliso ei ole ollut vierelläni lapsuudesta lähtien kuten perheeni eikä puolisoni ole riippuvainen minusta kuten lapseni.
Lähiperheesi edelle? Etkö sinä itse puolisosi ja lastesi kanssa muodosta lähiperheesi?
Vierailija kirjoitti:
Hyviä kommentteja tullut. Lohduttavaa tietää, että en ole ainoa, joka painii tämän asian kanssa.
Osa vastanneista on taas käsittänyt asian aivan väärin. En minä (tai muutkaan kanssani samaa mieltä olevat) halveksi heitä, joilla lapset ja puoliso menee edelle. Meitä hämmästyttää vain se, miten sellainen ihminen, jonka kanssa on oltu läheisiä ystäviä hylkää meidät pariuduttuaan ja lisäännyttyään. Siis millainen ihminen ei koe yhtäkkiä enää tarpeelliseksi vaalia myös ystävyyssuhteita. Aivan kuin heille ystävät olisivat kertakäyttökamaa, joiden kanssa ollaan vain koska ei parempaakaan ole ollut.
En ole missään vaiheessa sanonut, että esimerkiksi hääpäivän vietto ei saisi mennä ystävän edelle, tai se tärkeä lapsen ottelu. Nimenomaan kyse siitä, että ei ole mielenkiintoa järjestää aikaa myös ystäville. Varsinkin, kun sen ei tosiaan tarvitse olla mitään sen ihmeellisempää.
Ap
Lisään vielä, että jos vaikkapa se puoliso menee AINA edelle, on todella outoa. Tyyliin hyvä ystävä kutsuu juhlistamaan itselleen tärkeää päivää, tai soittaa suruissaan koska isänsä kuoli ja haluaisi jutella, niin vastataan:"Sori mut miehen kans aateliin kattoo just Netflixii". Tällainen käytös on minusta äärimmäisen törkeää, eikä silloin pitäisi edes uskotella olevansa kenenkään ystävä.
Ap
Pakko kommentoida tätä, ap ajattele tilannetta jossa jollain on vaikkapa 8 Hyvää ystävää, puoliso ja perhe, sekä lähisuku.
Sitä käy viikossa lenkillä yhden ystävän kanssa, toisen ystävän kanssa käy jumpassa, kolmannen kanssa kyläilee, sitten viettää aikaa sukulaisten kanssa, lopun viikosta haluaa olla puolison ja perheen kesken, mutta viisi ystävää alkaa välittää, koska perhe vie liikaa aikaa tältä kuvitteelliselta henkilöltä. He eivät näe kokonaisuutta, vain oman näkökulmansa siitä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sanotaanko että arvojärjestyksesi on outo. Melkein kaikilla se oma perhe on ensimmäisenä ja sitten kaikki ulkopuoliset. Vaikka sanot, että lapset ovat sinulle ykkönen, niin saan silti sellaisen kuvan että ystävätkin menisivät näiden ohi. Kannattaa hankkia perheettömiä kavereita, joilla ei ole lasten harrastukset tiellä.
Näinpä. Ei tarvitse ihmetellä miksi on sinkku, jos kaverit oli puolisoa tärkeämpiä!
Terve arvojärjestys on:
1. Puoliso
2. Lapset
3. Muu perhe (siis omat vanhemmat ja sisarukset)
4. Kaverit
Ap tuskin on niin hyvä ystävä kuin väittää olevansa. Ei kerro kovinkaan suuresta empatiakyvystä jos ei ymmärrä, miksi lapsen jäkismatsi on tärkeämpi kuin aikuisen ihmisen synttärit. Ei mieti hetkeäkään miltä lapsesta tuntuu, jos äiti ei tule katsomaan sen tärkeää peliä.
Olenkohan jotenkin erikoinen kun itselläni ei puoliso menisi kyllä ikinä lähiperheeni saati lasteni edelle? Ellei kyse olisi jostain että vanhemmat tahtovat että otan eron koska puolisolla on väärän värinen paita tai muusta yhtä kohtuuttomasta, niin laittaisin kyllä sisarukset ja vanhemmat aina puolison edelle. Ja lapset aivan ykkösenä, en voisi kuvitellakkaan että mikään menisi omien lasten tarpeiden edelle. Loppujen lopuksi puoliso ei ole ollut vierelläni lapsuudesta lähtien kuten perheeni eikä puolisoni ole riippuvainen minusta kuten lapseni.
Lähiperheesi edelle? Etkö sinä itse puolisosi ja lastesi kanssa muodosta lähiperheesi?
En ole tuo jolle vastasit, mutta omalla kohdallani myös sisaruksiani ja vanhempani ovat kuuluneet perheeseeni siinä missä lapset ja mieskin (silloin kun oltiin yhdessä), mutta mies koki sen olevan itseltään pois, aivan kuin rakkautta olisi vain rajallinen määrä eikä sitä voi riittää kovin monelle henkilölle. Mies oli juuri sellainen, että veti hernepellon nenäänsä, jos sen sijaan että olisin jälleen istunut kotona hänen kainalossaan kiirehdinkin katsomaan sairaalaan joutunutta isääni. Aivan älytön ruikutus siitä, miten hän ei merkitse mitään kun lähdin yhtään miettimättä jotain niinkin vierasta ihmistä sairaalaan katsomaan kuin omaa isääni.
Mikään ei hänelle riittänyt, joten onko ihmekään että muu perhe alkoi sitten mennäkin edelle, koska he eivät olleet mustasukkaisia miehestäni kuten mies heistä.
Ap
Vierailija kirjoitti:
Pakko kommentoida tätä, ap ajattele tilannetta jossa jollain on vaikkapa 8 Hyvää ystävää, puoliso ja perhe, sekä lähisuku.
Sitä käy viikossa lenkillä yhden ystävän kanssa, toisen ystävän kanssa käy jumpassa, kolmannen kanssa kyläilee, sitten viettää aikaa sukulaisten kanssa, lopun viikosta haluaa olla puolison ja perheen kesken, mutta viisi ystävää alkaa välittää, koska perhe vie liikaa aikaa tältä kuvitteelliselta henkilöltä. He eivät näe kokonaisuutta, vain oman näkökulmansa siitä.
No siis tuohan olisi ihan eri asia, mutta itse ainakin ymmärtäisin ettei ehdi ihan joka viikko nähdä, jos ystävällä olisi kahdeksan ystävää joiden kanssa haluaa tasapuolisesti viettää aikaa.
Ap
Alue: Aihe vapaa
Ei taida ap ihmetellä kun hän nimenomaan jätti miehensä, ja mieshän se tuntuu ihmettelevän kun muija jätti.
Toivottavasti et huijaa yhtään ihmistä luulemaan sinua ystäväkseen. Kuulostat karmealta ihmiseltä.