Kun aikuisuus tulee ystävyyden tielle

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ap alkoiko nykyidet tuntemuksesi nousta kunnolla pintaan ennen vai jälkeen sinkuksi tultua?

Muistan, kun jo teininä mua ärsytti seurustelemaan alkaneet kaverit, kun oikein mihinkään eivät voineet ilman sitä poikaystävää lähteä, ja sen kanssa piti saada koko ajan istua sylikkäin ja pussailla. Tiedättehän, just sellasta kuhertelua mitä teineillä on.

Vuosien kuluessa sitä vain jossain vaiheessa on tajunnut, että sitä vain itse kaipaa aikaa ystävien kanssa, ja on ainoa joka yrittää sumplia asiat siten, että ehtii näkemään, tapaamaan ja auttamaan kun taas muilla asenne on se, että jos ei mitään muuta ole. Kenellä ei ole koskaan mitään muuta? Ainahan sitä jotakin on, jos tuolla asenteella on. Ihmettelen, mihin oikein ystäviä tarvitsevat kun eivät ole halukkaita heidän kanssaan viettämään aikaa. Pitävät ystäviä itsestään selvyyksinä joille pirautetaan kun tarvitsee apua.

Ap

Itsellä väheni kaverien näkemishalu sinkkuvaiheen ja menofiilisten loputtua. Asetuin aloilleen ja teinivaiheen vauhtihirmuisuudesta palasin siihen mitä olin alun alkaen; introvertti

minä kaipaisin juuri tuollaista ystävää, lenkille, haravoimaan tms. ja minulla tulisi lapsi aina mukaan, olen yh.

jos pitäisi järjestää lapselle hoitaja, sitten saisi ystävät jäädä.

se ettei tarvitse kalenterista raivata aikaa tai pönöttää illallisella, parasta. onneksi on naapuri jolle voi soittaa kelloa ja aina on aikaa jutteluun. 

Täytin juuri 30 ja odotan kauhulla sitä hetkeä kun omat ystävät siirtyvät tuohon elämänvaiheeseen missä parisuhde menee kaiken edelle ja ehkä lapsiakin hankitaan, jolloin ei ainakaan ole enää ikinä aikaa ystäville ennen eläkeikää. Tuntuu olevan nimittäin todella yleistä tässä iässä, mielummin jäädään kotiin tuijottamaan netflixiä kultsipuppelin kanssa kun ei nyt jaksa nähdä ketään. Sitten tietenkin eron tullessa yritetään lämmitellä välejä kuin mitään ei olisi tapahtunut ja itketään yksinäisyyttä ja kaikki puheenaiheet koskevat vain tinderdeittejä koska pakkohetipäästätakaisinparisuhteeseenenvoiollayksin. En ymmärrä. Kai joillekin sitten riittää se parisuhde ja lapset kodin sisällä. Nämä ovat varmaan niitä ihmisiä joille iskee kriisi kun lapset kasvavat isoiksi.

Mulla on sama suru, ap.

En syytä ystävien etääntymisestä pelkästään lastensaantia, vaan juurikin "aikuistumista". Ennen nähtiin kotioloissa, kokkailtiin, katsottiin leikkivien lapsien perään jne. Noihin tapaamisiin tarvittiin vain puhelinsoitto. Hei mitä teet tänään, voinko tulla käymään.

Viime vuosina kyläilykutsuja ei ole enää tullut eikä kukaan vastaa kutsuihini. Tekeminen on muuttunut maksulliseksi, instagrammattavaksi, kodin ulkopuoliseksi toiminnaksi, joka ajankäytön tehostamissyistä pyritään järjestämään mahdollisimman suurelle porukalle kerralla. Tietenkin nämä menot pitää sopia kuukautta ennen ja puolelle porukasta ehtii tulla jotain tärkeää estettä, kuten niille aina tulee.

Tyttöjen kanssa ilmajoogaan, kylpylään, hotelliviikonloppua viettämään, kokkauskurssille, mitä näitä nyt on. Mietin, miksi maksaisin useita satasia ajanvietosta sellaisten ihmisten kanssa, jotka eivät ehdi enää jutella puhelimessa, eivät tulleet tupareihini, synttäreille, kahville, kävelylle, tai kun tulivat kokkaamalleni illalliselle, kertoivat juuri syöneensä.

Ratkaisin asian ottamalla hiljalleen etäisyyttä ja etsimällä uusia ystäviä. Oli surullinen prosessi mutta kannatti.

Vierailija kirjoitti:

Mulla on sama suru, ap.

En syytä ystävien etääntymisestä pelkästään lastensaantia, vaan juurikin "aikuistumista". Ennen nähtiin kotioloissa, kokkailtiin, katsottiin leikkivien lapsien perään jne. Noihin tapaamisiin tarvittiin vain puhelinsoitto. Hei mitä teet tänään, voinko tulla käymään.

Viime vuosina kyläilykutsuja ei ole enää tullut eikä kukaan vastaa kutsuihini. Tekeminen on muuttunut maksulliseksi, instagrammattavaksi, kodin ulkopuoliseksi toiminnaksi, joka ajankäytön tehostamissyistä pyritään järjestämään mahdollisimman suurelle porukalle kerralla. Tietenkin nämä menot pitää sopia kuukautta ennen ja puolelle porukasta ehtii tulla jotain tärkeää estettä, kuten niille aina tulee.

Tyttöjen kanssa ilmajoogaan, kylpylään, hotelliviikonloppua viettämään, kokkauskurssille, mitä näitä nyt on. Mietin, miksi maksaisin useita satasia ajanvietosta sellaisten ihmisten kanssa, jotka eivät ehdi enää jutella puhelimessa, eivät tulleet tupareihini, synttäreille, kahville, kävelylle, tai kun tulivat kokkaamalleni illalliselle, kertoivat juuri syöneensä.

Ratkaisin asian ottamalla hiljalleen etäisyyttä ja etsimällä uusia ystäviä. Oli surullinen prosessi mutta kannatti.

Juuri näin. Hyvä että olet löytänyt uusia ystäviä.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Haluaisin olla ap:n kaltaisen ihmisen ystävä. Olen kanssasi samanikäinen, mutta olen sinkku. Omassa ystäväpiirissäni vain yhdellä on lapsi, mutta vertaan tilannettasi siihen, kuinka ystävieni aika menee seurustelukumppanille / puolisolle. Minullakin on välillä tosi kiireistä vaikkapa töiden takia. Siitä huolimatta joustan ja sumplin aikataulut sopimaan, miten ystäville sopii.

Olen myös ollut tukena, kuunnellut, toiminut lohduttavana olkapäänä, apuna ties missä jne. Saan kuulla olevani hyvä ystävä ja ihanan empaattinen, että tulee hyvä olo olla seurassani. Olen viime aikoina havahtunut siihen, että moni ystävyyssuhteeni ei ole kovin vastavuoroinen, ei ole ollut pidempään aikaan. Minua kaivataan, kun halutaan jotain, mutta minun vuokseni ei olla valmiita näkemään kovin paljoa vaivaa.

Olen ollut järjestämässä kaikenlaisia yllätysjuhlia esim. synttäreitä. Välillä tulee olo, että kelpaan järjestämään, maksamaan osan juhlista ja antamaan lahjoja, mutta siinä se. Toivoisin, että joskus joku haluaisi järjestää minulle jotain samalla tavalla yllätyksenä ja ylipäätänsä viitsisi nähdä sen verran vaivaa, että haluaisi miettiä jotain erityisesti minua varten. Sen ei todellakaan tarvitsisi olla mikään iso asia, kunhan edes jotenkin muistettaisiin. Tähän liittyen kaiken huippu oli pari vuotta sitten, kun yhdelle kaveriporukan jäsenelle järjestettiin juhlat kodissani. Tämä siksi, ettemme saaneet juhlatilaa, jonka olisimme halunneet. Juhlien lopuksi synttärisankari totesi, että eihän sun synttäreihin ole pitkä aika, niin tehdään myös silloin jotain kivaa yhdessä ja järjestetään jotain. Syntymäpäivänäni tästä kyseisestä kaveriporukasta kukaan ei edes lähettänyt onnitteluviestiä. Se, jonka synttäreitä olimme juhlineet, muisti loppukesästä: ”Niin joo, sullahan oli silloin ne synttärit melkein heti mun juhlien jälkeen. Onnea tälleen vähän myöhässä!” Vielä selvennyksenä tähän, että en kaipaa juhlia, hienouksia yms. vaan ihan arkisia juttuja, kuten kävelylle menoa, sitä että silloin tällöin nähtäisiin ja tehtäisiin vaikka ruokaa yhdessä ja vaihdettaisiin kuulumiset.

Olen viime aikoina kipuillut sinkkuudestani. Masentaa ja ahdistaa, kun omalle kohdalle ei vaan löydy sopivaa miestä, jonka kanssa asiat osuisi yksiin. Samaan aikaan ystäväni menevät elämässä eteenpäin ja ottavat niitä seuraavia askeleita, kuten menevät naimisiin. Sanoin tästä ahdistuksesta hiljattain kahdelle ystävälle, kun olimme saaneet pitkän vääntämisen jälkeen sovittua ajan lenkkeilyyn. Kumpikin vaan totesi, että ”on se harmi, kun joskus löydät miehen. Sun treffitarinoita on niin hauska kuunnella. Millaisille miehille säkin olet antanut mahdollisuuden, niin onpahan ainakin hauska tarina taas kuunneltavana treffien jälkeen. Tulee jotain piristystä, kun voi nauraa ja omassa suhteessa on vähän tylsää.” Voin sanoa, että tuntui tosi pahalta. Jos ystäväni haluaa löytää kumppanin, niin todellakin toivon, että hän löytää kumppanin. Näköjään minun yritykseni etsiä kumppani ovat sitten jotain hauskoja piristyksiä vähän tylsään arkeen. :/

Tästä tuli kunnon vuodatus, mutta ap:lle halusin sanoa, että samankaltaisia ihmisiä on olemassa. Älä lakkaa olemasta tuollainen kuin olet, olet varmasti kullanarvoinen ystävä. Toivottavasti ystäväsi ymmärtävät sen.

Ei juma millaisia "ystäviä"! Näin ikisinkkuna olen itsekin miettinyt toisinaan sitä miten "sinkkukaverit" tuntuvat olevan usein pariutuneiden ovimattoja, joilla on tottakai loputtomasti aikaa palvella tätä alati parisuhteen vuoksi kiireistä herrasväkeä. Vaikka sinkkukin käy töissä ja usein on vielä kiireisempi, koska joutuu hoitamaan ihan kaiken itse kotitaloudessaan. Kaiken kukkuraksi pitää kuunnella avautumista siitä mitä Matti nyt taas meni tekemään ja eron tapahtuessa olla lohduttavana olkapäänä. Koska se ero tulee kuitenkin.

Suuri kunnia kaikille siis ystävilleni joilla on parisuhteesta huolimatta aikaa nähdä ystäviä ja puheenaiheet koskevat muutakin kuin sitä mitä se poika/tyttöystävä on taas tehnyt ja sanonut tai mitä sille tapahtui viime viikolla. Kauaa en jaksa katsella niitä jotka suurin piirtein kasvavat puolisoon kiinni ja mitään ei voi tehdä ilman että Liisa tai Pentti on mukana, tai sitten sinkkukaverin synttärit jätetään välistä kun päätettiin sittenki kattoa ton Pentin kanssa yks leffa. Sori hei mut parisuhde vaan menee kaiken eelle ymmärräksä? Katotaa sit ens kuussa!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä olen saman ikäinen kuin ap ja ollut yksin aina, syntymästäni asti. Sinulla on sentään ihania muistoja tallella ja ymmärrä se, että terveellä aikuisella omat lapset menevät kaiken edelle. 

Tottakai menee, mutta oikeastiko ystäviä ei voi nähdä, koska on lapsia? Ei se, että menee mieluummin ystävän kanssa lenkille kuin jälleen kerran jalkapallokentän laidalle katsomaan harjoituksia tarkoita, että se ystävä on tärkeämpi kuin se lapsi.

Ap

Ei se tarkoitakaan, mutta sinä et tunnu ymmärtävän, että ystäväsi mielummin katsoo jälleen kerran sen oman lapsen jalkapallotreenejä kuin lähtee sinun kanssasi lenkille. Ystäviesi prioriteetit ovat erilaiset kuin sinulla eivätkä ne ole jotenkin huonommat vaikka he haluavat käyttää kaiken aikansa lastensa ja perheensä kanssa. Lapset ovat pieniä hetken, ystävien (niiden oikeiden, jotka jaksavat odottaa) kanssa aikaa voi viettää taas kun lapset itsenäistyvät eivätkä halua äitiä kaikkialle mukaan.

Tätä juuri tarkoitinkin. Minusta on ikävää, että joskus hyvänä ystävänä pitämäni henkilö alkaakin vaalia vain lastensa ja miehensä välisiä suhteita, ja unohtaa taka-alalle sen ystävän, joka piti kädestä kiinni, toi ruokaa, lohdutti ja piti huolta kun tämä ystävä kohtasi elämänsä pahimman painajaisen. Ja jolle soittaa enää vain, jos sattuu tarvitsemaan jotain.

En yritä sanoa, että muut väärässä, minä oikeassa. Tarkoitus oli keskustella siitä, onko kaltaisiani edes muita olemassa, vai elävätkö kaikki jonkin elämän sääntökirjan mukaan, jossa elämässä tärkeintä on ne klassiset perhe ja työ, ja kaikki muu menee siinä sivussa jos menee.

Ap

Kaltaisiasi on olemassa, ap :) Olisin kovin iloinen ja kiitollinen tuollaisesta arjen välittömästä, sisaruudellisesta ystävyydestä. Missä päin Suomea asut?

Mä en vain jaksa enkä ehdi.

Olen introvertti ja iso osa päivittäisestä ihmiskiintiöstäni täyttyy työssä työkvereista, palavereista ja asiakkaista sekä kotona lasten kavereista.

Mieheni on joustanut todella paljon työni tähden, joten haluan antaa hänelle kiireetöntä parisuhdeaikaa edes yhden illan viikossa.

Vanhempani ovat iäkkäitä ja yksi viikonloppu kuukaudessa menee heidän luonaan, siivoten, haravoiden, ruokaa laittaen jne.

Elämä ja minä myös olen erilainen kuin 10 vuotta sitten. En koe enää samanlaista yhteyttä kaikkien silloisten ystävieni kanssa.

Kahden rakkaimman ystäväni kanssa asumme eri paikkakunnilla. Kesällä perheiden yhteinen kiireetön viikonmökkiloma, talvella äitien ja tyttärien yhteinen viikon talviloma meidän luona. Muuten emme näe juuri koskaan, mutta nuo 14 vrk vuoden aikana riittävät.

Äitini sanoo aina, että elämä vie, mutta oiket ystävät tunnistaa siitä että ei tarvitse aina nähdä. Se ystävyyden lanka säilyy vaikka elämässä on kiire.

Naiset tuntuvat kadottavan oman identiteettinsä perheellistymisen jälkeen, muuttuvat vain äideiksi ja vaimoiksi. Ei ole enää mitään omia harrastuksia ja mielenkiintoja, on vain lasten harrastukset, kodin hoitaminen ja parisuhdeaika miehen kanssa. Miehet taas jatkavat kaverien näkemistä ja harrastuksia vielä perheellisinäkin. Ehkä se onkin siitä kiinni, miehiltä ei vaadita yhtä paljon vastuuta arjen ylläpitämisestä.

Vierailija kirjoitti:

Mä en vain jaksa enkä ehdi.

Olen introvertti ja iso osa päivittäisestä ihmiskiintiöstäni täyttyy työssä työkvereista, palavereista ja asiakkaista sekä kotona lasten kavereista.

Mieheni on joustanut todella paljon työni tähden, joten haluan antaa hänelle kiireetöntä parisuhdeaikaa edes yhden illan viikossa.

Vanhempani ovat iäkkäitä ja yksi viikonloppu kuukaudessa menee heidän luonaan, siivoten, haravoiden, ruokaa laittaen jne.

Elämä ja minä myös olen erilainen kuin 10 vuotta sitten. En koe enää samanlaista yhteyttä kaikkien silloisten ystävieni kanssa.

Kahden rakkaimman ystäväni kanssa asumme eri paikkakunnilla. Kesällä perheiden yhteinen kiireetön viikonmökkiloma, talvella äitien ja tyttärien yhteinen viikon talviloma meidän luona. Muuten emme näe juuri koskaan, mutta nuo 14 vrk vuoden aikana riittävät.

Äitini sanoo aina, että elämä vie, mutta oiket ystävät tunnistaa siitä että ei tarvitse aina nähdä. Se ystävyyden lanka säilyy vaikka elämässä on kiire.

Tällä asenteella ei kannata sitten ihmetellä että miksi ne "aidot ystävät" eivät jaksakaan enää nähdä eikä tarjota apua kun kaikki lähestymisyritykset ovat kuivuneet kasaan. Ei kovin moni jaksa odotella että toinen ehkä saattaa joskus taas lämmitellä välejä kun itselleen sopii.

Minun lapseton ystäväni, jota olin tukenut ja kannatellut läpi raskaiden masennusvuosien, pisti välit poikki, kun minulla ei lasten takia "enää koskaan" ollut aikaa hänelle. Tapasimme kerran viikossa 4-6 tuntia.

Siinä meni 30 vuoden ystävyys, ja samalla kyllä mielenkiinto yrittää olla hyvä ystävä kenellekään. Nyt haluan lähinnä olla perheeni kanssa, ja joskus tavata aikuismaisesti aikuisia tuttujani, jotka eivät takerru teinivuosien symbioosivaiheeseen.

Vierailija kirjoitti:

Haluaisin olla ap:n kaltaisen ihmisen ystävä. Olen kanssasi samanikäinen, mutta olen sinkku. Omassa ystäväpiirissäni vain yhdellä on lapsi, mutta vertaan tilannettasi siihen, kuinka ystävieni aika menee seurustelukumppanille / puolisolle. Minullakin on välillä tosi kiireistä vaikkapa töiden takia. Siitä huolimatta joustan ja sumplin aikataulut sopimaan, miten ystäville sopii.

Olen myös ollut tukena, kuunnellut, toiminut lohduttavana olkapäänä, apuna ties missä jne. Saan kuulla olevani hyvä ystävä ja ihanan empaattinen, että tulee hyvä olo olla seurassani. Olen viime aikoina havahtunut siihen, että moni ystävyyssuhteeni ei ole kovin vastavuoroinen, ei ole ollut pidempään aikaan. Minua kaivataan, kun halutaan jotain, mutta minun vuokseni ei olla valmiita näkemään kovin paljoa vaivaa.

Olen ollut järjestämässä kaikenlaisia yllätysjuhlia esim. synttäreitä. Välillä tulee olo, että kelpaan järjestämään, maksamaan osan juhlista ja antamaan lahjoja, mutta siinä se. Toivoisin, että joskus joku haluaisi järjestää minulle jotain samalla tavalla yllätyksenä ja ylipäätänsä viitsisi nähdä sen verran vaivaa, että haluaisi miettiä jotain erityisesti minua varten. Sen ei todellakaan tarvitsisi olla mikään iso asia, kunhan edes jotenkin muistettaisiin. Tähän liittyen kaiken huippu oli pari vuotta sitten, kun yhdelle kaveriporukan jäsenelle järjestettiin juhlat kodissani. Tämä siksi, ettemme saaneet juhlatilaa, jonka olisimme halunneet. Juhlien lopuksi synttärisankari totesi, että eihän sun synttäreihin ole pitkä aika, niin tehdään myös silloin jotain kivaa yhdessä ja järjestetään jotain. Syntymäpäivänäni tästä kyseisestä kaveriporukasta kukaan ei edes lähettänyt onnitteluviestiä. Se, jonka synttäreitä olimme juhlineet, muisti loppukesästä: ”Niin joo, sullahan oli silloin ne synttärit melkein heti mun juhlien jälkeen. Onnea tälleen vähän myöhässä!” Vielä selvennyksenä tähän, että en kaipaa juhlia, hienouksia yms. vaan ihan arkisia juttuja, kuten kävelylle menoa, sitä että silloin tällöin nähtäisiin ja tehtäisiin vaikka ruokaa yhdessä ja vaihdettaisiin kuulumiset.

Olen viime aikoina kipuillut sinkkuudestani. Masentaa ja ahdistaa, kun omalle kohdalle ei vaan löydy sopivaa miestä, jonka kanssa asiat osuisi yksiin. Samaan aikaan ystäväni menevät elämässä eteenpäin ja ottavat niitä seuraavia askeleita, kuten menevät naimisiin. Sanoin tästä ahdistuksesta hiljattain kahdelle ystävälle, kun olimme saaneet pitkän vääntämisen jälkeen sovittua ajan lenkkeilyyn. Kumpikin vaan totesi, että ”on se harmi, kun joskus löydät miehen. Sun treffitarinoita on niin hauska kuunnella. Millaisille miehille säkin olet antanut mahdollisuuden, niin onpahan ainakin hauska tarina taas kuunneltavana treffien jälkeen. Tulee jotain piristystä, kun voi nauraa ja omassa suhteessa on vähän tylsää.” Voin sanoa, että tuntui tosi pahalta. Jos ystäväni haluaa löytää kumppanin, niin todellakin toivon, että hän löytää kumppanin. Näköjään minun yritykseni etsiä kumppani ovat sitten jotain hauskoja piristyksiä vähän tylsään arkeen. :/

Tästä tuli kunnon vuodatus, mutta ap:lle halusin sanoa, että samankaltaisia ihmisiä on olemassa. Älä lakkaa olemasta tuollainen kuin olet, olet varmasti kullanarvoinen ystävä. Toivottavasti ystäväsi ymmärtävät sen.

Mulla on hyvin samankaltaisia kokemuksia. Oma lapsuudenperhe on muodostunut todella tärkeäksi. Ystäviin suhtaudun hyvin pinnallisesti nykyään.

Osaltaan tähän on vaikuttanut sekin, että olen tässä iässä hoitanut jo vanhuksia ja nähnyt sen, miten vähän ystävistä tosipaikan tullen on hyötyä. Veri on vettä sakeampaa.

Vierailija kirjoitti:

Kakkahattutäti kirjoitti:

Sinkkuäidillä on varmasti yksinäistä.

Ne aviossa olevat ystäväsi pistävät perheen etusijalle. Sinä kelpaat sitten hätävaraksi.

Näin se vaan menee.

Sitähän juuri harmittelinkin. Ei mulla itsellä ystävien merkitys pienentynyt silloinkaan, kun olin vielä parisuhteessa. Eivät ystävät lakanneet olemasta mulle vähintäänkin yhtä tärkeitä, kuin puoliso seurustelun myötä.

Pari ystävää ollut elämässäni yli 20 vuotta, mies oli 10 - miten ihmeessä tuo mies olisi voinut olla minulle tärkeämpi kuin lähes koko ikäni vierelläni ollut ihminen?

Avioerotilastot puhuu puolestaan - Haluatko, että vierelläsi on ystävä, jos tulee ero? Voi olla, että jää totaalisen yksin, jos ei muista pitää huolta myös muista ihmissuhteistaan. Itse olen yrittänyt pitää aktiivisesti huolta kaikista, mutta koska viime aikoina se jäänyt niin yksipuoliseksi niin en tiedä mitä pitäisi ajatella.

Minun ja miehen eron syihin ei muuten ystävät vaikuttaneet, se täytyy tässä vaiheessa sanoa.

Ap

Kyllä minullekin ystävät ovat tärkeitä, mutta jos mies ei olisi minulle tärkeämpi kuin ystävät, en alkaisi seurustella hänen kanssaan vaan haluaisin olla... yllätys yllätys... pelkkä ystävä hänelle.

Vierailija kirjoitti:

Mä en vain jaksa enkä ehdi.

Olen introvertti ja iso osa päivittäisestä ihmiskiintiöstäni täyttyy työssä työkvereista, palavereista ja asiakkaista sekä kotona lasten kavereista.

Mieheni on joustanut todella paljon työni tähden, joten haluan antaa hänelle kiireetöntä parisuhdeaikaa edes yhden illan viikossa.

Vanhempani ovat iäkkäitä ja yksi viikonloppu kuukaudessa menee heidän luonaan, siivoten, haravoiden, ruokaa laittaen jne.

Elämä ja minä myös olen erilainen kuin 10 vuotta sitten. En koe enää samanlaista yhteyttä kaikkien silloisten ystävieni kanssa.

Kahden rakkaimman ystäväni kanssa asumme eri paikkakunnilla. Kesällä perheiden yhteinen kiireetön viikonmökkiloma, talvella äitien ja tyttärien yhteinen viikon talviloma meidän luona. Muuten emme näe juuri koskaan, mutta nuo 14 vrk vuoden aikana riittävät.

Äitini sanoo aina, että elämä vie, mutta oiket ystävät tunnistaa siitä että ei tarvitse aina nähdä. Se ystävyyden lanka säilyy vaikka elämässä on kiire.

Kun lapset ovat isoja, saattaa käydä niin että seuraavaksi joutuu katsomaan vanhempiensa perään. Ystäväni elää tällä hetkellä tällaista tilannetta, ja meillä on usea meno jäänyt tai päättynyt kesken kaiken vanhemman sairastaessa ja hänen äkillisiä asioita hoitaessa. Mielestäni oikea ystävä ymmärtää elämää. Minulla taas lapset vielä vie paljon huomiota. Kun olivat pienempiä, tapahtui vielä enemmän. Meidän ystävyys toimii hienosti, ja se on jo meidän oma vitsi että ei oteta paineita tapaamisista ja mitä tehdään. Sovitaan alustavaa ja katsotaan mitä tapahtuu :) Välillä voi mennä kuukausia ettei nähdä mutta aina juttu jatkuu mihin viimeksi jäi, kuin olisi siskon kanssa tekemisissä. Joskus nähdää pikaisesti kun tuodaa ovelle piristykseks kukkasia tai lahjakynttilä, toisinaan käydää viettää päivää toisessa kaupungissa(jos ei taas jokin mene pieleen). Sitten jos ei ehtiny aikoihin nähdä, soitellaan miten menee.

Olemme kaltaistemme seurassa, siitä se kai kertoo. Meillä ei ole keskinäistä draamaa vaan viihdytään toistemme seurassa. Velvollisuudet tulee ensin ja molemmat tykkää ne hoitaa tässä järjestyksessä. On käynyt niin että vaativia ystävyyssuhteita on päättynyt, mutta niihin suhteisiin myös liittyi sellaista draamaa, mitä en kaipaa lainkaan vapaa-ajalleni.

Oisko sun ystävät introverttejä? Eli ehkä he vaan eivät jaksa olla ihmisten kanssa kovin paljoa. Monet ovat tällaisia Suomessa. Sun pitäis löytää ekstrovertti-kavereita, joilla riittää energiaa sulle.

Minä löysin aikuisena ystävän jonka kanssa nähdään monta kertaa viikossa. Eikä mitään sunnittelua vaan senkus soittaa ja kysyy saako tulla kylään. Sitten löhötään sohvalla ja juodaan kahvia. Jos lapset ovat mukana niin he saavat seuraa ja osaavat jo tapellakin kuin sisarukset konsanaan. Soittaa voi mihin aikaan päivästä tahansa ja mistä asiasta tahansa. Aina voi luottaa toiseen jos tarvitsee apua.

Tehdään yhdessä vaikka mitä, lapset ovat välillä mukana ja välillä sitten ihan kahdestaan.

Vierailija kirjoitti:

Mä olen saman ikäinen kuin ap ja ollut yksin aina, syntymästäni asti. Sinulla on sentään ihania muistoja tallella ja ymmärrä se, että terveellä aikuisella omat lapset menevät kaiken edelle. 

Ap nimenomaan sanoi että lapset tärkeimpiä. Lue aloitus.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä olen saman ikäinen kuin ap ja ollut yksin aina, syntymästäni asti. Sinulla on sentään ihania muistoja tallella ja ymmärrä se, että terveellä aikuisella omat lapset menevät kaiken edelle. 

Miksi et ole koittanut tutustua kehenkään? Vai oletko ollut vangittuna kellariin koko nuoruutesi?

Luulisi, että, kun ihminen käy tarhan, alakoulun, yläkoulun, toisen asteen ja kolmannen asteen koulutuksen, sekä käy töissä, harrastaa, viettää vapaa-aikaa ja vaihtaa ainakin pari kertaa maisemaa, niin halutessaan hän saa kyllä matkan varrelta kavereita, ellei ole aivan täys hirviö

vainiin. olen varmaan täys hirviö jo ensivaikutelmana.

Vierailija kirjoitti:

Sanotaanko että arvojärjestyksesi on outo. Melkein kaikilla se oma perhe on ensimmäisenä ja sitten kaikki ulkopuoliset. Vaikka sanot, että lapset ovat sinulle ykkönen, niin saan silti sellaisen kuvan että ystävätkin menisivät näiden ohi. Kannattaa hankkia perheettömiä kavereita, joilla ei ole lasten harrastukset tiellä.

Näinpä. Ei tarvitse ihmetellä miksi on sinkku, jos kaverit oli puolisoa tärkeämpiä!

Terve arvojärjestys on:

1. Puoliso

2. Lapset

3. Muu perhe (siis omat vanhemmat ja sisarukset)

4. Kaverit

Ap tuskin on niin hyvä ystävä kuin väittää olevansa. Ei kerro kovinkaan suuresta empatiakyvystä jos ei ymmärrä, miksi lapsen jäkismatsi on tärkeämpi kuin aikuisen ihmisen synttärit. Ei mieti hetkeäkään miltä lapsesta tuntuu, jos äiti ei tule katsomaan sen tärkeää peliä.

Lapsi tulee ensin ja mieheni on paras ystäväni, joten hän tulee ennen muita ystäviä. Olemme olleet yhdessä 15 vuotta, joten tuskin kyse on siitä, että "pää menee pyörälle". Toki ehkä vaikea ymmärtää, jos omat parisuhde perustui lähinnä fyysiseen vetovoimaan.