Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Kun aikuisuus tulee ystävyyden tielle
05.10.2020 |
Olenkohan ainoa, jota harmittaa ystävyyssuhteiden raju muuttuminen sitä mukaan, mitä vanhemmaksi tulee.
Lapsuudessa ja nuoruudessa ystävät oli erittäin tärkeä osa elämää. Nyt kohta 30-vuotiaana huomaa, että aikuisuus/elämä on tullut tielle - lähinnä muilla.
Itse en ole osannut päästää ystävistä irti edes lasten tulon myötä. Edelleen haluaisin viettää aikaa heidän kanssaan useammin kuin kerran 2 - 3 kuukaudessa. Itse asiassa ihanne olisi, jos pääsisi ystävän kanssa viettämään aikaa jopa viikottain. Sen ei tarvitse olla mitään sen ihmeellisempää, tyyliin käydä yhdessä lenkillä, kutsua syömään ilman mitään pönötystä (eli ei olisi kyseessä mikään neljän tähden illallinen, vaan vaikka lounas ja sohvalla röhnötystä syönnin päälle) tai mennä jonkun luokse haravoimaan ja samalla puida viikon kuulumisia.
Olen kuitenkin huomannut viimeisen parin kolmen vuoden aikana, että ystävillä mikä tahansa menee ystävien edelle. Puoliso, harrastus, perheen yhteinen aika - aivan kuin sitä ei viikon jokaisena päivänä niitä puolison ja lasten naamoja katsele, tai olisi maailman loppu jättää silloin tällöin se ryhmäjumppa väliin ja käydä sen sijaan piiiitkällä kävelylenkillä ystävän kanssa.
Itse nimenomaan kaipaan taukoa kodista ja perheestä, ja yleensä joutuu yksinään jotain keksimään. Kaikilla on arvojärjestys aivan eri maata kuin itsellä. Mulla tähän asti etusijalla ollut lapset, sitten ystävät ja sitten vasta puoliso (tosin nykyään olen sinkku ollut noin vuoden päivät, mutta ennen sitä).
Minuun ottavat yhteyttä lähinnä silloin, kun heillä on jokin kriisi tai tarvitsevat palvelusta. Tätä tapahtuu usein, saatetaan keskellä yötä soittaa, että tule hakemaan hänet paikasta x kun riita miehen kanssa, tai pyydetään muuttoavuksi viikonloppuna jolloin perun mahdolliset omat menoni.
Toisinpäin asia ei enää toimi. Ystävyyssuhteet ovat muuttuneet yksipuolisiksi: minä vain annan ja minä olen erittäin hyvä YSTÄVÄ, mutta minulle ei sitä kukaan enää ole. Ennen se toimi kuten kuuluukin, nykyään ei.
Kaipaan niitä aikoja, kun ei tarvinnut kalenterista varata hetkeä tavata ystäviä. Tottakai aikuisena työ ja perhe vie aikaa ja jaksamista, mutta itselle tosiaan juuri ystävät ovat se henkireikä tylsästä aikuisten arjesta.
Vaikka kutsuisin kuukausia etukäteen vaikkapa syntymäpäiväjuhliin ystäviä, ei suurin osa osaa sanoa kuin että katsotaan lähempänä ja sitten lähempänä onkin Jaskan 5v jääkiekkopeliä, jota on pakko olla katsomassa kuten seuraavanakin päivänä jne.
Olenko tosiaan ainoa aikuinen ihminen, jolle ystävyys on edelleen niin tärkeä asia, ettei heti keksi lasten lisäksi mitään, mikä heidän edelleen menisi? Olenko ainoa, joka tietää kuinka yksinäistä on olla hyvä ystävä monelle, mutta heistä yksikään ei halua olla itse hyvä ystävä? Olenko todella lapsellinen, kun en osannut kasvaa aikuiseksi oikein?
Kommentit (422)
Tuttua huttua. Tosin minun ystäväni feidasivat minut jo kun aloin porukan ensimmäisenä odottaa lasta. Ja joo en todellakaan puhunut vain omasta mahasta... Toisensa feidasivat sitä mukaa kun kukin tuli raskaaksi ja kaikki ovat ystävättömiä nykyään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Jaa..itse olen varmaan aina ollut introvertimpi kuin sinä, mutta onhan se elämä muuttunut viimeisen 10-15-vuoden aikana. Vielä parikymppisenä kavereiden kanssa tuli vietettyä paljon aikaa, ja sitä kiireetöntä yhdessäoloa oli paljon. Nykyään se joku kahvittelu tai muu näkeminen silloin tällöin.
No, syitä:
En jaksa nähdä ihmisiä niin paljon. Oma sosiaalisuuden tarpeeni täyttyy jo tosi hyvin työkavereista, miehestä ja ns. pakollisista menoista.
Koen myös, että ystävät jossain määrin korvasivat minulle sitä, mitä mies nyt on. Puhutaan kaikesta ja on mukavaa ja helppoa. Mutta jos eroaisin, todennäköisesti kaipaisin aikuisseuraa enemmän.
Sitten kun monilla muillakin on sama tilanne, niin ei tule vaan nähtyä kovin usein.
Jos näet ystäviäsi esim kerran kuussa, niin he eivät ole hylänneet sinua.
Sekin on aika luonnollista, että elämän aikana tulee uusi ystäviä ja osaan vanhoista suhteet hiipuvat.
Näinhän se juuri tuntuu menevän, mikä on mielestäni siis todella surullista.
Ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
lapset pilaa KAIKEN
No mun omat lapset eivät kyllä ole mitään pilanneet. Hekin haluavat viettää aikaa ystäviensä kanssa siinä missä minäkin. Kun olivat pieniä, en halunnut opettaa heille, että minä olen aina kotona kun niin haluavat, tai jos minulla oli ystävä kylässä, niin he saavat viedä kaiken huomion jos haluavat. Ehei, aikuisten keskustelua ei tulla häiritsemään jos ei ole oikeaa asiaa.
Lapset ovat vahvoja, eivätkä he mene rikki vaikka äidin elämässä onkin muitakin tärkeitä ihmisiä. Ainakin omani ovat.Ap
Olet itse täydellinen esimerkki siitä, että ystävilläsi ei ole aikaa ja mielenkiintoa enää ystävyyteen, koska lapset
En ymmärrä. Voisitko tarkentaa?
Ap
Vierailija kirjoitti:
Tuttua huttua. Tosin minun ystäväni feidasivat minut jo kun aloin porukan ensimmäisenä odottaa lasta. Ja joo en todellakaan puhunut vain omasta mahasta... Toisensa feidasivat sitä mukaa kun kukin tuli raskaaksi ja kaikki ovat ystävättömiä nykyään.
Mun kohdalla kävi juuri noin, että siinä vaiheessa kun ystävät alkoivat saada lapsia tai löysivät miehen, niin ovat alkaneet pikku hiljaa feidaamaan. Itse olin porukan ensimmäinen, joka lapsia sai, mutta pidin siitä huolimatta aktiivisesti yhteyttä ystäviin ja pyrin näkemään heitä niin paljon kuin mahdollista. Oikeastaan siinä vaiheessa, kun lapset eivät olleet enää täysimetyksellä, juuri mikään ei rajannut ystäviä tapaamasta kotini ulkopuolella - siis vapaa-ajalla.
Ap
Entä jos kyse ei olekaan välittämisestä, vaan siitä, että perhe-elämän keskellä energia ei riitä enää toivomasi kaltaiseen ystävyyssuhteiden vaalimiseen?
Olen huomannut, että väsyn myös silloin, kun tapaan vanhoja ystäväni, vaikka meillä onkin hauskaa. Siitä huolimatta olen seuraavana päivänä tavallista väsyneempi.
Minulla oli yksi vanha tuttu, joka yritti saada minua lenkille kanssaan, kun lapset olivat pieniä. En jaksanut lähteä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Entä jos kyse ei olekaan välittämisestä, vaan siitä, että perhe-elämän keskellä energia ei riitä enää toivomasi kaltaiseen ystävyyssuhteiden vaalimiseen?
Olen huomannut, että väsyn myös silloin, kun tapaan vanhoja ystäväni, vaikka meillä onkin hauskaa. Siitä huolimatta olen seuraavana päivänä tavallista väsyneempi.
Minulla oli yksi vanha tuttu, joka yritti saada minua lenkille kanssaan, kun lapset olivat pieniä. En jaksanut lähteä.
Voihan se olla nuinkin. Siis että ei energia riitä. Se vain kuulostaa itsestä oudolta, koska minulle ystävyys nimenomaan antaa energiaa, ei vie sitä. Kyläilyt puolisin vanhemmilla ja muun perheen luona vie energiaa, koska joutuu tietynlaista roolia aina vetämään, ei voi olla niin oma itsensä kuin todellisten ystävien kesken. Tarkoitan, että ne vierailut on virallisempia.
Ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
lapset pilaa KAIKEN
No mun omat lapset eivät kyllä ole mitään pilanneet. Hekin haluavat viettää aikaa ystäviensä kanssa siinä missä minäkin. Kun olivat pieniä, en halunnut opettaa heille, että minä olen aina kotona kun niin haluavat, tai jos minulla oli ystävä kylässä, niin he saavat viedä kaiken huomion jos haluavat. Ehei, aikuisten keskustelua ei tulla häiritsemään jos ei ole oikeaa asiaa.
Lapset ovat vahvoja, eivätkä he mene rikki vaikka äidin elämässä onkin muitakin tärkeitä ihmisiä. Ainakin omani ovat.Ap
Olet itse täydellinen esimerkki siitä, että ystävilläsi ei ole aikaa ja mielenkiintoa enää ystävyyteen, koska lapset
En ymmärrä. Voisitko tarkentaa?
Ap
Et taida olla ihan välkyimmästä päästä?
Vastasit itse kysymykseesi.
"Mun kohdalla kävi juuri noin, että siinä vaiheessa kun ystävät alkoivat saada lapsia tai löysivät miehen, niin ovat alkaneet pikku hiljaa feidaamaan"
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
lapset pilaa KAIKEN
No mun omat lapset eivät kyllä ole mitään pilanneet. Hekin haluavat viettää aikaa ystäviensä kanssa siinä missä minäkin. Kun olivat pieniä, en halunnut opettaa heille, että minä olen aina kotona kun niin haluavat, tai jos minulla oli ystävä kylässä, niin he saavat viedä kaiken huomion jos haluavat. Ehei, aikuisten keskustelua ei tulla häiritsemään jos ei ole oikeaa asiaa.
Lapset ovat vahvoja, eivätkä he mene rikki vaikka äidin elämässä onkin muitakin tärkeitä ihmisiä. Ainakin omani ovat.Ap
Olet itse täydellinen esimerkki siitä, että ystävilläsi ei ole aikaa ja mielenkiintoa enää ystävyyteen, koska lapset
En ymmärrä. Voisitko tarkentaa?
Ap
Et taida olla ihan välkyimmästä päästä?
Vastasit itse kysymykseesi."Mun kohdalla kävi juuri noin, että siinä vaiheessa kun ystävät alkoivat saada lapsia tai löysivät miehen, niin ovat alkaneet pikku hiljaa feidaamaan"
"Olet itse täydellinen esimerkki siitä, että ystävilläsi ei ole aikaa ja mielenkiintoa enää ystävyyteen, koska lapset".
No en varmaankaan ole kovin välkky, kun en ymmärrä, miten minä olen täydellinen esimerkki ystävistäni, jotka feidasivat minut saatuaan lapsia, kun minä en itse en toiminut samoin. Joten, voisitko tarkentaa mitä tarkoitit tuolla kommentillasi?
Ap
Onhan tuo ikävää. AP:n "ystävät" saavat nauttia AP:n ystävyydestä juuri niin paljon (vähän) kuin haluavat, kun taas AP ei saa tuosta ystävyydestä tarvitsemaansa "tyydytystä". Eihän tuo toimi. AP:n pitää täyttää kalenterinsa uusilla harrastuksilla tai hankkia uusia/enemmän ystäviä. Helpommin sanottu kuin tehty.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Itsellä kävi niin köpelösti, että jäin duunariksi ja kaverini etenivät urallaan parempiin asemiin. Tykkäävät nyt hengata omiensa seurassa, minulla ei ole heille annettavaa, vaikka vuosia kuljettiin samoja teitä. Ei voi mitään.
Vierailija kirjoitti:
Mä olen saman ikäinen kuin ap ja ollut yksin aina, syntymästäni asti. Sinulla on sentään ihania muistoja tallella ja ymmärrä se, että terveellä aikuisella omat lapset menevät kaiken edelle.
Miksi et ole koittanut tutustua kehenkään? Vai oletko ollut vangittuna kellariin koko nuoruutesi?
Luulisi, että, kun ihminen käy tarhan, alakoulun, yläkoulun, toisen asteen ja kolmannen asteen koulutuksen, sekä käy töissä, harrastaa, viettää vapaa-aikaa ja vaihtaa ainakin pari kertaa maisemaa, niin halutessaan hän saa kyllä matkan varrelta kavereita, ellei ole aivan täys hirviö
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tavallaan mä ymmärrän sua ap, tavallaan en yhtään.
Mulla on puoliso ja lapsia ja kyllähän he menevät kaiken muun ohi ja yli. Ja puolisoni on mulle tärkein ihminen maailmassa, hänen kanssaan olen päättänyt jakaa elämäni, tehdä lapset ja ollakseni valmis tuohon, puolisoni on luonnollisesti myös paras ystäväni, sielunkumppanini, vähempään en olisi tyytynyt. Viihdyn siis kotona perheen ja puolison kanssa ja kun sitä kahdenkeskistä aikaa ei liiemmin ole, en todellakaan niitä harvoja mahdollisuuksia käytä vain ystäviin, vaan ensin puolisoon ja sitten vasta ystäviin.
Mä kokisin varsin oudoksi, jos kävisi ilmi, että olen ystävälleni tärkeysjärjestyksessä hänen puolisoaan ylempänä, se ahdistaisi minua.
Silti ystäväni ovat mulle tärkeitä ja itsekin kaipaisin sellaista mutkatonta nuoruuden yhdessäolon kaltaista hengailua. Ystävyyssuhteiden muuttuminen "aikuisiksi" on tehnyt monista ystävyyssuhteista kalenterin kanssa sovittavia järjesteltäviä asioita, jotka helposti tuntuvat velvollisuuksilta. Kun kaikkien lasten harrastusten, muiden menojen ja työkuvioiden takia pitää sopia tapaamiset kuukautta aiemmin tietylle päivälle klo x, niin sitten jos ei jaksaisikaan, ei voi silti perua enää, kun vaivalla tuo ajankohta on säädetty. Joka mulla nostaa kynnystä sopia mitään, mielummin olen sitten kotona ja en tapaa ystäviä.
Ne harvat ystävät, joiden kanssa onnistuu sellainen, että kysellään vaikka samana päivänä jotain lenkille menoa ovat helpompia. Kun on lapsia, sellainen rento pistäytyminen iltaa istumaan ei ole ihan yksinkertaista, lapset pitää ottaa mukaan tai hankkia lapsenvahti ja sitten taas onkin kyseessä suunnittelu ja sopiminen etukäteen ja kalenterin kanssa aikatauluttaminen jne.
Tässä suhteessa naaapurit ja ihan lähellä asuvat kaverit nousevat helposti sellaisiksi, joita tapaa useamminkin kun niitä hyviä ystäviä, joita ei yhtä helposti voi vaikka lenkillä treffata.
Mutta kun lapset kasvaa isommiksi, tilanne varmaan muuttuu ja toivon että sitten on ystävien kanssa puolin ja toisin paremmin aikaa.
Haluaisin olla ap:n kaltaisen ihmisen ystävä. Olen kanssasi samanikäinen, mutta olen sinkku. Omassa ystäväpiirissäni vain yhdellä on lapsi, mutta vertaan tilannettasi siihen, kuinka ystävieni aika menee seurustelukumppanille / puolisolle. Minullakin on välillä tosi kiireistä vaikkapa töiden takia. Siitä huolimatta joustan ja sumplin aikataulut sopimaan, miten ystäville sopii.
Olen myös ollut tukena, kuunnellut, toiminut lohduttavana olkapäänä, apuna ties missä jne. Saan kuulla olevani hyvä ystävä ja ihanan empaattinen, että tulee hyvä olo olla seurassani. Olen viime aikoina havahtunut siihen, että moni ystävyyssuhteeni ei ole kovin vastavuoroinen, ei ole ollut pidempään aikaan. Minua kaivataan, kun halutaan jotain, mutta minun vuokseni ei olla valmiita näkemään kovin paljoa vaivaa.
Olen ollut järjestämässä kaikenlaisia yllätysjuhlia esim. synttäreitä. Välillä tulee olo, että kelpaan järjestämään, maksamaan osan juhlista ja antamaan lahjoja, mutta siinä se. Toivoisin, että joskus joku haluaisi järjestää minulle jotain samalla tavalla yllätyksenä ja ylipäätänsä viitsisi nähdä sen verran vaivaa, että haluaisi miettiä jotain erityisesti minua varten. Sen ei todellakaan tarvitsisi olla mikään iso asia, kunhan edes jotenkin muistettaisiin. Tähän liittyen kaiken huippu oli pari vuotta sitten, kun yhdelle kaveriporukan jäsenelle järjestettiin juhlat kodissani. Tämä siksi, ettemme saaneet juhlatilaa, jonka olisimme halunneet. Juhlien lopuksi synttärisankari totesi, että eihän sun synttäreihin ole pitkä aika, niin tehdään myös silloin jotain kivaa yhdessä ja järjestetään jotain. Syntymäpäivänäni tästä kyseisestä kaveriporukasta kukaan ei edes lähettänyt onnitteluviestiä. Se, jonka synttäreitä olimme juhlineet, muisti loppukesästä: ”Niin joo, sullahan oli silloin ne synttärit melkein heti mun juhlien jälkeen. Onnea tälleen vähän myöhässä!” Vielä selvennyksenä tähän, että en kaipaa juhlia, hienouksia yms. vaan ihan arkisia juttuja, kuten kävelylle menoa, sitä että silloin tällöin nähtäisiin ja tehtäisiin vaikka ruokaa yhdessä ja vaihdettaisiin kuulumiset.
Olen viime aikoina kipuillut sinkkuudestani. Masentaa ja ahdistaa, kun omalle kohdalle ei vaan löydy sopivaa miestä, jonka kanssa asiat osuisi yksiin. Samaan aikaan ystäväni menevät elämässä eteenpäin ja ottavat niitä seuraavia askeleita, kuten menevät naimisiin. Sanoin tästä ahdistuksesta hiljattain kahdelle ystävälle, kun olimme saaneet pitkän vääntämisen jälkeen sovittua ajan lenkkeilyyn. Kumpikin vaan totesi, että ”on se harmi, kun joskus löydät miehen. Sun treffitarinoita on niin hauska kuunnella. Millaisille miehille säkin olet antanut mahdollisuuden, niin onpahan ainakin hauska tarina taas kuunneltavana treffien jälkeen. Tulee jotain piristystä, kun voi nauraa ja omassa suhteessa on vähän tylsää.” Voin sanoa, että tuntui tosi pahalta. Jos ystäväni haluaa löytää kumppanin, niin todellakin toivon, että hän löytää kumppanin. Näköjään minun yritykseni etsiä kumppani ovat sitten jotain hauskoja piristyksiä vähän tylsään arkeen. :/
Tästä tuli kunnon vuodatus, mutta ap:lle halusin sanoa, että samankaltaisia ihmisiä on olemassa. Älä lakkaa olemasta tuollainen kuin olet, olet varmasti kullanarvoinen ystävä. Toivottavasti ystäväsi ymmärtävät sen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mä niiiiiin ymmärrän.
Mä en ole ikinä osannut olla vain puolison kanssa. Ystävät on mulle todella tärkeitä ja onnellisuuteni kannalta välttämättömiä. Tämä ei ota mitään pois puolisolta tai lapsilta, ystävät täyttävät muunlaista tarvetta.
Nyt on hiukan helpottanut, kun ystävien lapset ovat jo vanhempia. Aikaa löytyy enemmän. Mut rehellisyyden nimissä on sanottava, että parhaimmiksi ystäviksi ovat vuosien varrella muodostuneet lapsettomat sinkut. Perheellisillä aikaa ei ole. (En toki oletakaan että nähtäisiin koko ajan, mutta onko muutama kerta vuodessa oikeasti liikaa pyydetty?)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mä olen saman ikäinen kuin ap ja ollut yksin aina, syntymästäni asti. Sinulla on sentään ihania muistoja tallella ja ymmärrä se, että terveellä aikuisella omat lapset menevät kaiken edelle.
Miksi et ole koittanut tutustua kehenkään? Vai oletko ollut vangittuna kellariin koko nuoruutesi?
Luulisi, että, kun ihminen käy tarhan, alakoulun, yläkoulun, toisen asteen ja kolmannen asteen koulutuksen, sekä käy töissä, harrastaa, viettää vapaa-aikaa ja vaihtaa ainakin pari kertaa maisemaa, niin halutessaan hän saa kyllä matkan varrelta kavereita, ellei ole aivan täys hirviö
Itselleni on käynyt niin, että kavereita on kyllä tullut matkan varrelta, mutta matkan varrelle ne myös jäävät, kun maisema vaihtuu. On myös ollut elämänvaiheita, joissa yksinkertaisesti on ollut huono tuuri, ei ketään potentiaalista ystävää näköpiirissä. Sitten taas seuraavassa vaiheessa onkin ollut. Olen ehkä huono näissä asioissa ja liian "ei jokaisen kaveriksi sopiva", mutta tuurilla on merkitystä. T. Eri
Ap alkoiko nykyidet tuntemuksesi nousta kunnolla pintaan ennen vai jälkeen sinkuksi tultua?
Itsekin kaipaan välillä ystävien seuraa niin, että sattuu, mutta tosiasia on, että tällä hetkellä vaativa 2-vuotias ja vieläkin vaativampi työ vie todella mehut. Jaksan kyllä nähdä yleensä viikonloppuna yhtä ihmistä, mutta kun on useampi ystävä, näen heitä ehkä kerran kuussa tai jopa harvemmin silti. Kaipaan sitä kiireetöntä oleskelua ja hengailua, mutta sille ei vain ole tällä hetkellä tilaa. Joskus kun nähdään lasten kanssa, olo ei todellakaan ole rentoutunut. Alle 3-vuotiaat lapset kun vaativat niin paljon huomiota eivätkä vielä osaa kunnolla leikkiä toistensa kanssa.
Vierailija kirjoitti:
Haluaisin olla ap:n kaltaisen ihmisen ystävä. Olen kanssasi samanikäinen, mutta olen sinkku. Omassa ystäväpiirissäni vain yhdellä on lapsi, mutta vertaan tilannettasi siihen, kuinka ystävieni aika menee seurustelukumppanille / puolisolle. Minullakin on välillä tosi kiireistä vaikkapa töiden takia. Siitä huolimatta joustan ja sumplin aikataulut sopimaan, miten ystäville sopii.
Olen myös ollut tukena, kuunnellut, toiminut lohduttavana olkapäänä, apuna ties missä jne. Saan kuulla olevani hyvä ystävä ja ihanan empaattinen, että tulee hyvä olo olla seurassani. Olen viime aikoina havahtunut siihen, että moni ystävyyssuhteeni ei ole kovin vastavuoroinen, ei ole ollut pidempään aikaan. Minua kaivataan, kun halutaan jotain, mutta minun vuokseni ei olla valmiita näkemään kovin paljoa vaivaa.
Olen ollut järjestämässä kaikenlaisia yllätysjuhlia esim. synttäreitä. Välillä tulee olo, että kelpaan järjestämään, maksamaan osan juhlista ja antamaan lahjoja, mutta siinä se. Toivoisin, että joskus joku haluaisi järjestää minulle jotain samalla tavalla yllätyksenä ja ylipäätänsä viitsisi nähdä sen verran vaivaa, että haluaisi miettiä jotain erityisesti minua varten. Sen ei todellakaan tarvitsisi olla mikään iso asia, kunhan edes jotenkin muistettaisiin. Tähän liittyen kaiken huippu oli pari vuotta sitten, kun yhdelle kaveriporukan jäsenelle järjestettiin juhlat kodissani. Tämä siksi, ettemme saaneet juhlatilaa, jonka olisimme halunneet. Juhlien lopuksi synttärisankari totesi, että eihän sun synttäreihin ole pitkä aika, niin tehdään myös silloin jotain kivaa yhdessä ja järjestetään jotain. Syntymäpäivänäni tästä kyseisestä kaveriporukasta kukaan ei edes lähettänyt onnitteluviestiä. Se, jonka synttäreitä olimme juhlineet, muisti loppukesästä: ”Niin joo, sullahan oli silloin ne synttärit melkein heti mun juhlien jälkeen. Onnea tälleen vähän myöhässä!” Vielä selvennyksenä tähän, että en kaipaa juhlia, hienouksia yms. vaan ihan arkisia juttuja, kuten kävelylle menoa, sitä että silloin tällöin nähtäisiin ja tehtäisiin vaikka ruokaa yhdessä ja vaihdettaisiin kuulumiset.
Olen viime aikoina kipuillut sinkkuudestani. Masentaa ja ahdistaa, kun omalle kohdalle ei vaan löydy sopivaa miestä, jonka kanssa asiat osuisi yksiin. Samaan aikaan ystäväni menevät elämässä eteenpäin ja ottavat niitä seuraavia askeleita, kuten menevät naimisiin. Sanoin tästä ahdistuksesta hiljattain kahdelle ystävälle, kun olimme saaneet pitkän vääntämisen jälkeen sovittua ajan lenkkeilyyn. Kumpikin vaan totesi, että ”on se harmi, kun joskus löydät miehen. Sun treffitarinoita on niin hauska kuunnella. Millaisille miehille säkin olet antanut mahdollisuuden, niin onpahan ainakin hauska tarina taas kuunneltavana treffien jälkeen. Tulee jotain piristystä, kun voi nauraa ja omassa suhteessa on vähän tylsää.” Voin sanoa, että tuntui tosi pahalta. Jos ystäväni haluaa löytää kumppanin, niin todellakin toivon, että hän löytää kumppanin. Näköjään minun yritykseni etsiä kumppani ovat sitten jotain hauskoja piristyksiä vähän tylsään arkeen. :/
Tästä tuli kunnon vuodatus, mutta ap:lle halusin sanoa, että samankaltaisia ihmisiä on olemassa. Älä lakkaa olemasta tuollainen kuin olet, olet varmasti kullanarvoinen ystävä. Toivottavasti ystäväsi ymmärtävät sen.
Ihana sinä ❤️
Ap
Vierailija kirjoitti:
Ap alkoiko nykyidet tuntemuksesi nousta kunnolla pintaan ennen vai jälkeen sinkuksi tultua?
Muistan, kun jo teininä mua ärsytti seurustelemaan alkaneet kaverit, kun oikein mihinkään eivät voineet ilman sitä poikaystävää lähteä, ja sen kanssa piti saada koko ajan istua sylikkäin ja pussailla. Tiedättehän, just sellasta kuhertelua mitä teineillä on.
Vuosien kuluessa sitä vain jossain vaiheessa on tajunnut, että sitä vain itse kaipaa aikaa ystävien kanssa, ja on ainoa joka yrittää sumplia asiat siten, että ehtii näkemään, tapaamaan ja auttamaan kun taas muilla asenne on se, että jos ei mitään muuta ole. Kenellä ei ole koskaan mitään muuta? Ainahan sitä jotakin on, jos tuolla asenteella on. Ihmettelen, mihin oikein ystäviä tarvitsevat kun eivät ole halukkaita heidän kanssaan viettämään aikaa. Pitävät ystäviä itsestään selvyyksinä joille pirautetaan kun tarvitsee apua.
Ap
Alue: Aihe vapaa
Jaa..itse olen varmaan aina ollut introvertimpi kuin sinä, mutta onhan se elämä muuttunut viimeisen 10-15-vuoden aikana. Vielä parikymppisenä kavereiden kanssa tuli vietettyä paljon aikaa, ja sitä kiireetöntä yhdessäoloa oli paljon. Nykyään se joku kahvittelu tai muu näkeminen silloin tällöin.
No, syitä:
En jaksa nähdä ihmisiä niin paljon. Oma sosiaalisuuden tarpeeni täyttyy jo tosi hyvin työkavereista, miehestä ja ns. pakollisista menoista.
Koen myös, että ystävät jossain määrin korvasivat minulle sitä, mitä mies nyt on. Puhutaan kaikesta ja on mukavaa ja helppoa. Mutta jos eroaisin, todennäköisesti kaipaisin aikuisseuraa enemmän.
Sitten kun monilla muillakin on sama tilanne, niin ei tule vaan nähtyä kovin usein.
Jos näet ystäviäsi esim kerran kuussa, niin he eivät ole hylänneet sinua.
Sekin on aika luonnollista, että elämän aikana tulee uusi ystäviä ja osaan vanhoista suhteet hiipuvat.