Tapahtumat

Kun kirjaudut sisään näet tässä ilmoitukset sinua kiinnostavista asioista.

Kirjaudu sisään

Mitä ankeita juttuja/rutiineja teillä oli lapsuuden kodissa mitä et ikinä toteuttaisi nyt?

Vierailija
20.09.2020 |

Meillä kirkossa käyminen oli jotenkin tosi ankea juttu kun piti pukea päälle tosi epämukavat vaatteet ja siellä kuunnella ikuisuuksia papin saarnoja. Enää en aikuisena ikinä mene kirkkoon.

Toinen ankea oli "kivat" perhematkat jonnekin tosi tylsään paikkaan jonne oli hirveän pitkä automatka ja lapset istuttiin autossa kuin sillit suolassa ja sit käytiin jossain lapsille äärimmäisen tylsissä paikoissa kuten museot.

Kommentit (1773)

Vierailija
1501/1773 |
22.01.2023 |
Näytä aiemmat lainaukset

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onko kukaan (muu kuin minä) kysynyt vanhemmiltaan miksi he tekivät asioita niin kuin tekivät, miksi kasvatus oli sellaista kun oli?

Minä olen. Seitsenkymppiset vanhempani myönsivät että olivat silloin 70-luvulla ihan kujalla lastenkasvatuksesta ja painostus omilta vanhemmilta ja sisaruksilta oli kova. ”Älä ota sitä syliin, se vaan tottuu siihen”, ”anna sen huutaa, keuhkot vahvistuu”, ”ethän sinä osaa nyt ollenkaan syöttää sitä” jne. Eikä ollut rohkeutta sanoa vastaan ja tehdä oman päänsä mukaan. Mallia otettiin myös naapureilta ja ystäviltä, eikä uskallettu toimia toisin. Vallalla oli just monelle tutut tavat, että ei saa kehua ettei ylpisty, ei saa pitää hyvänä ettei tule mammantyttöä tai -poikaa, se joka kuritta kasvaa, kunniatta kuolee ja monet muut ”viisaudet”. Molemmat vanhempani kertoivat, että ei heitäkään lapsena pidetty juurikaan sylissä, saati pussailtu tai kehuttu, ja jotenkin ei vaan osannut omilleenkaan olla lämmin ja hellä.

Ei se keskustelu pelkästään sitä ollut että myönsivät tehneensä virheitä ja toimineensa väärin. Molemmat loukkaantuivat myös ja puolustautuivat, että tekivät parhaansa sen ajan normien mukaan. Kyllä siinä väiteltiin ja vähän suututtiinkin puolin ja toisin. Halusin silti tietää mistä johtui, että lapsuus ja nuoruus olin kuin toisen luokan kansalainen ja ei-toivottu lapsi, ainakin siltä se tuntui.

Olen puhunut vanhempien kanssa, juuri tästä tunnekylmyydestä, kehumattomuudesta, kurista/rangaistuksista jne., ja kävi aika samalla tavalla. Ei ihan kaikesta päästy yhteisymmärrykseen, mutta kuitenkin oli ihan aitoa pahoillaan oloa. Tuntui jotenkin kohtuuttomalta vaatia sen enempää, kun ei se nyt ole varmasti vanhemmillekaan helppoa myöntää itselleen oman lapsensa edessä että on tehnyt sille väärin, tavalla jonka lapsi muistaa vielä kymmenien vuosien päästäkin. Hyvä maku jäi suuhun keskusteluista.

Toisaalta kaikki vanhemmat eivät varmasti ole valmiita samanlaiseen. Eräs hyvä kaverini kertoi että oli yrittänyt samaa ja tullut täysin torjutuksi. Ensin kaikki oli kiistetty ja sitten oli alkanut armoton gaslighting. Pelkäsin totta puhuen vuosikausia ottaa asiaa puheeksi omien vanhempien kanssa, koska pelkäsin sitä mahdollisuutta että kävisi samoin, mutta omalla kohdalla tosiaan tapahtui pikemminkin miellyttävä yllätys.

Minäkin olen puhunut, ehkä pikemminkin yrittänyt puhua. Vastauksena tuli, että sinä olet käsittänyt väärin ja sen jälkeen pitkät selitykset siitä mitä oikeasti oli tarkoitettu ja mitä oli tapahtunut. Lopuksi haukkuivat minut hulluksi ja omituiseksi.

Samoja kokemuksia täällä, 90-luvulla lapsuuteni elänyt. Tunnekylmät vanhemmat ja kotona hyytävä tunnelma aamusta iltaan. Itkuun reagoitiin käskemällä olemaan hiljaa vaikka pahaan mieleen olisi reilusti aihetta.  Aikuisena olen ottanut tuon puheeksi ja samanlainen asian kieltäminen on tullut vastaan. Tuntuu pahalta että yritetään kääntää omaksi viaksi että en vain osannut kommunikoida selkeästi (lapsena?!) ja ymmärsin väärin heidän aikomuksensa. En ole viitsinyt sittemmin asiasta enää puhua, sillä en halua kuulla mahdollisen syyn olevan se että eivät vain pitäneet minusta ja että en ollut suunniteltu lapsi. 

Vierailija
1502/1773 |
22.01.2023 |
Näytä aiemmat lainaukset

Täällä on ollut paljon tunnepuolen asioita, ja niistä voisin itsekin kasarin lapsena kertoa. Mutta samanlaisia kokemuksia on paljon, joten en jaksa niihin enempää paneutua. Sen sijaan kerron hieman toisenlaisia ankeita rutiineja ja tapoja. Meillä lasten piti nousta aina viimeistään kymmeneltä, lomilla ja viikonloppuinakin. Minä olen aina ollut aamuntorkku, se oli todella ankeaa. Etenkin se oli ankeaa, kun sain lukioaikana työpaikan aamupostin viikonloppujakajana. Klo 3 yöllä piti olla töissä, kotona yleensä noin klo 6. Sitten kympiltä ylös. Ihan kuin iltavirkkuna lukio ei olisi itsessään ollut riittävän raskasta, 8 tuntia koulua joka päivä, siihen päälle ainakin 2 tuntia läksyjä, ja harrastus. Ankea tapa oli myös se, että lasten piti harrastaa klassista musiikkia. Soittimen sai valita itse. Tämä tarkoitti myös 3 kertaa viikossa koulun jälkeen musiikkiopistossa käyntiä, soittotunti, teoriatunti, orkesteri.

Kotiintuloaika niin kauan kun kotona asui oli klo 19 ja viikonloppuna klo 21. Paitsi tietty jos oli siellä musiikkiharrastuksessa, aina ei ehtinyt kotiin klo 19, kun orkkaharjoitukset alkoivat klo 18 ja kestivät 2 tuntia. Isä ei myöskään pitänyt siitä, että meillä oli kavereita käymässä, kun ei voinut oikein olla kotonaan kun oli vieraita. Vaikka se vieras oli lapsi ja eri kerroksessa kuin isä. Isä ei myöskään tykännyt siitä, että joku meistä oli poissa kotoa, paitsi siellä musiikkiharrastuksessa.

Äiti onneksi oli hieman siinä isän ja lasten välissä ja piti lasten puolia, niin saimme elää edes hieman normaalia lapsuutta.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija
1503/1773 |
22.01.2023 |
Näytä aiemmat lainaukset

Vierailija kirjoitti:

Täällä on ollut paljon tunnepuolen asioita, ja niistä voisin itsekin kasarin lapsena kertoa. Mutta samanlaisia kokemuksia on paljon, joten en jaksa niihin enempää paneutua. Sen sijaan kerron hieman toisenlaisia ankeita rutiineja ja tapoja. Meillä lasten piti nousta aina viimeistään kymmeneltä, lomilla ja viikonloppuinakin. Minä olen aina ollut aamuntorkku, se oli todella ankeaa. Etenkin se oli ankeaa, kun sain lukioaikana työpaikan aamupostin viikonloppujakajana. Klo 3 yöllä piti olla töissä, kotona yleensä noin klo 6. Sitten kympiltä ylös. Ihan kuin iltavirkkuna lukio ei olisi itsessään ollut riittävän raskasta, 8 tuntia koulua joka päivä, siihen päälle ainakin 2 tuntia läksyjä, ja harrastus. Ankea tapa oli myös se, että lasten piti harrastaa klassista musiikkia. Soittimen sai valita itse. Tämä tarkoitti myös 3 kertaa viikossa koulun jälkeen musiikkiopistossa käyntiä, soittotunti, teoriatunti, orkesteri.

Kotiintuloaika niin kauan kun kotona asui oli klo 19 ja viikonloppuna klo 21. Paitsi tietty jos oli siellä musiikkiharrastuksessa, aina ei ehtinyt kotiin klo 19, kun orkkaharjoitukset alkoivat klo 18 ja kestivät 2 tuntia. Isä ei myöskään pitänyt siitä, että meillä oli kavereita käymässä, kun ei voinut oikein olla kotonaan kun oli vieraita. Vaikka se vieras oli lapsi ja eri kerroksessa kuin isä. Isä ei myöskään tykännyt siitä, että joku meistä oli poissa kotoa, paitsi siellä musiikkiharrastuksessa.

Äiti onneksi oli hieman siinä isän ja lasten välissä ja piti lasten puolia, niin saimme elää edes hieman normaalia lapsuutta.

Kuulostaa vähän siltä että varsinkin isäsi on ns. "nörtti" ? ei tykännyt ajatuksesta että lapset ovat vapaa-ajalla ulkona dokaamassa / harrastamassa seksiä yms. Siitä se idea kumpuaa että on pakko harrastaa jotain näennäisesti "hienompaa" kuten klassista soitinta. Pitää mielen poissa pojista ja tytöistä (ja päihteistä). Kuulostaa ankealta!

Vierailija
1504/1773 |
22.01.2023 |
Näytä aiemmat lainaukset

Vierailija kirjoitti:

Minä asuin lapsuuteni Pohjanmaalla ja siellä limsa kuului juhannusjuhliin. Meillä sitä ei saatu, äiti teki simaa, jonka värjäsi karamelliväreillä punaiseksi.

En tiedä, oltiinko me tosiaan noin köyhiä!

Eihän tuo yhtään pahalta kuulosta! Sima on varmaan paljon parempi vaihtoehto kuin limsat (siitä kareamelliväristä en kylläkään mene vannomaan). Eikä se kyllä mistään köyhyydestä kerro. Ette varmaan ollet köyhiä, jos tuo on ainoa asia mikä tulee mieleen:)

Vierailija
1505/1773 |
22.01.2023 |
Näytä aiemmat lainaukset

Vierailija kirjoitti:

Aika vaikea keksiä mitään kauhean ikävää, mutta tätä en aio kopioida omille lapsilleni: Meillä ei ollut perheen yhteisiä ruoka-aikoja, koska olimme kaikki nirsoja ja kaikilla oli äärimmäisen kapea ruokavalio ilman päällekkäisyyksiä, joten kaikki söi omaan tahtiin omia ruokiaan. Minä suostuin syömään kotona vain kahta eri lämmintä ruokaa, molemmat valmisruokia. Esim. hoidossa söin kyllä hoitotädin kokkauksia siis, mutta äiti ei ollut innokas kokki. Ilmeisesti joskus ollessani niin pieni, etten edes muista sitä, olin sarjakieltäytynyt kaikista muista äidin keksimistä ruuista paitsi noista kahdesta valmisruuasta. Sitten äiti ilmeisimmin luovutti täysin. 

Tuo on siis vain jälkikäteen ajatellen vähän ankeaa, lapsena söin mielelläni aina samoja ruokia. Vähän toisinpäin sitten taas: Lapsena en tykännyt, kun varsinkin hoitopaikassa jouduttiin paukkupakkasellakin aina ulos leikkimään vapaasti. Sitten seisoskeltiin siellä ja neuvoteltiin että mitä tehtäis. Hoitokaveri kesti kylmää paljon paremmin kuin minä ja oli henkisesti niskan päällä, joten jouduin palelemaan ulkona kunnes hän päätti että mennään sisälle. Näin aikuisena tietysti ymmärrän, että lapsen pitää ulkoilla päivittäin, mutta koska en edelleenkään ymmärrä mitä järkeä on seisoskella kylmässä (en ikinä esim. menisi joulutorille paitsi jos sellainen on jossain trooppisessa maassa), voisin omalle lapselleni järjestää talvipakkasella mieluummin vaikka hiihtoa, luistelua tai mäenlaskua aktiviteetiksi ja vapaa leikki tapahtuisi sitten sinä päivänä sisällä. No okei tottakai lumitunnelien kaivaminen oli kivaa, joten jos keli sallisi sellaisen niin tottakai sitä sitten.

Muuten hyvä teksti, mutta pari huomiota: Paukkupakkasilla tarkenee, kun on riittävästi vaatetta. Lapselle olisi hyvä opettaa säänmukainen pukeutuminen. Sen jälkeen niillä joulutoreillakin voi olla kivaa, aikuisenakin. Itse olen muuttanut Lappiin, ja töitteni puolesta minun pitää välillä seisoskella ulkona, vaikka pakkasta on 30 astetta. Silloin voi olla päällä vaikka pilkkihaalari. Toisesta asiasta vielä haluaisin sanoa, nimittäin siitä että lumitunnelit voivat olla hengenvaarallisia. Jos lapsi sellaisen kaivaa, pitäisi koko ajan aikuisen olla valvomassa, ettei se romahda.

Vierailija
1506/1773 |
22.01.2023 |
Näytä aiemmat lainaukset

Joka Lauantainen siivous, joka kesti 12 tuntia.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija
1507/1773 |
22.01.2023 |
Näytä aiemmat lainaukset

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Molempien vanhempien pakkomielle painoon. Lapsuudenkodissani syötiin hyvin sekalaista ruokaa, eli välillä oli herkkujakin, mutta jokaisen suupalan kohdalla oli pakko paasata siitä, miten ei saa syödä liikaa, miten lihottavaa ruoka oli ja niin edelleen. Isä tekee edelleen tätä silloin harvoin, kun käyn kylässä: hän tarjoilee usean ruokalajin aterian jälkiruokineen ja drinkkeineen, ja koko ruokailun ajan puhuu siitä, kuinka lihottavaa ruoka on.

Vanhemmillani oli myös tapana kommentoida toistensa, meidän lasten ja jopa tuntemattomien ihmisten painoa. Sukukokousten jälkeen he kävivät yksi kerrallaan vieraat läpi, kuka oli tällä kertaa lihonut ja kuka laihtunut. 

Olen 27-vuotias, enkä ole tähän ikään mennessä kommentoinut kenenkään painoa, varsinkaan päin naamaa, ei tulisi mieleenkään. Ja jos syön jotain energiarikasta ruokaa, keskityn ruoan makuun ja ruokailukokemukseen enkä ajattele kaloreita syödessäni. Seuraavia ruokailuja suunnitellessa saatan ajatellakin, mutta en silloin syödessäni. 

Onkohan tämä joku sukupolvikokemus? Olen 30-vuotias ja 60+-ikäiset vanhempani tekevät samaa, aivan uskomaton neuroosi painosta ja lihomisesta. Kaikkea herkkua syödessä päivitellään että kylläpä tämä lihottaa, pakko lähteä lenkille jotta saa kalorit sulatettua. Isäni, pitkä ja ruumiinrakenteeltaan raamikas mies, ottaa vain pienet nokareet ruokaa joka aterialla jottei vain liho. Äiti, hoikka nainen, päivittelee painoaan aina ehtiessään. Tartuttivat tuon jo lapsuudenkodissa ja syömishäiriöksihän se kehittyi teini-iässä, eikä kehonkuvaongelmasta tässäkään iässä ole päässyt eroon. Mikäli saan vielä omia lapsia, he saavat kyllä normaalisti syödä ruokaa ja jopa herkkuja ilman sairaalloista kyttäämistä lihomisesta.

Meillä vanhemman pään X-polvisilla oli juuri tasan päinvastoin.

Vaikka olin jo lievästi ylipainoinen kolmekymppisenä, niin kotona käydessä eteen työnnettiin aina kokonainen lenkkimakkara ja ranet, "täytyyhän sun syödä". Olin silleen, et tota mun täytys vähän tota painoakin seurata, niin vanhemmat "ei kun syöt vaan nyt, oot niin ohkanen"

Aivan toinen juttu on sitten se ettei seiskarilla ja kasarilla ylipäätään syöty paljoa, ei etenkään naposteltu mitään aterioiden välillä, mutta se oli sen ajan askeettisuus-kulttuuria, ei se liittynyt painon pelkäämiseen mitenkään. Syöminen, ruoka noin ylipäätään vaan ei ollut ennen mikään juttu, puheenaihe.

"Tää on vaan tankkausta", sano vanhemmat aina lapsena ruokapöydässä. Nykyajan ulkona syöminen, kotiin tilailu ja muu hifistely olisi ollut seiskarilla aivan käsittätämätöntä narsismia.

Iskettiin eteen potut soosilla, tää on vaan tankkausta. Over and out. Ruokaan ei ollut läheistä suhdetta.

Kyllä meillä vaan ruuasta nautittiin. Äiti teki esim mielettömän hyviä porsaankyljyksiä, kanaa ja maksapihvejä, kesäkeittoa ym. Kävimme myös ravintolassa syömässä. 70-luvun lopulla olin kotiapulaisena, ja siinäkin perheessä ruuat suunniteltiin ja opin monta hyvää reseptiä. Olen syntynyt 1960

Vierailija
1508/1773 |
22.01.2023 |
Näytä aiemmat lainaukset

Meillä oli kummallinen tapa siinä, että ruoan piti olla mahdollisimman mautonta ja karua. Ruoasta ei missään nimessä saanut nauttia eikä ravintoiloissa käyty koskaan. Ruokaa ei maustettu: vain pieni määrä suolaa, jotta verenpaine ei nouse. Pieni ripaus grillimaustetta oli jo hurjastelua. Sattuneesta syystä se harmaaksi paistettu kyljys, vetisellä kastikkeella ja keitinperunoilla ei maistunut. Muistan hyvin, kun isä rääkyi, että pitääkö ruoan aina olla hyvää. Hyvä oli siis jotain paheksuttavaa. Omassa kodissani ruoka saa maistua ja olla hyvää, vaikka teen ihan tavallista kotiruokaa. 

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija
1509/1773 |
22.01.2023 |
Näytä aiemmat lainaukset

Vierailija kirjoitti:

Meillä oli kummallinen tapa siinä, että ruoan piti olla mahdollisimman mautonta ja karua. Ruoasta ei missään nimessä saanut nauttia eikä ravintoiloissa käyty koskaan. Ruokaa ei maustettu: vain pieni määrä suolaa, jotta verenpaine ei nouse. Pieni ripaus grillimaustetta oli jo hurjastelua. Sattuneesta syystä se harmaaksi paistettu kyljys, vetisellä kastikkeella ja keitinperunoilla ei maistunut. Muistan hyvin, kun isä rääkyi, että pitääkö ruoan aina olla hyvää. Hyvä oli siis jotain paheksuttavaa. Omassa kodissani ruoka saa maistua ja olla hyvää, vaikka teen ihan tavallista kotiruokaa. 

Tämä, tai tämän tapainen asenne, toistuu monilla. Vanhemmat jotka hiiltyy, jos jostain olisi nauttinut, tai että olisi ollut kivaa, tai ihan vapaa-aikaa, tai vaikka jotain muuten mukavaa. Siis että suututaan siitä että on hyvä olla. Juuri tuo että ruoankaan ei kuulu olla hyvää. Mitä hittoa?? On monta kulttuuria joissa opetetaan ja opitaan että tietystä asioista ihmisen kuuluukin nauttia, esim juurikin ruoka. Tai yhdessäolo. Italia ja Ranska tulee ensinnä mieleen. Ehkä etenkin Italia. Heillä on sanontakin, la dolce vita, ihana elämä. Muutenkin elämään ja lasten mekkalaan ja olemassaoloon suhtaudutaan hyvin eri tavalla. 

Minun isä suuttui isoäidilleni kun isoäiti tarjosi meille lapsille jotain pastilleja, että et kyllä hemmottele niitä. Jotkut hemmetin pastillit! Ettei lapsi vain koe tulleensa hemmotelluksi! Ja syy ei tosiaankaan ollut hampaidenhoito, isä ei siitä huolehtinut tippaakaan.

Alkoholikaan ei Suomessa ole nautintoaine vaan suoraan s**tanasta, aiheuttaa pelkkää pahaa. Todella monella ihan nurinkurisen mustavalkoinen suhtautuminen. Vaikka ei olisi mitenkään traumatisoitunut lapsena. 

Miten täällä voikin olla niin paljon ahdistavaa ja painostavaa. Tällaisia tiukkiksia? Sääntö-seppoja ja haukkana muita vahtivia tanttoja? Onko se pelkkä luterilainen työmoraali ja nautintojen kieltäminen, "kärsi kärsi niin kirkkaaman kruunun saat" tai jotain sen tapaista? 

Vierailija
1510/1773 |
22.01.2023 |
Näytä aiemmat lainaukset

Mietin itse silti, että vaikka olen joutunut lapsena hiihtämään paljon ja olemaan ulkona niin ei siitä mitään sellaista inhokkia itselleni jäänyt. Hiihtäminen tosin muuten harvinaista nyt itselleni, kun ei ole välineitä. Ulkoilen muuten paljon. Se antaa itselleni iloa. Ymmärrän silti sen kuinka moni varmasti aikuisenakin välttää monia juttuja. Minulle nämä asiat silti ihan ok.

Enemmän harmittaa se kuinka tunteista ei puhuttu ja varsinkin isäni kanssa välit vieläkin sellaiset, että minun on vaikeaa sanoa vastaan. Jopa äitini kanssa vaikeuksia puhua kunnolla ikävistä asiosta. En oikeastaan voi puhua niistä. Jäin kiusaamisen kanssa aivan omilleni ja olin koko nuoruuteni yksinäinen. Tämä kaikki jätti jälkensä. Oli hyvin vaikeaa aikaa ja jos pyysin vanhemmilta apua niin sain vaan haukkuja. Olin liian heikko kuulemma.

Myös syömisen kanssa omat juttunsa. Koulussa en kovin usein yläkoulussa käynyt syömässä. Lukiossa en enää lainkaan. Kiusaaminen ja yksinäisyys vaikutti tähän. Enkä vaan pystynyt menemään. Oli vain pienet eväät mukana ja olin nälissäni päivän. Monesti pyörrytti ihan. Kotona sitten jotain ruokaa oli. Mietin kuinka eväiksi olisi sopinut moni asia. Näin jos äitini olisi ajatellut ja ymmärtänyt itselleni eväitä ostaa ja ehdottaa niin minun ei olisi tarvinnut kärsiä nälkää. Sillion ei vaan mietitty sellaisia. Jokin myslipatukka ja juoma vaan jolla jotenkin päivän pärjäsin. Toki olisin itse voinut myös miettiä näitä asioita tarkemmin. Olin vaan niin jotenkin huonossa kunnossa ne vuodet. Opiskelu vaikeaa ja en paljon miettinyt mitään. Syömisen kanssa kaikki meni niin, että kun vaan isäni sai haluamaansa ruokaa. Minulle ei esim liha maistunut joten söin mitä sattuu.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija
1511/1773 |
22.01.2023 |
Näytä aiemmat lainaukset

Vierailija kirjoitti:

Mietin itse silti, että vaikka olen joutunut lapsena hiihtämään paljon ja olemaan ulkona niin ei siitä mitään sellaista inhokkia itselleni jäänyt. Hiihtäminen tosin muuten harvinaista nyt itselleni, kun ei ole välineitä. Ulkoilen muuten paljon. Se antaa itselleni iloa. Ymmärrän silti sen kuinka moni varmasti aikuisenakin välttää monia juttuja. Minulle nämä asiat silti ihan ok.

Enemmän harmittaa se kuinka tunteista ei puhuttu ja varsinkin isäni kanssa välit vieläkin sellaiset, että minun on vaikeaa sanoa vastaan. Jopa äitini kanssa vaikeuksia puhua kunnolla ikävistä asiosta. En oikeastaan voi puhua niistä. Jäin kiusaamisen kanssa aivan omilleni ja olin koko nuoruuteni yksinäinen. Tämä kaikki jätti jälkensä. Oli hyvin vaikeaa aikaa ja jos pyysin vanhemmilta apua niin sain vaan haukkuja. Olin liian heikko kuulemma.

Myös syömisen kanssa omat juttunsa. Koulussa en kovin usein yläkoulussa käynyt syömässä. Lukiossa en enää lainkaan. Kiusaaminen ja yksinäisyys vaikutti tähän. Enkä vaan pystynyt menemään. Oli vain pienet eväät mukana ja olin nälissäni päivän. Monesti pyörrytti ihan. Kotona sitten jotain ruokaa oli. Mietin kuinka eväiksi olisi sopinut moni asia. Näin jos äitini olisi ajatellut ja ymmärtänyt itselleni eväitä ostaa ja ehdottaa niin minun ei olisi tarvinnut kärsiä nälkää. Sillion ei vaan mietitty sellaisia. Jokin myslipatukka ja juoma vaan jolla jotenkin päivän pärjäsin. Toki olisin itse voinut myös miettiä näitä asioita tarkemmin. Olin vaan niin jotenkin huonossa kunnossa ne vuodet. Opiskelu vaikeaa ja en paljon miettinyt mitään. Syömisen kanssa kaikki meni niin, että kun vaan isäni sai haluamaansa ruokaa. Minulle ei esim liha maistunut joten söin mitä sattuu.

Eih, nämä kiusaamisjutut on aina niin surullisia 😭

Toivottavasti olet päässyt yli,  olet vahva. Voimia sinulle!

Vierailija
1512/1773 |
22.01.2023 |
Näytä aiemmat lainaukset

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Meillä oli kummallinen tapa siinä, että ruoan piti olla mahdollisimman mautonta ja karua. Ruoasta ei missään nimessä saanut nauttia eikä ravintoiloissa käyty koskaan. Ruokaa ei maustettu: vain pieni määrä suolaa, jotta verenpaine ei nouse. Pieni ripaus grillimaustetta oli jo hurjastelua. Sattuneesta syystä se harmaaksi paistettu kyljys, vetisellä kastikkeella ja keitinperunoilla ei maistunut. Muistan hyvin, kun isä rääkyi, että pitääkö ruoan aina olla hyvää. Hyvä oli siis jotain paheksuttavaa. Omassa kodissani ruoka saa maistua ja olla hyvää, vaikka teen ihan tavallista kotiruokaa. 

Tämä, tai tämän tapainen asenne, toistuu monilla. Vanhemmat jotka hiiltyy, jos jostain olisi nauttinut, tai että olisi ollut kivaa, tai ihan vapaa-aikaa, tai vaikka jotain muuten mukavaa. Siis että suututaan siitä että on hyvä olla. Juuri tuo että ruoankaan ei kuulu olla hyvää. Mitä hittoa?? On monta kulttuuria joissa opetetaan ja opitaan että tietystä asioista ihmisen kuuluukin nauttia, esim juurikin ruoka. Tai yhdessäolo. Italia ja Ranska tulee ensinnä mieleen. Ehkä etenkin Italia. Heillä on sanontakin, la dolce vita, ihana elämä. Muutenkin elämään ja lasten mekkalaan ja olemassaoloon suhtaudutaan hyvin eri tavalla. 

Minun isä suuttui isoäidilleni kun isoäiti tarjosi meille lapsille jotain pastilleja, että et kyllä hemmottele niitä. Jotkut hemmetin pastillit! Ettei lapsi vain koe tulleensa hemmotelluksi! Ja syy ei tosiaankaan ollut hampaidenhoito, isä ei siitä huolehtinut tippaakaan.

Alkoholikaan ei Suomessa ole nautintoaine vaan suoraan s**tanasta, aiheuttaa pelkkää pahaa. Todella monella ihan nurinkurisen mustavalkoinen suhtautuminen. Vaikka ei olisi mitenkään traumatisoitunut lapsena. 

Miten täällä voikin olla niin paljon ahdistavaa ja painostavaa. Tällaisia tiukkiksia? Sääntö-seppoja ja haukkana muita vahtivia tanttoja? Onko se pelkkä luterilainen työmoraali ja nautintojen kieltäminen, "kärsi kärsi niin kirkkaaman kruunun saat" tai jotain sen tapaista? 

Jos mietin omaa elämääni niin meillä vähän samaa myös. Mikään asia ei saanut ns iloa aikaan ja jos vanhemnat pahalla päällä niin lapsen piti "tajuta" se ajoissa ja olla itsekin totinen. Mitään iloisia juttuja ei paljon perheen kesken ollut. Kaikki sellainen rento oleilu ja vapautunut fiilis oli poissa. Osa johtui vanhempien huonoista väleistä ja riidoista. Isäni kyllä yritti olla hauska aina, kun hänelle sopi. Tosin huvitti enemmän itseään kuin muita. Äitini taas monesti kireä ja kärttyinen. Opin jo lapsena olemaan kiltti ja helppo. Nuoruudessa korostui myös minulla soittoharrastu. Kävin vain siellä ja se oli vanhempien valitsema juttu. Muuten olin koko nuoruuteni melkein "kotona" ja en käynyt missään. Kiusaaminen ja yksinäisyys vaikutti. Kesällä joskus leireillä. Muuten yksin. Ratsastus oli ainoa oma juttuni jonka itse valitsin. Isäni valitti kuinka turhaa sekin oli. Isovanhemmat samaa mieltä. Varsinkin äidin äiti hankala. Hänen kanssaan jo äitini riidellyt. Itse en koskaan oikein päässyt tämän mummuni kanssa väleihin. Varsinkin nuoruudessa vaikeaa. Olin liian ujo ja hiljainen hänestä. Samaa mieltä oli isäni. Samoin mummuni ei tykännyt, kun en tutustunut sukulaisiin ja ollut mummulassa tapaamassa heitä. Tähän syynä monet jutut kuten esim kuinka eräät sukulaiset ikäviä minua kohtaan. Eivät koskaan muistaneet minua tai tulleet edes meille kylään, vaikka pyydettiin. Menivät sitten mummulaani ja mummu passasi heitä siellä. Jopa pappani näki sen kaiken läpi ja sanoi joskus kuinka nämä sukulaiset ikäviä. Mummu oli vaan heistä "riippuvainen" loppuun asti.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija
1513/1773 |
22.01.2023 |
Näytä aiemmat lainaukset

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mietin itse silti, että vaikka olen joutunut lapsena hiihtämään paljon ja olemaan ulkona niin ei siitä mitään sellaista inhokkia itselleni jäänyt. Hiihtäminen tosin muuten harvinaista nyt itselleni, kun ei ole välineitä. Ulkoilen muuten paljon. Se antaa itselleni iloa. Ymmärrän silti sen kuinka moni varmasti aikuisenakin välttää monia juttuja. Minulle nämä asiat silti ihan ok.

Enemmän harmittaa se kuinka tunteista ei puhuttu ja varsinkin isäni kanssa välit vieläkin sellaiset, että minun on vaikeaa sanoa vastaan. Jopa äitini kanssa vaikeuksia puhua kunnolla ikävistä asiosta. En oikeastaan voi puhua niistä. Jäin kiusaamisen kanssa aivan omilleni ja olin koko nuoruuteni yksinäinen. Tämä kaikki jätti jälkensä. Oli hyvin vaikeaa aikaa ja jos pyysin vanhemmilta apua niin sain vaan haukkuja. Olin liian heikko kuulemma.

Myös syömisen kanssa omat juttunsa. Koulussa en kovin usein yläkoulussa käynyt syömässä. Lukiossa en enää lainkaan. Kiusaaminen ja yksinäisyys vaikutti tähän. Enkä vaan pystynyt menemään. Oli vain pienet eväät mukana ja olin nälissäni päivän. Monesti pyörrytti ihan. Kotona sitten jotain ruokaa oli. Mietin kuinka eväiksi olisi sopinut moni asia. Näin jos äitini olisi ajatellut ja ymmärtänyt itselleni eväitä ostaa ja ehdottaa niin minun ei olisi tarvinnut kärsiä nälkää. Sillion ei vaan mietitty sellaisia. Jokin myslipatukka ja juoma vaan jolla jotenkin päivän pärjäsin. Toki olisin itse voinut myös miettiä näitä asioita tarkemmin. Olin vaan niin jotenkin huonossa kunnossa ne vuodet. Opiskelu vaikeaa ja en paljon miettinyt mitään. Syömisen kanssa kaikki meni niin, että kun vaan isäni sai haluamaansa ruokaa. Minulle ei esim liha maistunut joten söin mitä sattuu.

Eih, nämä kiusaamisjutut on aina niin surullisia 😭

Toivottavasti olet päässyt yli,  olet vahva. Voimia sinulle!

Kiitos viestistäsi. Nyt vuosia myöhemmin voin todeta sen, että kyllä se kaikki vaikuttaa edelleen. Paljon ikävää on sattunut senkin jälkeen. Olen edelleen yksinäinen ja todella vaikeaa tutustua muihin. Monesti mietin kuinka olin itsekin helppo kohde. Muuttanut muualta ja ilman hyviä ystäviä. Samoin lopulta ja luovutin itsekin. Jäin mieluummin yksin kuin edes yritin saada seuraa. Tosin eipä sekään oikeuta ikävään käytökseen ja pilkkaa. Joskus mietin kuinka moni kokee varmaan samaa. Toisaalta joku tavallinen elämä jossa kiusaaminen olisi jäänyt pääosin välistä ja olisi ollut muutama ystävä olisi ollut jo luksusta minulle. Kotia syytän myös, kun opetettiin olemaan liiankin kiltti ja samalla jätettiin omilleen vaikeissa jutuissa. Juuri tänään taas luin yhdestä 13-v pojasta joka kiusaamisen jälkeen päätti päivänsä. Kyllä se koskettaa niin paljon lukea sellaisesta.

Vierailija
1514/1773 |
22.01.2023 |
Näytä aiemmat lainaukset

Aina muistuu mieleen uusia asioita. Meilläkään ei voinut katsoa tv:tä. Lapsuudessa tv oli kielletty. Piti olla ulkona ja välttää kaikkea turhia ohjelmia. Ainoat mitä lapsuudessa katsoin olivat muumit ja pari disneyn elokuvaa. Nekin vaan huonolla säällä. Toisaalta ehkä hyvä juttu, mutta kivaa olisi ollut rennompi asenne kaikkeen. Moni katsoi alakoulussa ollessaan eri ohjelmia ja esim euroviisuja. Itse en tiennyt niistäkään mitään, vaikka musiikista pidin paljon. Radio sai sentään olla välillä kotona ja monesti autossa päällä. Nuoruudessa isäni valtasi aina tv:n. Hän katsoi kaikkea. Sitten joskus, kun yritin jotain katsoa niin änkesi seuraksi. Näin en tykännyt katsoa tv:tä lainkaan. Katsoin sitten harvoin, kun yksin kotona olin. Äitini mielestä taas tv:n ohjelmat turhia ja pitää niitä typerinä. Näin ei voi rennosti katsoa mitään hänen kanssaan.

Joskus summeria katsoin ja äitini tuli kotiin syömään ruokatunnilla. Sattui näkemään suutelemista siinä ohjelmassa ha kommentoi sitäkin. Häpeissäni yritin selittää kuinka ohjelmassa aiheena yleensä ihan eri jutut kuin mitkään "pussailut" yms. Oli ikävää 12-vuotiaalle. On sitten olekaan seurustellut ikinä. Toki tähän vaikuttaa moni asia, mutta meillä ei olisi katsottu hyvällä mitään yläasteen tai lukion aikaista seurustelua. Asia ei ole vieläkään tietyllä tavalla ok. Äitini aina muistuttaa mitä huonoa missäkin miehessä on. Samoin ei sillä tavalla pidetä asiaa normaalina juttuna. Asiasta ei puhuta tai edes oikein odoteta, että minä koskaan kumppanin saisin. Seksiä on sitten ihan tabu. Ironista toisaalta kuinka ikävästi minua on kiusattu myös "seksuaalisävytteisesti" ja niillä termeillä. Olen saanut kuulla mitään vaan. Kotona ei voi sitten sanaa seksi edes sanoa.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija
1515/1773 |
23.01.2023 |
Näytä aiemmat lainaukset

Vierailija kirjoitti:

Täällä on ollut paljon tunnepuolen asioita, ja niistä voisin itsekin kasarin lapsena kertoa. Mutta samanlaisia kokemuksia on paljon, joten en jaksa niihin enempää paneutua. Sen sijaan kerron hieman toisenlaisia ankeita rutiineja ja tapoja. Meillä lasten piti nousta aina viimeistään kymmeneltä, lomilla ja viikonloppuinakin.

Onko tämä jokin provo?

70-80-luvuilla noustiin viimeistään seitsemältä.

Yhdeksän oli jo aivan mahdotonta. Sinä olet saanut nukkua kymmeneen, teitä oli ehkä 0,01%

Vierailija
1516/1773 |
23.01.2023 |
Näytä aiemmat lainaukset

Miksi Kekkosen aikaan opetettiin lapset nousemaan aikaisin johtui siitä että kaikki työt alkoivat työpaikoilla seitsemältä, elettiin työväenluokkaisessa teollisuusyhteiskunnassa.

Jos et oppinut olemaan aamuvirkku, niin syrjäydyit, et kyennyt työelämään.

Vierailija
1517/1773 |
23.01.2023 |
Näytä aiemmat lainaukset

No se, että televisiota ei saanut katsoa koskaan päivällä. Muistan kun englannin kuninkaallisten häät oli joskus kesällä ja ne televisioitiin, enkä saanut katsoa kun kerran oli päivä ja vielä hieno sää, niin piti mennä ulos.

Ja se oli ikävää, että viikonloppuisin ei saanut koskaan mennä hakemaan kavereita ulos. Piti sitten vahtailla ikkunoissa, jos joku sattuisi ulos tulemaan. 

Vierailija
1518/1773 |
23.01.2023 |
Näytä aiemmat lainaukset

Vierailija kirjoitti:

Tätä aikaisin heräämistä en ikänä ole ymmärtänyt. Miksi vanhoille ihmisille se aikaisin heräämin on niin hyve ja myöhään nukkuminen on kuin maailman suurin rikos? Käyn omilla vanhemmillani kylässä noib 3-4 kertaa vuodessa ja siinä on riittävästi. Itse olen aamu-unista sorttia enkä viikonloppuna koskaan herää ennen puoltapäivää. 

Ei meidän sukupolven ole tarvinnut enää herätä aamulypsylle ennen kuutta. Yöllä hereillä olemisesta saatiin myös aina huutoriidat aikaiseksi. Miksi se yöllä valvominen on niin paha juttu vanhoille ihmisille?

Nykyään on paljon nuoria aikuisia, jotka eivät pärjää työelämässä kun on mahdoton herätä esimerkiksi klo 9:ksi.

Olen joutunut kerran irtisanomaankin tällaisen tapauksen kun työstä ei tullut mitään. Tunnolliset ihmiset kasvavat ihan itsekseen asiallisiksi ihmisiksi, mutta osa nuorista on sellaisia, että heidät on pakolla opetettava ihmisen tavoille.

Vierailija
1519/1773 |
23.01.2023 |
Näytä aiemmat lainaukset

Ei mitään yhtä tiettyä, mutta sellainen yleinen huutamisena ja tiuskimisena purkautuva stressi AINA, kun oltiin lähdössä johonkin tai oli jotain rutiineista poikkeavaa (no oli sitä huutamista kyllä arkenakin). Onhan mökille lähdöissä ym. aina omat stressinsä, mutta kyllä nyt itse sentä yritän olla päästämättä sisäistä kiukuttelijaa valloilleen niissä tilanteissa. 

Ja nyt kun äiti on jo vahvasti eläkeiässä eikä stressiä ainakaan meistä lapsista, niin samanlainen stressaava kiljuja se on edelleen. Itselläni nousee verenpaine välittömästi, jos ollaan kylässä ja alkaa isälle kiekua.

Vierailija
1520/1773 |
23.01.2023 |
Näytä aiemmat lainaukset

Jos suunnilleen kaikki työt alkavat seitsemältä kuten ennen, niin kuka vanhempi antaa lapsensa oppia iltavirkuksi? Sehän olisi ollut silloisessa yhteiskunnassa täysin vastuutonta vanhemmuutta.

Ei siinä ollut suoranaisesti kyse mistään moraalisesta h y v e e s t ä, vaan mukautumisesta yhteiskuntaan. Menestyminen yhteiskunnassa ja työelämässä edellytti aamuvirkkuutta.

Meille vanhemmille se on "normaali", koska sellaista se lapsuudessa oli. Jokaiselle on vuorollaan oman lapsuuden aika "normaali".

Se oli sitä sen ajan opiskelua. Nykyään käydään kouluja, silloin opeteltiin nousemaan kuudelta joka aamu hymyssä suin ja positiivisena. Se lupasi menestystä elämässä.

Ei aamuvirkkuus silloin ollut mikään konservatiivinen arvo, vaan työelämän vaatimus kaikkialla. Vähän kuin nykyään kaikki ceeveet, videohaastattelut sun muut. Silloin kukaan ei olisi sellaisiin suostunut.

Kirjoita seuraavat numerot peräkkäin: viisi kuusi seitsemän