Mitä ankeita juttuja/rutiineja teillä oli lapsuuden kodissa mitä et ikinä toteuttaisi nyt?

Muuten mukavaa oli mutta vanhemmilla oli sellainen oletus että olin ns.paha poika. Eli ain kun jotain tapahtui se oli minun syyni eikä minua koskaan uskottu.

Vierailija kirjoitti:

Omalla jälkikasvulla sängyn petaaminen ei ole välttämätöntä. Sille voi jopa istua tai kellahtaa päivävaatteissa. Ei ole erikseen kouluvaatteita, kotivaatteita, kylävaatteita tai kauppavaatteita. Läksyjä ei tarvitse tehdä heti koulun jälkeen vaan ajankohdan saa päättää itse, kunhan sujuvat jokseenkin ongelmitta. Hyviä numeroita ei odoteta, saati edes hiljaisesti vaadita. Pienikin lapsi saa toteuttaa omia toiveitaan oman ulkonäkönsä suhteen. Kaikki tunteet ovat sallittuja ja kaikesta uskaltaa puhua ilman pelkoa vähättelystä tai välttelystä.

Muuten toteutan samaa kasvatustapaa, mutta odotan kyllä hyviä numeroita, jos tiedän lapsen sellaiseen kykenevän. Jos huono numero johtuu siitä, että ei ole kirjaa viitsinyt avata ennen koetta, niin käydään keskustelua asiasta.

Enemmän kuitenkin keskustellaan siitä miksi koulua käydään. Oppiminen ja parempi ymmärrys maailmasta on arvo itsessään ja avain jatko-opiskeluihin. Haluan, että lapset saavat elämän, jonka ovat valinneet, ei sellaista, johon joutuivat tyytymään. 

"Valitse taistelusi" on myös kasvatusfilosofiani. Kaikessa muussa voi melkeimpä mennä mielensä mukaan, mutta koulunkäyntiin pitää antaa ainakin 80 % suoritus. 

Punaiset viinimarjat, niiden kerääminen ja mehunkeitto. Kuka niistä tykkää?

Vierailija kirjoitti:

Punaiset viinimarjat, niiden kerääminen ja mehunkeitto. Kuka niistä tykkää?

Meilläkin 70.-luvulla oli kesämökillä hehtaarin pelto mustille viinimarjoille. Niitä sitten kerättin ja tehtiin mehua, kauhea souvi. Oli semmoinen 50 litran mehustin mistä tuli iso kumiletku, yms. En kyllä muista että kukaan olisi niitä mehuja paljoa juonut.

Vierailija kirjoitti:

Punaiset viinimarjat, niiden kerääminen ja mehunkeitto. Kuka niistä tykkää?

Ai hitto. Lapsena ne mehunkeittopäivät oli painajaisia. Lasten piti olla hiljaa ettei äiti suutu, silti hän onnistui polttamaan kätensä kiehuvassa mehussa. Joka kerta pulloihin tuli hometta ja mehua piti juoda. Nyt äiti on vanha, kiukuttelee minulle, kun en tule keräämään marjoja ja keittämään mehua.

Vierailija kirjoitti:

Jos suunnilleen kaikki työt alkavat seitsemältä kuten ennen, niin kuka vanhempi antaa lapsensa oppia iltavirkuksi? Sehän olisi ollut silloisessa yhteiskunnassa täysin vastuutonta vanhemmuutta.

Ei siinä ollut suoranaisesti kyse mistään moraalisesta h y v e e s t ä, vaan mukautumisesta yhteiskuntaan. Menestyminen yhteiskunnassa ja työelämässä edellytti aamuvirkkuutta.

Meille vanhemmille se on "normaali", koska sellaista se lapsuudessa oli. Jokaiselle on vuorollaan oman lapsuuden aika "normaali".

Se oli sitä sen ajan opiskelua. Nykyään käydään kouluja, silloin opeteltiin nousemaan kuudelta joka aamu hymyssä suin ja positiivisena. Se lupasi menestystä elämässä.

Ei aamuvirkkuus silloin ollut mikään konservatiivinen arvo, vaan työelämän vaatimus kaikkialla. Vähän kuin nykyään kaikki ceeveet, videohaastattelut sun muut. Silloin kukaan ei olisi sellaisiin suostunut.

Itse menen sairaalaan töihin seiskaksi joka hiiskatin arkipäivä. Ja olen silti iltavirkku, lähes 15v ÖISET pakkoheräilyt eivät sitä ole poistaneet.  Menisin nukkumaan kahdelta tai kolmelta jos voisin päättää, saan unta joten kuten vähän pakolla tuossa 23, 24 korvilla. 

Herätys noin kello 5.30 että kerkeää töihin, aivan kammottavaa. Oma elimistö vasta tuolloin nukkuisi syvästi. Viikonloppuisin ja lomalla nukun jonnekin 11 asti. Osa tästä on paikkaamisnukkumista viikolta, kun en saa nukuttua silloin tarpeeksi. 

Vierailija kirjoitti:

Muuten mukavaa oli mutta vanhemmilla oli sellainen oletus että olin ns.paha poika. Eli ain kun jotain tapahtui se oli minun syyni eikä minua koskaan uskottu.

Sama minulla, vaikka olen tyttö! 

Jos kaupungissa on joku poliisia vaativa nuorisohässäkkä, meikä on siellä. Jos koulussa tehdään pervo lumiveistos, se olen minä. Jos Palme ammutaan naapuri maassa, se olin minä vaikka olin kotona. 

Todella tympeetä. 

En tajua aloittajaa. Minä pidin lapsena automatkoista, ja museoista. Ja pidän edelleen.

Vaikka minä olenkin tällainen bensalenkkari, niin minäpä olenkin sivistyneempi ja kultivoituneempi kuin te kaikki 1,3 K aloittajaa peukuttanutta, kulttuuria vihaavaa moukkaa, hah, hävetkää itseänne!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Muuten mukavaa oli mutta vanhemmilla oli sellainen oletus että olin ns.paha poika. Eli ain kun jotain tapahtui se oli minun syyni eikä minua koskaan uskottu.

Sama minulla, vaikka olen tyttö! 

Jos kaupungissa on joku poliisia vaativa nuorisohässäkkä, meikä on siellä. Jos koulussa tehdään pervo lumiveistos, se olen minä. Jos Palme ammutaan naapuri maassa, se olin minä vaikka olin kotona. 

Todella tympeetä. 

Olin myös syntipukki. Erityisen karua siitä teki se, että kaikki kolme muuta sisarustani mm. tulivat alaikäisinä kännissä kotiin, polttivat röökiä, olivat mukana tappeluissa, pinnasivat koulusta, karkasivat kotoa, hengasivat addiktien kanssa, rellestivät yömyöhään kylillä jne... Mutta he olivat äidille rakkaita, joten mitään noista ei muka tapahtunut. Mutta jos minä, arka ja hiljainen kotihiiri, kävin pihalla katsomassa tähtiä pari minuuttia, niin heti tuli syytös, että olit kumminkin tupakalla! Ja jos olisin halunnut kaverille yöksi leffailtaa varten, niin ei käy, kuitenkin ryyppäätte siellä salaa! Ja jos koulussa meni hyvin, niin ei mitään kehuja, kun sitähän tässä odotetaankin! Ei tuu varmaan yllätyksenä, mutta mun koko helkatin perhe on MT-keissejä, ml. minä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Meillä komennettiin lapsia, jotta muut eivät luulisi että kuria ei ole.

Se oli sellaista, että silloin kun muita aikuisia oli kuuloetäidyydellä, sanottiin toistuvasti "olepas nyt kunnolla, älä, ei saa, älä tee noin, lopeta, kato nyt ettet riko, tmv." Sitä tuli vaikka olisi istunut penkillä lukemassa kirjaa.

Siitä varmaan aiheutti sen, että en koskaan tiennyt mitä saa tehdä ja miten pitäisi olla. Ratkaisin sen ongelman muuttumalla tapetinväriseksi ja huomaamattomaksi. Silti tuli toruja. "Älä nyt ole noin, aina saa hävetä."

En edes tajunnut tuota, ennenkuin sitä kohdistettiin omiin lapsiini.

Sukulaisvierailulla isovanhemmat toruivat mehua nätisti juovia lapsia. Sitten vielä sanoivat minulle, että kiellä niitä. Vierailun edetessä tuli oikein ahdistuneita "miksi sinä et kiellä noita lapsia" huutoja. En tiedä miksi olisin kieltänyt lapsia jotka leikkivät nätisti leluillaan eivätkä häirinneet ketään.

Vierailun jälkeen sain saarnan, että lapsia pitää kieltää mallin vuoksi. Ettei sukulaiset ajattelisi...

En todellakaan ala kieltämään ja torumaan lapsia ilman syytä.

Vähän sama juttu mutta ei onneksi näin äärimmäisiä muotoja saaneena. Mutta esim. ulkona kaupungilla äidin kanssa ollessa tuli AINA tätä loputonta käskytystä, joka saattoi useinkin olla tilanteesta riippuen jopa ihan perusteltua, mutta joka oli sellainen päättymätön vuolas virta kylmällä tunteettomalla äänellä annettuja määräyksiä. Vaikka julkisissa kulkuneuvoissa yms.: "Pidä kiinni tai SÄ KAADUT älä mene sinne istu NYT TÄHÄN ole NYT KUNNOLLA ole HILJAA." Ei riittänyt edes se että yritin käyttäytyä niin hyvin kuin osasin, vaan olisi pitänyt osata olla kuin aikuinen, tai vielä mieluummin kuin joku eloton nukke.

Kuulostaapa tutulta!

Itse hermostuin omaan äitini jatkuvaan jäkättämiseen lapsenlapsilleen, jotka tuolloin olivat ikähaarukassa 8-15v kun olimme mummolassa vierailulla. Oli kesä, ja lämmin ilma. Mummola on maalla, järven rannassa. Äiti istui hermot kireällä tietokoneen äärellä, naputteli jotain peliä ja papatti koko ajan lapsille:

-Mitä te sisällä istutte tämmöisellä ilmalla, rantaan ei sitten saa mennä, jos vaari ei ole rannassa niin sinne ei mennä, ovi kiinni, tulee hyttysiä, missä Santeri on, menikö se sinne rantaan vaikka kielsin, on se kumma kun lapset istuu sisällä tämmöisellä ilmalla, kyllä moni muu pelaisi ja leikkisi kun on kesä, rantaan ei sitten saa mennä jne jne jne

Lapset pyöritteli silmiään ja ihmetteli että miksi mummo jaksaa teini-ikäisille naputtaa jostain rantaan menemisestä.

Lopulta ärjäisin, että MITÄ IHMETTÄ sinä koko ajan nalkutat lapsille, jokainen osaa uida, eikä KUKAAN ole sinne rantaanpäin menossakaan! Onpa tosi kiva olla mummolassa kun mummo vaan nalkuttaa koko ajan.

Äiti aivan hätkähti ja loukkaantui hirveästi. Mä olen aika suorapuheinen ihminen, niin matkin vielä päin naamaa sitä mäkättämistä, että tajuaisi miltä se kuulostaa. Se vierailu päättyi lyhyeen, mutta jatkossa ei uskaltanut mäkättää lapsille ainakaan minun kuulteni.

Lakanoiden silittäminen ja pikkumattojen ulosvienti.

Ei enää ikinä.

Vierailija kirjoitti:

Punaiset viinimarjat, niiden kerääminen ja mehunkeitto. Kuka niistä tykkää?

Meidän perheemme. Minun perheeni, siskoni perhe ja veljeni perhe. Juomme viinimarjamehuja hyvin mielellämme, ne ovat hyviä.

Äiti ne mehut edelleen keittää, mutta marjat kerää osittain jo me lapset tai jo lapsenlapsetkin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Muuten mukavaa oli mutta vanhemmilla oli sellainen oletus että olin ns.paha poika. Eli ain kun jotain tapahtui se oli minun syyni eikä minua koskaan uskottu.

Sama minulla, vaikka olen tyttö! 

Jos kaupungissa on joku poliisia vaativa nuorisohässäkkä, meikä on siellä. Jos koulussa tehdään pervo lumiveistos, se olen minä. Jos Palme ammutaan naapuri maassa, se olin minä vaikka olin kotona. 

Todella tympeetä. 

Olin myös syntipukki. Erityisen karua siitä teki se, että kaikki kolme muuta sisarustani mm. tulivat alaikäisinä kännissä kotiin, polttivat röökiä, olivat mukana tappeluissa, pinnasivat koulusta, karkasivat kotoa, hengasivat addiktien kanssa, rellestivät yömyöhään kylillä jne... Mutta he olivat äidille rakkaita, joten mitään noista ei muka tapahtunut. Mutta jos minä, arka ja hiljainen kotihiiri, kävin pihalla katsomassa tähtiä pari minuuttia, niin heti tuli syytös, että olit kumminkin tupakalla! Ja jos olisin halunnut kaverille yöksi leffailtaa varten, niin ei käy, kuitenkin ryyppäätte siellä salaa! Ja jos koulussa meni hyvin, niin ei mitään kehuja, kun sitähän tässä odotetaankin! Ei tuu varmaan yllätyksenä, mutta mun koko helkatin perhe on MT-keissejä, ml. minä.

No mä olen ainut lapsi.

Kaiken teen väärin, aina.

Vierailija kirjoitti:

Muuten mukavaa oli mutta vanhemmilla oli sellainen oletus että olin ns.paha poika. Eli ain kun jotain tapahtui se oli minun syyni eikä minua koskaan uskottu.

Sama juttu. En ollut mikään kiltti lapsi, tein kaikenlaista tyhmää jota vieläkin hävettää muistella, mutta minua epäiltiin/syytettiin vielä useammin kuin siihen oli aihetta. Kerran sain piiskaakin syyttömänä. Muistan vieläkin sen itkuisella 9-10-vuotiaan äänellä pitämäni syyttömyyttä vakuuttavan palopuheen, joka ei auttanut mitään, vaan isä ottaa nahkavyön käteensä ja sanoo "pylly paljaaksi ja tänne näin!"

Omia lapsia en rankaise yhtään mistään jos en ole täysin varma syyllisyydestä. Pääskööt hölmöilyistään vaikka kuin koira veräjästä, kunhan eivät joudu kokemaan sellaista tunnetta kuin minulle tuli silloin. Että koko maailma on täynnä vääryyttä ja jopa omat vanhemmat ovat sen vääryyden välikappaleita, sen sijaan että olisivat turvana sitä vastaan.

Äiti ja isä on molemmat koko ikänsä murehtineet vain sitä mitä ihmiset ajattelee mistäkin asiasta. Minä en!

Joku sunnuntai oltiin siellä käymässä ja isä esitteli miehelleni uutta halkokonettaan (tai mikä sen nimi nyt onkaan). Innostuivat sitten tekemään halkoja kahdestaan ja äiti hoki ja hoki, että ihmiset (naapurit) puhuu kun sunnuntaina tehdään töitä.

Olin kerran heidän kyydissään lähdössä kotiin, kun huomasin puolivälissä matkaa että kännykkä oli jäänyt sinne heille. Isä ja äiti mietti paniikissa, että ei me voida nyt heti palata kotiin kun ihmiset (naapurit) puhuu että mitä me edestakaisin ajellaan. Tuhahdin, että ketä kiinnostaa, ja jos kiinnostaa niin sanokaa että mun puhelin jäi. Olivat silti ihan paniikissa ja jotain kiertotietä ajoivat hiljaa pihaan ettei kukaan näe tai kuule 🙄

Heidän pihassaan ei iltaisin saa jutella tai nauraa, kun ihmiset kumminkin ajattelee että täällä ryypätään tai jotain.

Naapurit on melkein kaikki nuoria ihmisiä ja sit niitä ei oikeesti pätkääkään kiinnosta mitä porukat touhuaa.

N46

Lasten nolaaminen ja vähättely sukulaisten ja tuttavien kuullen.

Joka aterialla perunaa, ruskea kastike ja joku ankea lihanpala.

Jääkaapissa ei koskaan ollut mitään välipaloja, vain ruokaa mikä piti kypsentää.

Kouluvaatteet, kotivaatteet, kylävaatteet, pyhävaatteet.

Sunnuntaikyläilyt, etenkin paikoissa missä ei ollut lapsia.

Vierailija kirjoitti:

Asuimme omakotitalossa, oma sauna. Sauna lämmitettiin aina keskiviikkona ja lauantaina, ei koskaan muulloin.

Minulla on nyt oma talo ja sauna ja äitini ihmettelee aina kauheasti jos menemme saunaan vaikka sunnuntaina, tai tiistaina. Kun ne eivät ole saunapäiviä!

En saanut harrastaa haluamiani asioita, vaikka rahaa niihin olisi ollut. Ratsastus ja tennis olivat liian hienoja harrastuksia vasemmistolaisille vanhemmilleni. Yritin itse säästää, että pääsisin joskus kaverini kanssa ratsastustunnille. Omat lapseni ovat saaneet harrastaa mitä haluavat. Itse aloin aikuisena sekä pelata tennistä että ratsastaa. Tenniksessä olen jopa aika hyvä, saattaisin olla ihan hyvääkin tasoa, jos nuorena olisin saanut valmennusta.

Minun vanhempani ihmettelevät puolestaan sitä, että me käymme kotonamme saunassa joskus jopa aamulla tai iltapäivällä. Heidän mielestään ainoa oikea aika on illalla kymmenen uutisten jälkeen, ja siitä eivät itse lipsu koskaan.

Lueskelin vasta alkupään tarinoita, mutta onpa silmiäavaava keskustelu! Tajusin siivousjuttuja lukiessani, että 45-vuotias siskoni elää ihan niinku äiti aikoinaan opetti. Hän raivosiivoaa taloaan jatkuvasti, imuroi jopa kahdesti päivässä, pesee ja mankeloi pyykkiä joka päivä, ja esim pyyhkeet vaihdetaan puhtaisiin päivittäin.

Muistan itse toimineeni samoin suurinpiirtein kaksvitoseksi saakka, mutta sitten tajusin että ei ole mikään pakko.

Olin 80-90-lukujen lapsi. Tässä keskustelussa on ollut paljon tuttuja asioita ja osa asioista nauratti, osa alkoi melkein itkettämään. Haistoin lukiessani nenässä yhden sukulaismummelin sohvan, kenen luona aina käytiin kylässä ja tunnelma oli kireä kuin viulunkieli.

Täällä muutkin on maininneet ylipäätään tuon kireän tunnelman, se oli minun lapsuuttani myös. Mistään ei puhuttu eikä tunteita saanut näyttää, mutta silti ilmassa leijui vaikka sun mitä pelottavaa ja sanoittamatonta. Tämä on ollut mielestäni pahinta. Kaikkien tunteiden kanssa jätettiin yksin ja koko sisaruskatraamme on kärsinyt tästä eri tavoin aina aikuisuuteen asti ja olen itse työstänyt todella paljon tunnetaitojani ammattilaisten avulla omien lasten saannin jälkeen, kun kaikki traumat on ryöpsähtänyt naamalle ja kovaa. Minua tai sisaruksiani ei koskaan kannustettu tai kehuttu omina itsenämme, mutta saimme kuulla olevamme hirveitä ja pilaamme vanhempiemme elämän.

Kaikki lomalle ja reissuihin lähdöt olivat aivan hirveää tappelua ja tuskaa, aloin voida fyysisesti pahoin jo kotona ja automatkalla laatta lensi - ei ollut vanhemmat siitä iloisia ei. Meillä oli myös automatkoilla aina risu aurinkoläpän alla. En muista että sitä oltaisiin käytetty kuitenkaan, mutta esille otettiin ja sillä heristeltiin. Pitkään ihmettelin, miksi minulla itsenäisenä aikuisenakin pakkaaminen ja lähteminen on aiheuttanut vaikeita tunteita. Myöhemmin olen ymmärtänyt syyn.

Mutta joo, on mulla onneksi mukaviakin muistoja, niihin ei vaan liity vanhemmat vaan naapuruston kavereiden kanssa oli kivoja leikkejä ja yläasteella sain ystävän, jonka kanssa puhuttiin kaikista asioista - se oli minulle täysin uutta, että asioista voi ja saa puhua. Ajatella. :D

Yksi suurin asia on tunteista puhumisen puuttuminen. Niitä ei paljon saanut edes näyttää. Ainakaan kielteisiä. Olin vähän ujo lapsi. Olisin monesti tarvinnut rohkaisua ja sitä, että oltaisiin puhuttu asioista. Sen sijaan sain sitten haukut jos epäonnistuin. Tämä sai vaan miellyttämään vanhempia entistä enemmän. Kaikki vaikeat jutut kuten kiusaaminen jäivät käsittelemättä. Olin nuorena yksinäinen ja olen edelleen. Mitään ns "normaalia" elämää en ole lapsuuden jälkeen elänyt. En käynyt nuorena oikeastaan missään ja olin vaan kotona. Muutama vanhempien valitsema harrastus yhtä lukuunottamatta. Muuten en tavannut ketään ihmisiä ja olin koulussa aina yksin. Kuitenkaan tästäkään asiasta ei puhuttu. Heille oli ihan ok, että vietin nuoruuteni niin. Eivät vaivanneet päätään sillä kaikella. Nyt aikuisena sitten pitäisi olla se rohkein ja pärjätä hyvin. Isä varsinkin painostaa esim koulutusjuttujen kanssa. Ei tajua etten voi esim sosiaaliseen ammattiin opiskella, kun en pärjää niissä tilanteissa. Olisi liian jännittävää se kaikki stressaisin paljon. Sitten onkin vaikeaa löytää omaa alaa, kun vielä huono lukiotodistuskin. Tämä kaikki saa olon, että olen ihan arvoton, kun ei ole ammattia ja työkokemusta. Isäni odottaa, että pärjään hyvin ja en tavallaan olo kokonainen hänen silmissään ilman sitä kaikkea. Kumpikaan vanhempi ei tavallaan tunne minua. Eivät osaa kertoa minusta paljon mitään. Ovat vaan yrittäneet tehdä minusta haluamansa kaltaisen, mutta kun se ei onnistunut niin eivät viitsineet tutustua todelliseen persoonaani. Mikäli minulla sellainen vielä tämän kaiken alla on. Itkeminen on myös meillä ihan ihmeellisen vaikea asia. Saa aikaan raivoa ja ihmettelyä sekä mitä siinä poraat kysymyksen. Itkeminen on siis ärsyttävää poraamista heidän mielestään. Joskus mietin, että elämäni olisi varmasti ollut aina vaikeaa, mutta tämä kaikki on tehnyt siitä vielä raskaampaa.