Mitä ankeita juttuja/rutiineja teillä oli lapsuuden kodissa mitä et ikinä toteuttaisi nyt?

Vierailija kirjoitti:

Talvella oli pakko mennä ainakin kerran murtomaahiihtämään jos sattui olemaan lunta. Ihan hirveää ja tylsää touhua. 

Hiihtäminenhän on aivan ykkös juttu talvessa. Meillä on lapset, kaikki kolme hiihtäneet jo tänään ja ihan varmasti saan vielä yhden kerran ainakin solmia monoja tänään. Sellainen eteläsuomen talvi, jossa vain pas...ka lentää on niin vihoviimeinen, ei voi luistella,ei hiihtää, ei laskea mäkeä, puoli vuotta vain uida siinä pas...kassa. laskettelu on myös kivaa. Mennään laskettelureissulle parin viikon päästä ja lapset odottavat jo malttamattomina, itsekkin viihdyn ne kolme päivää mitä ollaan, aamusta iltaan asti rinteissä. Iskäx3

Ei meillä ollut rutiineja. Hyvin vapaata, vaikka olin Lestadiolaisesta perheestä ja paljon heistä puhutaan pas...kaa niin eipä meidän ei lestadiolainen elämä eroa siitä mitenkään.

Vitsan saaminen rangaistuksena. Ainakin maalla oli ihan tavallista 80-luvun alussa. Tiesi ainakin, missä äärimmäiset takarajat olivat, en osaa edelleenkään pitää täysin pahana vaikka toki fyysinen kurittaminen ei enää nykyisin ok mitenkään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Molempien vanhempien pakkomielle painoon. Lapsuudenkodissani syötiin hyvin sekalaista ruokaa, eli välillä oli herkkujakin, mutta jokaisen suupalan kohdalla oli pakko paasata siitä, miten ei saa syödä liikaa, miten lihottavaa ruoka oli ja niin edelleen. Isä tekee edelleen tätä silloin harvoin, kun käyn kylässä: hän tarjoilee usean ruokalajin aterian jälkiruokineen ja drinkkeineen, ja koko ruokailun ajan puhuu siitä, kuinka lihottavaa ruoka on.

Vanhemmillani oli myös tapana kommentoida toistensa, meidän lasten ja jopa tuntemattomien ihmisten painoa. Sukukokousten jälkeen he kävivät yksi kerrallaan vieraat läpi, kuka oli tällä kertaa lihonut ja kuka laihtunut. 

Olen 27-vuotias, enkä ole tähän ikään mennessä kommentoinut kenenkään painoa, varsinkaan päin naamaa, ei tulisi mieleenkään. Ja jos syön jotain energiarikasta ruokaa, keskityn ruoan makuun ja ruokailukokemukseen enkä ajattele kaloreita syödessäni. Seuraavia ruokailuja suunnitellessa saatan ajatellakin, mutta en silloin syödessäni. 

Onkohan tämä joku sukupolvikokemus? Olen 30-vuotias ja 60+-ikäiset vanhempani tekevät samaa, aivan uskomaton neuroosi painosta ja lihomisesta. Kaikkea herkkua syödessä päivitellään että kylläpä tämä lihottaa, pakko lähteä lenkille jotta saa kalorit sulatettua. Isäni, pitkä ja ruumiinrakenteeltaan raamikas mies, ottaa vain pienet nokareet ruokaa joka aterialla jottei vain liho. Äiti, hoikka nainen, päivittelee painoaan aina ehtiessään. Tartuttivat tuon jo lapsuudenkodissa ja syömishäiriöksihän se kehittyi teini-iässä, eikä kehonkuvaongelmasta tässäkään iässä ole päässyt eroon. Mikäli saan vielä omia lapsia, he saavat kyllä normaalisti syödä ruokaa ja jopa herkkuja ilman sairaalloista kyttäämistä lihomisesta.

Meillä vanhemman pään X-polvisilla oli juuri tasan päinvastoin.

Vaikka olin jo lievästi ylipainoinen kolmekymppisenä, niin kotona käydessä eteen työnnettiin aina kokonainen lenkkimakkara ja ranet, "täytyyhän sun syödä". Olin silleen, et tota mun täytys vähän tota painoakin seurata, niin vanhemmat "ei kun syöt vaan nyt, oot niin ohkanen"

Aivan toinen juttu on sitten se ettei seiskarilla ja kasarilla ylipäätään syöty paljoa, ei etenkään naposteltu mitään aterioiden välillä, mutta se oli sen ajan askeettisuus-kulttuuria, ei se liittynyt painon pelkäämiseen mitenkään. Syöminen, ruoka noin ylipäätään vaan ei ollut ennen mikään juttu, puheenaihe.

"Tää on vaan tankkausta", sano vanhemmat aina lapsena ruokapöydässä. Nykyajan ulkona syöminen, kotiin tilailu ja muu hifistely olisi ollut seiskarilla aivan käsittätämätöntä narsismia.

Iskettiin eteen potut soosilla, tää on vaan tankkausta. Over and out. Ruokaan ei ollut läheistä suhdetta.

Omalla jälkikasvulla sängyn petaaminen ei ole välttämätöntä. Sille voi jopa istua tai kellahtaa päivävaatteissa. Ei ole erikseen kouluvaatteita, kotivaatteita, kylävaatteita tai kauppavaatteita. Läksyjä ei tarvitse tehdä heti koulun jälkeen vaan ajankohdan saa päättää itse, kunhan sujuvat jokseenkin ongelmitta. Hyviä numeroita ei odoteta, saati edes hiljaisesti vaadita. Pienikin lapsi saa toteuttaa omia toiveitaan oman ulkonäkönsä suhteen. Kaikki tunteet ovat sallittuja ja kaikesta uskaltaa puhua ilman pelkoa vähättelystä tai välttelystä.

Isän haudalla käynti, varsinkin kesäisin joka viikko. En usko, että sillä oli äidille tunnemerkitystä. Piti vaan esittää muille surevaa leskeä. Samaan sarjaan kuului jatkuva siivoaminen. Oman psyyken ja ulospäin näkyvän elämän kiillottelua.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tätä aikaisin heräämistä en ikänä ole ymmärtänyt. Miksi vanhoille ihmisille se aikaisin heräämin on niin hyve ja myöhään nukkuminen on kuin maailman suurin rikos? Käyn omilla vanhemmillani kylässä noib 3-4 kertaa vuodessa ja siinä on riittävästi. Itse olen aamu-unista sorttia enkä viikonloppuna koskaan herää ennen puoltapäivää. 

Ei meidän sukupolven ole tarvinnut enää herätä aamulypsylle ennen kuutta. Yöllä hereillä olemisesta saatiin myös aina huutoriidat aikaiseksi. Miksi se yöllä valvominen on niin paha juttu vanhoille ihmisille?

Jos ihminen herää puolelta päivin, kyseessä on työtön, masentunut jne laiska ihminen, mikä näistä vai kaikki olet?

Nuorena ja varsinkin työelämässä piti nousta aikaisin ylös.

Kun jäin eläkkeelle, päätin että nyt nukun niin pitkään kuin huvittaa. Niin teenkin, mutta olen huomannut, että unta ei riitäkään kauhean pitkään. Joskus on vaan noustava ylös seitsemältä, kun ei vaan nukuta. Onhan se sekin luksusta, kun ei ole mikään kiire lähteä mihinkään. Keitän kahvit ja lueskelen lehtiä.

Päivällä voi nukkua päiväunet. Paitsi että koira vaatii pitkän päivälenkin.

Joskus kyllä silloin töihin lähtiessä ärsytti kun naapurin vanha pari jo kökki ylhäällä ja lähtivät aamulenkille kun minä silmät ristissä haahuilin bussipysäkille. Ajattelin että nukkuisivat nuokin kun kerran saisivat, mutta nyt alan heitä ymmärtää.

Vierailija kirjoitti:

Sydäntäsärkevää lukea näitä juttuja. Miten ihmiset voivat olla omille lapsilleen näin julmia?

Olen entistä vahvemmin sitä mieltä, että lasten hankkiminen pitäisi olla luvanvaraista. Tiukat selvitykset kyvykkyydestä vanhemmuuteen kuten ymmärtääkseni adoptiossa on.

Ja silti se ei aina onnistu se adoptiovanhemmuuskaan.

Luokallani oli poika, joka oli adoptoitu. Sen veli oli kahta vuotta ylemmällä luokalla, sekin adoptoitu. Ei olleet veljeksiä siis biologisesti.

Toiselta lähti elämä alamäkeen jo ihan nuorena, toinen taas on onnistunut elämässään tavallista paremmin. Ne oli jo siellä koulussa ihan toistensa vastakohtia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Molempien vanhempien pakkomielle painoon. Lapsuudenkodissani syötiin hyvin sekalaista ruokaa, eli välillä oli herkkujakin, mutta jokaisen suupalan kohdalla oli pakko paasata siitä, miten ei saa syödä liikaa, miten lihottavaa ruoka oli ja niin edelleen. Isä tekee edelleen tätä silloin harvoin, kun käyn kylässä: hän tarjoilee usean ruokalajin aterian jälkiruokineen ja drinkkeineen, ja koko ruokailun ajan puhuu siitä, kuinka lihottavaa ruoka on.

Vanhemmillani oli myös tapana kommentoida toistensa, meidän lasten ja jopa tuntemattomien ihmisten painoa. Sukukokousten jälkeen he kävivät yksi kerrallaan vieraat läpi, kuka oli tällä kertaa lihonut ja kuka laihtunut. 

Olen 27-vuotias, enkä ole tähän ikään mennessä kommentoinut kenenkään painoa, varsinkaan päin naamaa, ei tulisi mieleenkään. Ja jos syön jotain energiarikasta ruokaa, keskityn ruoan makuun ja ruokailukokemukseen enkä ajattele kaloreita syödessäni. Seuraavia ruokailuja suunnitellessa saatan ajatellakin, mutta en silloin syödessäni. 

Onkohan tämä joku sukupolvikokemus? Olen 30-vuotias ja 60+-ikäiset vanhempani tekevät samaa, aivan uskomaton neuroosi painosta ja lihomisesta. Kaikkea herkkua syödessä päivitellään että kylläpä tämä lihottaa, pakko lähteä lenkille jotta saa kalorit sulatettua. Isäni, pitkä ja ruumiinrakenteeltaan raamikas mies, ottaa vain pienet nokareet ruokaa joka aterialla jottei vain liho. Äiti, hoikka nainen, päivittelee painoaan aina ehtiessään. Tartuttivat tuon jo lapsuudenkodissa ja syömishäiriöksihän se kehittyi teini-iässä, eikä kehonkuvaongelmasta tässäkään iässä ole päässyt eroon. Mikäli saan vielä omia lapsia, he saavat kyllä normaalisti syödä ruokaa ja jopa herkkuja ilman sairaalloista kyttäämistä lihomisesta.

Tää älytön toisten ja omaan painoon keskittyminen on nimenomaan varmaan tuon sodan hajottamien ihmisten kasvattamien lasten ongelma. Eli nuo suuret ikäluokat. Kun oma tunne-elämä on risana niin toisten painon kyttääminen harhauttaa kätevästi oikeista ja omista ongelmista. Lisäks voi tuntea itsensä onnistuneeksi ihmiseksi jos on onnistunut pysymään hoikkana suurimman osan omasta sukupolvessa lihoessa ympärillä, voi ajatella olevansa onnistunut ihminen riippumatta siitä, miten muuten elämässä menee.

Sama logiikkahan tuossa pakkomielteessä on nuoremmillakin sukupolvilla, syyt sairastumiseen vaan on erit ja ongelma diagnosoidaankin nykyään paremmin.

Voin vakuuttaa omasta kokemuksesta että näiden vastaajien lapsilla on edessään onnellinen tulevaisuus. Mäkin teen nykyään vain sen mitä huvittaa. En petaa, en siivoa, ainakaan vessaa. Lattiakaivo on toinen mihin en koske. Hyi.

Nousen sängystä kun huvittaa, joskus en lainkaan.

Se on vapautta ja onnea.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sydäntäsärkevää lukea näitä juttuja. Miten ihmiset voivat olla omille lapsilleen näin julmia?

Olen entistä vahvemmin sitä mieltä, että lasten hankkiminen pitäisi olla luvanvaraista. Tiukat selvitykset kyvykkyydestä vanhemmuuteen kuten ymmärtääkseni adoptiossa on.

Ja silti se ei aina onnistu se adoptiovanhemmuuskaan.

Luokallani oli poika, joka oli adoptoitu. Sen veli oli kahta vuotta ylemmällä luokalla, sekin adoptoitu. Ei olleet veljeksiä siis biologisesti.

Toiselta lähti elämä alamäkeen jo ihan nuorena, toinen taas on onnistunut elämässään tavallista paremmin. Ne oli jo siellä koulussa ihan toistensa vastakohtia.

'

Kaikkea ei loistavakaan ja luvanvarainen vanhemmuus korjaa. Lastenkodissa jos on asunut ensimmäisen elinvuotensa, tai jopa pidempään, niin vauriot psyykessä on todennäköisiä. 

  Spagettia ja jauhelihakastiketta illalliseksi. Joka. ainut. helvetin. päivä paitsi sunnuntaisin. Lisäkkeenä jäävuorisalaatti-tomaatti-kurkkua. Joskus kastike saattoi olla jotain mereneläviä purkista, mutta sittenkin se oli tomaattikastiketta spagetin kanssa. 

  Omassa kodissani useimmin tarjottava ruoka on linssikeitto, ja sitäkään ei koskaan ole kuin kerran viikossa, korkeintaan. Spagettia ei esiinny. Lisäkesalaattia ei esiinny, vihanneksista tehdään kunnollista ruokaa (voi olla salaattia, mutta se on sitten kunnon ruokaa, paahdettuja vihanneksia, viiden vihreän sekoitusta, papuja ja siemeniä...)

Vierailija kirjoitti:

Isän haudalla käynti, varsinkin kesäisin joka viikko. En usko, että sillä oli äidille tunnemerkitystä. Piti vaan esittää muille surevaa leskeä. Samaan sarjaan kuului jatkuva siivoaminen. Oman psyyken ja ulospäin näkyvän elämän kiillottelua.

Haudalla käyminen saattoi olla äidillesi myös hyvää tekevä rutiini. Se sai lähtemään päivittäin ulos ja noilla käynneillä käytiin varmaan samalla kauppa asiatkin, näki tuttuja. Mä luulen siinä olevan kyse yhtä paljon elämään sisältöä tuovasta rutiinista.

Siivoaminen on kanssa myös ajanvietettä. Olet varman jo huomannut aikuisena. Vaikka joskus kaipaa vain aikaa olla tekemättä mitään. Siihen kyllästyy äkkiä ja mikä vain puuhastelu tuo vaihtelua.

Joka viikkoinen siivoaminen. Jos mulla on ollut töissä raskas viikko ja tunteja on kertynyt jotain 60 tunnin luokkaa. En todellakaan siivoa lauantaina tai viikolla. Oli sitten joulu tai arki.

Vierailija kirjoitti:

[

Meistä nuoremmista sukupolvista tulee pahoinvoivia siksi, että meiltä on tehokkaasti riistetty koko tulevaisuus. Eläkeikää pidennetään, asuminen on niin kallista, että omistusasuminen on monille täysin mahdotonta ja vuokrien vuoksi on myös monille mahdotonta säästää. Palkkoja poljetaan. Talouskriisiä talouskriisin perään. Töihin ei enää pääse kovin helposti. Ilmasto on kulutusyhteiskunnan vuoksi kriisissä. Nälänhätä odottaa nurkan takana ja meiltä odotetaan siitä huolimatta lisääntymistä. Meidän elämämme on yhtä pirun kysymysmerkkiä vuodesta toiseen. Välillä ihmettelen, miten moni nuori on elänyt näinkin pitkään tekemättä itsemurhaa. Helpotusta meidän sukupolvi hakee epävakauteen ja ahdistukseen huumeista. Alkoholia sukupolvemme kuluttaa vähemmän kuin edelliset.

M27

Ihan samaa p a s k a a se on ja on ollut meillä nykysillä keski-ikäisilläkin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Molempien vanhempien pakkomielle painoon. Lapsuudenkodissani syötiin hyvin sekalaista ruokaa, eli välillä oli herkkujakin, mutta jokaisen suupalan kohdalla oli pakko paasata siitä, miten ei saa syödä liikaa, miten lihottavaa ruoka oli ja niin edelleen. Isä tekee edelleen tätä silloin harvoin, kun käyn kylässä: hän tarjoilee usean ruokalajin aterian jälkiruokineen ja drinkkeineen, ja koko ruokailun ajan puhuu siitä, kuinka lihottavaa ruoka on.

Vanhemmillani oli myös tapana kommentoida toistensa, meidän lasten ja jopa tuntemattomien ihmisten painoa. Sukukokousten jälkeen he kävivät yksi kerrallaan vieraat läpi, kuka oli tällä kertaa lihonut ja kuka laihtunut. 

Olen 27-vuotias, enkä ole tähän ikään mennessä kommentoinut kenenkään painoa, varsinkaan päin naamaa, ei tulisi mieleenkään. Ja jos syön jotain energiarikasta ruokaa, keskityn ruoan makuun ja ruokailukokemukseen enkä ajattele kaloreita syödessäni. Seuraavia ruokailuja suunnitellessa saatan ajatellakin, mutta en silloin syödessäni. 

Sun olisi jo ajat sitten pitänyt kokeilla seuraavaa. Aina, kun tarjotaan ruokaa, et syö yhtään mitään. Tuotiin sitten mitä tahansa eteesi, jätät lautasen koskematta. Jos kysytään syytä, vastaat, että ruoka on niin lihottavaa.

Juurikin näin minäkin tekisin. Tai sitten olisin jättänyt vierailut jo ajat sitten sikseen, mutta... en tietenkään ole mikään ketään neuvomaan, tulipahan vaan ensimmäisenä mieleen jos omalle kohdalle sattuisi.

Kesällä mummolassa ylimääräiset sukulaisten vieraat passattavina. Eivät rikkaa ristiin laittaneet, eivät tuoneet ruokaa tullessaan, eivät tiskanneet,,, makoilivat vaan nurmikolla, aitassa... valmista oottaen.

Vierailija kirjoitti:

Vitsan saaminen rangaistuksena. Ainakin maalla oli ihan tavallista 80-luvun alussa. Tiesi ainakin, missä äärimmäiset takarajat olivat, en osaa edelleenkään pitää täysin pahana vaikka toki fyysinen kurittaminen ei enää nykyisin ok mitenkään.

Huomaavatkohan ne jotka alapeukuttavat tätä, että alapeukuttavat silloin toteamusta, että fyysinen kurittaminen ei ole mitenkään OK.

Itselläni on sama kokemus kuin tässä kuvattu. Tuntuu täysin absurdilta, "ei tästä maailmasta olevalta" ajatukselta että osana kasvatusta vetelisin omaa lastani koivunoksilla kunnes se alkaa nyyhkyttää. Silti minulle on tehty niin, eikä katkeruutta ole, koska oli kokonaisuutena rakastava turvallinen koti. Samaan aikaan ymmärrän että monella kokemus kurituksesta voi olla täysin toinen, ja olen sitä mieltä että jo yksinomaan senkin takia on todella hyvä asia että se on nykyään kiellettyä.

Juhlat olivat aina kidutusta.

Koti oli normaalisti sotkuinen, kun kaikki paikat hamstrattu ylitäyteen tavaraa ja siivousrutiineja ei ollut. Ennen juhlia sitten siivottiin itkien ja toivottomana, kun ei ollut välineitä siivoukseen, ei tiennyt miten siivota, ja tavaraa oli niin paljon ettei sitä olisi edes ollut fyysisesti mahdollista järjestää siististi.

Juhlaruoka oli vielä pahempi. Äiti hääräsi koko aamupäivän kaikkia herkkuruokia aivan kireänä ja tiuskien, hirveässä kiireessä. Lapset eivät saaneet syötävää. Kun koko ajanhan äiti kokkasi pää höyryten, niin ehkä hänen aivonsa vetivät johtopäätöksen: "ruokapuoli hoidettu". Ehkä hän ei tosissaan tajunnut, että lasten tarvitsisi myös päästä SYÖMÄÄN niitä kokkailuja, ja sitten vasta olisi asiat olleet hyvin. Sitten kun juhlien alettua me lapset ryntäsimme ahmimaan pasteijoita ja täytekakkua nälkäämme, niin hirveä raivostuminen siitä, miten vieraille ei nyt riitä tarpeeksi.

Normaalisti saimme kyllä ruokaa, äiti jaksoi aina ylpeillä sillä, että joka päivä kokkaa lapsille terveellistä kotiruokaa. Tämä kotiruoka oli perunaa, jauhoja, voita, punaista lihaa, ja joka viikko kilokaupalla karkkia. Joskus pakkasesta herne-maissi-paprikaa. Me lapset olimme ihan aneemisia, kalpeita, puutostilaisia ja väsyneitä, eikä kukaan puuttunut siihen, koska äiti ylpeili terveellä kotiruoallaan niin, ettei kukaan tajunnut epäillä aliravitsemusta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Viikkosiivoaminen pitkällä kaavalla lauantaiaamuna riippumatta onko totaali siivoukselle tarvetta.

Tämä! Joka helkatin lauantaiaamu mutsi kolisteli imurinsa kanssa ja tuli mun huoneeseen lopuksi ja paheksui kun teiniä nukutti. 

Usein meidän mutsi oli jo valmiiksi raivotilassa ennen siivousta ja haukkui koko perheen, jos ei ehditty  aamuvarhain aloittaa. Kuulin yläkertaan asti kovaa marmatusta ja aloitin heti oman huoneeni siivouksen. Yhtäkkiä ovi reväistiin auki niin että säikähdin. Mutsi siinä vihaisena valmiina hyökkäämään kimppuuni, mutta sillä kertaa vetäisi vain henkeä, kun olinkin imuroimassa.  Omassa kodissani en ole koskaan säikytellyt tai pelotellut lapsiani tuolla tavoin ja aina on saatu siivottua rauhan omaisin keinoin vaikka sitten vain parin viikon välein.