Mitä ankeita juttuja/rutiineja teillä oli lapsuuden kodissa mitä et ikinä toteuttaisi nyt?

Vierailija kirjoitti:

Kyläilyt jossain hienojen kaveripariskuntien luona, kenellä ei ollut omia lapsia. Ja siellä piti koko illanvietto istua nätisti pöydässä hienot vaatteet päällä, kuunnella aikuisten juttuja eikä saanut itse sanoa mitään. 

Tykkäsin kuunnella aikuisten juttuja monesti vaikka olisi ollut leikkiseuraa. T.introvertti

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tätä aikaisin heräämistä en ikänä ole ymmärtänyt. Miksi vanhoille ihmisille se aikaisin heräämin on niin hyve ja myöhään nukkuminen on kuin maailman suurin rikos? Käyn omilla vanhemmillani kylässä noib 3-4 kertaa vuodessa ja siinä on riittävästi. Itse olen aamu-unista sorttia enkä viikonloppuna koskaan herää ennen puoltapäivää. 

Ei meidän sukupolven ole tarvinnut enää herätä aamulypsylle ennen kuutta. Yöllä hereillä olemisesta saatiin myös aina huutoriidat aikaiseksi. Miksi se yöllä valvominen on niin paha juttu vanhoille ihmisille?

Ennen pelättiin, että lapsista tulee laiskoja ja että he menevät pilalle, jos he eivät ole ylhäällä kukonlaulun aikaan.

Johtuiko tämä tapojen kritisoimisen puute siitä, että ei ollut nettiä? Ei ollut mitään, mistä saisi tietää muista elämäntavoista. Vain omien vanhempien, sukulaisten yms tavat tuli opittua ja niitä ikään kuin pidettiin itsestäänselvyytenä. Kun tuli netti yleiseksi, sai tietää että ei kaikki eläkkään samalla tavalla. 

Vierailija kirjoitti:

Meillä komennettiin lapsia, jotta muut eivät luulisi että kuria ei ole.

Se oli sellaista, että silloin kun muita aikuisia oli kuuloetäidyydellä, sanottiin toistuvasti "olepas nyt kunnolla, älä, ei saa, älä tee noin, lopeta, kato nyt ettet riko, tmv." Sitä tuli vaikka olisi istunut penkillä lukemassa kirjaa.

Siitä varmaan aiheutti sen, että en koskaan tiennyt mitä saa tehdä ja miten pitäisi olla. Ratkaisin sen ongelman muuttumalla tapetinväriseksi ja huomaamattomaksi. Silti tuli toruja. "Älä nyt ole noin, aina saa hävetä."

En edes tajunnut tuota, ennenkuin sitä kohdistettiin omiin lapsiini.

Sukulaisvierailulla isovanhemmat toruivat mehua nätisti juovia lapsia. Sitten vielä sanoivat minulle, että kiellä niitä. Vierailun edetessä tuli oikein ahdistuneita "miksi sinä et kiellä noita lapsia" huutoja. En tiedä miksi olisin kieltänyt lapsia jotka leikkivät nätisti leluillaan eivätkä häirinneet ketään.

Vierailun jälkeen sain saarnan, että lapsia pitää kieltää mallin vuoksi. Ettei sukulaiset ajattelisi...

En todellakaan ala kieltämään ja torumaan lapsia ilman syytä.

Vähän sama juttu mutta ei onneksi näin äärimmäisiä muotoja saaneena. Mutta esim. ulkona kaupungilla äidin kanssa ollessa tuli AINA tätä loputonta käskytystä, joka saattoi useinkin olla tilanteesta riippuen jopa ihan perusteltua, mutta joka oli sellainen päättymätön vuolas virta kylmällä tunteettomalla äänellä annettuja määräyksiä. Vaikka julkisissa kulkuneuvoissa yms.: "Pidä kiinni tai SÄ KAADUT älä mene sinne istu NYT TÄHÄN ole NYT KUNNOLLA ole HILJAA." Ei riittänyt edes se että yritin käyttäytyä niin hyvin kuin osasin, vaan olisi pitänyt osata olla kuin aikuinen, tai vielä mieluummin kuin joku eloton nukke.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onko kukaan (muu kuin minä) kysynyt vanhemmiltaan miksi he tekivät asioita niin kuin tekivät, miksi kasvatus oli sellaista kun oli?

Minä olen. Seitsenkymppiset vanhempani myönsivät että olivat silloin 70-luvulla ihan kujalla lastenkasvatuksesta ja painostus omilta vanhemmilta ja sisaruksilta oli kova. ”Älä ota sitä syliin, se vaan tottuu siihen”, ”anna sen huutaa, keuhkot vahvistuu”, ”ethän sinä osaa nyt ollenkaan syöttää sitä” jne. Eikä ollut rohkeutta sanoa vastaan ja tehdä oman päänsä mukaan. Mallia otettiin myös naapureilta ja ystäviltä, eikä uskallettu toimia toisin. Vallalla oli just monelle tutut tavat, että ei saa kehua ettei ylpisty, ei saa pitää hyvänä ettei tule mammantyttöä tai -poikaa, se joka kuritta kasvaa, kunniatta kuolee ja monet muut ”viisaudet”. Molemmat vanhempani kertoivat, että ei heitäkään lapsena pidetty juurikaan sylissä, saati pussailtu tai kehuttu, ja jotenkin ei vaan osannut omilleenkaan olla lämmin ja hellä.

Ei se keskustelu pelkästään sitä ollut että myönsivät tehneensä virheitä ja toimineensa väärin. Molemmat loukkaantuivat myös ja puolustautuivat, että tekivät parhaansa sen ajan normien mukaan. Kyllä siinä väiteltiin ja vähän suututtiinkin puolin ja toisin. Halusin silti tietää mistä johtui, että lapsuus ja nuoruus olin kuin toisen luokan kansalainen ja ei-toivottu lapsi, ainakin siltä se tuntui.

Olen puhunut vanhempien kanssa, juuri tästä tunnekylmyydestä, kehumattomuudesta, kurista/rangaistuksista jne., ja kävi aika samalla tavalla. Ei ihan kaikesta päästy yhteisymmärrykseen, mutta kuitenkin oli ihan aitoa pahoillaan oloa. Tuntui jotenkin kohtuuttomalta vaatia sen enempää, kun ei se nyt ole varmasti vanhemmillekaan helppoa myöntää itselleen oman lapsensa edessä että on tehnyt sille väärin, tavalla jonka lapsi muistaa vielä kymmenien vuosien päästäkin. Hyvä maku jäi suuhun keskusteluista.

Toisaalta kaikki vanhemmat eivät varmasti ole valmiita samanlaiseen. Eräs hyvä kaverini kertoi että oli yrittänyt samaa ja tullut täysin torjutuksi. Ensin kaikki oli kiistetty ja sitten oli alkanut armoton gaslighting. Pelkäsin totta puhuen vuosikausia ottaa asiaa puheeksi omien vanhempien kanssa, koska pelkäsin sitä mahdollisuutta että kävisi samoin, mutta omalla kohdalla tosiaan tapahtui pikemminkin miellyttävä yllätys.

Minäkin olen puhunut, ehkä pikemminkin yrittänyt puhua. Vastauksena tuli, että sinä olet käsittänyt väärin ja sen jälkeen pitkät selitykset siitä mitä oikeasti oli tarkoitettu ja mitä oli tapahtunut. Lopuksi haukkuivat minut hulluksi ja omituiseksi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onko kukaan (muu kuin minä) kysynyt vanhemmiltaan miksi he tekivät asioita niin kuin tekivät, miksi kasvatus oli sellaista kun oli?

Minä olen. Seitsenkymppiset vanhempani myönsivät että olivat silloin 70-luvulla ihan kujalla lastenkasvatuksesta ja painostus omilta vanhemmilta ja sisaruksilta oli kova. ”Älä ota sitä syliin, se vaan tottuu siihen”, ”anna sen huutaa, keuhkot vahvistuu”, ”ethän sinä osaa nyt ollenkaan syöttää sitä” jne. Eikä ollut rohkeutta sanoa vastaan ja tehdä oman päänsä mukaan. Mallia otettiin myös naapureilta ja ystäviltä, eikä uskallettu toimia toisin. Vallalla oli just monelle tutut tavat, että ei saa kehua ettei ylpisty, ei saa pitää hyvänä ettei tule mammantyttöä tai -poikaa, se joka kuritta kasvaa, kunniatta kuolee ja monet muut ”viisaudet”. Molemmat vanhempani kertoivat, että ei heitäkään lapsena pidetty juurikaan sylissä, saati pussailtu tai kehuttu, ja jotenkin ei vaan osannut omilleenkaan olla lämmin ja hellä.

Ei se keskustelu pelkästään sitä ollut että myönsivät tehneensä virheitä ja toimineensa väärin. Molemmat loukkaantuivat myös ja puolustautuivat, että tekivät parhaansa sen ajan normien mukaan. Kyllä siinä väiteltiin ja vähän suututtiinkin puolin ja toisin. Halusin silti tietää mistä johtui, että lapsuus ja nuoruus olin kuin toisen luokan kansalainen ja ei-toivottu lapsi, ainakin siltä se tuntui.

Olen puhunut vanhempien kanssa, juuri tästä tunnekylmyydestä, kehumattomuudesta, kurista/rangaistuksista jne., ja kävi aika samalla tavalla. Ei ihan kaikesta päästy yhteisymmärrykseen, mutta kuitenkin oli ihan aitoa pahoillaan oloa. Tuntui jotenkin kohtuuttomalta vaatia sen enempää, kun ei se nyt ole varmasti vanhemmillekaan helppoa myöntää itselleen oman lapsensa edessä että on tehnyt sille väärin, tavalla jonka lapsi muistaa vielä kymmenien vuosien päästäkin. Hyvä maku jäi suuhun keskusteluista.

Toisaalta kaikki vanhemmat eivät varmasti ole valmiita samanlaiseen. Eräs hyvä kaverini kertoi että oli yrittänyt samaa ja tullut täysin torjutuksi. Ensin kaikki oli kiistetty ja sitten oli alkanut armoton gaslighting. Pelkäsin totta puhuen vuosikausia ottaa asiaa puheeksi omien vanhempien kanssa, koska pelkäsin sitä mahdollisuutta että kävisi samoin, mutta omalla kohdalla tosiaan tapahtui pikemminkin miellyttävä yllätys.

Minäkin olen puhunut, ehkä pikemminkin yrittänyt puhua. Vastauksena tuli, että sinä olet käsittänyt väärin ja sen jälkeen pitkät selitykset siitä mitä oikeasti oli tarkoitettu ja mitä oli tapahtunut. Lopuksi haukkuivat minut hulluksi ja omituiseksi.

Surullista ja masentavaa, että näitä vanhempia on jotka reagoivat näin. Tavallaan yhtä paha asia että käy näin, kuin se että joutui lapsena kokemaan ne alkuperäiset vääryydet.

Ketjua kun lukee niin näkee että noin 20...50 veet kirjoittavat suomesta joka oli ennen.

Ennen oli huonommin perheissä moni asia.

Tuntuu olleen monissa perheissä ankeutta, nälkää ja köyhyyttä arviolta 60-80-luvuilla.

Jopa 90-luvulle asti. Juopottelu oli iso osa suomalaisuutta silloin, samoin lasten mitätöinti tai kuritus.

Että hieman parempi on nykypäivä siltä osin perheissä ja kasvatusoloissa.

Tosin nyt osa nuorisoa taas on mennyt jo aivan lusmuksi, rapakuntoiseksi.

Isän alkoholin jokaviikonloppuinen liikakäyttö, kun olin teini. Itse en käytä alkoholia tämän ansiosta (vain harvoin lasillinen viiniä mieheni kanssa, kun olemme tehneet erityisen hyvää ruokaa), jo oluen haju tuo inhottavat muistot mieleen.

Tämä ei ole mikään trauma, mutta juurikin sellaista arjen ankeutta, jota en välittäisi omille lapsilleni.

Meillä isä hoiti ruuat minulle ja veljelleni arkisin kun äiti oli myöhempään töissä. Ruoka oli aina valmisruoka: maksa-, perunasose- tai muu laatikko puoliksi syville lautasille ja mikron kautta pöytään. Muistan kun perunasoseen pinnassa oli edelleen painokuvio foliopakkauksesta, kun isä ei viitsinyt edes sekoittaa sitä yhtään.

Laatikoiden vaihtoehtona oli lisää vain vesi -tyyppinen juustopasta, jota inhosin niin, että heitin sen usein servettiin piilotettuna roskiin ja söin nälkääni salaa keksejä.

Isä kertoi minulle vasta pari vuotta sitten, että tiesi tästä, muttei "halunnut puuttua". Minulle ei tulisi mieleenkään olla puuttumatta, jos huomaisin, että lapseni ei uskalla edes sanoa, että ruoka on pahaa ja että tämä heittää sitä salaa roskiin.

Ymmärrän kyllä, että arkiruuan vääntäminen on rankkaa ja valmisruuillakin on paikkansa, mutta kyllä lapset tarvitsevat vähän parempaa. Varsinkaan kun meidän perheessä ei ollut kyse siitä, etteikö rahaa tai aikaa ruuanlaittoon olisi ollut.

Vierailija kirjoitti:

Äidin jatkuvat vaihtuvat miesystävät.

Erosin itsekin lapseni ollessa pieni mutta yhtään miestä en ole hänen eteensä kotiin tuonut (aikuinen jo).

kuinkas monta naista..

Vierailija kirjoitti:

Tämä ei ole mikään trauma, mutta juurikin sellaista arjen ankeutta, jota en välittäisi omille lapsilleni.

Meillä isä hoiti ruuat minulle ja veljelleni arkisin kun äiti oli myöhempään töissä. Ruoka oli aina valmisruoka: maksa-, perunasose- tai muu laatikko puoliksi syville lautasille ja mikron kautta pöytään. Muistan kun perunasoseen pinnassa oli edelleen painokuvio foliopakkauksesta, kun isä ei viitsinyt edes sekoittaa sitä yhtään.

Laatikoiden vaihtoehtona oli lisää vain vesi -tyyppinen juustopasta, jota inhosin niin, että heitin sen usein servettiin piilotettuna roskiin ja söin nälkääni salaa keksejä.

Isä kertoi minulle vasta pari vuotta sitten, että tiesi tästä, muttei "halunnut puuttua". Minulle ei tulisi mieleenkään olla puuttumatta, jos huomaisin, että lapseni ei uskalla edes sanoa, että ruoka on pahaa ja että tämä heittää sitä salaa roskiin.

Ymmärrän kyllä, että arkiruuan vääntäminen on rankkaa ja valmisruuillakin on paikkansa, mutta kyllä lapset tarvitsevat vähän parempaa. Varsinkaan kun meidän perheessä ei ollut kyse siitä, etteikö rahaa tai aikaa ruuanlaittoon olisi ollut.

Voi hellanlettas, käytkö vieläkin terapiassa tästä

Vierailija kirjoitti:

Isän alkoholin jokaviikonloppuinen liikakäyttö, kun olin teini. Itse en käytä alkoholia tämän ansiosta (vain harvoin lasillinen viiniä mieheni kanssa, kun olemme tehneet erityisen hyvää ruokaa), jo oluen haju tuo inhottavat muistot mieleen.

Eli siis tulos oli loistava, mitä ihmettä kitiset vai olisitko halunnut alkaa ryyppään kunnolla mutta ei vaan masistu

Aika vaikea keksiä mitään kauhean ikävää, mutta tätä en aio kopioida omille lapsilleni: Meillä ei ollut perheen yhteisiä ruoka-aikoja, koska olimme kaikki nirsoja ja kaikilla oli äärimmäisen kapea ruokavalio ilman päällekkäisyyksiä, joten kaikki söi omaan tahtiin omia ruokiaan. Minä suostuin syömään kotona vain kahta eri lämmintä ruokaa, molemmat valmisruokia. Esim. hoidossa söin kyllä hoitotädin kokkauksia siis, mutta äiti ei ollut innokas kokki. Ilmeisesti joskus ollessani niin pieni, etten edes muista sitä, olin sarjakieltäytynyt kaikista muista äidin keksimistä ruuista paitsi noista kahdesta valmisruuasta. Sitten äiti ilmeisimmin luovutti täysin. 

Tuo on siis vain jälkikäteen ajatellen vähän ankeaa, lapsena söin mielelläni aina samoja ruokia. Vähän toisinpäin sitten taas: Lapsena en tykännyt, kun varsinkin hoitopaikassa jouduttiin paukkupakkasellakin aina ulos leikkimään vapaasti. Sitten seisoskeltiin siellä ja neuvoteltiin että mitä tehtäis. Hoitokaveri kesti kylmää paljon paremmin kuin minä ja oli henkisesti niskan päällä, joten jouduin palelemaan ulkona kunnes hän päätti että mennään sisälle. Näin aikuisena tietysti ymmärrän, että lapsen pitää ulkoilla päivittäin, mutta koska en edelleenkään ymmärrä mitä järkeä on seisoskella kylmässä (en ikinä esim. menisi joulutorille paitsi jos sellainen on jossain trooppisessa maassa), voisin omalle lapselleni järjestää talvipakkasella mieluummin vaikka hiihtoa, luistelua tai mäenlaskua aktiviteetiksi ja vapaa leikki tapahtuisi sitten sinä päivänä sisällä. No okei tottakai lumitunnelien kaivaminen oli kivaa, joten jos keli sallisi sellaisen niin tottakai sitä sitten.

Vierailija kirjoitti:

Tätä aikaisin heräämistä en ikänä ole ymmärtänyt. Miksi vanhoille ihmisille se aikaisin heräämin on niin hyve ja myöhään nukkuminen on kuin maailman suurin rikos? Käyn omilla vanhemmillani kylässä noib 3-4 kertaa vuodessa ja siinä on riittävästi. Itse olen aamu-unista sorttia enkä viikonloppuna koskaan herää ennen puoltapäivää. 

Ei meidän sukupolven ole tarvinnut enää herätä aamulypsylle ennen kuutta. Yöllä hereillä olemisesta saatiin myös aina huutoriidat aikaiseksi. Miksi se yöllä valvominen on niin paha juttu vanhoille ihmisille?

Jos ihminen herää puolelta päivin, kyseessä on työtön, masentunut jne laiska ihminen, mikä näistä vai kaikki olet?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tätä aikaisin heräämistä en ikänä ole ymmärtänyt. Miksi vanhoille ihmisille se aikaisin heräämin on niin hyve ja myöhään nukkuminen on kuin maailman suurin rikos? Käyn omilla vanhemmillani kylässä noib 3-4 kertaa vuodessa ja siinä on riittävästi. Itse olen aamu-unista sorttia enkä viikonloppuna koskaan herää ennen puoltapäivää. 

Ei meidän sukupolven ole tarvinnut enää herätä aamulypsylle ennen kuutta. Yöllä hereillä olemisesta saatiin myös aina huutoriidat aikaiseksi. Miksi se yöllä valvominen on niin paha juttu vanhoille ihmisille?

Jos ihminen herää puolelta päivin, kyseessä on työtön, masentunut jne laiska ihminen, mikä näistä vai kaikki olet?

Ja sinä vaikutat pelkältä k*sipäältä. Onnea elämääsi.

Vanhemmat eivät kuljettaneet minua harrastuksiin koska eivät halunneet että minusta tulee hemmoteltu. Jos pyysin autokyytiä olin laiska. Äiti opetti minut kulkemaan yksin bussilla ennen kuin menin kouluun. Minua pelotti kulkea yksin busseilla varsinkin pimeällä. Eksyin joskus kaupungille enkä uskaltanut kertoa siitä vanhemmille etten olisi vaikuttanut heidän mielestään tyhmältä. Keksin jonkun selityksen miksi olin myöhässä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tämä ei ole mikään trauma, mutta juurikin sellaista arjen ankeutta, jota en välittäisi omille lapsilleni.

Meillä isä hoiti ruuat minulle ja veljelleni arkisin kun äiti oli myöhempään töissä. Ruoka oli aina valmisruoka: maksa-, perunasose- tai muu laatikko puoliksi syville lautasille ja mikron kautta pöytään. Muistan kun perunasoseen pinnassa oli edelleen painokuvio foliopakkauksesta, kun isä ei viitsinyt edes sekoittaa sitä yhtään.

Laatikoiden vaihtoehtona oli lisää vain vesi -tyyppinen juustopasta, jota inhosin niin, että heitin sen usein servettiin piilotettuna roskiin ja söin nälkääni salaa keksejä.

Isä kertoi minulle vasta pari vuotta sitten, että tiesi tästä, muttei "halunnut puuttua". Minulle ei tulisi mieleenkään olla puuttumatta, jos huomaisin, että lapseni ei uskalla edes sanoa, että ruoka on pahaa ja että tämä heittää sitä salaa roskiin.

Ymmärrän kyllä, että arkiruuan vääntäminen on rankkaa ja valmisruuillakin on paikkansa, mutta kyllä lapset tarvitsevat vähän parempaa. Varsinkaan kun meidän perheessä ei ollut kyse siitä, etteikö rahaa tai aikaa ruuanlaittoon olisi ollut.

Voi hellanlettas, käytkö vieläkin terapiassa tästä

Näitä nykykoulu tuottaa; ei vaan ymmärretä tekstiä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tätä aikaisin heräämistä en ikänä ole ymmärtänyt. Miksi vanhoille ihmisille se aikaisin heräämin on niin hyve ja myöhään nukkuminen on kuin maailman suurin rikos? Käyn omilla vanhemmillani kylässä noib 3-4 kertaa vuodessa ja siinä on riittävästi. Itse olen aamu-unista sorttia enkä viikonloppuna koskaan herää ennen puoltapäivää. 

Ei meidän sukupolven ole tarvinnut enää herätä aamulypsylle ennen kuutta. Yöllä hereillä olemisesta saatiin myös aina huutoriidat aikaiseksi. Miksi se yöllä valvominen on niin paha juttu vanhoille ihmisille?

Jos ihminen herää puolelta päivin, kyseessä on työtön, masentunut jne laiska ihminen, mikä näistä vai kaikki olet?

Olen näitä kaikkia ja silti herään aikaisin, ilman kelloa.

En tiennyt että tämä oli ketju, johon kuuluu oksentaa kaikki traumansa.

Ikin tulossa kertomaan joka-aamuisesta pahasta puurosta, mutta jatkakaa.

Tuli tosta ruuasta mieleen meidän isä, joka laittoi meille ruuaksi uunimakkara, johon tehtiin viillot ja väleihin juustoa. Sitten isä opetteli tekemään pizzaa ja tän jälkeen meillä oli joka vkl tonnikalapizzaa. Muuten yleensä äiti teki ruuat. Isä kuoli jo kauan sitten, mutta vieläkin lämmöllä muistelen isän tekemää pizzaa

Lapsuuden kurja juttu: jos erehdyit sanomaan jotain vanhempien mielestä väärää asiaa niin suuhun tungettiin valkopippuria. Ja niellä piti, vaihtoehtoja ei ollut