Mitä ankeita juttuja/rutiineja teillä oli lapsuuden kodissa mitä et ikinä toteuttaisi nyt?

Vierailija kirjoitti:

Se että koko koti on pakko siivota lattiasta kattoon asti todella tarkkaan ennen joulua ja kaikki ruoat on pakko tehdä alusta alkaen itse. Kyllä se joulu tulee ilman, että joka ikinen nurkka ja kaappi on putsattu läpikotaisin ja että niitä ruokia on tehty valtavasti kaikenlaisia ruokia mistä osa jää aina kuitenkin syömättä koska kukaan ei niistä oikeasti tykkää mutta jotka on pakko tehdä koska ne kuuluvat jouluun. Ja että niitä ruokia voi oikeasti ostaa eineksinä. Lapsuudenkodissa äidin oli pakko tehdä kaikki itse alusta asti eikä hän suostunut ottamaan apua vastaan mutta sitten hän valitti kuinka hirvittävä työ siinä on eikä kukaan auta. Oikeasti hän selvästi nautti siitä marttyyrin osasta että kuinka hän yksin uhrautuu perheen puolesta vaikka me isä ja lapset yritimme kyllä auttaa ja sanoimme, että ihan hyvä joulu tulee ilman ihan hirveää suorittamista.

Jos aiot viettää joulusi vaatekaapissa, siivoa se. Muussa tapauksessa jätä väliin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Syömään pakottaminen. Äitini oli sitä mieltä, että vaikkei olisi nälkäkään, niin silti piti syödä.

Meillä piti lautanen aina syödä tyhjäksi, koska Etiopian lapset näkee nälkää. En koskaan tajunnut, miten se mun syöminen tai syömättömyys oikeasti pystyy vaikuttamaan Afrikkaan saakka.

Sama vaatimus ja sama perustelu sille. Kerran sanoin että Etiopian lapset saa mielellään tulla hakemaan sen ruoan siitä jos se niitä kerran niin houkuttaa. Tukkapölly, ja sen jälkeen nieleskeltiinkin paitsi sitä pahaa ruokaa, samalla myös kyyneleitä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Bazooka kirjoitti:

Kasvoin hiihtoperheessä. Kaikki harrasti hiihtoa. Äitiä lukuunottamataa kaikki myös kilpaili.

Jouduin kilpailemaan parin viikon välein. Treeniä olis 6 iltana viikosta, noin tunnin lenkki. Kilpailut  jännitti ja pelotti ihan helvetisti. Treenaaminen oli tylsää. Elämä pyöri liikaa urheilun äärellä.

Isäni pilkkasi minua laihuudestani, ja piti minua syyllisenä siihen. Ei tullut mieleen, että jatkuva treeni  sai laihtumaan?

Salitreeniä ei tehty, Siitä olisi ollut jotain hyötyäkin, kun kropassa olisi lihaksia.

Sanoin lopulta 16-vuotiaana, etten halua enää kilpahiihtää. Pelotti ihan helvetisti sanoa asia ääreen. 

Kun luin tämän viestin niin se on kuin omasta kynästä. Itsekin olin vasta 5-6 v, kun piti jo osata hiihtää hyvin ja lujaa. Isäni sai päähänsä, että minun täytyy aloittaa hiihtäminen ja kilpailla myös. Isäni oli itse hiihtänyt ja kilpaillut jonkin verran lapsena ja nuorena. Tosin hänen tapauksessaan perhe ei ollut mukana siinä ja rahaa vähän. Näin ehkä tarkoitti hyvää, että minä ainakin saan harrastaa. Tosin vain sitä mitä hän halusi.

Huh näitä hiihtojuttuja. Ala-asteella oli luokalla hiljainen tyttö jolla oli ilmeisesti vähän samanlaista. Kerran hiihtoloman jälkeisenä ensimmäisenä koulupäivänä opettaja kysyi kaikilta kuinka paljon olivat sen aikana hiihtäneet, kun sen loman nimi kerran oli hiihtoloma ja sitä rataa. Monet eivät olleet hiihtäneet ollenkaan, itse olin hiihtänyt ehkä muutaman kilometrin, mutta tämä tyttö sanoi muistaakseni 70 kilometriä.

Tajusin jo silloin lapsena, joka ei vielä ymmärtänyt asioista ihan hirveästi, että tämä ei varmaankaan tapahtunut vapaaehtoisesti. Sillä tytöllä oli aina vähän sellainen alistunut ja iloton olemus muutenkin.

Ja se tyttö ei edes ollut mitenkään hyvä siinä hiihdossa. Ei pärjännyt esimerkiksi kunnan koulujen välisissä hiihtokisoissa mitenkään erityisen hyvin, saati että olisi saanut nimeä jotenkin "oikeana" kilpaurheilijana.

Olen tuo lainaamasi viestin kirjoittanut. Tuo viesti siis missä kerroin isäni keksineen hiihdon minulle harrastukseksi. Kysyisin vielä millä vuosikymmenellä olit alakoulussa. Itse olin 2000-luvulla. Mietin vaan kun kirjoitit koulujen välisistä kisoista. Itsekin olen niihin osallistunut vielä 2000-luvullakin. Varmaan vaihteli paljon mitä missäkin kunnassa järjestettiin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyläilyt jossain hienojen kaveripariskuntien luona, kenellä ei ollut omia lapsia. Ja siellä piti koko illanvietto istua nätisti pöydässä hienot vaatteet päällä, kuunnella aikuisten juttuja eikä saanut itse sanoa mitään. 

Sama kokemus, eikä auttanut kitistä. Ei ollut puhelimia eikä edes värikyniä viihdykkeenä.

Me käytiin joillain vanhoilla lapsettomilla sukulaistädellä. Niissäkin piti vain istua joku kukkahame päällä ja kuunnella hiljaa, kun aikuiset puhui. Yritän omia lapsia viedä vähän rennompiin kyläpaikkoihin.

Vierailija kirjoitti:

Puhumattomuus ja salailu, joka jatkuu edelleen. Passiivisagressiivisuus ja kireä ilmapiiri. Tunne siitä että oli itse tehnyt jotain väärää, vaikka kyse oikeasti jostain muusta mistä ei puhuttu. Itse yritän nyt aikuisena puhua kaikesta mieltä painavasta, vaikka miehelle se on välillä vaikeaa.

Juuri tämä. Ne tilanteet, joissa tunnelma menee jotenkin kireäksi ja on epätietoisuudessa siitä onko se omaa syytä. Ei siksi että olisi tahallaan tehnyt jotain väärää, vaan koska pelkää tehneensä niin vahingossa, koska on lapsi joka ei nyt vaan tiedä ja ymmärrä vielä kaikkea. Ja todellisuudessa kyse on jostain ihan muusta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Bazooka kirjoitti:

Kasvoin hiihtoperheessä. Kaikki harrasti hiihtoa. Äitiä lukuunottamataa kaikki myös kilpaili.

Jouduin kilpailemaan parin viikon välein. Treeniä olis 6 iltana viikosta, noin tunnin lenkki. Kilpailut  jännitti ja pelotti ihan helvetisti. Treenaaminen oli tylsää. Elämä pyöri liikaa urheilun äärellä.

Isäni pilkkasi minua laihuudestani, ja piti minua syyllisenä siihen. Ei tullut mieleen, että jatkuva treeni  sai laihtumaan?

Salitreeniä ei tehty, Siitä olisi ollut jotain hyötyäkin, kun kropassa olisi lihaksia.

Sanoin lopulta 16-vuotiaana, etten halua enää kilpahiihtää. Pelotti ihan helvetisti sanoa asia ääreen. 

Kun luin tämän viestin niin se on kuin omasta kynästä. Itsekin olin vasta 5-6 v, kun piti jo osata hiihtää hyvin ja lujaa. Isäni sai päähänsä, että minun täytyy aloittaa hiihtäminen ja kilpailla myös. Isäni oli itse hiihtänyt ja kilpaillut jonkin verran lapsena ja nuorena. Tosin hänen tapauksessaan perhe ei ollut mukana siinä ja rahaa vähän. Näin ehkä tarkoitti hyvää, että minä ainakin saan harrastaa. Tosin vain sitä mitä hän halusi.

Huh näitä hiihtojuttuja. Ala-asteella oli luokalla hiljainen tyttö jolla oli ilmeisesti vähän samanlaista. Kerran hiihtoloman jälkeisenä ensimmäisenä koulupäivänä opettaja kysyi kaikilta kuinka paljon olivat sen aikana hiihtäneet, kun sen loman nimi kerran oli hiihtoloma ja sitä rataa. Monet eivät olleet hiihtäneet ollenkaan, itse olin hiihtänyt ehkä muutaman kilometrin, mutta tämä tyttö sanoi muistaakseni 70 kilometriä.

Tajusin jo silloin lapsena, joka ei vielä ymmärtänyt asioista ihan hirveästi, että tämä ei varmaankaan tapahtunut vapaaehtoisesti. Sillä tytöllä oli aina vähän sellainen alistunut ja iloton olemus muutenkin.

Ja se tyttö ei edes ollut mitenkään hyvä siinä hiihdossa. Ei pärjännyt esimerkiksi kunnan koulujen välisissä hiihtokisoissa mitenkään erityisen hyvin, saati että olisi saanut nimeä jotenkin "oikeana" kilpaurheilijana.

Olen tuo lainaamasi viestin kirjoittanut. Tuo viesti siis missä kerroin isäni keksineen hiihdon minulle harrastukseksi. Kysyisin vielä millä vuosikymmenellä olit alakoulussa. Itse olin 2000-luvulla. Mietin vaan kun kirjoitit koulujen välisistä kisoista. Itsekin olen niihin osallistunut vielä 2000-luvullakin. Varmaan vaihteli paljon mitä missäkin kunnassa järjestettiin.

M-79, eli 1986-1992, ja tämä tapaus oli ehkä jossain puolivälin tienoilla.

Vierailija kirjoitti:

Vanhemmat olivat todella säästäväisiä ja jostain syystä äiti oli todella säästäväinen mitä tuli minun vaatteisiini. Kun minulle hankittiin uusia vaatteita, niin yritettiin aina löytää mahdollisimmat halpoja vaatteita, mieluiten kirpputorilta. Itselleen ja isälle hän kyllä osti vaatteita uusina, mutta minulle hän osti vaatteet kirpputorilta aina kun oli vain suinkin mahdollista. Mieluiten hän otti vastaan sukulaislasten vanhoja vaatteita ja jos minulle ei kirpputorilta löytynyt käytettyjä kenkiä, niin hän osti minulle kaupasta halvimmat mahdolliset kengät vaikka ne sitten olisivatkin olleet huonot jalassa tai hajonneet pian. Minua pilkattiin usein huonoista vaatteistani ja kun kerroin siitä kotona, niin se ei tuntunut haittaavan vanhempia lainkaan. Itse en saanut itselleni vaatteita valita kuin vasta lähempänä aikuisikää, sitä ennen äiti oli ne aina minulle valinnut ja hän myös määräsi, että miten minun on pukeuduttava vaikka olisin ollut itse eri mieltä. En tiedä, että mistä tämä johtui, mutta ainakin sen opin, että minun mielipiteelläni ei ole merkitystä tai että en ole ansainnut niin hyvää kuin muut. Eli että voin hyvin olla huonommissa vaatteissa kuin muut vaikka olisin sen takia hylkiö mikä olin lapsena koska monet muut lapset eivät halunneet olla kaverini siksi, että minulla ei ollut niin hienoja vaatteita kuin muilla eikä muutenkaan yhtä hienoja tavaroita kuin heillä. En siis koskaan saanut mitään sellaisia muotileluja tai muitakaan muotitavaroita, joita muilla oli ja joita minäkin olisin halunnut. Rahaa kyllä oli, mutta ne menivät usein vanhempien huvituksiin.

Minä puen lapset kirpparivaatteisiin (niin myös itseni). Tienaan hyvin mutta nykymaailmassa tuntuu todella tyhmältä maksaa paidasta 45e. Toisaalta lapsellani (8v) on 300e ns omaa rahaa jonka saa käyttää mihinkä vaan (ostaa leluja välillä, isänsä antaa "venemestarin" hommasta 50e/kk). Me ei käydä koskaan ulkomailla, halutaan tukea suomalaisia ja ei haluta lentää.

Vierailija kirjoitti:

Mykkäkoulut: jos käyttäydyin äidin mielestä huonosti, hän saattoi olla päiväkausia puhumatta minulle, mikä vertautuu mielestäni henkiseen väkivaltaan ja loi turvattomuuden tunnetta. Muistan todella epäreiluja tilanteita, jolloin käytökseni oli reaktio epämiellyttävästä tilanteesta, mutta koskaan ei myöskään yritetty kysyä tai sanottaa sitä, mikä minua vaivasi tai mistä käytökseni johtui. Epäreilua lasta kohtaan, että kaikki tulkitaan vaan tahallisena huonona käytöksenä ja sitten vielä osoitetaan mieltä aikuisena ihmisenä lapselle todella lapsellisesti, vaikka pitäisi olla lapsen tuki ja turva. En koskaan pitäisi mykkäkoulua lapselleni. Jos lapseni käyttäytyvät huonosti, niin kysyn heti alkuun, että mikä tällä on ja miksi käyttäytyy tietyllä tavalla eli yritän ymmärtää syyn. Se ei kuitenkaan tarkoita, että hyväksyisin huonoa käytöstä, koska olen suhteellisen tiukka. Lapsen henkiset ja fyysiset tunnetilat on kuitenkin mielestäni reilua huomioida ja tiedostaa.

Sama, sama, sama. Kaikki voisi olla sanasta sanaan itse kirjoittamaani, mukaan lukien tuo kuvaus siitä miten kasvattaa omia lapsiaan.

Haukkuminen ja nälviminen oli jo riittävän paha, mutta oleminen kuin omaa lasta ei yhtäkkiä muka olisi olemassakaan oli vielä moninkertaisesti pahempaa. Aina pitää voida puhua ja aina pitää voida sanoa miltä itsestä tuntuu.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Bazooka kirjoitti:

Kasvoin hiihtoperheessä. Kaikki harrasti hiihtoa. Äitiä lukuunottamataa kaikki myös kilpaili.

Jouduin kilpailemaan parin viikon välein. Treeniä olis 6 iltana viikosta, noin tunnin lenkki. Kilpailut  jännitti ja pelotti ihan helvetisti. Treenaaminen oli tylsää. Elämä pyöri liikaa urheilun äärellä.

Isäni pilkkasi minua laihuudestani, ja piti minua syyllisenä siihen. Ei tullut mieleen, että jatkuva treeni  sai laihtumaan?

Salitreeniä ei tehty, Siitä olisi ollut jotain hyötyäkin, kun kropassa olisi lihaksia.

Sanoin lopulta 16-vuotiaana, etten halua enää kilpahiihtää. Pelotti ihan helvetisti sanoa asia ääreen. 

Kun luin tämän viestin niin se on kuin omasta kynästä. Itsekin olin vasta 5-6 v, kun piti jo osata hiihtää hyvin ja lujaa. Isäni sai päähänsä, että minun täytyy aloittaa hiihtäminen ja kilpailla myös. Isäni oli itse hiihtänyt ja kilpaillut jonkin verran lapsena ja nuorena. Tosin hänen tapauksessaan perhe ei ollut mukana siinä ja rahaa vähän. Näin ehkä tarkoitti hyvää, että minä ainakin saan harrastaa. Tosin vain sitä mitä hän halusi.

Huh näitä hiihtojuttuja. Ala-asteella oli luokalla hiljainen tyttö jolla oli ilmeisesti vähän samanlaista. Kerran hiihtoloman jälkeisenä ensimmäisenä koulupäivänä opettaja kysyi kaikilta kuinka paljon olivat sen aikana hiihtäneet, kun sen loman nimi kerran oli hiihtoloma ja sitä rataa. Monet eivät olleet hiihtäneet ollenkaan, itse olin hiihtänyt ehkä muutaman kilometrin, mutta tämä tyttö sanoi muistaakseni 70 kilometriä.

Tajusin jo silloin lapsena, joka ei vielä ymmärtänyt asioista ihan hirveästi, että tämä ei varmaankaan tapahtunut vapaaehtoisesti. Sillä tytöllä oli aina vähän sellainen alistunut ja iloton olemus muutenkin.

Ja se tyttö ei edes ollut mitenkään hyvä siinä hiihdossa. Ei pärjännyt esimerkiksi kunnan koulujen välisissä hiihtokisoissa mitenkään erityisen hyvin, saati että olisi saanut nimeä jotenkin "oikeana" kilpaurheilijana.

Eihän 70 km viikon aikana ole mitenkään erityisen paljon, jos ollaan oltu esimerkiksi Lapissa hiihtämässä. Meillä taisi aikoinaan tulla Lapin matkalla 10-vuotiaalle ainakin 150 km viikon aikana. Ja jokainen kilometri oli täysin vapaaehtoisesti hiihdetty.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Bazooka kirjoitti:

Kasvoin hiihtoperheessä. Kaikki harrasti hiihtoa. Äitiä lukuunottamataa kaikki myös kilpaili.

Jouduin kilpailemaan parin viikon välein. Treeniä olis 6 iltana viikosta, noin tunnin lenkki. Kilpailut  jännitti ja pelotti ihan helvetisti. Treenaaminen oli tylsää. Elämä pyöri liikaa urheilun äärellä.

Isäni pilkkasi minua laihuudestani, ja piti minua syyllisenä siihen. Ei tullut mieleen, että jatkuva treeni  sai laihtumaan?

Salitreeniä ei tehty, Siitä olisi ollut jotain hyötyäkin, kun kropassa olisi lihaksia.

Sanoin lopulta 16-vuotiaana, etten halua enää kilpahiihtää. Pelotti ihan helvetisti sanoa asia ääreen. 

Kun luin tämän viestin niin se on kuin omasta kynästä. Itsekin olin vasta 5-6 v, kun piti jo osata hiihtää hyvin ja lujaa. Isäni sai päähänsä, että minun täytyy aloittaa hiihtäminen ja kilpailla myös. Isäni oli itse hiihtänyt ja kilpaillut jonkin verran lapsena ja nuorena. Tosin hänen tapauksessaan perhe ei ollut mukana siinä ja rahaa vähän. Näin ehkä tarkoitti hyvää, että minä ainakin saan harrastaa. Tosin vain sitä mitä hän halusi.

Huh näitä hiihtojuttuja. Ala-asteella oli luokalla hiljainen tyttö jolla oli ilmeisesti vähän samanlaista. Kerran hiihtoloman jälkeisenä ensimmäisenä koulupäivänä opettaja kysyi kaikilta kuinka paljon olivat sen aikana hiihtäneet, kun sen loman nimi kerran oli hiihtoloma ja sitä rataa. Monet eivät olleet hiihtäneet ollenkaan, itse olin hiihtänyt ehkä muutaman kilometrin, mutta tämä tyttö sanoi muistaakseni 70 kilometriä.

Tajusin jo silloin lapsena, joka ei vielä ymmärtänyt asioista ihan hirveästi, että tämä ei varmaankaan tapahtunut vapaaehtoisesti. Sillä tytöllä oli aina vähän sellainen alistunut ja iloton olemus muutenkin.

Ja se tyttö ei edes ollut mitenkään hyvä siinä hiihdossa. Ei pärjännyt esimerkiksi kunnan koulujen välisissä hiihtokisoissa mitenkään erityisen hyvin, saati että olisi saanut nimeä jotenkin "oikeana" kilpaurheilijana.

Eihän 70 km viikon aikana ole mitenkään erityisen paljon, jos ollaan oltu esimerkiksi Lapissa hiihtämässä. Meillä taisi aikoinaan tulla Lapin matkalla 10-vuotiaalle ainakin 150 km viikon aikana. Ja jokainen kilometri oli täysin vapaaehtoisesti hiihdetty.

Joo siis en maininnut, että siitä aiheutui sitten jatkokysymys, että missä hiihdit, ja se ei ollut missään Lapissa vaan ihan tämän tytön kodin lähimetsissä Pohjois-Karjalan maaseudulla.

t. 1401

Töitä piti tehdä. Aina. Paljon. Sekä palkkatöissä että vapaa-ajalla eli mökillä. Mökki ei tosiaan ollut mikään rentoutumispaikka, jos ei muuta keksitty, niin siirreltiin kiviä. Ulkona piti olla aamuisin viim klo 9, ettei naapurit vain luule, että meidän tontilla laiskotellaan. Viileä kesäpäivä = hyvä työilma.

Samalla ideologialla meni hiihtäminen eli nuoruudesta lähtien piti hiihtää pitkiä lenkkejä. Haluttiin näyttää, että ollaan ahkeria ihmisiä.

Ja se ruoanlaitto!! Meillä tehtiin hyvää ruokaa, mutta leipää lukuunottamatta kaikki tehtiin itse alusta alkaen. Muistan vieläkin yo-juhlani ja sen, kuinka äitini raivoitkihuusi edellisenä iltana, kun voileipäkakun koristelu ei onnistunut täydellisesti.

Minä nyt aikuisena; en mökkeile, olen viimeksi hiihtänyt 16-vuotiaana, ruoanlaitosta en pidä ja juhliin ulkoistan kaiken. Enkä todellakaan ole kiinnostunut, mitä naapurit meistä ajattelevat.

Vierailija kirjoitti:

Anteeksiantamisen väkinäinen pakottaminen.

Taatusti aitoa?

NO TÄMÄ. Sillähän se näsäviisas 13-vuotias oppii ihmissuhdetaitoja että päätä pidempi isä vääntää kättä selän taakse poliisiotteella ja raahaa omaan huoneeseen jossa "nyt saa poika opetella pyytämään anteeksi". Eli teeskentelemään että on muka pahoillaan siitä mitä äsken sanoi. Samalla kun sisimmässä sydämessään päinvastoin lähinnä haaveilee siitä että uskaltaisi sanoa sen vielä toisen kerran.

Vierailija kirjoitti:

Luettuani tämän ketjun jäin taas kerran ihmettelemään:

Me suomalaiset olemme maailman onnellisin kansa😳

Se lisää nykyään onnellisuuden kokonaismäärää Suomessa huomattavasti verrattuna aiempaan, että tämän kaltainen ketju käsittelee nimenomaan sellaisia asioita joita "et ikinä toteuttaisi nyt".

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Anteeksiantamisen väkinäinen pakottaminen.

Taatusti aitoa?

NO TÄMÄ. Sillähän se näsäviisas 13-vuotias oppii ihmissuhdetaitoja että päätä pidempi isä vääntää kättä selän taakse poliisiotteella ja raahaa omaan huoneeseen jossa "nyt saa poika opetella pyytämään anteeksi". Eli teeskentelemään että on muka pahoillaan siitä mitä äsken sanoi. Samalla kun sisimmässä sydämessään päinvastoin lähinnä haaveilee siitä että uskaltaisi sanoa sen vielä toisen kerran.

Piti aikuisena opetella pyytämään oikeasti anteeksi koska juuri tuon takia tuntu niin hiton vaikealta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Anteeksiantamisen väkinäinen pakottaminen.

Taatusti aitoa?

NO TÄMÄ. Sillähän se näsäviisas 13-vuotias oppii ihmissuhdetaitoja että päätä pidempi isä vääntää kättä selän taakse poliisiotteella ja raahaa omaan huoneeseen jossa "nyt saa poika opetella pyytämään anteeksi". Eli teeskentelemään että on muka pahoillaan siitä mitä äsken sanoi. Samalla kun sisimmässä sydämessään päinvastoin lähinnä haaveilee siitä että uskaltaisi sanoa sen vielä toisen kerran.

Piti aikuisena opetella pyytämään oikeasti anteeksi koska juuri tuon takia tuntu niin hiton vaikealta.

Sama juttu.

Älyttömintä tässä kasvatuksen osassa oli se, että kun ne hormonihöyryt oli vähän haihtuneet, oma huono käytös alkoi toisinaan kaduttaa ihan oikeasti, mutta siitä ei ikään kuin saanut annetuksi itselleen lupaa oppia mitään, koska se olisi tuntunut nöyrtymiseltä tämän epäoikeudenmukaisen kurinpalautuksen edessä.

Minulle tuli myös mieleen, että meilläkin isä piti mykkäkoulua viikkojen ajan. Ensimmäiset kerrat, kun olin alakoulun ekalla luokalla. Tämä sen vuoksi, kun en tehnyt urheillessa yhtä asiaa niin kuin hän halusi. Meillä oli vielä tuolloin eräs ns sijoituslapsi (oli meillä lomilla) ja hän todisti sitä kaikkea. Häpesin isäni käytöstä ja surin sitä kaikkea. Muistan kuinka katsoin ikkunasta, koska isä tulee sisälle ja pakenin samalla toisesta ovesta ulos. Aina, kun minua toruttiin jostain niin istuin pyödässä pää painuksissa ja yritin esim syödä välipalaa koulun jälkeen isän huutaessa ja tuijottaessa minua pöydän takaa. Myöhemmin äitini piti myös mykkäkoulua. Olin kiusattu nuori ja koulussa juuri kukaan ei puhunut minulle. Se satutti paljon, kun sain kotonakin olla kuin ilmaa ja ei vastattu kysymyksiin. Jäin kiusaamisen kanssa myös yksin.

Tunteista ei puhuttu juuri koskaan. Piti vaan olla reipas ja rohkea lapsi. Isäni joskus äidille valitti, kun olin alakoulussa tai vieläkin nuorempi, että "sinä olet tehnyt hänestä tuollaisen". Tarkoitti siis minua ja sitä millainen olin. En tiennyt tarkalleen mitä hän ajoi takaa, mutta sävystä huomasi, että jotain ikävää. Ehkä kyseessä taas se, että olin liian ujo tai vähän arempi yms. Isällä oli tapana myös kytätä kenen kanssa leikin. Oli sitten minun syyni jos oli vaan muutama kaveri, kun leikin vaan parin kanssa. Todellisuudessa muut eivät halunneet seuraani.

Ulkoilusta tuli vielä mieleen se, että lapsena olin melkein aina ulkona. Monesti ihan mielelläni, mutta myös isäni takia. Hän kyttäsi sisällä oloa ja varsinkin kesäisin piti suoraan aamupalalta kiirehtiä ulos. Minun piti myös meidän "lomalapset" (ns sijaislapsi) paimentaa ulos. Muutaman kerran emme ehtineet ja syy oli tietysti minun. Niistä lapsista tulikin sitten riesa minulle. Monet kivoja, mutta olin monesti vanhin ja vastuussa heistä. Piti kertoa talon säännöt, ulkoilla heidän kanssaan ja olivat aina paikalla. Seuraksi kuulemma minulle myös heidät otettiin, mutta jos jokainen kesä meni melkein heidän kanssaan niin jäi monet omat kivat jutut tekemättä. Samalla ne vähät kaverini eivät halunneet tulla meille, kun niitä lapsia oli joten etäännyin aina heistä kesän aikana ja jäin ulos luokkani jutuista. Isäni oli myöhemmin halunnut ottaa jopa ns vakituisen sijaislapsen. Riitojen ja huudon keskelle. Voin vaan kuvitella kuinka minä olisin "hoitanut" sen lapsen ja ollut vastuussa hänestä. Olin itse kiusattu ja hyvin yksinäinen. Ei ollut omatkaan asiat kunnossa.

Vanhemmat teki ahkeraan töitä ja illat oli hiljaisia kun olivat väsyneitä. Ei liikuttu paljon kuin tarpeelliset ja muutaman kerran vuodessa käytiin vanhempien sisaruksilla kylässä jossa ei ollut ikäisiäni, piti vaan istua ja kuunnella. Kesälomalla hoidettiin kotia ja pihaa.

Vierailija kirjoitti:

Säännöllisesti saatiin koivuniemenherrasta.

Koivuniemen herran sai itse käydä valitsemassa takapihan puista. Lehdetön koivunoksa saa sellaiset punaiset rannut pyllyyn että sinä iltana ei enää tehnyt mieli istua ilman tyynyä. Sitten se herra oli aina vielä jonkun aikaa kunniapaikalla eteisessä, puhelinpöydän ja kirjahyllyn väliseen rakoon tökättynä, muistutuksena siitä mitä lapselle tapahtuu jos tekee pahaa.

Ja kun siitä jääneistä kurjista muistoista on puhunut aikuisena niin "kyllä lapsilla pitää olla kuri ja rajat, koeta ymmärtää". No omien vanhempien puolustukseksi sanottakoon sentään, että kyseessä ei ollut seuraus mistään kiukuttelusta tai vastaan sanomisesta, vaan aina jostain todella poikkeuksellisen suuruusluokan hölmöilystä, sellaisesta josta omillekin lapsille napsahtaa ihan kunnon rangaistus jos vastaavaa tekevät. Mutta omat lapset saavat sen ilman nöyryyttävää ja täysin turhaa kajoamista lapsen fyysiseen koskemattomuuteen ja turvallisuuden tunteeseen.

Joulukirkossa istun ihan mielelläni, se perinne jöi. Mutta sen sijaan jouluaaton perinteisen känniörvellyksen ja siihen kuuluneet perinnetappelut jätin suosiolla lapsuuteen. Ai niin, perinne pitkäripaisessa vierailuta aaton aattona ei jäänyt elämään sekään. Alkoholiton joulu alkoholistien lapselle on juhlaa.

Pakkokyläilyt isovanhemmilla kerran kuussa sunnuntaisin, vaikka asuivat lähellä. Muuten ei koskaan nähty.

Ei saanut nauraa eikä riehua, piti istua nätisti sohvalla se koko hemmetin pitkä iltapäivä ja alkuilta. Aina sama ruoka, sitten isoisä tarjosi jälkkäriksi vuosia kaapissa olleita, harmaantuneita suklaapatukoita.

Mietin miksei ollut mitään spontaania ajanviettoa yhdessä, esim. että olisi voinut mennä sinne koulun jälkeen tai yökylään. Aina vaan tuo sunnuntailounas.

Lauantait siivottiin raivolla. Ruokapöydässä ei saanut nauraa tai lensi pois.