Mitä ankeita juttuja/rutiineja teillä oli lapsuuden kodissa mitä et ikinä toteuttaisi nyt?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vaikka ruumillista kuritust.a ei tullut kovin usein, oli se kuitenkin arkisessa puheessa usein esillä tyyliin "nyt tottelet vai haetaanko remmi", ja tämä oli aika ankeaa. Erityisesti isompana esiteini tyttönä, kun olisi omaa tahtoa ja mielipidettä varmasti ollut, ja muuten kohdeltiin jo kuin isoa, niin silti milloin mistäkin asiasta sai kuulla, että tai muuten tulee remmiä. Ja ei ollut kuitenkaan tyhjä uhkaus vaan kyllä se vyö oikeasti haettiin, jos ei totellut.

Muistan, että meillä toisinaan sanottiin, että kohta saat selkääsi, mutta se oli vain sellainen sanonta, ei koskaan oikeasti kuritettu. Siksi en itse kokenut tuota mitenkään ankeana. Sulla varmaan eri juttu, jos joskus kuritettiinkin. Vai miten se käytännössä meni?

”Teet tai itket ja teet” toteutettiin kyllä ihan käytännön tasolla.

Olen vähän sitä mieltä että lasten tulisi edelleenkin tehdä niin kuin vanhemmat sanoo. 

Sellainen muisto lapsuudesta, ettei syöty koskaan kalaa. Se taisi olla kallista.

Joulukinkku oli lihatiskiltä ostettua kinkkuleikettä. Sokeroidut kaakaot, joita kaikki muut joivat, taisivat olla liian kalliita.

Jouluna ja uutenavuotena saatiin kaupan vihreitä omenoita.

Äiti teki kaiken ruoan alusta alkaen, siksi oli varmaan niin hermona ja siksi lapset tuntuivat ahneilta ja laiskoilta.

Vaatteita saatiin yleensä vain silloin, kun tuli lapsilisät (2x vuodessa). Sitten kun itse alkoi tienata, voi miten rikkaaksi tunsi itsensä.

Lapsuutta leimasi vanhempien välinpitämättömyys. Elämänohjeita ei sieltä ole juurikaan tullut.

Vierailija kirjoitti:

Pakko syödä perunaa: peruna o.n! oikeaa ruokaa.... no syökää itte perunanne! Ehkä paras esimerkki: Tein lasagnea ja vanhempani tulivat syömään - kysyivät ”Etkö ole keittänyt perunoita?”.... lasangen kanssa???? Juu en ole!!!

Sama juttu. Perunaa oli oltava tarjolla joka aterialla. Joskus kun ehdotin, että kastikkeen kanssa voisi lisukkeena olla makaronia eikä perunaa, äiti teki kastikkeen, keitti perunat ja keitti sitten vielä makaronia lisäksi pienen kulhollisen. Sitä sai siitä sitten ottaa oikean ruoan oheen maisteltavaksi.

Äidillä ja isällä oli hyvin negatiivinen suhtautuminen kirjoihin ja lukemiseen. Aina jos näkivät minut jossain kirja kädessä, niin komensivat ulos raittiiseen ilmaan leikkimään tai tekemään jotain hyödyllistä. Lukeminen edusti laiskuutta ja mukavuudenhaluisuutta, jotka molemmat tietysti oli syntiä.

Siitä huolimatta koulussa piti menestyä ja ylioppilaaksi pääsemisen jälkeen opintoihin piti panostaa kunnolla. Eivät ilmeisesti koskaan nähneet mitään ristiriitaa näiden kahden asenteen välillä.

Kyllä on taas kammottava ketju, ei pysty montaa sivua lukemaan. 

Kyllä sitä itsellä olikin onnellinen lapsuus kun ei vanhemmat tuputtaneet mitään pakolla, toki oli omasta mielestäkin perunaa liikaa ruokana kun sitä kasvoi omalla pellolla, tosin en tykkää kyllä riisistä ja makaroonistakaan joten omatkin lapset nyt sitten valittaa että aina perunaa... 

Kotitöitä oli todella vähän ja nekin vähät aina silti tympi, mutta se nyt kuuluu elämään, kyllä yhtälailla vanhempia tympii kaikki mitä on pakko tehdä. Äitini inhoaa ruuanlaittoa ja siivoamista, ja niin minäkin, mutta ne on vaan pakko jotenkin hoitaa. Äitini kertoi että myös hänen äitinsä inhosi siivoamista ja ruuanlaittoa, mutta koko ikänsä sitä joutui tekemään kun oli 10 lastakin. Mutta nuokin asiat on sellaisia että kun ei niistä tykätä niin ei pakolla tehdä yli, vaan ihan ne pakolliset. Jos on ihan siistiä niin ei tehdä suursiivouksia, ja jos pärjätään jonain päivänä niin ettei tehdä töiden ja koulun jälkeen enää lämmintä ruokaa niin sitten ei tehdä. Kohtuus ja järki kaikessa.

Vierailija kirjoitti:

Molempien vanhempien pakkomielle painoon. Lapsuudenkodissani syötiin hyvin sekalaista ruokaa, eli välillä oli herkkujakin, mutta jokaisen suupalan kohdalla oli pakko paasata siitä, miten ei saa syödä liikaa, miten lihottavaa ruoka oli ja niin edelleen. Isä tekee edelleen tätä silloin harvoin, kun käyn kylässä: hän tarjoilee usean ruokalajin aterian jälkiruokineen ja drinkkeineen, ja koko ruokailun ajan puhuu siitä, kuinka lihottavaa ruoka on.

Vanhemmillani oli myös tapana kommentoida toistensa, meidän lasten ja jopa tuntemattomien ihmisten painoa. Sukukokousten jälkeen he kävivät yksi kerrallaan vieraat läpi, kuka oli tällä kertaa lihonut ja kuka laihtunut. 

Olen 27-vuotias, enkä ole tähän ikään mennessä kommentoinut kenenkään painoa, varsinkaan päin naamaa, ei tulisi mieleenkään. Ja jos syön jotain energiarikasta ruokaa, keskityn ruoan makuun ja ruokailukokemukseen enkä ajattele kaloreita syödessäni. Seuraavia ruokailuja suunnitellessa saatan ajatellakin, mutta en silloin syödessäni. 

Äidilläni oli tapana kommentoida painoani hyvinkin julmasti. Kommentit alkoivat jo silloin, kun valokuvien perusteella olin vielä täysin normaalin kokoinen. Äiti rupesi tökkimään vatsaani tai reisiäni etusormellaan ilmaan mitään varoitusta ja ihan kaikenlaisissa tilanteissa. Se kailotti sitten kaikille, että voi kauheeta, katsokaa nyt tätä lasta, tälle pitäisi kyllä tehdä jotain. Ruokapöydässä odotin aina itku kurkussa, koska se sanoo jotain. Usein sanoi silloin, kun olin ottamassa lisää ruokaa. Kommentit oli tyyliin jätä nyt hyvänen aika muillekin jotain tai sä kyllä kuolet hotkimiseen jos tota menoa jatkat. Usein itkin ruokapöydässä häpeissäni ja muut olivat kuin mitään outoa ei olisi tapahtunut. Todella usein lusikoin jo lautaselleni ottaman ruoan takaisin kattiloihin ja vuokiin.

Erityisesti juhlatilanteissa (joulut, pääsiäiset, synttärit, sukujuhlat jne) äidillä oli tapana kiinnittää kaikkien huomio siihen, miten lihava olen ja miten paljon syön. Äiti ei koskaan neuvonut, millä tavalla painon saisi pidettyä kurissa, eikä myöskään suostunut tekemään terveellisempiä ruokia, koska ei yhden läskin takia täydy muiden normaalien kärsiä.

Tämä kaikki siis alkoi jo, kun olin ala-asteella. Yläasteelle siirtyessäni olin jo reilusti ylipainoinen, ja kotoa pois muuton jälkeen meni kymmenisen vuotta, että sain syömishäiriöt kuriin. Ylipaino on edelleen hirvittävän arka ja traumaattinen asia, vaikka olenkin suurimmasta osasta päässyt eroon.

Vierailija kirjoitti:

Anti-Taistolainen kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Anti-Taistolainen kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ainainen kotona olo ja yleinen elämän harmaus. Elettiin köyhempää elämää kuin mitä tulotaso oli. Ei käyty juuri koskaan missään ja isän inho "amerikkalaista elämäntapaa" kohtaan tarkoitti sitä, ettei ollut videoita, pelikonsolia tai hittileluja. Sittemmin olen ottanut takaisin matkustamalla ja käymällä paljon tapahtumissa. Säilynyt on kunnioitus kotia kohtaan ja hyvällä tavalla vähään tyytyminen ja materian välttäminen.

Tämän tapainen inho "amerikkalaista elämäntapaa" kohtaan kumpuaa kyllä 100% kateudesta. Ei ole varaa hienosteluun eli istutaan kotona katkerana ja valitetaan kuinka "pinnallisia" muut ihmiset ovat.

Tämä johtaa helposti siihen että lapset tuntevat vielä aikuisiässäkin huonoa omatuntoa jos ostavat vähän kalliimman auton itselleen, vaikka siihen olisi varaa siis. Isoisäni oli tällainen enkä pidä sitä mitenkään hienona ominaisuutena ihmisessä.

Pelkkää vasemmistolaista kyynisyyttä, negativisuutta, katkeruutta ja kateutta. Ei kiitos.

Ei se kateudesta johtunut. Ennen vain tunnistettiin pinnallisuuden haitallisuus paremmin, eikä ihannoitu sitä kuten nykyisin. Toki monella oli taustalla vasemmistolainen ideologia, mutta ei kaikilla.

Minusta nykyinen kerskakulutus ei anna ihmisille tervettä arvopohjaa.

En ole ollenkaan samaa mieltä,  60-luvulla syntyneillä tuntuu usein olevan tämän tyyppinen "kaikki oli parempaa 70-luvulla" asenne. 

Se syy siihen miksi vanhemmat sukupolvet kauhistelevat tätä nykyajan "pinnallisuuden ihannointia" johtuu siitä että sodanjälkeisessä Suomessa elintaso on noussut hyvinkin nopeaan tahtiin - eikä sitä ehkä ymmärretä tästä näkökulmasta. Se että nykyään 90% skideistä pääsee jo ala-asteella ulkomaanmatkoille vaikka Espanjaan on vain positiivinen asia. 20 vuotta sitten ehkä 10-15% pääsivät. Universumi on kokoajan jatkuvassa muutoksessa, voi vaan mennä eteenpäin ei taaksepäin.

Muuten hyvä, mutta universumi ei tarvitse ihmistä mihinkään, vaan ilman meitä kaikki rullaa ihan omalla painollaan. Se että ihminen ylentää itsensä kutsumaan "kehitykseksi" ja "positiiviseksi muutokseksi" asiaa x, ei liikauta universumia mihinkään suuntaan. 

Eihän tässä väitetty että universumi tarvitsee ihmistä kehittyäkseen. Pikemminkin universumin muutos vain tapahtuu, ihmisestä riippumatta. Ihminen voi yrittää pullikoida universumin etenevässä liikkeessä, mutta turhaan, koska liike on väistämätöntä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mitä ihmeen perunavihaajia täällä on? Kuoriperunat ja ruskeakastike on aivan hyvää arkiruokaa. Pyhänä voi sitten vaikka jauhelihakastikkeen tai läskisoosin tekaista jos haluaa herkutella. Ei kuulu makaroonit tai riisi Suomalaiseen ruokavalioon, pizzoista puhumattakaan.

Tiesitkö, että Suomessa on syöty riisiä paljon aiemmin, kun perunasta ollaan edes tiedetty mitään? Riisi on saapunut kauan ennen ensimmäisten perunoiden tuontia.

Ja mitenhän peruna, tuo etelä-amerikkalainen eksoottinen juures, olisi muutenkaan sen suomalaisempi, kuin  nuo muut? Peruna oli yleistynyt perinteisemmän riisin sijaan siksi, että se oli halvempaa ja sitä oli helppo kasvattaa itse, mutta täyttä tuontitavaraa se on. Ihan kirjaimellisesti maailman toiselta puolelta.

Riisi on kyllä ollut vain rikkaitten saatavilla. Nauris ja ohra on olleet suomalaisten perusruokaa ennen, kuin peruna syrjäytti nauriin.  Vielä 1900-luvun alkupuolella joulupuurokin oli yleensä ohrapuuroa.  

Ja kyllä se riisikin on kirjaimellisesti maailman toiselta laidalta alunperin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Molempien vanhempien pakkomielle painoon. Lapsuudenkodissani syötiin hyvin sekalaista ruokaa, eli välillä oli herkkujakin, mutta jokaisen suupalan kohdalla oli pakko paasata siitä, miten ei saa syödä liikaa, miten lihottavaa ruoka oli ja niin edelleen. Isä tekee edelleen tätä silloin harvoin, kun käyn kylässä: hän tarjoilee usean ruokalajin aterian jälkiruokineen ja drinkkeineen, ja koko ruokailun ajan puhuu siitä, kuinka lihottavaa ruoka on.

Vanhemmillani oli myös tapana kommentoida toistensa, meidän lasten ja jopa tuntemattomien ihmisten painoa. Sukukokousten jälkeen he kävivät yksi kerrallaan vieraat läpi, kuka oli tällä kertaa lihonut ja kuka laihtunut. 

Olen 27-vuotias, enkä ole tähän ikään mennessä kommentoinut kenenkään painoa, varsinkaan päin naamaa, ei tulisi mieleenkään. Ja jos syön jotain energiarikasta ruokaa, keskityn ruoan makuun ja ruokailukokemukseen enkä ajattele kaloreita syödessäni. Seuraavia ruokailuja suunnitellessa saatan ajatellakin, mutta en silloin syödessäni. 

Äidilläni oli tapana kommentoida painoani hyvinkin julmasti. Kommentit alkoivat jo silloin, kun valokuvien perusteella olin vielä täysin normaalin kokoinen. Äiti rupesi tökkimään vatsaani tai reisiäni etusormellaan ilmaan mitään varoitusta ja ihan kaikenlaisissa tilanteissa. Se kailotti sitten kaikille, että voi kauheeta, katsokaa nyt tätä lasta, tälle pitäisi kyllä tehdä jotain. Ruokapöydässä odotin aina itku kurkussa, koska se sanoo jotain. Usein sanoi silloin, kun olin ottamassa lisää ruokaa. Kommentit oli tyyliin jätä nyt hyvänen aika muillekin jotain tai sä kyllä kuolet hotkimiseen jos tota menoa jatkat. Usein itkin ruokapöydässä häpeissäni ja muut olivat kuin mitään outoa ei olisi tapahtunut. Todella usein lusikoin jo lautaselleni ottaman ruoan takaisin kattiloihin ja vuokiin.

Erityisesti juhlatilanteissa (joulut, pääsiäiset, synttärit, sukujuhlat jne) äidillä oli tapana kiinnittää kaikkien huomio siihen, miten lihava olen ja miten paljon syön. Äiti ei koskaan neuvonut, millä tavalla painon saisi pidettyä kurissa, eikä myöskään suostunut tekemään terveellisempiä ruokia, koska ei yhden läskin takia täydy muiden normaalien kärsiä.

Tämä kaikki siis alkoi jo, kun olin ala-asteella. Yläasteelle siirtyessäni olin jo reilusti ylipainoinen, ja kotoa pois muuton jälkeen meni kymmenisen vuotta, että sain syömishäiriöt kuriin. Ylipaino on edelleen hirvittävän arka ja traumaattinen asia, vaikka olenkin suurimmasta osasta päässyt eroon.

Sairas äiti, oon sori sun puolesta. 

Vierailija kirjoitti:

Näitä kun lukee, niin ei tarvi ihmetellä nykypäivän suomalaisia ja miksi meillä on niin paljon henkisiä ongelmia.  Suurten ikäluokkien ominaispiirteitä on näyttänyt olevan erityisesti miesten alkoholismi ja naisten harjoittama henkinen väkivalta.

Amen!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Silloin kun oli aika pestä ikkunat tai pyyhkiä pölyt kirjahyllystä ja joka ikisestä kirjasta erikseen niin kotona alkoi ihan järkyttävä raivoava nátsikuri, ja puhemies oli äitimme. Jos jotain teki vahingossa vähänki väärin tai liian hitaasti niin hirveä huuto naama punaisena ja sylki lentää. Ja tämä liittyi just ikkunan pesuun tai siihen saakelin kirjahyllyyn. Ja nämä piti siivota just jollain mahdollisimman vaikealla ja epämukavalla tavalla. 

Joo, tämä raivosiivous kuulostaa tutulta. Äiti siivosi yleensä kireänä marttyyrina aina lauantaisin pahantuulisena. Leikki-ikäisenä sai silloin joskus tukkapöllyä. Joskus loppui mykkäkouluun. Tiskasi myös joskus raivona kolistellen. Auttaa ei saanut, koska ei "tehty kunnolla". Omat huoneet piti siivota juuri silloin kun hän halusi.

Ilmankos minulla on vähän neuroosia siivouksen suhteen. Viihdyn sotkussa ja sitten häpeän sitä kun on sotkuista. En jotenkin pidä itseäni siisteyden arvoisena.

Tätä ketjua lukiessa tajuan, miksi mulla on sotkuista ja saan niin mielettömiä ahdistuskiohtauksia silloin kun pitäisi alkaa siivota, että menen sängylle makaamaan ja rauhoittumaan. Pelkkä siivouksen aloitusyritys saa minut paniikkiin. 

Kerran asuin ulkomailla kimppakämpässä ja meillä oli yhteinen siivouslauantai. Päätettiin porukalla pestä kaikki kunnolla kun oli tulossa vieraitakin. Yksi niistä kämppiksistä pesi takaikkunan jotenkin minun mielestäni huonosti ja menin raivospesemään sitä ajatellen: pistä paska asialle ja mene itse perässä. Yhtäkkiä tajusin mitä olin tekemässä (kostamassa omaa traaumaani jollekin viattomalle) ja keksin sanoa, että he nämä ikkunathan on ihan puhtaat! Ja menin sanomaan pesijälle, että luulin ikkunoita minun tehtäväksi ja ryhdyin pesemään vahingossa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vaikka ruumillista kuritust.a ei tullut kovin usein, oli se kuitenkin arkisessa puheessa usein esillä tyyliin "nyt tottelet vai haetaanko remmi", ja tämä oli aika ankeaa. Erityisesti isompana esiteini tyttönä, kun olisi omaa tahtoa ja mielipidettä varmasti ollut, ja muuten kohdeltiin jo kuin isoa, niin silti milloin mistäkin asiasta sai kuulla, että tai muuten tulee remmiä. Ja ei ollut kuitenkaan tyhjä uhkaus vaan kyllä se vyö oikeasti haettiin, jos ei totellut.

Muistan, että meillä toisinaan sanottiin, että kohta saat selkääsi, mutta se oli vain sellainen sanonta, ei koskaan oikeasti kuritettu. Siksi en itse kokenut tuota mitenkään ankeana. Sulla varmaan eri juttu, jos joskus kuritettiinkin. Vai miten se käytännössä meni?

”Teet tai itket ja teet” toteutettiin kyllä ihan käytännön tasolla.

Olen vähän sitä mieltä että lasten tulisi edelleenkin tehdä niin kuin vanhemmat sanoo. 

Ja jos ei tee, niin remmiä vai?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mitä ihmeen perunavihaajia täällä on? Kuoriperunat ja ruskeakastike on aivan hyvää arkiruokaa. Pyhänä voi sitten vaikka jauhelihakastikkeen tai läskisoosin tekaista jos haluaa herkutella. Ei kuulu makaroonit tai riisi Suomalaiseen ruokavalioon, pizzoista puhumattakaan.

Tiesitkö, että Suomessa on syöty riisiä paljon aiemmin, kun perunasta ollaan edes tiedetty mitään? Riisi on saapunut kauan ennen ensimmäisten perunoiden tuontia.

Ja mitenhän peruna, tuo etelä-amerikkalainen eksoottinen juures, olisi muutenkaan sen suomalaisempi, kuin  nuo muut? Peruna oli yleistynyt perinteisemmän riisin sijaan siksi, että se oli halvempaa ja sitä oli helppo kasvattaa itse, mutta täyttä tuontitavaraa se on. Ihan kirjaimellisesti maailman toiselta puolelta.

Riisi on kyllä ollut vain rikkaitten saatavilla. Nauris ja ohra on olleet suomalaisten perusruokaa ennen, kuin peruna syrjäytti nauriin.  Vielä 1900-luvun alkupuolella joulupuurokin oli yleensä ohrapuuroa.  

Ja kyllä se riisikin on kirjaimellisesti maailman toiselta laidalta alunperin.

Ihan täysohis, mutta tämä on vähän hassu käänne, kun ajattelee, miten hyvää nauris on lohkoina, savustettuna, pyreenä....eikä edes yhtä halpaa kuin peruna. Loistojuures. Perunastakin toki saa vaikka mitä, mutta useimpien ruokamuistelot liittyvät niihin keitettyihin kuoripottuihin, jotka eivät tosiaan mikään elämys ole, paitsi uutena ja sillin kanssa.

Joo mut se kuuluu muuhun asuntoon, eikä perhe oikeasti vietä mitään yhteistä aikaa, löhöilee vaan

Mulla oli muuten aika hyvä lapsuus, mitä nyt isä oli vähän tuulellakäypä ja möykkäsi milloin mistäkin. Äiti aina tasoitteli tilannetta. Mua vain suuresti ärsytti se, että mitään muuta kuin koulu- tai tietokirjoja ei olisi isän mielestä saanut lukea. Jos luin Aku Ankkaa tai jotain romaania, niin isä haukkui sen "turhaksi hömpäksi" ja käski laittaa pois. Olin lukutoukka, joten arvaahan sen, miten vaikeaa oli olla lukematta. Sama koski toista veljeäni, koska hänkin oli kova lukemaan. Luin sitten aina salaa, kun isä oli poissa.

Yhdistelmä raivosiivousta ja kaiken jemmaamista pahanpäivän varalle. Ei se tavara mihinkään mahtunut, joten hyvin ristiriitaista.

Kun vanhemmat lähti joskus viikonloppuna johonkin baariin se oli niin ahdistavaa kun ne tuli keskellä yötä ihan kännissä kotiin tai esim jouluaattoiltoina/öinä aina ne oli ihan sekasin ja miksi sitä himputin alkoholia pitää juoda kun maistuu hirveältä ja todella epäterveellstä

Meillä oli omenapuita pari kpl ja useita marjapensaita. Joka vuosi niistä poimittiin kaikki omenat ja marjat talteen ja koko perheen oli pakko osallistua.

Äiti myös pakotti haravoimaan syksyisin. Siihen ehkä pakottaisin omanikin, hyvää liikuntaa ja ulkoilua. Mutta se oli perseestä silloin.

Meillä oli myös pieni perunamaa ja istutettiin perunat itse joka vuosi, se oli kyllä hauskaa. Sato myös korjattiin joka vuosi. Perunahommat oli hauskoja, en tiedä miksi. Siitä vaan on hyviä muistoja. En tiedä sitten miksi marja- ja omenahommat ei olleet niin hauskoja, vaikka tyyliin samaa hommaa. Marjojen poimiminen oli vaan niin tuskaista kun niitä pieniä perkeleitä oli niin paljon ja aina kun luuli että oli saanut pensaan tyhjäksi, niitä olikin siellä vielä vaikka kuinka paljon. Ainiin, kun niitä piti perata eli kerätä niistä kaikki roskat ja lehden. Prkl.

Nykyajan lapsille tekisi ehkä ihan hyvää tehdä näitä juttuja.

Vierailija kirjoitti:

Kuusen koristeleminen vasta jouluaaton aamuna.

Meidän kuusi haettiin itse metsästä useampi päivä (jopa viikko) ennen joulua. Kuusi vietiin rintamamiestalon kellariin ”sulamaan” ja siellä se oli aattoon asti. Aattoaamuna isä haki kuusen olohuoneeseen ja sitten sain koristella kuusen veljen kanssa.

En ikinä ymmärtänyt miksi kuusta ei voinut koristella vaikka jo 20. Joulukuuta ja nauttia joulutunnelmasta. Muistan pyytäneeni että kuusi tuotaisiin jo ennen aattoa sisälle, mutta sain vastaukseksi epämääräistä mutinaa, en mitään kunnon perustelua .

Omassa kodissani kuusi tuodaan sisälle ja koristellaan viimeistään 20.12.

Meillä oli tää sama. Edelleenkin mun vanhemmat tuo kuusen ja koristelee vasta jouluaattona.

Mä oon ottanut nyt aikuisena tämän kunnolla takaisin: mä laitan kuusen ja koristelen sen överisti itsenäisyyspäivänä. Kaikki muut kodin koristeet ja jouluvalot laitan jo marraskuussa. :D ja ne saakin sit olla reippaasti tammikuulle, jopa helmikuuhun asti.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kuusen koristeleminen vasta jouluaaton aamuna.

Meidän kuusi haettiin itse metsästä useampi päivä (jopa viikko) ennen joulua. Kuusi vietiin rintamamiestalon kellariin ”sulamaan” ja siellä se oli aattoon asti. Aattoaamuna isä haki kuusen olohuoneeseen ja sitten sain koristella kuusen veljen kanssa.

En ikinä ymmärtänyt miksi kuusta ei voinut koristella vaikka jo 20. Joulukuuta ja nauttia joulutunnelmasta. Muistan pyytäneeni että kuusi tuotaisiin jo ennen aattoa sisälle, mutta sain vastaukseksi epämääräistä mutinaa, en mitään kunnon perustelua .

Omassa kodissani kuusi tuodaan sisälle ja koristellaan viimeistään 20.12.

Meillä oli tää sama. Edelleenkin mun vanhemmat tuo kuusen ja koristelee vasta jouluaattona.

Mä oon ottanut nyt aikuisena tämän kunnolla takaisin: mä laitan kuusen ja koristelen sen överisti itsenäisyyspäivänä. Kaikki muut kodin koristeet ja jouluvalot laitan jo marraskuussa. :D ja ne saakin sit olla reippaasti tammikuulle, jopa helmikuuhun asti.

Minä taas haluan koristella vasta aattona niin kuin lapsenakin. Ei se ole rasite, vaan osa aaton tunnelmaa.