Lue keskustelun säännöt.
Mitä ankeita juttuja/rutiineja teillä oli lapsuuden kodissa mitä et ikinä toteuttaisi nyt?
Meillä kirkossa käyminen oli jotenkin tosi ankea juttu kun piti pukea päälle tosi epämukavat vaatteet ja siellä kuunnella ikuisuuksia papin saarnoja. Enää en aikuisena ikinä mene kirkkoon.
Toinen ankea oli "kivat" perhematkat jonnekin tosi tylsään paikkaan jonne oli hirveän pitkä automatka ja lapset istuttiin autossa kuin sillit suolassa ja sit käytiin jossain lapsille äärimmäisen tylsissä paikoissa kuten museot.
Kommentit (1773)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ilmeisesti 80 ja 90 luvulla ryyppääminen lasten läsnäollessa oli oikeasti yleisempää kuin luulin.
Luulin olleeni ainoa kavereista joilla tällaista oli ja kadehdin muiden elämää.
Meillä viikonloput ryypättiin, äiti katoili "tupakalta" jonnekin ja selkäsauna oli valmis kun isä löysi. Isä tuli usein ryyppäjäisten jälkeen kotiin ja ensitöikseen tempaisi äitiä turpaan.
Muistan kun isä löi äitiä nyrkillä ja itkeä ei saanut, eikä kukaan tullut ottamaan pientä lasta syliin. Myös lomat ryypättiin, niin paljon aamusta iltaan että ruokaa ei saanut koska se unohdettiin, muistan syöneeni kylmiä makkaroita paketista mikä lojui olohuoneen pöydällä känniläisten keskellä.
Lomilla ei koskaan tehty lasten juttuja, ei huvipuistoja ei mitään, olin niin kateellinen muille lapsille.
Ai niin, käytiin me laivalla ja porukat joi sielläkin.
Minulla ei myöskään ollut rippijuhlia koska isäni joi silloinkin. Äiti oli ainoa joka tuli kirkkoon. Muistan itkeneeni ennen tilaisuuden alkua ja hävenneeni. Kaverin äiti kyseli pitkään missä mun sukulaiset oli.En ole koskaan juonut alkoholia omieni lasteni läsnäollessa ja kuvottaa yhä edelleen etenkin humalaiset miehet. Olen aina ollut tarkka että lapset on päässeet syliin ja meillä on aina sanottu rakastavansa, sen kuulin omalta äidiltä kerran vasta aikuisena.
Toi teidän meininki on ollut alkoholismia ja lähisuhdeväkivaltaa.
Ei mun vanhemmat ryypänneet. Kyllä ne alkoholia joi illanistujaisissa joissa me lapset oltiin useimmiten mukana, mutta ei siellä riidelty vaan vietettiin hauskaa iltaa hyvien ystävien seurassa.
Ei se alkoholi mikään välttämätön juoma ole tollaisissa tilanteissa, mutta ei se alkoholi välttämättä ole se syy miksi on esimerkiksi väkivaltaa.
Mun lapsuus meni myös kesäisin humalaisten aikuisten keskuudessa, mutta koska noissa juhlissa ja tilanteissa ei tapahtunut mitään pahaa tai lapsia pelottavaa, lapsista pidettiin huolta eikä ollut väkivaltaa, ei mulla liity niihin mitään pahoja muistoja. Päin vastoin se oli aina jännää kun aikuiset joi, kun niistä tuli seurallisempia ja itsekin sai sitten seikkailla vähän myöhempään.
Omien lasten edessä en ole juurikaan juonut, mutta ovat kyllä nähneet ennen kaikkea isovanhempiaan humalassa. Mutta heistäkään kukaan ei juo rähinäviinaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Äitini lörppäsuuna kertoi kaikki asiani, mm murrosiässä kuukautisten alkamiset jne jne, sukulaisille, ystäville, puolitutuille ja naapureille.
Traumaattista suorastaan.
Päätin jo varhain, että kunnioitan lasteni yksityisasioita ja tästä päätöksestä olen pitänyt kiinni.Oletkohan minun työkaverin lapsi? Joskus yritin sanoa hänelle vaivihkaa, että ihan kaikkea lapsen asioita ei kannattaisi kertoa. Tyttö kävi joskus meidän työpaikalla ja kerran melkein sanoin hänelle, että kiellä äitiäsi kertomasta kaikkea elämästäsi kuukautisvaivoista alkaen.
Mun äiti on tuollainen lörpöttelijä. Viimeinen isku arkkuun oli, kun oli kiellosta huolimatta kertonut asioitani eteenpäin. Toinen siinä monttu ammollaan ihmetteli, miksi ei olisi saanut kertoa mun gynegologisista ongelmista kahvipöydässä siskoilleen. Nyt saan palautetta, kun en kerro äidille mitään. Miksiköhän en?
Mä en kertonut äidille lasten saannista, en seurusteluista, en mistään sen jälkeen kun lähdin omilleni. Siinäpähän ihmettelee mitä minulle kuuluu. Jos ei kerran pystynyt olemaan juoruamatta asioita nuorempana, vaikka mä kovasti kielsin.
Mm. meni juoruamaan mun henkilökohtaisia ja herkkiä asioita mun kiusaajan äidille, "Oli mun luokkakaverin äidin kanssa jotain puhumista pitänyt keksiä." kun olivat kaupungilla nähneet. Oli sitten puhunut minun asioita, ei omiaan. No seuraavalla viikolla ne minun asiat oli sitten koko koulun tiedossa. "No enhän minä arvannut!" Äiti vain tuohtuneena kiukkusi minulle, kun kysyin, että miksi piti kertoa.
Ai että. Tämä kuuluisi varmaan enemän tuohon "70-luvulla syntyneiden äidit"-ketjuun, mutta just tuo sama asenne on ollut aina läsnä oman äitini toiminnassa. Että kun hän on mokannut, ja tehnyt jotain oikeasti ihan perseestä olevaa, niin ikinä IKINÄ sieltä ei tule sitä vilpitöntä pahoittelua tai anteeksipyyntöä tai ehdotusta miten tilanne voitaisiin korjata. Vaan aina vaan tuo sama suuttuminen ja oman itsen puolustelu. Edelleen, näin 40 vuotta myöhemminkin.
joskus kysyin äidiltäni, että kerro mulle mitä sä teet tässä elämässä väärin? Ihan vaikka joku pikkuasia? Ja annoin esimerkkejä itsestäni, eli myöhästelen usein, en kuuntele lasten asioita niin tarkasti kuin pitäisi jne.
Hän ei pystynyt sanomaan mitään. EI kerta kaikkiaan yhtä ainoaa asiaa.
Vierailija kirjoitti:
Äidin jatkuvat vaihtuvat miesystävät.
Erosin itsekin lapseni ollessa pieni mutta yhtään miestä en ole hänen eteensä kotiin tuonut (aikuinen jo).
Oma äitini oli lisäksi alkoholisti ja joka kerta kun lastenkodista "pääsin" äidin luo kotilomille, oli vastassa humalainen juoppolauma, usein uusi poikaystävä (josta ei saanut kertoa nykyiselle), tai jos ei ollut yhtään miestä tai alkoholia niin kireä rahaton poissaoleva äiti, josta ei ollut mitään iloa.
Harvemmin tehtiin yhdessä mitään, leikin yksin millä milloinkin, leluja ei ollut muuta kuin muutama vanha pehmolelu.
Ruokaakaan ei aina ollut, tai se oli pelkkää makaronia tai leipää. Yksi äidin miesystävistä tosin aina huolehti paikalla ollessaan että oli kunnolla ruokaa, muistelen häntä lämmöllä :)
Joskus heräsin aamuisin yksin ja ihmettelin mihin äiti oli hävinnyt. Illalla tuli sitten kännissä kaljapakkauksen kanssa takaisin kuin mitään ei olisi tapahtunut.
Onneksi omien lasteni ei tarvitse kokea mitään tällaista.
Lestadiolaisten seurat, mihin mentiin koko perheen voimin noin kerran kuussa. Pienempänä se vielä meni, kun vanhemmat lahjoi karkeilla ja värityskirjoilla, mutta siinä vaiheessa kun alkoi edes vähän ymmärtämään, mitä siellä puhuttiin, niin ahdisti. Lestadiolaisten touhuhan ei ole mitään verrattuna normaaliin jumalanpalvelukseen, perusvire tapahtumissa on todella ahdistava, syntinen ja kurja. Pelotti pienempänä syntien anteeksiannot, kun ihmiset menee saarnahuoneen etuosaan itkemään syntejään mikrofoniin. Yhteisö on myös todella tuomitseva, jos kehtaa poiketa heidän säännöistään.
Uskon edelleen jumalaan, mutta en tämän lahkon kautta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Äitini lörppäsuuna kertoi kaikki asiani, mm murrosiässä kuukautisten alkamiset jne jne, sukulaisille, ystäville, puolitutuille ja naapureille.
Traumaattista suorastaan.
Päätin jo varhain, että kunnioitan lasteni yksityisasioita ja tästä päätöksestä olen pitänyt kiinni.Oletkohan minun työkaverin lapsi? Joskus yritin sanoa hänelle vaivihkaa, että ihan kaikkea lapsen asioita ei kannattaisi kertoa. Tyttö kävi joskus meidän työpaikalla ja kerran melkein sanoin hänelle, että kiellä äitiäsi kertomasta kaikkea elämästäsi kuukautisvaivoista alkaen.
Mun äiti on tuollainen lörpöttelijä. Viimeinen isku arkkuun oli, kun oli kiellosta huolimatta kertonut asioitani eteenpäin. Toinen siinä monttu ammollaan ihmetteli, miksi ei olisi saanut kertoa mun gynegologisista ongelmista kahvipöydässä siskoilleen. Nyt saan palautetta, kun en kerro äidille mitään. Miksiköhän en?
Mä en kertonut äidille lasten saannista, en seurusteluista, en mistään sen jälkeen kun lähdin omilleni. Siinäpähän ihmettelee mitä minulle kuuluu. Jos ei kerran pystynyt olemaan juoruamatta asioita nuorempana, vaikka mä kovasti kielsin.
Mm. meni juoruamaan mun henkilökohtaisia ja herkkiä asioita mun kiusaajan äidille, "Oli mun luokkakaverin äidin kanssa jotain puhumista pitänyt keksiä." kun olivat kaupungilla nähneet. Oli sitten puhunut minun asioita, ei omiaan. No seuraavalla viikolla ne minun asiat oli sitten koko koulun tiedossa. "No enhän minä arvannut!" Äiti vain tuohtuneena kiukkusi minulle, kun kysyin, että miksi piti kertoa.
Ai että. Tämä kuuluisi varmaan enemän tuohon "70-luvulla syntyneiden äidit"-ketjuun, mutta just tuo sama asenne on ollut aina läsnä oman äitini toiminnassa. Että kun hän on mokannut, ja tehnyt jotain oikeasti ihan perseestä olevaa, niin ikinä IKINÄ sieltä ei tule sitä vilpitöntä pahoittelua tai anteeksipyyntöä tai ehdotusta miten tilanne voitaisiin korjata. Vaan aina vaan tuo sama suuttuminen ja oman itsen puolustelu. Edelleen, näin 40 vuotta myöhemminkin.
joskus kysyin äidiltäni, että kerro mulle mitä sä teet tässä elämässä väärin? Ihan vaikka joku pikkuasia? Ja annoin esimerkkejä itsestäni, eli myöhästelen usein, en kuuntele lasten asioita niin tarkasti kuin pitäisi jne.
Hän ei pystynyt sanomaan mitään. EI kerta kaikkiaan yhtä ainoaa asiaa.
Äiti "täydellinen": aina oikeassa, mitään ei tehnyt väärin.
Niin, oikeesti ihan päinvastoin!
Valitettavasti vanhempiaan ei valita, mutta niiden kanssa ei tarvitse olla täysikäisenä missään tekemisissä!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Television katselu iltaisin. Inhosin sitä, oli tylsää. Kun muutin omaan kotiin, ei tullut televisiota mun kotiin. Vanhemmat jopa ehdottivat että ostaisivat sellaisen mulle, mutta sanoin kiitos ei, sitä laitetta ei koskaan tule mun kotiin. Miehen kanssa parisuhteessa jouduin sitten pyörtämään päätöksen, mutta saimme sovittua, ettei tv ole olohuoneessa, vaan on erillinen tv:n katseluhuone.
Sama kokemus lapsuudesta. Koko perhe oli kokoontui joka ilta katsomaan televisiota. Mitään muuta yhteistä tekemistä ei perheelläni ollut pienessä kerrostalokämpässä. Näiden kokemusten jälkeen olin toistakymmentä vuotta katsomatta ja omistamatta televisiota. Toisaalta eihän sellaiselle olisi ollut enää myöskään aikaa opiskellessa ja myöhemmin töitä tehdessä. Vasta viime vuosina olen alkanut katsomaan aktiivisesti sarjoja mm. Netflixiä - ironista, olen nykyään sarjojen suurkuluttaja
Vierailija kirjoitti:
Äidillä ja isällä oli hyvin negatiivinen suhtautuminen kirjoihin ja lukemiseen. Aina jos näkivät minut jossain kirja kädessä, niin komensivat ulos raittiiseen ilmaan leikkimään tai tekemään jotain hyödyllistä. Lukeminen edusti laiskuutta ja mukavuudenhaluisuutta, jotka molemmat tietysti oli syntiä.
Siitä huolimatta koulussa piti menestyä ja ylioppilaaksi pääsemisen jälkeen opintoihin piti panostaa kunnolla. Eivät ilmeisesti koskaan nähneet mitään ristiriitaa näiden kahden asenteen välillä.
Jos lukee hömppää, niin sehän onkin täysin hukkaan heitettyä aikaa, ja on parempi tehdä jotain järkevämpää. Jos taas lukee asiatekstejä ja oppikirjoja, niin onhan se nyt sivistävää ja uuden oppimista. Vai luitko rakkaushömpällä itsellesi valkolakin?
Minkunkin lapseni olisi lukenut mielellään Twilightiä, mutta sillä ei ole mitään tekemistä opiskelun kanssa.
Tiedättekö muuten miksi ajatellaan että se on juuri se kirjojen lukeminen joka on hyväksi, ja että ihan sama mitä lukee? Siksi koska kirjaan keskittyminen vertautauu ylipäätään keskittymiseen, joten ne jotka lukevat tunteja kirjoja hiljaa uppoutuen, kykenevät uppoutumaan muuhunkin tekemiseen kuten opiskeluun, ja ovat muutenkin rauhallisempia, joka taas korreloi suoraan koulumenestyksen kanssa. Ne jotka eivät kykene keskittymään kirjoihin, ovat monesti niitä ylivilkkaita, ja jokainenhan tietää että he koulumenestyvät huonommin kuin tämä lukijaporukka. Eli periaateessa ollaan ihan oikeassa siitä miten asiat ovat, mutta päätelmä on vinossa. Kirjoja lukemattomat koulumenestyvät huonommin ylivilkkautensa ja keskittymiskyvyttömyytensä takia, eivät siksi että eivät VIITSI lukea kirjoja ;)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vaikka ruumillista kuritust.a ei tullut kovin usein, oli se kuitenkin arkisessa puheessa usein esillä tyyliin "nyt tottelet vai haetaanko remmi", ja tämä oli aika ankeaa. Erityisesti isompana esiteini tyttönä, kun olisi omaa tahtoa ja mielipidettä varmasti ollut, ja muuten kohdeltiin jo kuin isoa, niin silti milloin mistäkin asiasta sai kuulla, että tai muuten tulee remmiä. Ja ei ollut kuitenkaan tyhjä uhkaus vaan kyllä se vyö oikeasti haettiin, jos ei totellut.
Muistan, että meillä toisinaan sanottiin, että kohta saat selkääsi, mutta se oli vain sellainen sanonta, ei koskaan oikeasti kuritettu. Siksi en itse kokenut tuota mitenkään ankeana. Sulla varmaan eri juttu, jos joskus kuritettiinkin. Vai miten se käytännössä meni?
”Teet tai itket ja teet” toteutettiin kyllä ihan käytännön tasolla.
Olen vähän sitä mieltä että lasten tulisi edelleenkin tehdä niin kuin vanhemmat sanoo.
Ja jos ei tee, niin remmiä vai?
Ei sitä tarvita kun toinen tietää siitä mahdollisuudesta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Äitini lörppäsuuna kertoi kaikki asiani, mm murrosiässä kuukautisten alkamiset jne jne, sukulaisille, ystäville, puolitutuille ja naapureille.
Traumaattista suorastaan.
Päätin jo varhain, että kunnioitan lasteni yksityisasioita ja tästä päätöksestä olen pitänyt kiinni.Oletkohan minun työkaverin lapsi? Joskus yritin sanoa hänelle vaivihkaa, että ihan kaikkea lapsen asioita ei kannattaisi kertoa. Tyttö kävi joskus meidän työpaikalla ja kerran melkein sanoin hänelle, että kiellä äitiäsi kertomasta kaikkea elämästäsi kuukautisvaivoista alkaen.
Mun äiti on tuollainen lörpöttelijä. Viimeinen isku arkkuun oli, kun oli kiellosta huolimatta kertonut asioitani eteenpäin. Toinen siinä monttu ammollaan ihmetteli, miksi ei olisi saanut kertoa mun gynegologisista ongelmista kahvipöydässä siskoilleen. Nyt saan palautetta, kun en kerro äidille mitään. Miksiköhän en?
Mä en kertonut äidille lasten saannista, en seurusteluista, en mistään sen jälkeen kun lähdin omilleni. Siinäpähän ihmettelee mitä minulle kuuluu. Jos ei kerran pystynyt olemaan juoruamatta asioita nuorempana, vaikka mä kovasti kielsin.
Mm. meni juoruamaan mun henkilökohtaisia ja herkkiä asioita mun kiusaajan äidille, "Oli mun luokkakaverin äidin kanssa jotain puhumista pitänyt keksiä." kun olivat kaupungilla nähneet. Oli sitten puhunut minun asioita, ei omiaan. No seuraavalla viikolla ne minun asiat oli sitten koko koulun tiedossa. "No enhän minä arvannut!" Äiti vain tuohtuneena kiukkusi minulle, kun kysyin, että miksi piti kertoa.
Ai että. Tämä kuuluisi varmaan enemän tuohon "70-luvulla syntyneiden äidit"-ketjuun, mutta just tuo sama asenne on ollut aina läsnä oman äitini toiminnassa. Että kun hän on mokannut, ja tehnyt jotain oikeasti ihan perseestä olevaa, niin ikinä IKINÄ sieltä ei tule sitä vilpitöntä pahoittelua tai anteeksipyyntöä tai ehdotusta miten tilanne voitaisiin korjata. Vaan aina vaan tuo sama suuttuminen ja oman itsen puolustelu. Edelleen, näin 40 vuotta myöhemminkin.
joskus kysyin äidiltäni, että kerro mulle mitä sä teet tässä elämässä väärin? Ihan vaikka joku pikkuasia? Ja annoin esimerkkejä itsestäni, eli myöhästelen usein, en kuuntele lasten asioita niin tarkasti kuin pitäisi jne.
Hän ei pystynyt sanomaan mitään. EI kerta kaikkiaan yhtä ainoaa asiaa.
Äiti "täydellinen": aina oikeassa, mitään ei tehnyt väärin.
Niin, oikeesti ihan päinvastoin!
Valitettavasti vanhempiaan ei valita, mutta niiden kanssa ei tarvitse olla täysikäisenä missään tekemisissä!
Mulla oli, ja on edelleen tuollainen äiti myös. Minulle oli suuri oivallus kun tajusin jo pitkälle aikuisena tosin, että voin olla myös itse väärässä! Yhtä iso mullistus oli se kun tajusin, tämänkin jo hyvästi aikuisena, että äidiltäni on turha kauhalla vaatia, kun äiti itse on tuskin pikkulusikkaa isommalla itse saanut.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kuusen koristeleminen vasta jouluaaton aamuna.
Meidän kuusi haettiin itse metsästä useampi päivä (jopa viikko) ennen joulua. Kuusi vietiin rintamamiestalon kellariin ”sulamaan” ja siellä se oli aattoon asti. Aattoaamuna isä haki kuusen olohuoneeseen ja sitten sain koristella kuusen veljen kanssa.
En ikinä ymmärtänyt miksi kuusta ei voinut koristella vaikka jo 20. Joulukuuta ja nauttia joulutunnelmasta. Muistan pyytäneeni että kuusi tuotaisiin jo ennen aattoa sisälle, mutta sain vastaukseksi epämääräistä mutinaa, en mitään kunnon perustelua .
Omassa kodissani kuusi tuodaan sisälle ja koristellaan viimeistään 20.12.
Meillä oli tää sama. Edelleenkin mun vanhemmat tuo kuusen ja koristelee vasta jouluaattona.
Mä oon ottanut nyt aikuisena tämän kunnolla takaisin: mä laitan kuusen ja koristelen sen överisti itsenäisyyspäivänä. Kaikki muut kodin koristeet ja jouluvalot laitan jo marraskuussa. :D ja ne saakin sit olla reippaasti tammikuulle, jopa helmikuuhun asti.
Minä taas haluan koristella vasta aattona niin kuin lapsenakin. Ei se ole rasite, vaan osa aaton tunnelmaa.
Teillä ei ollut eikä ole sukulaisten luona pakkokiertelyä juuri jouluaattona? Meillä kuusi pitää koristella ennen aattoa, kun aattona ei aika riitä kaikkeen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kuusen koristeleminen vasta jouluaaton aamuna.
Meidän kuusi haettiin itse metsästä useampi päivä (jopa viikko) ennen joulua. Kuusi vietiin rintamamiestalon kellariin ”sulamaan” ja siellä se oli aattoon asti. Aattoaamuna isä haki kuusen olohuoneeseen ja sitten sain koristella kuusen veljen kanssa.
En ikinä ymmärtänyt miksi kuusta ei voinut koristella vaikka jo 20. Joulukuuta ja nauttia joulutunnelmasta. Muistan pyytäneeni että kuusi tuotaisiin jo ennen aattoa sisälle, mutta sain vastaukseksi epämääräistä mutinaa, en mitään kunnon perustelua .
Omassa kodissani kuusi tuodaan sisälle ja koristellaan viimeistään 20.12.
Meillä oli tää sama. Edelleenkin mun vanhemmat tuo kuusen ja koristelee vasta jouluaattona.
Mä oon ottanut nyt aikuisena tämän kunnolla takaisin: mä laitan kuusen ja koristelen sen överisti itsenäisyyspäivänä. Kaikki muut kodin koristeet ja jouluvalot laitan jo marraskuussa. :D ja ne saakin sit olla reippaasti tammikuulle, jopa helmikuuhun asti.
Minä taas haluan koristella vasta aattona niin kuin lapsenakin. Ei se ole rasite, vaan osa aaton tunnelmaa.
Keskustelun aiheena on ankeita rutiineja lapsuudesta, ei jouluaaton tunnelma.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Äidillä ja isällä oli hyvin negatiivinen suhtautuminen kirjoihin ja lukemiseen. Aina jos näkivät minut jossain kirja kädessä, niin komensivat ulos raittiiseen ilmaan leikkimään tai tekemään jotain hyödyllistä. Lukeminen edusti laiskuutta ja mukavuudenhaluisuutta, jotka molemmat tietysti oli syntiä.
Siitä huolimatta koulussa piti menestyä ja ylioppilaaksi pääsemisen jälkeen opintoihin piti panostaa kunnolla. Eivät ilmeisesti koskaan nähneet mitään ristiriitaa näiden kahden asenteen välillä.
Jos lukee hömppää, niin sehän onkin täysin hukkaan heitettyä aikaa, ja on parempi tehdä jotain järkevämpää. Jos taas lukee asiatekstejä ja oppikirjoja, niin onhan se nyt sivistävää ja uuden oppimista. Vai luitko rakkaushömpällä itsellesi valkolakin?
Minkunkin lapseni olisi lukenut mielellään Twilightiä, mutta sillä ei ole mitään tekemistä opiskelun kanssa.
Tiedättekö muuten miksi ajatellaan että se on juuri se kirjojen lukeminen joka on hyväksi, ja että ihan sama mitä lukee? Siksi koska kirjaan keskittyminen vertautauu ylipäätään keskittymiseen, joten ne jotka lukevat tunteja kirjoja hiljaa uppoutuen, kykenevät uppoutumaan muuhunkin tekemiseen kuten opiskeluun, ja ovat muutenkin rauhallisempia, joka taas korreloi suoraan koulumenestyksen kanssa. Ne jotka eivät kykene keskittymään kirjoihin, ovat monesti niitä ylivilkkaita, ja jokainenhan tietää että he koulumenestyvät huonommin kuin tämä lukijaporukka. Eli periaateessa ollaan ihan oikeassa siitä miten asiat ovat, mutta päätelmä on vinossa. Kirjoja lukemattomat koulumenestyvät huonommin ylivilkkautensa ja keskittymiskyvyttömyytensä takia, eivät siksi että eivät VIITSI lukea kirjoja ;)
Et sitten ymmärrä mitä tekemistä kaunokirjallisuuden lukemisella on lauserakenteiden, välimerkkien ja etenkin sanavaraston kannalta. Kirjojen lukeminen nimenomaan opettaa sitä keskittymistä.
Vierailija kirjoitti:
Lestadiolaisten seurat, mihin mentiin koko perheen voimin noin kerran kuussa. Pienempänä se vielä meni, kun vanhemmat lahjoi karkeilla ja värityskirjoilla, mutta siinä vaiheessa kun alkoi edes vähän ymmärtämään, mitä siellä puhuttiin, niin ahdisti. Lestadiolaisten touhuhan ei ole mitään verrattuna normaaliin jumalanpalvelukseen, perusvire tapahtumissa on todella ahdistava, syntinen ja kurja. Pelotti pienempänä syntien anteeksiannot, kun ihmiset menee saarnahuoneen etuosaan itkemään syntejään mikrofoniin. Yhteisö on myös todella tuomitseva, jos kehtaa poiketa heidän säännöistään.
Uskon edelleen jumalaan, mutta en tämän lahkon kautta.
Kamalaa. Mun ja miehen vanhemmat ovat olleet kans - kirjahyllyn sisällöstä päätellen, mut ne onkin niin vanhojen vanhempien nuorimpia lapsia, ettei sille tietenkään mitään enää mahda. Papat molemmilla syntyneet 1988 - siitä pitää alkaa kelaamaan historiaa:-D
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Molempien vanhempien pakkomielle painoon. Lapsuudenkodissani syötiin hyvin sekalaista ruokaa, eli välillä oli herkkujakin, mutta jokaisen suupalan kohdalla oli pakko paasata siitä, miten ei saa syödä liikaa, miten lihottavaa ruoka oli ja niin edelleen. Isä tekee edelleen tätä silloin harvoin, kun käyn kylässä: hän tarjoilee usean ruokalajin aterian jälkiruokineen ja drinkkeineen, ja koko ruokailun ajan puhuu siitä, kuinka lihottavaa ruoka on.
Vanhemmillani oli myös tapana kommentoida toistensa, meidän lasten ja jopa tuntemattomien ihmisten painoa. Sukukokousten jälkeen he kävivät yksi kerrallaan vieraat läpi, kuka oli tällä kertaa lihonut ja kuka laihtunut.
Olen 27-vuotias, enkä ole tähän ikään mennessä kommentoinut kenenkään painoa, varsinkaan päin naamaa, ei tulisi mieleenkään. Ja jos syön jotain energiarikasta ruokaa, keskityn ruoan makuun ja ruokailukokemukseen enkä ajattele kaloreita syödessäni. Seuraavia ruokailuja suunnitellessa saatan ajatellakin, mutta en silloin syödessäni.
Äiti ei koskaan neuvonut, millä tavalla painon saisi pidettyä kurissa, eikä myöskään suostunut tekemään terveellisempiä ruokia, koska ei yhden läskin takia täydy muiden normaalien kärsiä.
Minä sain vaikutelman että äitisi nimen omaan kertoi sinulle jatkuvasti että jos syöt noin paljon niin lihot? Miksi otit koko ajan lisää ruokaa, vaikka olit jo lihava? Siis tietenkään lapselle ei saa varsinkaan seurassa puhua tuollaisia, mutta mietein miksi sitten polit lihava?
En tiedä, kummalta kysyt. Vain toinen kommenteista on minun, mutta vastaan silti siltä varalta, että kysymys oli vilpitön.
Äiti alkoi kommentoida syömisiäni ja painoani, kun mitään ongelmaa ei vielä ollut eli kun olin vielä normaalikokoinen ja -painoinen. Äiti oli itse hyvin ylipainoinen, ja olen myöhemmin ymmärtänyt, että hänen tavoitteenaan oli, ettei minusta tuli samanlaista. Ajatus on hyvin ymmärrettävä, mutta hänen metodinsa olivat parhaimmillaankin vääriä, pahimmillaan sadistisia.
Nyt itse äitinä olen usein miettinyt, miten toimisin vastaavassa tilanteessa. Jos huomasin, että lapsi pitää kovasti ruoasta eikä itse osaa säännöstellä syömisiään eikä hahmottaa oikean kokoisia annoksia, yrittäisin hoitaa tilanteen puhumalla asiasta rauhallisesti ja syyttelemättä. En sättimällä tai voivottelemalla tai haukkumalla. Ennen kaikkea varmistaisin sen, että minä olisin se, jonka vastuulla on opettaa pienelle lapselle, miten ja kuinka paljon on hyvä syödä. Kertoisin, miksi terveellinen syöminen on tärkeää, ja opettelisimme yhdessä annoskokoja ja itsehillintää sekä kärsivällisyyttä odottaa sitä, että herkkuja saa vain harvoin. Ottaisin lapsen mukaan ruoanlaittoon ja antaisin hänen itse vähitellen oppia, ilman painostusta ja syyttelyä, miten syömiseen on hyvä suhtautua.
Oma äitini jätti koko vyyhdin minulle itselleni hoidettavaksi. Olin aivan liian pieni ymmärtääkseni, mistä on kyse. Ainoa asia, jonka todella ymmärsin, oli se, että olin vääränlainen, häpeällinen, ruma, kuvottava ja niin edelleen. Yhdistin nämä ajatukset mielessäni ruokaan ja päättelin, että jos lopetan syömisen, äiti lopettaa haukkumisen ja alkaa rakastaa minua kuin muita sisaruksia. Syömättömyys johti nälkäkohtauksiin, jotka johtivat ahmimiseen, joka johti syömishäiriöihin. Sain ahdistuksen aiheuttamia massiivisia ahmimiskohtauksia säännöllisesti jo ennen kuin siirryin yläasteelle.
Koko ajatuskuvio on väärä ja sairas, mutta niin pienellä lapsella ei ole edes mahdollisuutta ymmärtää asiaa oikein. Varsinkaan kun syömiseen ja ruokaan liittyvä negatiivinen huomio oli päivittäistä. Ja varsinkin, kun perhedynamiikkaan sisältyi paljon muunkinlaista väkivaltaa.
Ehkä annoin tajuamattani vaikutelman, että äiti yritti auttaa, mutta vaikutelmia on helppo muodostaa ulkopuolelta, kun ei itse ole ollut paikalla. Toivottavasti tämä vastaus oikaisi käsitystä. Jos ei, niin toivotan silti hyvää syksynjatkoa :)
Sen piti tiskata, joka oli viimeisenä pöydässä syömässä. Kaikki päivälliset olivat yhtä ruuan ahtamiskilpailua. Ei mitään järkeä. Lisää ei uskaltanut ottaa, kun joutuisi tiskaamaan koko päivällistiskin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Äidillä ja isällä oli hyvin negatiivinen suhtautuminen kirjoihin ja lukemiseen. Aina jos näkivät minut jossain kirja kädessä, niin komensivat ulos raittiiseen ilmaan leikkimään tai tekemään jotain hyödyllistä. Lukeminen edusti laiskuutta ja mukavuudenhaluisuutta, jotka molemmat tietysti oli syntiä.
Siitä huolimatta koulussa piti menestyä ja ylioppilaaksi pääsemisen jälkeen opintoihin piti panostaa kunnolla. Eivät ilmeisesti koskaan nähneet mitään ristiriitaa näiden kahden asenteen välillä.
Jos lukee hömppää, niin sehän onkin täysin hukkaan heitettyä aikaa, ja on parempi tehdä jotain järkevämpää. Jos taas lukee asiatekstejä ja oppikirjoja, niin onhan se nyt sivistävää ja uuden oppimista. Vai luitko rakkaushömpällä itsellesi valkolakin?
Minkunkin lapseni olisi lukenut mielellään Twilightiä, mutta sillä ei ole mitään tekemistä opiskelun kanssa.
Tiedättekö muuten miksi ajatellaan että se on juuri se kirjojen lukeminen joka on hyväksi, ja että ihan sama mitä lukee? Siksi koska kirjaan keskittyminen vertautauu ylipäätään keskittymiseen, joten ne jotka lukevat tunteja kirjoja hiljaa uppoutuen, kykenevät uppoutumaan muuhunkin tekemiseen kuten opiskeluun, ja ovat muutenkin rauhallisempia, joka taas korreloi suoraan koulumenestyksen kanssa. Ne jotka eivät kykene keskittymään kirjoihin, ovat monesti niitä ylivilkkaita, ja jokainenhan tietää että he koulumenestyvät huonommin kuin tämä lukijaporukka. Eli periaateessa ollaan ihan oikeassa siitä miten asiat ovat, mutta päätelmä on vinossa. Kirjoja lukemattomat koulumenestyvät huonommin ylivilkkautensa ja keskittymiskyvyttömyytensä takia, eivät siksi että eivät VIITSI lukea kirjoja ;)
Et sitten ymmärrä mitä tekemistä kaunokirjallisuuden lukemisella on lauserakenteiden, välimerkkien ja etenkin sanavaraston kannalta. Kirjojen lukeminen nimenomaan opettaa sitä keskittymistä.
Keskittymiskyvyn puute on ihan oikea tunnustettu piirre ihmisessä, ei mikään keksitty juttu joka lähtee pois lukemalla kirjoja. Keskittymiskyvytön ei ole sitä siksi ettei ole "opetellut" keskittymään. Kannattaisi oikeasti ottaa selvää, tai olla ihan hiljaa sellaisista asioista mistä ei mitään tiedä. Välimerkeillä ei tee oikeassa elämässä mitään.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Molempien vanhempien pakkomielle painoon. Lapsuudenkodissani syötiin hyvin sekalaista ruokaa, eli välillä oli herkkujakin, mutta jokaisen suupalan kohdalla oli pakko paasata siitä, miten ei saa syödä liikaa, miten lihottavaa ruoka oli ja niin edelleen. Isä tekee edelleen tätä silloin harvoin, kun käyn kylässä: hän tarjoilee usean ruokalajin aterian jälkiruokineen ja drinkkeineen, ja koko ruokailun ajan puhuu siitä, kuinka lihottavaa ruoka on.
Vanhemmillani oli myös tapana kommentoida toistensa, meidän lasten ja jopa tuntemattomien ihmisten painoa. Sukukokousten jälkeen he kävivät yksi kerrallaan vieraat läpi, kuka oli tällä kertaa lihonut ja kuka laihtunut.
Olen 27-vuotias, enkä ole tähän ikään mennessä kommentoinut kenenkään painoa, varsinkaan päin naamaa, ei tulisi mieleenkään. Ja jos syön jotain energiarikasta ruokaa, keskityn ruoan makuun ja ruokailukokemukseen enkä ajattele kaloreita syödessäni. Seuraavia ruokailuja suunnitellessa saatan ajatellakin, mutta en silloin syödessäni.
Äiti ei koskaan neuvonut, millä tavalla painon saisi pidettyä kurissa, eikä myöskään suostunut tekemään terveellisempiä ruokia, koska ei yhden läskin takia täydy muiden normaalien kärsiä.
Minä sain vaikutelman että äitisi nimen omaan kertoi sinulle jatkuvasti että jos syöt noin paljon niin lihot? Miksi otit koko ajan lisää ruokaa, vaikka olit jo lihava? Siis tietenkään lapselle ei saa varsinkaan seurassa puhua tuollaisia, mutta mietein miksi sitten polit lihava?
En tiedä, kummalta kysyt. Vain toinen kommenteista on minun, mutta vastaan silti siltä varalta, että kysymys oli vilpitön.
Äiti alkoi kommentoida syömisiäni ja painoani, kun mitään ongelmaa ei vielä ollut eli kun olin vielä normaalikokoinen ja -painoinen. Äiti oli itse hyvin ylipainoinen, ja olen myöhemmin ymmärtänyt, että hänen tavoitteenaan oli, ettei minusta tuli samanlaista. Ajatus on hyvin ymmärrettävä, mutta hänen metodinsa olivat parhaimmillaankin vääriä, pahimmillaan sadistisia.
Nyt itse äitinä olen usein miettinyt, miten toimisin vastaavassa tilanteessa. Jos huomasin, että lapsi pitää kovasti ruoasta eikä itse osaa säännöstellä syömisiään eikä hahmottaa oikean kokoisia annoksia, yrittäisin hoitaa tilanteen puhumalla asiasta rauhallisesti ja syyttelemättä. En sättimällä tai voivottelemalla tai haukkumalla. Ennen kaikkea varmistaisin sen, että minä olisin se, jonka vastuulla on opettaa pienelle lapselle, miten ja kuinka paljon on hyvä syödä. Kertoisin, miksi terveellinen syöminen on tärkeää, ja opettelisimme yhdessä annoskokoja ja itsehillintää sekä kärsivällisyyttä odottaa sitä, että herkkuja saa vain harvoin. Ottaisin lapsen mukaan ruoanlaittoon ja antaisin hänen itse vähitellen oppia, ilman painostusta ja syyttelyä, miten syömiseen on hyvä suhtautua.
Oma äitini jätti koko vyyhdin minulle itselleni hoidettavaksi. Olin aivan liian pieni ymmärtääkseni, mistä on kyse. Ainoa asia, jonka todella ymmärsin, oli se, että olin vääränlainen, häpeällinen, ruma, kuvottava ja niin edelleen. Yhdistin nämä ajatukset mielessäni ruokaan ja päättelin, että jos lopetan syömisen, äiti lopettaa haukkumisen ja alkaa rakastaa minua kuin muita sisaruksia. Syömättömyys johti nälkäkohtauksiin, jotka johtivat ahmimiseen, joka johti syömishäiriöihin. Sain ahdistuksen aiheuttamia massiivisia ahmimiskohtauksia säännöllisesti jo ennen kuin siirryin yläasteelle.
Koko ajatuskuvio on väärä ja sairas, mutta niin pienellä lapsella ei ole edes mahdollisuutta ymmärtää asiaa oikein. Varsinkaan kun syömiseen ja ruokaan liittyvä negatiivinen huomio oli päivittäistä. Ja varsinkin, kun perhedynamiikkaan sisältyi paljon muunkinlaista väkivaltaa.
Ehkä annoin tajuamattani vaikutelman, että äiti yritti auttaa, mutta vaikutelmia on helppo muodostaa ulkopuolelta, kun ei itse ole ollut paikalla. Toivottavasti tämä vastaus oikaisi käsitystä. Jos ei, niin toivotan silti hyvää syksynjatkoa :)
Kysyin siltä jonka viestiä lainasin, eli joka kirjoitti näin: "Äiti ei koskaan neuvonut, millä tavalla painon saisi pidettyä kurissa, eikä myöskään suostunut tekemään terveellisempiä ruokia, koska ei yhden läskin takia täydy muiden normaalien kärsiä."
Tuo et sitten varmaankaan ollut sinä, koska äitisi oli lihava itsekin, toisin kuin tuon kirjoittajan äiti, koska puhuu ettei "yhden läskin takia" aleta eri ruokaa tekemään?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lestadiolaisten seurat, mihin mentiin koko perheen voimin noin kerran kuussa. Pienempänä se vielä meni, kun vanhemmat lahjoi karkeilla ja värityskirjoilla, mutta siinä vaiheessa kun alkoi edes vähän ymmärtämään, mitä siellä puhuttiin, niin ahdisti. Lestadiolaisten touhuhan ei ole mitään verrattuna normaaliin jumalanpalvelukseen, perusvire tapahtumissa on todella ahdistava, syntinen ja kurja. Pelotti pienempänä syntien anteeksiannot, kun ihmiset menee saarnahuoneen etuosaan itkemään syntejään mikrofoniin. Yhteisö on myös todella tuomitseva, jos kehtaa poiketa heidän säännöistään.
Uskon edelleen jumalaan, mutta en tämän lahkon kautta.
Kamalaa. Mun ja miehen vanhemmat ovat olleet kans - kirjahyllyn sisällöstä päätellen, mut ne onkin niin vanhojen vanhempien nuorimpia lapsia, ettei sille tietenkään mitään enää mahda. Papat molemmilla syntyneet 1988 - siitä pitää alkaa kelaamaan historiaa:-D
Teillä saadaan lapset nuorina jos kolmas sukupolvi jo menossa sitten 1988?
Mun lapsuutta varjosti sellainen epämääräisyys ja epäjohdonmukaisuus; samasta rikkeestä saattoi toisella kertaa tulla remmiä ja toisella kertaa naurahduksella. Ehkä sairainta oli se, että remmiä alkoi tulemaan vasta kun olin jo toisella kymmenellä, lapsena harvakseltaan ehkä tukkapöllyä. Taisin olla rippikouluikäinen, kun vielä sain jostain käsittämättömän pienestä syystä remmiä ja kunnolla.
Kotona vanhempien käytöksessä ei ollut mitään logiikkaa. Koskaan ei voinut tietää, ollaanko hyvällä vai pahalla päällä ja mikä on vastaanotto. Jos töissä oli ollut huono päivä, niin lapseenhan se on osuvinta purkaa. Rangaistuksia jaeltiin täysin ilman logiikkaa, kuten jo ylempänä totesin. Iloa ei saanut näyttää (tyhjän nauramista), toisaalta ei myöskään surua (lopeta väniseminen). Nyt on kiva yrittää aikuisena opetella alkeellisia tunne-elämän taitoja.
Ulkonäköä jaksettiin arvostella. Kuulin usein kotona olevani homssuinen ja hoitamaton, no miten olisin muutan osannut ollakaan, kun ei uusia vaatteita ostettu tai opetettu ulkonäöstä huolehtimista.
Jälkeenpäin olen hakeutunut asiantuntija-avun piiriin purkamaan omia kokemuksiani lapsuudesta, etten siirtäisi vääriä toimintamalleja omille lapsilleni. Tämä on tabu, tästä ei saa vanhempien kanssa puhua. Heidän mielestä mulla on ollut täydellinen, helppo ja kaikinpuolin rikas lapsuus. Omat lapseni ovat pilalle hemmoteltuja, kun ostetaan uusia vaatteita ja tavaroita ja tytöt käyvät kanssani esimerkiksi jalkohoidossa.
Meillä kyllä molemmat vanhemmat hakkasi vyöllä sen mukaan kumpi keksi aiheen.
Koskaan ei kukaan lohduttanut sen jälkeen. Ei tosin kyllä ole itselläni tullut edes mieleen että tuollaisen väkivaltaisen rangaistuksen jälkeen väkivallan tekijä lohduttaisi jotenkin. Tai se toinen joka ei ollut ”vuorossa”
Omia lapsiani en lyö.