Mitä ankeita juttuja/rutiineja teillä oli lapsuuden kodissa mitä et ikinä toteuttaisi nyt?

Pyykinpesu aina lauantai-aamuisin klo 6.

Vierailija kirjoitti:

Ilmeisesti 80 ja 90 luvulla ryyppääminen lasten läsnäollessa oli oikeasti yleisempää kuin luulin.

Luulin olleeni ainoa kavereista joilla tällaista oli ja kadehdin muiden elämää.

Meillä viikonloput ryypättiin, äiti katoili "tupakalta" jonnekin ja selkäsauna oli valmis kun isä löysi. Isä tuli usein ryyppäjäisten jälkeen kotiin ja ensitöikseen tempaisi äitiä turpaan.

Muistan kun isä löi äitiä nyrkillä ja itkeä ei saanut, eikä kukaan tullut ottamaan pientä lasta syliin. Myös lomat ryypättiin, niin paljon aamusta iltaan että ruokaa ei saanut koska se unohdettiin, muistan syöneeni kylmiä makkaroita paketista mikä lojui olohuoneen pöydällä känniläisten keskellä.

Lomilla ei koskaan tehty lasten juttuja, ei huvipuistoja ei mitään, olin niin kateellinen muille lapsille.

Ai niin, käytiin me laivalla ja porukat joi sielläkin.

Minulla ei myöskään ollut rippijuhlia koska isäni joi silloinkin. Äiti oli ainoa joka tuli kirkkoon. Muistan itkeneeni ennen tilaisuuden alkua ja hävenneeni. Kaverin äiti kyseli pitkään missä mun sukulaiset oli.

En ole koskaan juonut alkoholia omieni lasteni läsnäollessa ja kuvottaa yhä edelleen etenkin humalaiset miehet. Olen aina ollut tarkka että lapset on päässeet syliin ja meillä on aina sanottu rakastavansa, sen kuulin omalta äidiltä kerran vasta aikuisena.

Toi teidän meininki on ollut alkoholismia ja lähisuhdeväkivaltaa.

Ei mun vanhemmat ryypänneet. Kyllä ne alkoholia joi illanistujaisissa joissa me lapset oltiin useimmiten mukana, mutta ei siellä riidelty vaan vietettiin hauskaa iltaa hyvien ystävien seurassa.

Ei se alkoholi mikään välttämätön juoma ole tollaisissa tilanteissa, mutta ei se alkoholi välttämättä ole se syy miksi on esimerkiksi väkivaltaa.

Mä en muuttaisi mitään. Ne ankeat rutiinit oli mm. perunan istutusta ja nostamista kaupungin vuokrapellosta. Se ei ollut kivaa sillon, mutta yksi näistä arvokkaista asioista mitä vaalin nyt keski-ikäisenä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vaikka ruumillista kuritust.a ei tullut kovin usein, oli se kuitenkin arkisessa puheessa usein esillä tyyliin "nyt tottelet vai haetaanko remmi", ja tämä oli aika ankeaa. Erityisesti isompana esiteini tyttönä, kun olisi omaa tahtoa ja mielipidettä varmasti ollut, ja muuten kohdeltiin jo kuin isoa, niin silti milloin mistäkin asiasta sai kuulla, että tai muuten tulee remmiä. Ja ei ollut kuitenkaan tyhjä uhkaus vaan kyllä se vyö oikeasti haettiin, jos ei totellut.

Meillä "äiti" jakoi rangaistuksia. Usein ne johtuivat jostain, mihin vanhempi "veli" yllytti ja vyörangaistushan siitä seurasi... "äiti" ei kuitenkaan "pannut rangaistusta käytäntöön", vaan piti odottaa, että veturinkuljettaja-"isä" tuli kotiin (usein vasta seuraavana päivänä), nukkui työvuoron jälkeen ja sitten...

Pahinta ei ollut se selkäsauna, vaan pienelle tytölle se odottaminen!

"äitini" harjoitti pahinta mahdollista henkistä -suorastaan- kidutusta!

Ei myöskään syliä, halauksia, suukkoja, pään silitystä.

Vain arvostelua, väheksyntää... kaikki, mitä tein, tein väärin. Kun itsetunto nosti vähän päätään, lyötiin nuijalla kuten tivolin myyräpelissä !

Välit poikki ajat sitten ja onneksi kaikki (myös "veli") tuhkana!

Ei ole tullut tippa linssiin moisten takia!

Traumoja vieläkin ja varmaan myös lapseni ovat joutuneet kärsimään tunneköyhyydestäni, ehkä siksi valinneet itse lapsettomuuden?

Aika hämmentävää. Itse olen luullut, että fyysinen kuritus oli lähinnä sellaista, että äidiltä tai isältä meni ns. hermot ja sitten tuli joku luunappi tai vastaava. Mutta että oikein tuollainen harkittu rangaistus, jota piti odotella ja toteuttajakin oli eri. Aika karulta kuulostaa. Olikohan yleistäkin tuollainen?

Varmaankin, koska itsellenikin tehty noin. Ilmeisesti ideana oli se että rangaistus on kahta tehokkaampi ja pysyy muistissa kun ensin kasvattaa lapsen kauhun ja pelon potenssiin sata ja sitten vasta pahoinpitelee sen.

Juu, muistissa on vieläkin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Meillä ei saanut ottaa kahvipöydässä kakkua ennen kuin oli ottanut pullaa.

Olin jo aikuinen kun tajusin, että sehän oli ihan älytön sääntö. Mitä järkeä? Harmi ettei ole enää äitiä, jolta kysyä perusteluja.

Sehän on vanha sääntö joka oli ilman muuta selvä minun lapsuudessani .

Kun kylään mentiin , niin ensin piti ottaa pullaa ja sitten kakkua.

Meillä päin kaikki tiesivät tämän.

En tiedä syytä mutta olen itse ajatellut että pullapitko oli halvempaa ja oli usein pullan ja vehnäleivän sekamuoto.

Siinä oli vähemmän rasvaa ja sokeria kuin nykyreseptien mukaan tehdyssä pullassa.

Kakkuviipale oli siis ikäänkuin jälkiruokaa.

Ja kruunasi kahvihetken.

Tämä oli aikana jolloin kaikkea oli paljon niukemmin.

Minä olin laiha ja pieniruokainen lapsi. Olisin jaksanut syödä pienen palan kakkua, mutta en mitenkään sekä pullaa että kakkua. Ja miksi ylipäätään pitäisi ottaa jotain, mistä ei pidä (pulla) voidakseen saada jotain mistä pitää. Minusta se sääntö oli aivan mahdottoman typerä.

Eri asia, jos ruokapöydässä pyydetään syömään kasvikset ennen kuin saa jälkiruokaa. Pullasta sen sijaan ei ole koskaan ollut kenellekään mitään hyötyä toisin kuin kasviksista.

Varmaan sai ottaa pienen palan kakkua vaikka ei ottanutkaan pullaa.

Mutta siis ei niin että otti kaksi kakkupalaa tai tosi ison palan kakkua.

Ymmärrätkö?

Siis pulla oli halvempaa ja siksi piti täyttää mahaa ensin pullalla ettei syö liikaa kakkua.

Se oli niissä niukissa oloissa ehkä jotenkin järkeen käypää jota on nykyään vaikea tajuta.

Vierailija kirjoitti:

Hei. Minäkin muistan 90-luvun lapsuudestani just tän saman. Sunnuntait oli tosiaan ahdistavaa vääntelehtimistä. Kaikki paikat kiinni ym.

Olen itse 60 luvun lopulla syntynyt, lapsuus ja nuoruus meni pienenpienessä kylässä eläen.

Ankara isä, kylmä etäinen äiti. Sukulaisista opin tuntemaan mummon, muita ei tavattu kuin kerran pari.

Rutiinit oli osa meidänkin arkea.. siivouspäivä oli lauantai ja se on edelleen. Varmasti omat lapseni jotka ovat siis yli 30v ovat täällä muistelleet näitä raivosiivous lauantai päiviä 😳.

Mutta tuo sunnuntai päivien ahdistus seurasi minua todella, todella pitkään ennen kuin opin tai tajusin mistä se oli seurausta.

Lapsuuden ja nuoruuden aikaan 70- ja 80 luvulla ei meidän kylässä ollut auki edes kioski. Siellä ei ollut mitään, ei muuta muistoa kuin sumuinen ja utuinen satama.

Meillä oli saunapakko, saunaan mentiin koko perhe vaikka me lapset olimme jo 17 vuotiaita. Isä sitten naapureille kehui, että olemme niin sosiaalisia, että saunomme koko perheen voimin.

Varmaan naapurit pitivät isääni hulluna pervona.

Rahaa ei lapsiin käytetty, olin 13v kun menin töihin koulun ohessa ja ostin vaatteet ym itselleni ja veljelleni.

Meillä oli tarkat kotiintuloajat klo 20 piti olla kotona arkena ja viikonloppuna. Kerran rippikoulu venyi ja olin keskiviikkoiltana kotona klo 20:45 ja sain remmistä selkään.

Emme käyneet koskaan ulkomailla, ei laivalla, ei huvi tai eläinpuistoissa. Isän itsensä rakentamalla veneellä kävimme saaressa kesäisin paljon. Nukuimme teltassa, söimme marjoja ja kalaa paljon.

Kalaa eri muodossa 6 päivänä viikossa. Meni 20 vuotta kotoa muuton jälkeen ennenkuin pystyin syömään kalaa.

Emme saaneet katsoa televisiosta mitään amerikkalaisia sarjoja, koska ne olivat jenkkien hapatusta. Kiva, kun sitten koulussa kaveriporukassa oli kaikesta ulkona.

Vanhemmat riitelivät paljon, riitoihin sotkettiin lapset mukaan ja usein saimme selkään vain sen vuoksi, kun emme saaneet äitiänomemaan hiljaa.

Onhan näitä juttuja vaikka kuinka kerrottavaksi.

Lauantaisin piti aina siivota koko talo. Imuroida, luututa, pyyhkiä pölyt. Kaikkien piti osallistua, paitsi isän. No, oli siistiä. Minusta kumminkin viikonloput on lepäämistä varten. Siivota voi, kun on sotkua.

Asutaan mieheni kanssa kahdestaan ja aina kotitöitä tekee se joka jaksaa, joka näkee tarpeelliseksi ja jota huvittaa. Aika tasan kai ne jakautuu.

Paitsi minä teen enempi ulkohommia, kun on niihin parempi kunto.

Mies tiskaa useammin, tosin hän ei tajua katsoa muita paikkoja kuin tiskipöydän, että olisiko muualla pestäviä astioita. Eikä ymmärrä pyyhkiä samalla keittiön pintoja. Puhtaanpuoleinen tiskivesi tai huuhteluvesi ois siihen omiaan ja mulla ainakin hoituu huomaamatta siinä sivussa.

Imurointia inhoan ja jättäisin sen mielellään miehelle. Hän on sanonut, että hänelle se passaa, mutta näyttää, ettei hän vaan osaa. Monesti oon pyytäny imuroimaan jonkun huoneen, että minä luutuan sen sitten. Myöntyy, kuuluu imurin äänikin. Menen vähän ajan päästä luutuussankon kanssa katsomaan, niin lattia onkin täynnä hiekkaa ja moskaa. "Ai, etkö imuroinutkaan vielä?". "Imuroin". Ei vaan siltä näytä... Ensin luulin, että se johtuu huonosta näöstä, ei vaan näe sitä likaa siinä lattialla. Kuulemma ei. Näkee kuulemma hyvin. Ilmeisesti, kun äitinsä ollut, isänsä tehdessä pitkää päivää, aikoinaan kotiäitinä pitkään, niin tällä on ollut tylsää eikä ole ollut muuta tekemistä kuin siivous, niin ei ole tarvinnut sitten pojista opettaa apulaisia siihen.

Kesäisin mies laittaa paljon useammin ruokaa, kun minulla on niitä ulkohommia. Ihana tulla illalla väsyneenä valmiiseen pöytään :)

Vierailija kirjoitti:

Vaikka ruumillista kuritust.a ei tullut kovin usein, oli se kuitenkin arkisessa puheessa usein esillä tyyliin "nyt tottelet vai haetaanko remmi", ja tämä oli aika ankeaa. Erityisesti isompana esiteini tyttönä, kun olisi omaa tahtoa ja mielipidettä varmasti ollut, ja muuten kohdeltiin jo kuin isoa, niin silti milloin mistäkin asiasta sai kuulla, että tai muuten tulee remmiä. Ja ei ollut kuitenkaan tyhjä uhkaus vaan kyllä se vyö oikeasti haettiin, jos ei totellut.

Eli tehtiin ihan oikein. Näytettiin lapselle selkeästi missä se raja menee, ja mitä rajaa ei sovi ylittää, vaikka esiteinillä(eli alakoululaiseslla) olisi omasta mielestään miten perusteltuja vänkäämisiä hyvänsä. Se vain tuntuu silloin lapsena että on jo aikuinen. Oikeasti ei osata edes totella sellaisissa asioissa jotka olisivat hyväksi, eli syömisessä, käyttäytymisessä, nukkumaanmenossa jne.

Meillä oli lapsuuden kodissa ei oikein juhlittu mitään kunnolla. Jos oli vappu, niin arjesta tämä ei poikennut muuten kuin siten, että oli vähän serpentiiniä ja puhallettu kaksi ilmapalloa. Siinä oli vappu. Uutena vuotena katsottiin raketteja ikkunasta ja isä hoki samoja juttuja, että siellä porhot paukuttelee raketteja. Ja se oli uusivuosi. Juhannus oli ihan normiviikonloppu.

Juhliminen oli jotenkin ”niiden muiden” rikkaampien ja parempien juttuja ja sivusta vaan katsottiin. Kateellisena katsoin kun muut pihan lapsien perheet lähtivät ampumaan raketteja uutena vuonna, vappuna oli heliumpallot ja vapputorvet ja muut härpättimet, jouluna tuli kaikki överilahjat. Ja meillä ei oikein juhlittu ollenkaan. Ei ollut kyse rahastakaan, vaan jostain ihme ankeudesta, että ei olla tarpeeksi hienoa porukkaa ja nöyränä vaan katsoa itseään hienompien ihmisten ökyjuhlimista.

Tämän olen ottanut takaisin ja meillä juhlitaan. Välillä menee överiksi, mutta juhliin valmistaudutaan, on tarvikkeita, herkkuja, pidetään halloweenpileitä, uutenavuonna ollaan suvun kanssa ja paukutellaan raketit, vappuna on foliopallot, vappubrunssit ja kaikki, joulu menee överiksi, synttärit juhlitaan sukulaisten kanssa, juhannuksena pöydät notkuu kun sukumökilllä vietetään jussia, on juhannuskoivut ja sillit ja perunat.

Vierailija kirjoitti:

Ilmeisesti 80 ja 90 luvulla ryyppääminen lasten läsnäollessa oli oikeasti yleisempää kuin luulin.

Luulin olleeni ainoa kavereista joilla tällaista oli ja kadehdin muiden elämää.

Meillä viikonloput ryypättiin, äiti katoili "tupakalta" jonnekin ja selkäsauna oli valmis kun isä löysi. Isä tuli usein ryyppäjäisten jälkeen kotiin ja ensitöikseen tempaisi äitiä turpaan.

Muistan kun isä löi äitiä nyrkillä ja itkeä ei saanut, eikä kukaan tullut ottamaan pientä lasta syliin. Myös lomat ryypättiin, niin paljon aamusta iltaan että ruokaa ei saanut koska se unohdettiin, muistan syöneeni kylmiä makkaroita paketista mikä lojui olohuoneen pöydällä känniläisten keskellä.

Lomilla ei koskaan tehty lasten juttuja, ei huvipuistoja ei mitään, olin niin kateellinen muille lapsille.

Ai niin, käytiin me laivalla ja porukat joi sielläkin.

Minulla ei myöskään ollut rippijuhlia koska isäni joi silloinkin. Äiti oli ainoa joka tuli kirkkoon. Muistan itkeneeni ennen tilaisuuden alkua ja hävenneeni. Kaverin äiti kyseli pitkään missä mun sukulaiset oli.

En ole koskaan juonut alkoholia omieni lasteni läsnäollessa ja kuvottaa yhä edelleen etenkin humalaiset miehet. Olen aina ollut tarkka että lapset on päässeet syliin ja meillä on aina sanottu rakastavansa, sen kuulin omalta äidiltä kerran vasta aikuisena.

Olen niin pahoillani lukiessani tämän. Meillä vain isä ryyppäsi kaikki viikonloput, äiti ei onneksi koskaan. Sen vuoksi vähänkään kännäämiseen taipuvainen mies on itselleni big no. Kotonamme ei kännätä lasten nähden ja muutenkin alkoholia käytetään äärimmäisen vähän. En kuitenkaan halua tehdä alkoholista mitään tabua vaan yritän opettaa lapsilleni neutraalia suhtautumista siihen.

Vierailija kirjoitti:

Yhteiset ruokahetket. Joidenkin mielestä nämä on jotain ihanaa perheen yhteistä aikaa, mulle olivat puhdasta kidutusta lapsena ja nuorena -ja vieläkin, melkein nelikymppisenä, silloin harvoin kun olen vanhempieni kanssa samassa ruokapöydässä.  Vanhemmat riiteli usein ja itse herkkänä lapsena sen kireän tunnelman aisti, juurikin ruokapöydässä, missä oltiin kaikki tiiviisti yhdessä. Kiva siinä syödä sitten, kun koko ajan odotat, koska taas räjähtää. Isä myös kyttäsi meidän lasten syömistä, ettei vaan syödä liikaa ja lihota.

Kiitos perheen ihanien, yhteisten ruokahetkien olen ylipainoinen aikuinen, joka syö ihan mitä sattuu ja missä sattuu ja  vihaa kaikkia tilaisuuksia, joissa joutuu syömään seurassa ruokapöydän ääressä.  

Täsmälleen samanlainen kokemus. Äidilläni oli pakkomielle yhteiseen ruokahetkeen joka oli ihan painajaista. Murrosiässä välit äitiini olivat hyytävät ja usein hän tämän ihanan perhepäivällisen ajan tuijotti minua halveksuvasti. Syö siinä sitten. Muutenkin tuntui että tärkeintä hänelle oli päästä sanomaan ulkopuolisille että ”meidän perhe syö aina yhdessä katetun pöydän ääressä” eikä niinkään se, oliko tämä tilaisuus kenellekään mukava ja jäikö siitä hyvä olo.

Junttia tai ei, meillä ruoka tehdään joka päivä mutta koska ollaan kotona usein eri aikoihin, sen annoksensa saa kukin kauhoa kitusiinsa sitten kun sopiva hetki on. Ja kauhistus, myös itse valitsemassaan huoneessa (ei sentään sängyssä)!

Vierailija kirjoitti:

Meillä oli lapsuuden kodissa ei oikein juhlittu mitään kunnolla. Jos oli vappu, niin arjesta tämä ei poikennut muuten kuin siten, että oli vähän serpentiiniä ja puhallettu kaksi ilmapalloa. Siinä oli vappu. Uutena vuotena katsottiin raketteja ikkunasta ja isä hoki samoja juttuja, että siellä porhot paukuttelee raketteja. Ja se oli uusivuosi. Juhannus oli ihan normiviikonloppu.

Juhliminen oli jotenkin ”niiden muiden” rikkaampien ja parempien juttuja ja sivusta vaan katsottiin. Kateellisena katsoin kun muut pihan lapsien perheet lähtivät ampumaan raketteja uutena vuonna, vappuna oli heliumpallot ja vapputorvet ja muut härpättimet, jouluna tuli kaikki överilahjat. Ja meillä ei oikein juhlittu ollenkaan. Ei ollut kyse rahastakaan, vaan jostain ihme ankeudesta, että ei olla tarpeeksi hienoa porukkaa ja nöyränä vaan katsoa itseään hienompien ihmisten ökyjuhlimista.

Tämän olen ottanut takaisin ja meillä juhlitaan. Välillä menee överiksi, mutta juhliin valmistaudutaan, on tarvikkeita, herkkuja, pidetään halloweenpileitä, uutenavuonna ollaan suvun kanssa ja paukutellaan raketit, vappuna on foliopallot, vappubrunssit ja kaikki, joulu menee överiksi, synttärit juhlitaan sukulaisten kanssa, juhannuksena pöydät notkuu kun sukumökilllä vietetään jussia, on juhannuskoivut ja sillit ja perunat.

Hölmöintä tässä on se, ettei juhliminen juurikaan maksa.

Meillä on reippaasti yli 10 v vanhat koristeet, joulukuusikin on varmaan 15 v vanha.

Joululahjoja etsitään koko vuosi. Annetaan täsmälahjat, mutta lisäksi jotain kivaa extraa.

Vappuna riittää pussi ilmapalloja, paketti serpentiinejä ja munkkeja. Olen ostanut Tiimarin loppuunmyynnistä, -80% alesta serpentinejä varmaan 20 pakettia. Riittää loppuiäksi.

Me nyt yritetään tehdä arjesta juhlan , otetaan vanhat takaisin, korkojen kera

Meillä oli todella likaista aina. Minä pikku koululaisena siivosin että kehtaan tuoda kavereita kotiin. Äiti töistä tullessaan kehui joskus kun olin siivonnut monta tuntia että meidän koti näyttäisi normaalilta.

Lasten mielipiteitä ei koskaan kuunneltu. Jos lapsi sanoi mielipiteensä mihin tahansa, häntä vähäteltiin hirveällä äänensävyllä. En uskalla nyt aikuisenakaan sanoa mielipiteitäni, eikä niitä oikein mihinkään olekaan. Kaikki on aika sama.

Vanhempani oli käynyt vain kansakoulut eivätkä osanneet auttaa minua läksyissä edes ala-asteella. Yksin yritin selvitä ja ankara opettaja rankaisi koulussa. Päätäni särki jokapäivä nelosluokasta eteenpäin.

Herkkuja sai vain synttäreillä. Niihin ei laitettu vähiä rahoja, koska ovat turhaa syömistä.

Kavereita ei saanut olla, nehän olisi voineet olla vaikka huonoa seuraa.

Ulkona ei koskaan käyty syömässä. Eikä ikinä eineksiä. Olin 15v kun ekan kerran kävin säästämilläni rahoilla mäkkärissä. Se on jäänyt mieleen.

Kuusen koristeleminen vasta jouluaaton aamuna.

Meidän kuusi haettiin itse metsästä useampi päivä (jopa viikko) ennen joulua. Kuusi vietiin rintamamiestalon kellariin ”sulamaan” ja siellä se oli aattoon asti. Aattoaamuna isä haki kuusen olohuoneeseen ja sitten sain koristella kuusen veljen kanssa.

En ikinä ymmärtänyt miksi kuusta ei voinut koristella vaikka jo 20. Joulukuuta ja nauttia joulutunnelmasta. Muistan pyytäneeni että kuusi tuotaisiin jo ennen aattoa sisälle, mutta sain vastaukseksi epämääräistä mutinaa, en mitään kunnon perustelua .

Omassa kodissani kuusi tuodaan sisälle ja koristellaan viimeistään 20.12.

Tästä oli jo pitkä keskustelu aiemmin https://www.vauva.fi/keskustelu/3835219/asioita-mita-et-tee-mutta-lapsu…

Kommentoin sinne että aina kun jotain kysyi niin vastaus oli että "no siksi" tai että "että saisit kysyä", mitään järkevää perustelua ei saanut. Vanhemmat oli aina kännissä ja lapsista viis. Tosin me viihdyttiin sisarusten kanssa aina ulkona leikkimässä eikä tarvinnut vanhempien katsoa perään. Meidät kasvatettiin myös häpeällä että hiljaa piti olla kylässä ym. ja vieläkin vaikeaa avata suunsa jossain kahvipöydässä. Ruokakaupassa jos halusi esim viinirypäleitä niin vastaus oli että liian kalliita. Silti viiniin oli aina rahaa.

Se, miten perseestä oli, että omien vanhempien kanssa sain kyllä jutella ja väitellä, mutta edes 18 täytettyäni, mua ei muu suku ottanut vakavasti. Kerran pöydässä puhuttiin abortista. Ja hirvein ja kaamein sanoin. Avasin suuni ja sanoin, että minusta jos Suomen lain mukaan on kelpoinen aborttiin ja sen todella haluaa, sen saa tehdä. Olin 19v. Isovanhempani olisivat passittaneet minut huoneeseeni (muutin pois vasta kun olin 20v), mutta varsinkin äitini puolusti minua. Ja koko loppuillan meitä katseltiin alas päin. Sama yhdellä lomalla, missä oltiin. Meidän perhe oli suvun huonotuloisin, mutta meillä lapsilla oli silti kaikki, mitä halusimme. Me vaan ei reissattu ulkomailla ym. solkenaan. Mut sit lähdettiin, kun pitihän isovanhempien synttärit juhlia. Etelään siis. Ei meillä ollut varaa. Isovanhemmat ym. "lainasi" eli antoi rahaa varmaan jotain ehtoja vastaan. Olin tuolloin 19v, enkä halunnut koko saat*nan reissulle. Vihasin sillä viikolla melkein joka hetkeä. Meidän perhe, tai siis minä ja äitini oli vissiin aiottu vain palvelijoiksi. Nimittäin äitini ja minä oltiin ainoat, jotka siellä teki ruokaa muille, tiskasi, siivosi yms.

Ketuttaa yhä tuo suku. Nyt viimein kolmekymppisenä olen ottanut etäisyyttä. Näin tätä suvun osaa viimeksi isäni häissä (kyllä, tämän reissun jälkeen meni vain vuosi, ja vanhempani erosivat), ja silloinkaan en jutellut kuin papalleni, josta olen aina pitänyt ja tulen pitämään. Muita en oikein jaksa. Raskasta porukkaa. Tulee semmoinen olo, että yritetään olla niin paljon parempaa ja hienompaa. Viihdyn paljon paremmin äitini ja mieheni perheen kanssa.

Vierailija kirjoitti:

Yhteiset ruokahetket. Joidenkin mielestä nämä on jotain ihanaa perheen yhteistä aikaa, mulle olivat puhdasta kidutusta lapsena ja nuorena -ja vieläkin, melkein nelikymppisenä, silloin harvoin kun olen vanhempieni kanssa samassa ruokapöydässä.  Vanhemmat riiteli usein ja itse herkkänä lapsena sen kireän tunnelman aisti, juurikin ruokapöydässä, missä oltiin kaikki tiiviisti yhdessä. Kiva siinä syödä sitten, kun koko ajan odotat, koska taas räjähtää. Isä myös kyttäsi meidän lasten syömistä, ettei vaan syödä liikaa ja lihota.

Kiitos perheen ihanien, yhteisten ruokahetkien olen ylipainoinen aikuinen, joka syö ihan mitä sattuu ja missä sattuu ja  vihaa kaikkia tilaisuuksia, joissa joutuu syömään seurassa ruokapöydän ääressä.  

Joo joo, ymmärrän että riitely on ollut kurjaa, mutta et kai nyt aikuisena edelleen syytä vanhempiasi siitä että syöt miten sattuun? Olet nyt aikuinen ja tuo on sinun itsesi vastuulla. Loputtomiin ei voi mennä vanhempien selän taakse piiloon.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Meillä oli lapsuuden kodissa ei oikein juhlittu mitään kunnolla. Jos oli vappu, niin arjesta tämä ei poikennut muuten kuin siten, että oli vähän serpentiiniä ja puhallettu kaksi ilmapalloa. Siinä oli vappu. Uutena vuotena katsottiin raketteja ikkunasta ja isä hoki samoja juttuja, että siellä porhot paukuttelee raketteja. Ja se oli uusivuosi. Juhannus oli ihan normiviikonloppu.

Juhliminen oli jotenkin ”niiden muiden” rikkaampien ja parempien juttuja ja sivusta vaan katsottiin. Kateellisena katsoin kun muut pihan lapsien perheet lähtivät ampumaan raketteja uutena vuonna, vappuna oli heliumpallot ja vapputorvet ja muut härpättimet, jouluna tuli kaikki överilahjat. Ja meillä ei oikein juhlittu ollenkaan. Ei ollut kyse rahastakaan, vaan jostain ihme ankeudesta, että ei olla tarpeeksi hienoa porukkaa ja nöyränä vaan katsoa itseään hienompien ihmisten ökyjuhlimista.

Tämän olen ottanut takaisin ja meillä juhlitaan. Välillä menee överiksi, mutta juhliin valmistaudutaan, on tarvikkeita, herkkuja, pidetään halloweenpileitä, uutenavuonna ollaan suvun kanssa ja paukutellaan raketit, vappuna on foliopallot, vappubrunssit ja kaikki, joulu menee överiksi, synttärit juhlitaan sukulaisten kanssa, juhannuksena pöydät notkuu kun sukumökilllä vietetään jussia, on juhannuskoivut ja sillit ja perunat.

Hölmöintä tässä on se, ettei juhliminen juurikaan maksa.

Meillä on reippaasti yli 10 v vanhat koristeet, joulukuusikin on varmaan 15 v vanha.

Joululahjoja etsitään koko vuosi. Annetaan täsmälahjat, mutta lisäksi jotain kivaa extraa.

Vappuna riittää pussi ilmapalloja, paketti serpentiinejä ja munkkeja. Olen ostanut Tiimarin loppuunmyynnistä, -80% alesta serpentinejä varmaan 20 pakettia. Riittää loppuiäksi.

Me nyt yritetään tehdä arjesta juhlan , otetaan vanhat takaisin, korkojen kera

Niin justiinsa! Olen tuo edellinen kirjoittaja ja meillä lapsuudenkodissa se juhlimattomuus oli jotain henkistä köyhyyttä ja vaatimattomuutta ”ei meitä varten tarvitse”. Ja varmaan sitäkin, että ei vaan viitsitty yhtään nähdä vaivaa.

Joulupäivänä ei saa häiritä ketään!

Olin 14v. Oltiin isovanhemmillani joulupäivänä ja kaverilta tuli viesti, että voitaisko nähdä yhdessä puistossa. Äiti ei ensin olisi millään antanut mun mennä, kun eihän joulupäivänä ketään saa häiritä. "Mitä häiritsevää on käydä puistossa?" Sain sitten mennä. Hetkeksi. Heti alkoi soittelu takaisin. Nykyään aikuisena 30-vuotiaana joulupäivä ei ole mulle mikään pyhä päivä. Jos joku haluaa jotain nähdä, se on ok. Äitikin on lientynyt ja vähän myöntänyt, että hänen appivanhempien sääntöjä olivat,

Anti-Taistolainen kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Anti-Taistolainen kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ainainen kotona olo ja yleinen elämän harmaus. Elettiin köyhempää elämää kuin mitä tulotaso oli. Ei käyty juuri koskaan missään ja isän inho "amerikkalaista elämäntapaa" kohtaan tarkoitti sitä, ettei ollut videoita, pelikonsolia tai hittileluja. Sittemmin olen ottanut takaisin matkustamalla ja käymällä paljon tapahtumissa. Säilynyt on kunnioitus kotia kohtaan ja hyvällä tavalla vähään tyytyminen ja materian välttäminen.

Tämän tapainen inho "amerikkalaista elämäntapaa" kohtaan kumpuaa kyllä 100% kateudesta. Ei ole varaa hienosteluun eli istutaan kotona katkerana ja valitetaan kuinka "pinnallisia" muut ihmiset ovat.

Tämä johtaa helposti siihen että lapset tuntevat vielä aikuisiässäkin huonoa omatuntoa jos ostavat vähän kalliimman auton itselleen, vaikka siihen olisi varaa siis. Isoisäni oli tällainen enkä pidä sitä mitenkään hienona ominaisuutena ihmisessä.

Pelkkää vasemmistolaista kyynisyyttä, negativisuutta, katkeruutta ja kateutta. Ei kiitos.

Ei se kateudesta johtunut. Ennen vain tunnistettiin pinnallisuuden haitallisuus paremmin, eikä ihannoitu sitä kuten nykyisin. Toki monella oli taustalla vasemmistolainen ideologia, mutta ei kaikilla.

Minusta nykyinen kerskakulutus ei anna ihmisille tervettä arvopohjaa.

En ole ollenkaan samaa mieltä,  60-luvulla syntyneillä tuntuu usein olevan tämän tyyppinen "kaikki oli parempaa 70-luvulla" asenne. 

Se syy siihen miksi vanhemmat sukupolvet kauhistelevat tätä nykyajan "pinnallisuuden ihannointia" johtuu siitä että sodanjälkeisessä Suomessa elintaso on noussut hyvinkin nopeaan tahtiin - eikä sitä ehkä ymmärretä tästä näkökulmasta. Se että nykyään 90% skideistä pääsee jo ala-asteella ulkomaanmatkoille vaikka Espanjaan on vain positiivinen asia. 20 vuotta sitten ehkä 10-15% pääsivät. Universumi on kokoajan jatkuvassa muutoksessa, voi vaan mennä eteenpäin ei taaksepäin.

Muuten hyvä, mutta universumi ei tarvitse ihmistä mihinkään, vaan ilman meitä kaikki rullaa ihan omalla painollaan. Se että ihminen ylentää itsensä kutsumaan "kehitykseksi" ja "positiiviseksi muutokseksi" asiaa x, ei liikauta universumia mihinkään suuntaan.