Miksi nykyajan nuoret (aikuiset) kaikki psyykkisesti niin hajalla?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Samaa olen ihmetellyt.

Nykyajan nuori aikuinen käy kolme vuotta kelan kuntoutuspsykoterapiassa ja kaikenmaailman mindfulness-kursseilla ulkomaan trendikohteissa kun ahdistaa ettei päässyt lääkikseen, vanhemmat on eronneet ja aina ei huvita bilettää vaan jää mieluummin kotiin joku viikonloppu kun kaverit pyytää baariin ja seksiä ei saa tarpeeksi kun jännittää puhua tytöille.

Kasikymppisillä taas isä on kuollut sodassa, isäpuoli on vetänyt turpaan koko lapsuuden ja naapurin setä kosketellut, ei olla päästy oppikouluun tai ulkomaille, on tehty hanttihommaa koko elämä, tyynesti omaishoidettu puoliso hautaan ilman apua, lapset ei käy katsomassa, kaupasta voi ostaa vaan punalaputettua ja ihan peruselintarviketta tyyliin sipuli, tomaatti, peruna, maito, ruisleipä ja todellakaan ei esim. syödä ulkona, ostella vaatteita tai muutenkaan törsätä..Ja suurin osa pärjää! On (ilmaisia) harrastuksia, tehdään käsitöitä, käydään eläkeläistapahtumissa jne.

Oma sukupolveni (nelikymppiset) sitten jotain tältä väliltä. Suurin osa pärjää, vähän ahdistutaan siitä ettei päästä Balille ja huulet ei ole tarpeeksi täyteläiset ja sen verran kädettömiä ollaan että vingutaan kuinka joku vauvanhoito vaikka nyrjähtäneen nilkan kanssa on mukamas NIIN mahdotonta, mutta kuitenkin pystytään käymään töissä ja koulut ja opinnotkin on suurin osa taapertanut läpi ilman erityistukea ja loputonta itsereflektointia ja "mikä mun fiilis tästä on, miten mä niinku koen tän" -vatvomista.

En tiedä, välillä tuntuu että joillekuille tekisi hyvää että joku läimäisisi poskelle ja käskisi lopettamaan vinkumisen. Fyysinen työ myös voisi tehdä hyvää. Ja ulkoilu ja urheilu. Säännöllinen vuorokausirytmi. Ja vähäisemmät valinnanmahdollisuudet, ns. selkeä maailmanjärjestys.

On myös nuorempia, jotka ovat kokeneet alkoholismia, väkivaltaa, itsareita, kiusaamista jne. Uskon, että tämä nuorempi sukupolvi voi huonosti, koska he ovat ensimmäinen sukupolvi, joka yrittää muuttaa asenteita, asioita ja sukupolvilta toiselle siirtyviä taakkoja. Suuret ikäluokat ovat ehkä pystyneet olemaan työelämässä, mutta muuten moni on hajalla ja se näkyy esimerkiksi lastenkasvatuksessa. Niin, siis meissä nuoremmissa. Ja tämä vanhempi sukupolvi on nimenomaan se, joka ei enää millään jaksaisi kiristyneessä työelämässä. 50-60-vuotiaat naiset ihan pahimpia saikuttamaan ja valittamaan työelämässä. Hyvähän se toki on saikuttaa vakityössä, kun me nuoret taistellaan niistä sijaisten paikoista, jotka vaihtuu jatkuvasti.

Kotonani muuten läpsittiin ja vähän enemmän ja muistettiin kyllä kertoa, että mikään ei riitä. Ei ehkäissyt mt-ongelmia.

Jokainen sukupolvi yrittää muuttaa maailmaa. Ja hyvä niin.

Jos näpräisitte vähemmän ja lukisitte enemmän, tietäisitte tämän.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen 20-vuotias korkeakouluopiskelija ja koen ainakin koko ajan riittämättömyyden tunnetta. Pitäisi työskennellä koulun ohella, pitäisi opiskella enemmän mutta silti ehtiä myös kaikkiin tapahtumiin, pitäisi olla ekologisempi, pitäisi nukkua enemmän, pitäisi sijoittaa, pitäisi olla poikaystävä, pitäisi olla varaa matkustaa. Pitäisi olla ja tehdä myös paljon kaikkea muuta.

Tiedostan toki, että nämä asiat ovat vain pääni sisässä, mutta varmasti saan vaikutteita suorituskeskeisestä yhteiskunnasta :( Kaikki muutkin tekee, mut miksei mulla ole jaksamista tai vastaavasti rahaa!

Ja menasi melkeinpä tärkein unohtua: pitää näyttää hyvältä ja olla urheilullinen. Koska nykymaailman logiikalla hyvännäköisyys = itsestään huolehtiminen ja urheilullisuus = työkyvykkyys. Jos ei juokse kaupungin toiselle puolelle töihin aamuviideltä, niin onko edes sen työpaikan arvoinen? No joo, riippuu tietenkin työpaikasta tämä :D

25v hiljattain korkeakoulusta valmistuneena antaisin ohjeen.

Lopeta suorittaminen. Ei työ ole itseisarvoisen tärkeä asia, elämän täytyy olla kokonaisuutena mielekäs kokonaisuus eikä vain yksittäinen osa-alue. Äläkä mieti mitä yhteiskunta ulkopuolella sinulta odottaa, koska itse elät omaa elämääsi eikä sinun tule ottaa paineita ulkopuolelta. Tuo ikä on surkea,  se helpottaa muutaman vuoden päästä kun saat "luvan" elää omaa elämääsi ilman, että sinun odotetaan ikätovereidesi toimesta käyvän jokaisissa illanistujaisissa, kaikki illat ja viioknloput tämän lisäksi töissä ja muuten suoriutua.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Samaa olen ihmetellyt.

Nykyajan nuori aikuinen käy kolme vuotta kelan kuntoutuspsykoterapiassa ja kaikenmaailman mindfulness-kursseilla ulkomaan trendikohteissa kun ahdistaa ettei päässyt lääkikseen, vanhemmat on eronneet ja aina ei huvita bilettää vaan jää mieluummin kotiin joku viikonloppu kun kaverit pyytää baariin ja seksiä ei saa tarpeeksi kun jännittää puhua tytöille.

Kasikymppisillä taas isä on kuollut sodassa, isäpuoli on vetänyt turpaan koko lapsuuden ja naapurin setä kosketellut, ei olla päästy oppikouluun tai ulkomaille, on tehty hanttihommaa koko elämä, tyynesti omaishoidettu puoliso hautaan ilman apua, lapset ei käy katsomassa, kaupasta voi ostaa vaan punalaputettua ja ihan peruselintarviketta tyyliin sipuli, tomaatti, peruna, maito, ruisleipä ja todellakaan ei esim. syödä ulkona, ostella vaatteita tai muutenkaan törsätä..Ja suurin osa pärjää! On (ilmaisia) harrastuksia, tehdään käsitöitä, käydään eläkeläistapahtumissa jne.

Oma sukupolveni (nelikymppiset) sitten jotain tältä väliltä. Suurin osa pärjää, vähän ahdistutaan siitä ettei päästä Balille ja huulet ei ole tarpeeksi täyteläiset ja sen verran kädettömiä ollaan että vingutaan kuinka joku vauvanhoito vaikka nyrjähtäneen nilkan kanssa on mukamas NIIN mahdotonta, mutta kuitenkin pystytään käymään töissä ja koulut ja opinnotkin on suurin osa taapertanut läpi ilman erityistukea ja loputonta itsereflektointia ja "mikä mun fiilis tästä on, miten mä niinku koen tän" -vatvomista.

En tiedä, välillä tuntuu että joillekuille tekisi hyvää että joku läimäisisi poskelle ja käskisi lopettamaan vinkumisen. Fyysinen työ myös voisi tehdä hyvää. Ja ulkoilu ja urheilu. Säännöllinen vuorokausirytmi. Ja vähäisemmät valinnanmahdollisuudet, ns. selkeä maailmanjärjestys.

On myös nuorempia, jotka ovat kokeneet alkoholismia, väkivaltaa, itsareita, kiusaamista jne. Uskon, että tämä nuorempi sukupolvi voi huonosti, koska he ovat ensimmäinen sukupolvi, joka yrittää muuttaa asenteita, asioita ja sukupolvilta toiselle siirtyviä taakkoja. Suuret ikäluokat ovat ehkä pystyneet olemaan työelämässä, mutta muuten moni on hajalla ja se näkyy esimerkiksi lastenkasvatuksessa. Niin, siis meissä nuoremmissa. Ja tämä vanhempi sukupolvi on nimenomaan se, joka ei enää millään jaksaisi kiristyneessä työelämässä. 50-60-vuotiaat naiset ihan pahimpia saikuttamaan ja valittamaan työelämässä. Hyvähän se toki on saikuttaa vakityössä, kun me nuoret taistellaan niistä sijaisten paikoista, jotka vaihtuu jatkuvasti.

Kotonani muuten läpsittiin ja vähän enemmän ja muistettiin kyllä kertoa, että mikään ei riitä. Ei ehkäissyt mt-ongelmia.

Jokainen sukupolvi yrittää muuttaa maailmaa. Ja hyvä niin.

Jos näpräisitte vähemmän ja lukisitte enemmän, tietäisitte tämän.

Minä en yritä muuttaa maailmaa. Minulle riittää se, että olen vanhempana toisenlainen kuin omat vanhempani ja isovanhempani. Se ei ole muuten helppo rasti. Mitä ei lapsuudessa saa, ei voi antaa eteenpäin. Mitä ei itsellä ole, ei voi antaa eteenpäin. Koska omien vanhempien sukupolvi ei suostu katsomaan omia virheitään eikä kykene ottamaan kritiikkiä vastaan (saatikka, että kykenisi tuntemaan omia tunteitaan!) ei toimintatapojen ja mallien muuttaminen ole niin yksinkertaista.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Samaa olen ihmetellyt.

Nykyajan nuori aikuinen käy kolme vuotta kelan kuntoutuspsykoterapiassa ja kaikenmaailman mindfulness-kursseilla ulkomaan trendikohteissa kun ahdistaa ettei päässyt lääkikseen, vanhemmat on eronneet ja aina ei huvita bilettää vaan jää mieluummin kotiin joku viikonloppu kun kaverit pyytää baariin ja seksiä ei saa tarpeeksi kun jännittää puhua tytöille.

Kasikymppisillä taas isä on kuollut sodassa, isäpuoli on vetänyt turpaan koko lapsuuden ja naapurin setä kosketellut, ei olla päästy oppikouluun tai ulkomaille, on tehty hanttihommaa koko elämä, tyynesti omaishoidettu puoliso hautaan ilman apua, lapset ei käy katsomassa, kaupasta voi ostaa vaan punalaputettua ja ihan peruselintarviketta tyyliin sipuli, tomaatti, peruna, maito, ruisleipä ja todellakaan ei esim. syödä ulkona, ostella vaatteita tai muutenkaan törsätä..Ja suurin osa pärjää! On (ilmaisia) harrastuksia, tehdään käsitöitä, käydään eläkeläistapahtumissa jne.

Oma sukupolveni (nelikymppiset) sitten jotain tältä väliltä. Suurin osa pärjää, vähän ahdistutaan siitä ettei päästä Balille ja huulet ei ole tarpeeksi täyteläiset ja sen verran kädettömiä ollaan että vingutaan kuinka joku vauvanhoito vaikka nyrjähtäneen nilkan kanssa on mukamas NIIN mahdotonta, mutta kuitenkin pystytään käymään töissä ja koulut ja opinnotkin on suurin osa taapertanut läpi ilman erityistukea ja loputonta itsereflektointia ja "mikä mun fiilis tästä on, miten mä niinku koen tän" -vatvomista.

En tiedä, välillä tuntuu että joillekuille tekisi hyvää että joku läimäisisi poskelle ja käskisi lopettamaan vinkumisen. Fyysinen työ myös voisi tehdä hyvää. Ja ulkoilu ja urheilu. Säännöllinen vuorokausirytmi. Ja vähäisemmät valinnanmahdollisuudet, ns. selkeä maailmanjärjestys.

On myös nuorempia, jotka ovat kokeneet alkoholismia, väkivaltaa, itsareita, kiusaamista jne. Uskon, että tämä nuorempi sukupolvi voi huonosti, koska he ovat ensimmäinen sukupolvi, joka yrittää muuttaa asenteita, asioita ja sukupolvilta toiselle siirtyviä taakkoja. Suuret ikäluokat ovat ehkä pystyneet olemaan työelämässä, mutta muuten moni on hajalla ja se näkyy esimerkiksi lastenkasvatuksessa. Niin, siis meissä nuoremmissa. Ja tämä vanhempi sukupolvi on nimenomaan se, joka ei enää millään jaksaisi kiristyneessä työelämässä. 50-60-vuotiaat naiset ihan pahimpia saikuttamaan ja valittamaan työelämässä. Hyvähän se toki on saikuttaa vakityössä, kun me nuoret taistellaan niistä sijaisten paikoista, jotka vaihtuu jatkuvasti.

Kotonani muuten läpsittiin ja vähän enemmän ja muistettiin kyllä kertoa, että mikään ei riitä. Ei ehkäissyt mt-ongelmia.

Ohis. En tiedä, missä olet töissä, mutta esimiehenä voin kertoa, että 50+ naiset ovat työpaikkamme pelastus. Lapset isoja, eikä kiire kotiin. Voivat tarvittaessa jäädä ylitöihin ja tehdä ylimääräisiä vuoroja. Sairauspäiviä kolmella työpaikkamme ko. ikäryhmän naisilla vuosittain 0-5. Mutta kenelläkään näistä naisista ei ole ylipainoa ja pitävät huolta itsestään liikkumalla ja kulttuuria harrastamalla.

Yhteiskunnasta on tullut sellainen että nykyään vaaditaan tosi paljon ihmisiltä. Nykyään pitää menestyä töissä, pitää suorittaa kotityöt, pitää opiskella paljon, pitää nauttia elämästä käymällä matkoilla.. jne

Elämä on yhtä suorittamista nykyään.

Sitten siihen päälle koulukiusaaminen, yksinäisyys ja se että parisuhteet ovat nykyään paljon haastavempia sekä eroja tulee valtavasti.

Nykyään kumppanilta vaaditaan tosi paljon.

Nykyään tuntuu siltä että ihmiset ovat tosi paljon enemmän omissa oloissa,toisia ei auteta eikä huomioida.

Tuntuu myös että ihmiset ovat nykyään paljon kylmempiä toisia kohtaan.

Olen 55 ja on fakta, että nuorilla on nykyisin vaikeampaa. 50-70-luvuilla työelämään päästiin heittämällä ilman koulutusta. Seuraavalla sukupolvella oli hiukan vaikeampaa, mutta pienen pyristelyn jälkeen vakipaikka irtosi naisille noin 35-40-iässä viimeistään. Vanhat totuudet eivät enää pidä paikkaansa ja hyvä koulutuskaan ei takaa mitään. Suomen talous ei oikein päässyt kunnolla vuoden jälkeen 2008 jälkeen toipumaan, koska asenteet ja rakenteet vanhoillisia. Työvoiman polarisoitumista alettiin ennustaa jo 90-luvulla ja nyt se on täällä. Tarvitaan huippuosaajia, jotka ohjelmoivat yhteiskunnan pyörimään ja sitten on suorittava taso, jolta toki myös vaaditaan koulutusta, mutta työsuhteet ovat epävarmoja.Keskitaso on katoamassa. Ennen tiesi, että jos teen asian x, saan palkinnoksi asiat y ja z. Nykyään malli ei toimi, vaikka koulussa näin kerrottiin ja monet nuoret syyttävät itseään.

Yksi selitys on että terapiaan hakeudutaan / päästään aiemmin. Suuriin ikäluokkiin kuuluva äitini aloitti terapian 53-vuotiaana, minä (nyt 3-kymppinen) 19-vuotiaana. Meillä on sama diagnoosi.

Some ja digilaitteet. Vähemmästäkin tulee psyykkisiä ongelmia kun ei muuta tehdä kuin tuijoteta ruutua koko ajan ja normaali kanssakäyminen ihmisten kanssa puuttuu.

Nykynuoret hoksaavat, jos erehtyvät purkamaan omaa pahaa oloaan muihin, eivätkä salli sellaista itselleen. He kehittävät oireita, jotka satuttavat vain heitä itseään, yrittävät hakea apua ja miettivät miten kehittää itseään. Seniorit ovat tehneet henkistä väkivaltaa läheisilleen koko ikänsä hyvällä omalla tunnolla. Paha olo on aina johtunut muista ja siksi pahan olon saa kostaa muille ihmisille. Eipä tarvi mennä terapiaan.

Yhtenäiskulttuurin katoaminen.

Paikkansa ja identiteettinsä löytäminen ei ole niin yksinkertaista.

Maailma muuttuu nopeammin kuin ihminen kykenee sopeutumaan.

Esim. vaimoni opiskeli "tulevaisuuden" ammatin, joka ei sitten elättänytkään.

Hän opiskeli toisen ammatin, mutta IT-alan rajut irtisanomisrt toivat alalle paljon kokenutta väkeä, tämäkään ammatti ei enää työllistä kuin 10€/h osa-aikatöihin.

Vierailija kirjoitti:

Yksi selitys on että terapiaan hakeudutaan / päästään aiemmin. Suuriin ikäluokkiin kuuluva äitini aloitti terapian 53-vuotiaana, minä (nyt 3-kymppinen) 19-vuotiaana. Meillä on sama diagnoosi.

Naapurissa asui 80-luvulla sekatyömies, joka maantiellä pyöräillessään ei uskaltanut kohdata ihmisiä, vaan heitti pyörän ojaan ja juoksi puun taakse.

Ei käynyt terapiassa hän, vaan sahalla töissä. Kyläili vanhempieni luona usein iltaisin.

Hänen isänsä kuukemna joskus ajoi perhettään kirveen kanssa takaa.

Ei käynyt terapiassa hänkään, metsätyömiehenä ja pienviljelijänä perheensä elätti.

Ihmisen ja varsinkin kasvavan nuoren aivoja ei ole luotu näin hektiseen elämään. Aivomme ovat yhä perustaltaan metsästäjä-keräilijä -ajalta.

Vierailija kirjoitti:

Oletan monen asian liittyvän kiinteästi liian holhoavaan ja helppoon yhteiskuntaan. Nuoret eivät opiskele tai työllisty, koska ilmaista rahaa jaetaan. Muualla opiskelusta pitää maksaa ja työpaikoista kilpaillaan, koska vaihtoehtona on rahattomuus... Työttömyydestä seuraa syrjäytymistä, osattomuutta, masennusta, näköalattomuutta ja mt- ja päihdeongelmia. Elämää ei voi rakentaa eikä tulevaisuutta suunnitella ilman työtä. Näin se vaan on. Siksi työllisyyspolitiikka on myös parasta sosiaalipolitiikkaa. Työn merkitystä ihmisen elämässä ei pidä aliarvioida. Taloudellinen merkitys on vain pieni osa sitä. 

Tämäkin voi olla osasyy.

Moni tuon ikäinen ihminen on kasvanut pumpulissa, kaikki on ollut vain kivaa.

Sitten ei kissan kuolemasta päästä yli ilman terapiaa.

Vierailija kirjoitti:

Olen 55 ja on fakta, että nuorilla on nykyisin vaikeampaa. 50-70-luvuilla työelämään päästiin heittämällä ilman koulutusta. Seuraavalla sukupolvella oli hiukan vaikeampaa, mutta pienen pyristelyn jälkeen vakipaikka irtosi naisille noin 35-40-iässä viimeistään. Vanhat totuudet eivät enää pidä paikkaansa ja hyvä koulutuskaan ei takaa mitään. Suomen talous ei oikein päässyt kunnolla vuoden jälkeen 2008 jälkeen toipumaan, koska asenteet ja rakenteet vanhoillisia. Työvoiman polarisoitumista alettiin ennustaa jo 90-luvulla ja nyt se on täällä. Tarvitaan huippuosaajia, jotka ohjelmoivat yhteiskunnan pyörimään ja sitten on suorittava taso, jolta toki myös vaaditaan koulutusta, mutta työsuhteet ovat epävarmoja.Keskitaso on katoamassa. Ennen tiesi, että jos teen asian x, saan palkinnoksi asiat y ja z. Nykyään malli ei toimi, vaikka koulussa näin kerrottiin ja monet nuoret syyttävät itseään.

Tähän kun vielä lisätään, että keskimäärin ihminen on kyvyiltään keskiverto.

Kouluttautuminen on jokseenkin kaikille mahdollista, mutta rahkeet riittävät useimmilla keskitasolle.

Pohjoismaissa syödään eniten mielialalääkkeitä väkilukuun nähden ja Ruotsi on maa missä syödään kaikista eniten mielialalääkkeitä.

Erityisesti naisilla esiintyy todella paljon masennusta yms mielenterveys ongelmia pohjoismaissa.

Miehillä myös on masennusta ja mt-ongelmia ja he varmaan yleisemmin turruttavat alkoholilla ne ongelmat.

Aihe on sinällään erikoinen koska pohjoismaissa on maailman paras tasa-arvo joten miksi täällä esiintyy masennusta ja mt-ongelmia niin paljon?

Hienoa että aiheesta keskustellaan.

Oma tytär alkoi oirehtia lievää masennusta lukiossa ja on saanut siihen kevyen lääkityksen (lääkäri käytti sanaa lasten annos, kun ilmoitti meille vanhemmille) ja hänellä on säännölliset tapaamiset. Kirjoitti kuitenkin 3 x L + 5 x E. Mutta jo lukion jälkeen kesätöissä huomasi ettei pysty työskentelemään täysipäiväisesti ja sopi työnantajan kanssa työajaksi 30h viikossa.

Ensimmäisen opiskeluvuoden keväästä on työskennellyt 15h viikossa ja siinä sivussa opiskellut, ei ihan tavoitevauhtia mutta tyyliin 55op vuodessa. Ekan vuoden jälkeen työskenteli täysipäiväisesti, mutta sitä kevensi kun työsuhteen aikana kertyneet lomapäivät piti pitää ennen määräaikaisuuden päättymistä. Toisena vuotena jatkoi taas 15h viikossa työskentelyä ja kesällä 30h, kun suoritti siinä jotain kesäopintoja sivussa.

Nyt on kolmas vuosi alkanut etätöiden ja etäopiskelun merkeissä ja lapsen hoito edennyt neurologisiin tutkimuksiin ADHD-epäilyn vuoksi. Tämä näyttää ihan tyypilliseltä kuviolta, että korkea älykkyys on kompensoinut/peittänyt niitä ADHD:n aiheuttamia ongelmia, mutta jossain kohtaa tai jollain elämänalueella se seinä tulee vastaan. Hyperiä ei hänellä ole, joten me vanhemmatkaan emme osanneet mitään tällaista epäillä. Meille sanottiin jo synnytyslaitoksella, että on rauhallinen lapsi - ja on ollutkin! Mutta nyt tämän ADHD-epäilyn myötä alkaa itsekin hoksata, miten monessa kohtaa on ollut siihen sopivia merkkejä.

Ja kun tietää tämän perinnöllisyyden, niin on omalla kohdallakin alkanut ajattelemaan, että hetkinen...!!! Oma elämä levisi käsiin myös lukion jälkeen, mutta en saanut muuta kuin masennusdiagnoosin ja vielä viisikymppisenäkin kipuilen sen kanssa, että minusta ei tullut mitään vaikka tutkitusti olen älykkäämpi kuin 97% suomalaisista. ADHD-testiin hakeutuminen on vahvasti harkinnassa. Urasta en haaveile, mutta jos edes toimintakykyä sen verran että saisi kodin siivottua, se olisi valtavan hieno juttu. 

ADHD on edelleen naisilla aivan liian alidiagnosoitu, koska hyperitön muoto ei hypi samalla tavalla silmille kuin perus-ADHD ja todellakin korkea älykkyys kompensoi niitä vaikeuksia melko pitkälle. Tuttavapiirissäkin on ihan Mensa-tasoiseksi testattu nainen joka vasta noin 35-vuotiaana sai diagnoosin ja lääkityksen ja sai sitten ne korkeakouluopinnotkin suoritettua ja pääsi työelämäänkin. Uskon että tällaisia diagnosoimattomia tapauksia rämpii ja nilkuttaa työelämässä paljon, tai että on bongattu vain ne ADHD:n sivuoireena tulevat vaivat, kuten masennus tai ahdistuneisuushäiriö. Eihän niitä kuntoon saada niin kauan kun ei hoksata mikä se perimmäinen ongelma on.

Vierailija kirjoitti:

Pohjoismaissa syödään eniten mielialalääkkeitä väkilukuun nähden ja Ruotsi on maa missä syödään kaikista eniten mielialalääkkeitä.

Erityisesti naisilla esiintyy todella paljon masennusta yms mielenterveys ongelmia pohjoismaissa.

Miehillä myös on masennusta ja mt-ongelmia ja he varmaan yleisemmin turruttavat alkoholilla ne ongelmat.

Aihe on sinällään erikoinen koska pohjoismaissa on maailman paras tasa-arvo joten miksi täällä esiintyy masennusta ja mt-ongelmia niin paljon?

Hienoa että aiheesta keskustellaan.

Mielenkiintoista. Perinteisten roolien ja sukupuolisuuden poistaminen on siis johtanut kasvaviin mielenterveyden ongelmiin.

Vierailija kirjoitti:

Yhteiskunnasta on tullut sellainen että nykyään vaaditaan tosi paljon ihmisiltä. Nykyään pitää menestyä töissä, pitää suorittaa kotityöt, pitää opiskella paljon, pitää nauttia elämästä käymällä matkoilla.. jne

Elämä on yhtä suorittamista nykyään.

Sitten siihen päälle koulukiusaaminen, yksinäisyys ja se että parisuhteet ovat nykyään paljon haastavempia sekä eroja tulee valtavasti.

Nykyään kumppanilta vaaditaan tosi paljon.

Nykyään tuntuu siltä että ihmiset ovat tosi paljon enemmän omissa oloissa,toisia ei auteta eikä huomioida.

Tuntuu myös että ihmiset ovat nykyään paljon kylmempiä toisia kohtaan.

Jatkuva suorittaminen on vain jokaisen oma päähänpinttymä ja jos sitä ei jaksa niin on syytä lopettaa se.

Koulukiusaamista saattaa jossain määrin vielä esiintyä mutta ei likimainkaan yhtä suuresti kuin menneinä vuosikymmeninä. Se ei kelpaa selitykseksi, päinvastoin.

Vanhempien mielestä työ ja arjessa suorittaminen on koko elämä. Isä toitotti koko lapsuuden tähän päivään asti miten tärkeää on hankkia kunnon ammatti. Lukion jälkeen vietin muutamia välivuosia. Äitini on monesti ihmetellyt miten pärjäsin rahallisesti, kun työskentelin vain 25 tuntia viikossa. Ei kaupan alalla saa kunnon sopimuksia. Se 25 tuntia viikossakin oli jo tarpeeksi hektistä, voimia vievää ja suorituskeskeistä. En olisi kestänyt yhtään enempää tunteja. Nyt opiskelen ja joudun tekemään töitä samalla, että pärjään rahallisesti. 

Vierailija kirjoitti:

Lyhyesti sanottuna edellä mainitut ilmastonmuutos, kulutus- ja kilpailuyhteiskunta, hyvinvoinnin ja mahdollisuuksien entistä epätasaisempi jakautuminen, pakkopositiivisuus ja suorittaminen, jatkuva epävarmuus, ääriliikkeiden nousu.

Kaikista eniten itseäni ahdistaa toivottomuuden tunne. Ei kerta kaikkiaan riitä uskoa siihen, että asiat kääntyisivät parempaan tai niihin voisi merkittävästi vaikuttaa, vaikka kuinka yrittäisi. Lisäksi painaa syyllisyydentunne siitä, että pieleen menneet asiat ovat ainoastaan omaa syytä. Olen itse ollut aina kiltti ja hyvin pärjäävä koululainen, mennyt kiltisti vanhempien painostuksesta lukioon ja sieltä suoraan yliopistoon. Mutta tässäpä kohtaa munasin, kun naiivina ja toiveikkaana 19-vuotiaana menin ja valitsin humanistisen ja vaikeasti työllistävän alan. Olen luonteeltani tutkijatyyppinen introvertti mutta suoritin opintojen aikana hampaat irvessä kaikkea ylimääräistä höttöä ja harjoitteluita ym. kerryttääkseni kokemusta ja suhteita. Mitään konkreettista ei tästä kaikesta siunaantunut. Kesätyöpaikkoja hain 13-vuotiaasta lähtien ja 22-vuotiaana tärppäsi ensimmäistä kertaa, eikä tosiaankaan omalta alaltani. Sain maisterivaiheessa yhden toimistoduunipätkän, ei omaa alaani sekään. Valmistuin parhain mahdollisin paperein suoraan kortistoon. Olen hakenut kymmeniä ja kymmeniä työpaikkoja pääsemättä edes yhteenkään haastatteluun. Olen tehnyt ilmaiseksi pieniä hommia, hankkinut lisäpätevyyttä opiskelemalla työttömyysetuudella avoimessa yliopistossa (kallista lystiä näillä tuloilla) ja opiskellut uutta kieltä. Olen pian 30-vuotias enkä tunnu päässeeni elämässä edes alkuun. Omistusasunnon tai perheen hankkimisen voin pian unohtaa. Tällä hetkellä olen tilanteessa, jossa minulla on yksi potentiaalinen työmahdollisuus - joka sijaitsee toisella puolella maailmaa. Valitessani sen menetän kahdeksanvuotisen parisuhteeni ja koko elämä ystävineen ja perheineen jää Suomeen. Jos en valitse, no, jatkan toivotonta työnhakua neljän seinän sisällä kököttäen, opintolainat niskassa ja kuuntelen yhteiskunnan pauhaamista kuinka olen laiska elätti tai vähintäänkin valinnut väärin ja minun pitäisi äkkiä hakea opiskelemaan lähihoitajaksi tai trukkikuskiksi. Ja pidän yllä positiivista energiaa koska kyllä tämä tästä ja aina pitää tsempata hei!

Ai että mikä ahdistaa?

Tätä on myös työllistävillä aloilla, paitsi hoitoalalla. Vain suupaltit pärjää.