Miksi nykyajan nuoret (aikuiset) kaikki psyykkisesti niin hajalla?

Nykyään kaikki on turvallista ja helppoa, että kun nykyajan nuori joutuu kokemaan elämässään oikeaa kipua ja vastoinkäymisiä, niin hänbon heti terapian tarpeessa

Omassa nuoruudessa väkivalta oli sitä että sai turpaan ja nenästä vuosi verta. Nykynuorilke väkivaltaa on sitä, että joku sanoo jotain ikävää, josta tulee epämukava olo...

M53

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kuka lienee kasvattanut nämä lapsukaiset? Mikä sukupolvi on jättänyt jälkeensä terapian tarpeessa olevia nuoria aikuisia? Mikä meni pieleen? Osaatko kertoa.

Päiväkoti ne kasvatti ja kaikki saivat samat rokotukset. Se on oikeastaan aika mielenkiintoista, että en tunne yhtäkään 20-30 v ikäistä, jolla ei olisi jotain psyykkisiin ongelmiin liittyvää diagnoosia. Kaikki nuoret työkaverit käy terapiassa ja on ahdistuneita, vaikka asiat on hyvin. He syyllistävät meitä vanhempia työkavereita siitä, että olemme töissä emmekä eläkkeellä (48v iässä!) ja siitä, että he eivät saa uramahdollisuuksia ja siitä, että jääkaapissa on kauramaidon vieressä lehmänmaitoa.

Sisarusteni lapsilla on paniikkihäiriötä ja akuuttia stressireaktiota niinkin kamalasta asiasta kuin siitä, että lintu lensi ikkunaan ja kuoli sätkien. Aikuisten oikeasti: mikä näitä nuoria aikuisia vaivaa, kun heille ei riitä mikään, kaikki ohjeet on pahasta ja ainoa, minkä jokainen osaa, on vanhempien syyttely. Siinä ryvetään kahvitauosta toiseen pohtimatta sitä, että elämä jää elämättä eikä ne lastenhuoneen verhot 20 vuoden takaa vaihdu valittamalla.

Moni, hyvin moni, mielenterveyden häiriö, juontaa juurensa lapsuudesta.

Ihan pas**puhetta kuitata tuo sillä, että päiväkoti meidät kasvatti. Joopa joo.

Meidät on kasvattanut kusinen nykyisten n. viiskymppisten sukupolvi aivan päin p**settä.

Tiedän niin monta ikäistä, itseni lukuunottaen, joiden lapsuudenkoti on ehkä ulkoisesti ollut OK, mutta oikeasti alkoholismia, parisuhdeväkivaltaa ja mielenterveydeltään ongelmallisia vanhempia. Niin tai no monen isä ottanut hatkat, ei auta asiaa.

Miksi sitten ne alkoholismista jne. kärsivät 50v ikäiset ei kansoita mielenterveyspalveluja, miten ne pärjää niin paljon paremmin omien demoniensa kanssa? Heillähän pitäisi olla etuoikeus palveluihin, joita veroeuroissaan maksavat.

Nykyään on turvallista romahtaa, koska yhteiskunta kannattalee.

Jos ennenvanhaan romahti, joutui kirjaimellisesti katuojaan ja sinne jäi. Tai jos mielenterveys meni, suljettiin hullujen saarelle pakkotyöhön jossa ainoa ilo oli Raamatun lukeminen, eikä koskaan päässyt pois. Tai mielisairaalan suljetulle osastolle, jossa hoitona oli sähköshokit ja pakkopaita. Näillä vaihtoehdoilla moni päätti pärjätä, vaikka olisi ollut vähän huonommassakin hapessa. 

Vierailija kirjoitti:

Nykyään kaikki on turvallista ja helppoa, että kun nykyajan nuori joutuu kokemaan elämässään oikeaa kipua ja vastoinkäymisiä, niin hänbon heti terapian tarpeessa

Omassa nuoruudessa väkivalta oli sitä että sai turpaan ja nenästä vuosi verta. Nykynuorilke väkivaltaa on sitä, että joku sanoo jotain ikävää, josta tulee epämukava olo...

M53

Teen töitä oppilashuollossa. Voin vakuuttaa, että pahinta henkistä rääkkiä on se, että ihmiset ympärillä (ja lisäksi somessa) käyttäytyvät kuin et olisi edes olemassa. Jokainen tätä kokenut ottaisi mieluummin turpaan. Silloin äärimmäisen harvoin, kun selvitettäväksi tulee näitä vanhoja kunnon turpaan vetämisiä, on asiat helppoja ja selviä ja uhri jatkaa elämäänsä melko vähin kolhuin. Ne jotka ovat kokeneet monenlaista kiusaamista, valitsevat koska vaan fyysistä väkivaltaa ennemmin kuin sosiaalista eristämistä. Itsekin valitsisin, jos joutuisin valitsemaan.

Itse ainakin matala-palkka alalla töissä, työtehtävissä jossa odotetaan 200% suoriutumista koko ajan vaihtelevissa työoloissa, työajoissa jotka eivät ole säännölliset. Esimiehet, työkaverit kaikki aivan resurssipulasta väsyneitä ja mutteria kiristetään jatkuvasti. Koko ajan odotetaan että jaksaa enemmän ja aina lisää vaatimuksia. Koskaan ei saisi väsyä, vaan vahamainen irvistys pitää pitää naamalla oli mikä oli.

Samaan aikaan pitäisi olla aktiivinen sosiaalisesti, perhettä perustella, kouluttaa itseään, urheilla ja pystyä koko ajan parempaan.

Näin tiivistetysti.

Lyhyesti sanottuna edellä mainitut ilmastonmuutos, kulutus- ja kilpailuyhteiskunta, hyvinvoinnin ja mahdollisuuksien entistä epätasaisempi jakautuminen, pakkopositiivisuus ja suorittaminen, jatkuva epävarmuus, ääriliikkeiden nousu.

Kaikista eniten itseäni ahdistaa toivottomuuden tunne. Ei kerta kaikkiaan riitä uskoa siihen, että asiat kääntyisivät parempaan tai niihin voisi merkittävästi vaikuttaa, vaikka kuinka yrittäisi. Lisäksi painaa syyllisyydentunne siitä, että pieleen menneet asiat ovat ainoastaan omaa syytä. Olen itse ollut aina kiltti ja hyvin pärjäävä koululainen, mennyt kiltisti vanhempien painostuksesta lukioon ja sieltä suoraan yliopistoon. Mutta tässäpä kohtaa munasin, kun naiivina ja toiveikkaana 19-vuotiaana menin ja valitsin humanistisen ja vaikeasti työllistävän alan. Olen luonteeltani tutkijatyyppinen introvertti mutta suoritin opintojen aikana hampaat irvessä kaikkea ylimääräistä höttöä ja harjoitteluita ym. kerryttääkseni kokemusta ja suhteita. Mitään konkreettista ei tästä kaikesta siunaantunut. Kesätyöpaikkoja hain 13-vuotiaasta lähtien ja 22-vuotiaana tärppäsi ensimmäistä kertaa, eikä tosiaankaan omalta alaltani. Sain maisterivaiheessa yhden toimistoduunipätkän, ei omaa alaani sekään. Valmistuin parhain mahdollisin paperein suoraan kortistoon. Olen hakenut kymmeniä ja kymmeniä työpaikkoja pääsemättä edes yhteenkään haastatteluun. Olen tehnyt ilmaiseksi pieniä hommia, hankkinut lisäpätevyyttä opiskelemalla työttömyysetuudella avoimessa yliopistossa (kallista lystiä näillä tuloilla) ja opiskellut uutta kieltä. Olen pian 30-vuotias enkä tunnu päässeeni elämässä edes alkuun. Omistusasunnon tai perheen hankkimisen voin pian unohtaa. Tällä hetkellä olen tilanteessa, jossa minulla on yksi potentiaalinen työmahdollisuus - joka sijaitsee toisella puolella maailmaa. Valitessani sen menetän kahdeksanvuotisen parisuhteeni ja koko elämä ystävineen ja perheineen jää Suomeen. Jos en valitse, no, jatkan toivotonta työnhakua neljän seinän sisällä kököttäen, opintolainat niskassa ja kuuntelen yhteiskunnan pauhaamista kuinka olen laiska elätti tai vähintäänkin valinnut väärin ja minun pitäisi äkkiä hakea opiskelemaan lähihoitajaksi tai trukkikuskiksi. Ja pidän yllä positiivista energiaa koska kyllä tämä tästä ja aina pitää tsempata hei!

Ai että mikä ahdistaa?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Nykyään kaikki on turvallista ja helppoa, että kun nykyajan nuori joutuu kokemaan elämässään oikeaa kipua ja vastoinkäymisiä, niin hänbon heti terapian tarpeessa

Omassa nuoruudessa väkivalta oli sitä että sai turpaan ja nenästä vuosi verta. Nykynuorilke väkivaltaa on sitä, että joku sanoo jotain ikävää, josta tulee epämukava olo...

M53

Teen töitä oppilashuollossa. Voin vakuuttaa, että pahinta henkistä rääkkiä on se, että ihmiset ympärillä (ja lisäksi somessa) käyttäytyvät kuin et olisi edes olemassa. Jokainen tätä kokenut ottaisi mieluummin turpaan. Silloin äärimmäisen harvoin, kun selvitettäväksi tulee näitä vanhoja kunnon turpaan vetämisiä, on asiat helppoja ja selviä ja uhri jatkaa elämäänsä melko vähin kolhuin. Ne jotka ovat kokeneet monenlaista kiusaamista, valitsevat koska vaan fyysistä väkivaltaa ennemmin kuin sosiaalista eristämistä. Itsekin valitsisin, jos joutuisin valitsemaan.

Pakko vielä itsekin kirjoittaa, että kyllä minustakin oli ikävää juuri se, kun olin kuin ilmaa muille koulussa. Vuodesta toiseen. Tämä vielä sen jälkeen, kun olin aiemmassa koulussa joutunut kiusatuksi ja yritin silti uudessa koulussa tutustua muihin ja todellakin olin aktiivinen, mutta sitten keväällä viimeistään tajusin sen etten tule porukkaan pääsemään. Yksinäisyys oli todella ikävä tunne silloin ja häpesi sitä, kun jäi aina ilman paria ja istui käytävällä yksin muiden katseiden alla. Samalla koin myös sitä, että moni silti pilkkasikin ja puhui ilkeästi. Tämäkin kaikki jatkui aina lukioon ( samoja tyyppejä) asti. Todella hienoa silti ( edelliseen viestiin), että selvästi olet oikeassa ammatissa, kun ymmärrät kiusattujen kokemuksia ja otat ne huomioon. Olisin itsekin tarvinnut apua jo aiemmin ja, että joku olisi huomannut. Sivusta tämä viesti muuten.

Geeneissä mt-ongelmat. Ei sen kummempaa.

Varmaan some yksi merkittävä tekijä. Milloin halutaan näyttää Keniltä milloin taas Barbie-nukelta...

Varmaan Ihmis-Ken räikein esimerkki tästä.

Mitä nykyiseen työelämään tulee: Ennen saatettiin tehdä samaa prosessia/tuotetta 10-20 vuotta helposti. 

Nykyään kilpailu, EU-direktiivit, päästömääräykset vaikuttaa oikeastaan kaikkeen tekemiseen yritysmaailmassa.

Ohjelmiston tai T-paidan valmistuksesta kilpailee koko maailma ei vain Suomi.

Orjallinen Eu-määräysten / päästömääräysten noudattaminen Suomen maassa - Tekeekö se mitään hyvää Suomen kilpailukyvylle??  - Tuotantoa siirtyy maihin Bangladesh, Russia, China, South Africa jne...

SUOMELLA PITÄISI OLLA ENEMMÄN ITSEKKYYTTÄ!!!

Tahkot suurkorporaatiolle rahaa niska limassa esimiestehtävässä, palkkaa saat tessin määrittelemän surkean määrän/kk millä tulet juuri toimeen. Työoloja huononnetaan koko ajan ja sitten ihmetellään miksi ihmiset sairastuvat uupumukseen ja masennukseen. Samaan aikaan julkisuudessa esitellään omia upeita arvoja ja maailmanpelastusta ja omista työntekijöistä ei välitetä lainkaan. Hienoa!

Jotain pitäisi varmaan tehdä, mutta liitot ja yhteiskunta seisoo työnantajan takana orjuutettiin työntekijöitä miten tahansa. Ei mahdu oikein kovaa työtä tekevän ihmisen oikeustajuun aina tämä kohtuuttomuus ja kaiken raadollisuus.

Mutta pääasia on että pinta kiiltää ja kaikki näyttää hyvältä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kuka lienee kasvattanut nämä lapsukaiset? Mikä sukupolvi on jättänyt jälkeensä terapian tarpeessa olevia nuoria aikuisia? Mikä meni pieleen? Osaatko kertoa.

Päiväkoti ne kasvatti ja kaikki saivat samat rokotukset. Se on oikeastaan aika mielenkiintoista, että en tunne yhtäkään 20-30 v ikäistä, jolla ei olisi jotain psyykkisiin ongelmiin liittyvää diagnoosia. Kaikki nuoret työkaverit käy terapiassa ja on ahdistuneita, vaikka asiat on hyvin. He syyllistävät meitä vanhempia työkavereita siitä, että olemme töissä emmekä eläkkeellä (48v iässä!) ja siitä, että he eivät saa uramahdollisuuksia ja siitä, että jääkaapissa on kauramaidon vieressä lehmänmaitoa.

Sisarusteni lapsilla on paniikkihäiriötä ja akuuttia stressireaktiota niinkin kamalasta asiasta kuin siitä, että lintu lensi ikkunaan ja kuoli sätkien. Aikuisten oikeasti: mikä näitä nuoria aikuisia vaivaa, kun heille ei riitä mikään, kaikki ohjeet on pahasta ja ainoa, minkä jokainen osaa, on vanhempien syyttely. Siinä ryvetään kahvitauosta toiseen pohtimatta sitä, että elämä jää elämättä eikä ne lastenhuoneen verhot 20 vuoden takaa vaihdu valittamalla.

Moni, hyvin moni, mielenterveyden häiriö, juontaa juurensa lapsuudesta.

Ihan pas**puhetta kuitata tuo sillä, että päiväkoti meidät kasvatti. Joopa joo.

Meidät on kasvattanut kusinen nykyisten n. viiskymppisten sukupolvi aivan päin p**settä.

Tiedän niin monta ikäistä, itseni lukuunottaen, joiden lapsuudenkoti on ehkä ulkoisesti ollut OK, mutta oikeasti alkoholismia, parisuhdeväkivaltaa ja mielenterveydeltään ongelmallisia vanhempia. Niin tai no monen isä ottanut hatkat, ei auta asiaa.

Miksi sitten ne alkoholismista jne. kärsivät 50v ikäiset ei kansoita mielenterveyspalveluja, miten ne pärjää niin paljon paremmin omien demoniensa kanssa? Heillähän pitäisi olla etuoikeus palveluihin, joita veroeuroissaan maksavat.

Minun isäni oli alkoholisti, ja kuoli siihen jo 52-vuotiaana. Ei kauheasti kansoittanut mielenterveyspalveluja eläessäänkään, koska niihin on niin vaikea päästä. Voit huviksesi lukea mitä vaatimuksia on siihen, että pääsee esim katkolle tai kelan maksamaan psykoterapiaan. Tuntien odottelua päivystyksessä, kuukausien odottelua ja lippulappujen täyttämistä Kelan päätöstä varten... Aivan liian vaikeaa vaikeasti alkoholisoituneelle ihmiselle.

Se, että ei kansoita mielenterveyspalveluita, ei todellakaan tarkoita että pärjää hyvin, tai edes ollenkaan. Eikä voida puhua kauheasti niistä veroeuroistakaan tällaisten ihmisten kanssa: ovat paljolti työkyvyttömiä.

Hassua, että sinä joka syyttelet täällä muita siitä, etteivät kestä todellista elämää, et oikeasti tiedä näistä elämän haittapuolista mitään. Minun, lellityn milleniaalin, pitää kertoa sinulle miten maailma oikeasti toimii.

Joku viisikymppinenhän tuolla edellisellä sivulla osuvasti totesi, että päiväkoti kasvatti lapset... ilmeisesti viisikymppiset itse eivät. Nykynuoret ovat ahdistuneita, koska tuntevat olevansa vastuussa kaikesta ja syyllisiä kaikkeen. Viisikymppisten onni lienee, että kun on heille lusikalla annettu niin ei voi kauhalla vaatia. Ei olla vastuussa lastenkasvatuksesta, ilmastonmuutoksesta eikä omasta mielenterveydestä.

Vierailija kirjoitti:

Meidät on kasvattanut nämä hiton rikkinäiset viiskymppiset, jotka eivät ikinä jo nuorena hakeneet kunnolla apua ja lääkitystä ongelmiinsa kuten nykyään.

Jos nyt mietin ihan vaan parhaita ystäviäni ja läheisiä, noin kymmentä samanikäistä eli 25-35, niin aika kusisia vanhempia. Ei yhtään ihme, että tässä otannassa on niitä mielenterveysongelmia...

Minun ystäväpiirin vanhemmat on pitemminkin 60-70-vuotiaita. Mutta kun pikaisesti lasken, minulla on ainakin 10 ystävää, jotka eivät pidä omista vanhemmistaan. Osa on pistänyt välit poikki kokonaan, useimmat ovat hyvin vähän tekemisissä, ja sekin vähä on aina heille raskasta.

Keksin vain 3 ystävää, joiden tiedän olevan ihan hyvissä väleissä vanhempiinsa. 10 vs. 3 on siis tilasto niistä ihmisistä, jotka ovat kertoneet minulle vanhemmistaan tarpeeksi paljon. Etäisempien tuttujen ja työkavereiden vanhemmista en tiedä.

Suurimmalla osalla näistä vanhemmista ei ole päihdeongelmaa. Pitemminkin on luonnehäiriöitä, joihin ei ole ikinä haettu apua, koska niitä ei edes myönnetä. Ollaan narsistisia, kriittisiä ja julmia, pompotetaan muita ja yritetään kontrolloida omien lasten elämää aivan sairailla tavoilla.

Vierailija kirjoitti:

Miksi te odotatte niin hitosti itseltänne? Miksi te vaaditte täydellisyyttä ulkonäöstä lähtien? Miksi kohtuullinen ei ole tarpeeksi? Enkä usko edes tuota selitystä näkymien toivottomuudesta, itse olen kasvanut kriisien, ydinsotapelottelun ja lamojen läpi.

Maailmanloppua on ennustettu koko elämäni ajan. Kaikki te tiedätte että maailma El lopu ilmastonmuutokseen. Kyllä täällä vaan pitää selviytyä ensi vuosisadallakin. Mutta miksi ei riitä että selviytyy? Että on joka aamu uusi päivä, miksi se on niin monelle kirous? Kenen te odotatte järjestävän elämänne jos se ei ole omissa käsissänne?

Sulle ei vissiin ole koskaan kuitenkaan sanottu, että näiden kriisien torjunta on sun vastuulla? Vai vaatiko joku sinua torjumaan ydinsotaa, öljykriisiä tai lamaa? Ei, sun omatunto on aina ollut puhdas.

En tieda onko AP:lla itsellaan lapsia, mutta sen voin sanoa, etta sukupolvi joka kasvatti lapsiaan aikuisiksi 80 ja 90 luvulla (ja sen jalkeen) teki tosi huonoa jobia. Vanhemmuus TODELLA hukassa, lapsia yritetiin miellyttaa, EI sana ei ollut kaytossa (ettei tule lapselle paha mieli), lapset kasvoivat ilman rajoja ja heidat jatettiin pienesta pitaen tekemaan paatoksia joihin heilla ei ollut valmiuksia ja JOTKA HEIDAN VANHAMMAT OLISI PITANYT TEHDA. 

Summa summarum; nykyajan mielenterveysongelmat johtuvat siita etta vanhemmat jattivat lapset tekemaan paatoksia joihin nailla ei ollut valmiuksia. Luistivat omasta vastuustaan. 

Suosittelen lukemaan Pirkko Siltalan Taakkasiirtymä-kirjan. Se kertoo ylisukupolvisista traumoista, ja siitä, mistä monien ongelmat johtuvat.

Vierailija kirjoitti:

Oletan monen asian liittyvän kiinteästi liian holhoavaan ja helppoon yhteiskuntaan. Nuoret eivät opiskele tai työllisty, koska ilmaista rahaa jaetaan. Muualla opiskelusta pitää maksaa ja työpaikoista kilpaillaan, koska vaihtoehtona on rahattomuus... Työttömyydestä seuraa syrjäytymistä, osattomuutta, masennusta, näköalattomuutta ja mt- ja päihdeongelmia. Elämää ei voi rakentaa eikä tulevaisuutta suunnitella ilman työtä. Näin se vaan on. Siksi työllisyyspolitiikka on myös parasta sosiaalipolitiikkaa. Työn merkitystä ihmisen elämässä ei pidä aliarvioida. Taloudellinen merkitys on vain pieni osa sitä. 

Selvä. Jos olet tosissasi tätä mieltä, niin perusta puolue. Ohjelma: jaetaan työt tasan ja tulot myös.

Olen 20-vuotias korkeakouluopiskelija ja koen ainakin koko ajan riittämättömyyden tunnetta. Pitäisi työskennellä koulun ohella, pitäisi opiskella enemmän mutta silti ehtiä myös kaikkiin tapahtumiin, pitäisi olla ekologisempi, pitäisi nukkua enemmän, pitäisi sijoittaa, pitäisi olla poikaystävä, pitäisi olla varaa matkustaa. Pitäisi olla ja tehdä myös paljon kaikkea muuta.

Tiedostan toki, että nämä asiat ovat vain pääni sisässä, mutta varmasti saan vaikutteita suorituskeskeisestä yhteiskunnasta :( Kaikki muutkin tekee, mut miksei mulla ole jaksamista tai vastaavasti rahaa!

Vierailija kirjoitti:

Samaa olen ihmetellyt.

Nykyajan nuori aikuinen käy kolme vuotta kelan kuntoutuspsykoterapiassa ja kaikenmaailman mindfulness-kursseilla ulkomaan trendikohteissa kun ahdistaa ettei päässyt lääkikseen, vanhemmat on eronneet ja aina ei huvita bilettää vaan jää mieluummin kotiin joku viikonloppu kun kaverit pyytää baariin ja seksiä ei saa tarpeeksi kun jännittää puhua tytöille.

Kasikymppisillä taas isä on kuollut sodassa, isäpuoli on vetänyt turpaan koko lapsuuden ja naapurin setä kosketellut, ei olla päästy oppikouluun tai ulkomaille, on tehty hanttihommaa koko elämä, tyynesti omaishoidettu puoliso hautaan ilman apua, lapset ei käy katsomassa, kaupasta voi ostaa vaan punalaputettua ja ihan peruselintarviketta tyyliin sipuli, tomaatti, peruna, maito, ruisleipä ja todellakaan ei esim. syödä ulkona, ostella vaatteita tai muutenkaan törsätä..Ja suurin osa pärjää! On (ilmaisia) harrastuksia, tehdään käsitöitä, käydään eläkeläistapahtumissa jne.

Oma sukupolveni (nelikymppiset) sitten jotain tältä väliltä. Suurin osa pärjää, vähän ahdistutaan siitä ettei päästä Balille ja huulet ei ole tarpeeksi täyteläiset ja sen verran kädettömiä ollaan että vingutaan kuinka joku vauvanhoito vaikka nyrjähtäneen nilkan kanssa on mukamas NIIN mahdotonta, mutta kuitenkin pystytään käymään töissä ja koulut ja opinnotkin on suurin osa taapertanut läpi ilman erityistukea ja loputonta itsereflektointia ja "mikä mun fiilis tästä on, miten mä niinku koen tän" -vatvomista.

En tiedä, välillä tuntuu että joillekuille tekisi hyvää että joku läimäisisi poskelle ja käskisi lopettamaan vinkumisen. Fyysinen työ myös voisi tehdä hyvää. Ja ulkoilu ja urheilu. Säännöllinen vuorokausirytmi. Ja vähäisemmät valinnanmahdollisuudet, ns. selkeä maailmanjärjestys.

On myös nuorempia, jotka ovat kokeneet alkoholismia, väkivaltaa, itsareita, kiusaamista jne. Uskon, että tämä nuorempi sukupolvi voi huonosti, koska he ovat ensimmäinen sukupolvi, joka yrittää muuttaa asenteita, asioita ja sukupolvilta toiselle siirtyviä taakkoja. Suuret ikäluokat ovat ehkä pystyneet olemaan työelämässä, mutta muuten moni on hajalla ja se näkyy esimerkiksi lastenkasvatuksessa. Niin, siis meissä nuoremmissa. Ja tämä vanhempi sukupolvi on nimenomaan se, joka ei enää millään jaksaisi kiristyneessä työelämässä. 50-60-vuotiaat naiset ihan pahimpia saikuttamaan ja valittamaan työelämässä. Hyvähän se toki on saikuttaa vakityössä, kun me nuoret taistellaan niistä sijaisten paikoista, jotka vaihtuu jatkuvasti.

Kotonani muuten läpsittiin ja vähän enemmän ja muistettiin kyllä kertoa, että mikään ei riitä. Ei ehkäissyt mt-ongelmia.

Luepa ap tekstisi uudestaan. Puhut "heikommasta materiaalista" ikään kuin mielenterveyden ongelmat, terapia ja vastaavat olisivat merkki heikkoudesta ja huonoudesta. Esim. masennus toimii vielä niin, että se syöttää sulle noita ajatuksia jo valmiiksi ja sitten joku "kyllä minunkin nuoruudessani" -jauhaaja tulee selittämään, kuinka heikkoa nykynuoret on. Ei mielenterveysongelmat ole heikkoutta. On oikeastaan melkoista vahvuutta käydä läpi sellainen h*lvetti kuin masennus.