Miksi nykyajan nuoret (aikuiset) kaikki psyykkisesti niin hajalla?

Missähän ap on työssä? Minun 17 vuotias, 20vuotias poikani ja hänen 20v tyttökaverinsa ovat oikein tasapainoisia ja iloisia. Nuo 20 vuotiaat ovat jo työssä. Tosin ihan ensimmäisiä vuosia. Toivottavasti jaksavat eivätkä viiden vuoden kuluttua syö mielialalääkettä.

23v nainen täällä, nykyään menee paremmin mutta olen kyllä ollut hajalla. Syitä on monia, tässä ehkä itselleni isoimmat.

-Tulevaisuudennäkymät on huonot, ja se että te wanhan liiton edustajat kutsutte ympäristöasioita hössötykseksi ja ties miksi propagandaksi ainoastaan pahentaa tilannetta. Jos on nuori ihminen ja perehtynynt esim. ilmastonmuutoksen mekanismeihin, ja oma aito hätä tilanteesta kohdataan liioitteluna, niin epätoivo ei ole kaukana. Esim. ilmastopakolaisuus tulee olemaan minun elinaikanani iso kysymys Euroopassa, kun lähi-idästä, afrikasta ja jopa etelä-euroopasta alkaa vesi käydä vähiin, mutta tästä ei saisi puhua lainkaan koska pitää teeskennellä, ettei mikään tule muuttumaan.

-Koulukiusaaminen on epidemian tasolla suomessa. Uhrit eivät saa kouluaikaan apua asian käsittelyyn vaan niitä tunteita haudotaan kymmenen vuotta ja mennään sitten terapiaan laittamaan laastaria. Tämä ei rajoitu pelkästään peruskouluun vaan kiusaamista ja syrjimistä tapahtuu todella paljon kaikenlaisissa työ- ym. yhteisöissä.

-Poliittinen ilmapiiri. Ääriliikkeiden (mm. nationalismi) nousu länsimaalaisissa yhteiskunnissa ei naurata.

-Merkityksellisyyden tunteen puutos. Ainakaan minä en tunne itseäni osaksi oikein mitään, tuntuu ettei mihinkään voi itse vaikuttaa, kaikki on liian suurta ja vakiintunutta. "Ruohonjuuritason" vaikuttamiseenkin on suomessa korkea kynnys. Paikallisyhteisöjä ei juuri ole. Netti vie ihmisiä kauemmaksi toisistaan eikä lähennä. Ja ei, "älä ole siellä netissä" ei tähänkään auta.

Vierailija kirjoitti:

Kilpailuyhteiskunta hajottaa. Sinun nuoruudessa esim. töihin pääsy oli helpompaa.

Olisi kannattanut panostaa matikkaan koulussa. Nykyiset viisikymppiset on syntyneet noin 1970 ja Suomen  historian pahin lama alkoi 1991. He joutuivat todellakin keskellä täysin pöyristyttäviä työttömyyslukemia, tuplat nykyiseen nähden. Että ei mene tämä selitys läpi...

Vierailija kirjoitti:

90-luvun lamassa lapsuus. Sai kokea nälkää ja vanhempien stressin purkua viinaan. Peruskoulussa ei puututtu kiusaamiseen, välillä opetuksesta puuttui opettajia ja koulukirjoja. Lukion jälkeen vaikea päästä kouluun, kaikki paikat täynnä. Aivan liian moni hakee, ja tilannetta pahentaa nämä alanvaihtajat sun muut entiedämitähaluantulevaisuudelta joilla on jo tutkinto. Paikkoja ei ole kaikille. Paskatöiden haku, 10 euron tuntipalkan duuniin hakee 300 ihmistä. Kolmen haastattelukierroksen jälkeen et päässyt. Kun viimein onni nappaa mäkkäristä, teet 8 eurolla vuoden töitä, kunnes saat sen 10 euron palkan. Jatkuvaa valitusta töissä, kuinka pitäisi olla nopeampi, tehokkaampi, suosittele ja myy enemmän tai saat varoituksen. Myöhästy tauolta puoli minuuttia, huudetaan kaikkien edessä. Työaikasi päättyy, mutta pakko jäädä ylitöihin. Asiakkaat ja Karenit kohtelevat kuin roskaa jolla ei ole ihmisarvoa eikä tunteita. Talven tullessa tunteja vähennetään ja tiput sovitellulla päivärahalle. Alat lukemaan taas pääsykokeisiin, lähettelemään kymmeniä työhakemuksia. Ei onnea sinäkään vuonna, taas mäkkärin 50 asteisessa keittiössä koko kesä yhdellä ruokatauolla (jolta ei saa myöhästyä edes 10 sekuntia!).

Noh, sitten kun onni osuu ja pääsee korkeakouluun, tunnit kaikki etänä tai kursseille ei mahdu. Katso YouTube videoita ja googleta. Yliopisto tarjoaa vain tutkintotodistuksen kun olet googletellut tarpeeksi. Ei saa tehdä liikaa töitä ettei tukia peritä takaisin tai opinnot viivästy, mutta yllättävätkin laskut kuten sairaalakulut on maksettava sillä toimeentulotukea ei tipu, toisin kuin jos makaisit vain kotona.

Valmistuttua taas töiden hakuun. Tee kymmeniä hakemuksia, pety aina. Olet surkea, olet epäonnistuja, olet kelvoton, kyllä minä ainakin olen aina saanut töitä kun kyllä töitä tekevälle riittää. Et ole tarpeeksi koulutettu, kokenut, hyvännäköinen, sosiaalinen perhonen, moniosaaja, tiimipelaaja, rautainen ammattilainen. Saa työpaikka viimein, määräaikainen. Toista. Saa viimein vakituinen paikka, kun työpaikalla lopettaa neljä vakituista eläkkeelle päästyään. Sinun täytyy tehdä heidän kaikki työt, mutta jatkuvasti kehittyen, nopeammin, tehokkaammin. Muista keksiä kehityskeskusteluun kolme asiaa joita voisit parantaa itsessäsi, mutta me emme kehu takaisin. YT tuli, aloitapa alusta.

Ja sitten vielä kysytään miksei nuoriso hanki lapsia......

Mä on se 29v joka kirjoitti aikaisemmin ja mulla on täsmälleen sama tarina! Mä en jaksa enää tätä p askaa!

Elämästä tullut aivan liian kuormittavaa. Mielummin olisin ollut navetassa lapiomassa p askaa ja illalla söisin perunoita.

Mä inhoon tätä yhteiskunta kun kaikki on pelkkää hakemista! Yksikään media ei ole näistä asioista puhunut!

Vierailija kirjoitti:

Koska hedonismi ja eksistentiaalinen nihilismi.

Juuri tämä. Ihmisiltä on viety pois uskonnollinen kasvatus, mutta ei ole annettu mitään muuta moraalisäännöstöä tilalle. Elämä näyttäytyy pelkkänä tyhjänä ja merkityksettömänä nautinnon tavoitteluna. Vähemmästäkin pää hajoaa.

Kristinuskon perusarvot kunniaan, niin ihmiset kasvavat kohtelemaan toisiaan kunnioituksella eikä nautinnon välikappaleina. Ja elämään tulee merkitystä ja päämääriä, jolloin nihilismi ei pääse myrkyttämään mieltä.

Vierailija kirjoitti:

23v nainen täällä, nykyään menee paremmin mutta olen kyllä ollut hajalla. Syitä on monia, tässä ehkä itselleni isoimmat.

-Tulevaisuudennäkymät on huonot, ja se että te wanhan liiton edustajat kutsutte ympäristöasioita hössötykseksi ja ties miksi propagandaksi ainoastaan pahentaa tilannetta. Jos on nuori ihminen ja perehtynynt esim. ilmastonmuutoksen mekanismeihin, ja oma aito hätä tilanteesta kohdataan liioitteluna, niin epätoivo ei ole kaukana. Esim. ilmastopakolaisuus tulee olemaan minun elinaikanani iso kysymys Euroopassa, kun lähi-idästä, afrikasta ja jopa etelä-euroopasta alkaa vesi käydä vähiin, mutta tästä ei saisi puhua lainkaan koska pitää teeskennellä, ettei mikään tule muuttumaan.

-Koulukiusaaminen on epidemian tasolla suomessa. Uhrit eivät saa kouluaikaan apua asian käsittelyyn vaan niitä tunteita haudotaan kymmenen vuotta ja mennään sitten terapiaan laittamaan laastaria. Tämä ei rajoitu pelkästään peruskouluun vaan kiusaamista ja syrjimistä tapahtuu todella paljon kaikenlaisissa työ- ym. yhteisöissä.

-Poliittinen ilmapiiri. Ääriliikkeiden (mm. nationalismi) nousu länsimaalaisissa yhteiskunnissa ei naurata.

-Merkityksellisyyden tunteen puutos. Ainakaan minä en tunne itseäni osaksi oikein mitään, tuntuu ettei mihinkään voi itse vaikuttaa, kaikki on liian suurta ja vakiintunutta. "Ruohonjuuritason" vaikuttamiseenkin on suomessa korkea kynnys. Paikallisyhteisöjä ei juuri ole. Netti vie ihmisiä kauemmaksi toisistaan eikä lähennä. Ja ei, "älä ole siellä netissä" ei tähänkään auta.

❤ vanhat ihmiset eivät koskaan tuu ymmärtää kuinka rankkaa tämä on!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kuka lienee kasvattanut nämä lapsukaiset? Mikä sukupolvi on jättänyt jälkeensä terapian tarpeessa olevia nuoria aikuisia? Mikä meni pieleen? Osaatko kertoa.

Kun puhutaan 1940 - 60 -luvuilla syntyneistä, niin teimme tosiaan kasvatuksessa sen virheen että kurjan ja köyhän lapsuuden kehitysmaa-Suomessa kokeneina halusimme lapsillemme helpomman elämän. Emme arvanneet että liian helppo elämä johtaa uupumiseen, masennukseen ja elämäntuskaan kun mikään ei oo mitään. Anteeksi tyhmyytemme.

Todellakin! Se on teidän syytänne. Sanon sen suoraan. Minunkin äiti on sanonut että halusi antaa kaikkea mitä itsellä ei ollut. Meni överiksi. Toivon että lakkaatte ihmettelemästä 'nyky nuorisoa/nuoria aikuisia' tästä edespäin kun tiedätte syylliset taustalla.

Vierailija kirjoitti:

23v nainen täällä, nykyään menee paremmin mutta olen kyllä ollut hajalla. Syitä on monia, tässä ehkä itselleni isoimmat.

-Tulevaisuudennäkymät on huonot, ja se että te wanhan liiton edustajat kutsutte ympäristöasioita hössötykseksi ja ties miksi propagandaksi ainoastaan pahentaa tilannetta. Jos on nuori ihminen ja perehtynynt esim. ilmastonmuutoksen mekanismeihin, ja oma aito hätä tilanteesta kohdataan liioitteluna, niin epätoivo ei ole kaukana. Esim. ilmastopakolaisuus tulee olemaan minun elinaikanani iso kysymys Euroopassa, kun lähi-idästä, afrikasta ja jopa etelä-euroopasta alkaa vesi käydä vähiin, mutta tästä ei saisi puhua lainkaan koska pitää teeskennellä, ettei mikään tule muuttumaan.

-Koulukiusaaminen on epidemian tasolla suomessa. Uhrit eivät saa kouluaikaan apua asian käsittelyyn vaan niitä tunteita haudotaan kymmenen vuotta ja mennään sitten terapiaan laittamaan laastaria. Tämä ei rajoitu pelkästään peruskouluun vaan kiusaamista ja syrjimistä tapahtuu todella paljon kaikenlaisissa työ- ym. yhteisöissä.

-Poliittinen ilmapiiri. Ääriliikkeiden (mm. nationalismi) nousu länsimaalaisissa yhteiskunnissa ei naurata.

-Merkityksellisyyden tunteen puutos. Ainakaan minä en tunne itseäni osaksi oikein mitään, tuntuu ettei mihinkään voi itse vaikuttaa, kaikki on liian suurta ja vakiintunutta. "Ruohonjuuritason" vaikuttamiseenkin on suomessa korkea kynnys. Paikallisyhteisöjä ei juuri ole. Netti vie ihmisiä kauemmaksi toisistaan eikä lähennä. Ja ei, "älä ole siellä netissä" ei tähänkään auta.

'Nationalismi ei naurata.'

Mikä nationalismissa on vikana? Itse kannatat siis globalismia, joka tuhoaa alleen kaikki kulttuurit ja siityy maiden ja maanosien rajojen yli vyörymällä ilman vastarintaa. Et halua että suomalaiset saisivat päättää omista asioistaan, eikä oman maansa rajoista ja kuka täänne tulee ja missä asioissa? Jokaisella on oikeus puolustaa omaa maataan hyökkääjiä vastaan. Nationalismi ei ole mikään rikos. Olet täydellinen aivopesun tulos.

Ahdistunut, mutta onnellisempi nykynuori kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ahdistunut, mutta onnellisempi nykynuori kirjoitti:

Nykymaailma on erilainen kuin 50v sitten. On some ja netti, joiden kautta saa helposti yltiöpäin tietoa ja vertailukohtaa omaan elämään. Jos sinulla on yhtään itsetunnossa säröjä, etkä tiedä kuka olet, lähdet helposti somen ja kapitalismin seurauksena hakemaan ulkoista menestystä, ja jos tätä et saa, mietit missä vika, ja hyvin todennäköisesti syytät siitä itseäsi. Some on myös monelle helpon mielihyvän lähde, kun aivot koukuttuvat viestitulvaan, eivätkä pärjää enää ilman, jolloin tavallinen elämä ja perusaskareet maistuvat puulta. Lisäksi nykyajan nuorten (aikuisten) vanhemmat ovat kasvaneet aikakaudella, jolloin tunteista ja oikeasti tärkeistä asioista ei olla keskusteltu, mikä taas aiheuttaa sen, että kun omista todellisista tunteista ei puhuta ja tukahdutetaan ne negatiiviset tunteet ajatuksella "positive vibes only" -propagandalla niin siinähän sitä ahdistutaan. Samanaikaisesti kun negatiivisia tunteita tungetaan pois näkyvistä, niitä jopa hävetään (ja taas saadaan yksi "hyvä" syy lisää syyttää itseään), ei niistä positiivisistakaan tunteista ole enää tietoa. Tähän kun ympätään "parannuskeinona" lääkitys, laastaroidaan sillä iso avohaava, eli ei hoideta sitä todellista ongelmaa: heikko itsetunto (some tarjoaa petollisen mahdollisuuden kiillotella sitä omakuvaa) ja tunteiden käsittelemättömyys (hieno termi sen sijaan, että sanoisi vain "tunne tunteesi"; ei myöskään sovi sekoittaa itsesääliin). Nämä nykyajan maailmassa voivat olla äärimmäisen lamauttavia.

Tämä on oma teoriani 28 vuotiaana nuorena naisella, jolla ei ole ollut se helpoin lapsuus vanhemman alkoholiongelman, masennuksen ja koulukiusaamisten jälkeen. Meillä kotona ei myöskään koskaan ole vallinnut puhumisen kulttuuri, kun kaikesta on vaiettu. Terapia ahdistuneisuuteen on ollut elämäni paras päätös, sillä olen oppinut itsestäni uusia puolia, oppinut ymmärtämään itseäni ja ajatuksiani, enkä enää pelkää omia tunteitani, vaan sanoitan niitä ahkerasti ja tarkastelen kriittisesti. Itsetuntoni on parantunut, ja teen oikeasti asioita oman hyvinvointini ja unelmieni eteen, ja vaikka en ennen olisi ollut tyytyväinen elämäntilanteeseeni, olen silti kokenut oloni onnelliseksi.

Nykyään on liiankin helppoa ottaa lääkärin määräämä resepti vastaan "ihmelääkkeenä", jolla voin yhtäkkiä paremmin, mutta se ei ratkaise juurisyytä. Itse olen alusta asti ollut sitä mieltä, että lääkkeitä en tarvitse, vaan terapiaa. Mielestäni terapia kuuluisi jokaiselle ihmiselle, ihminen kun on psyko-fyysis-sosiaalinen olento. Miksi huolehdimme sosiaalisista suhteistamme, ja pidämme kehostamme äärimmäisyyksiin asti huolta, mutta mielemme unohdetaan? Mielenterveys on osa ihan jokaisen terveyttä, jota sitäkin pitää vahvistaa, jos kasvatuksen ja eletyn elämän aikana siihen ei ole saanut tai oppinut tarvittavia työkaluja.

Olen viestiketjun aloittajan kanssa samaa ikäryhmää. Kerrot miten nykymaailma on erilaista, kuin mitä se oli 50 vuotta sitten. Tiedätkö, minä parkaisin synnytysosastolla 50 vuotta sitten; en siis ollut tietoinen vielä pitkään aikaan maailmanmenosta. Nettiyhteyden hommasin 25-vuotiaana, eli kolme vuotta nuorempana, kuin sinä olet nyt. Omat vanhempani voisivat kertoa siitä millaista maailmassa oli 50 vuotta sitten.

Et ehkä vielä ymmärrä sitä miten lyhyt elämä on ja miten sukupolvi toisensa jälkeen muistuttaa edellistä sukupolvea samoine ongelmineen. Ongelmiahan tulee, kun on ihmisiä.

Puhut siitä miten nykyajan nuorten vanhemmat ovat eläneet aikakaudella, jolloin tunteista ja oikeasti tärkeistä asioista ei olla keskusteltu. Nyt sorrut yleistykseen. Omat vanhempani ovat 70-vuotiaita ja jopa heidän kanssaan puhuminen kaikesta mahdollisesta aina onnistui. Itse puhun kaiken pois päästäni. Eli... on niistä keskusteltu myös 22 vuotta ennen sinun syntymääsi... jopa tuhansia vuosia ennen sinun syntymääsi. Näet elämän lyhyellä perspektiivillä.

Olen muuten itse masennuksen takia eläkkeellä, ollut jo 10 vuotta, joten tämäkään ei nyt tue tätä epäsuhtee sukupolvien välillä.

Ps. Kannattaa vähän jäsennellä kirjoitustaan; olisi helpompi lukea.

Kiitos kommentistasi. Pahoittelen ja myönnän, että sorruin itsekin yleistämiseen. Varmaan provosoiduin aiemmista viesteistä enkä kirjoituspuuskassani alkanut pohtimaan sen tarkemmin yksityiskohtia. Kuten sanoin, ilmaisin vain _oman_ teoriani ja näkökulmani asiaan, niitä teorioita kun on varmasti yhtä monta kuin on yksilöitäkin. Masennuksen ja ahdistuneisuuden taustalla on moninaisia syitä ja nuo edellä kuvailemani olen itse kokenut merkittäviksi tekijöiksi oman itsetuntoni ja henkisen hyvinvointini kannalta. Olen ollut aina aika kateellinen ihmisille, joilla on välitön ja läheinen suhde vanhempiinsa, että he voivat puhua heille mistä tahansa, olen siitä jäänyt paitsi. Myös se, että minulla ei ollut läheisiä ystäviä, joiden kanssa olisin voinut jakaa ajatuksiani, on edesauttanut sitä, että olen vasta aikuisiällä terapian ja mieheni avustuksella päässyt puhumaan ja jakamaan ajatuksiani ja tunteitani, ja oppinut ymmärtämään itseäni. Haluaisin vain niin kovin, että jokainen ymmärtäisi pyytää apua mielensä hyvinvointiin, kun itsestä siltä tuntuu, itsekin kun viivyttelin sitä liian pitkään. Toivottavasti sitä olet saanut apua masennukseesi ja voit tällä hetkellä hyvin.

:) Kommentoin hiukan tätäkin viestiäsi.

Sanot aina olleesi kateellinen ihmisille, joilla on välitön ja läheinen suhde vanhempiinsa. Heille, jotka ovat voineet puhua mistä tahansa vanhemmilleen. Uskon, että aika paljon on kiinni myös ihan omasta itsestä siinä millaiseksi eri ihmissuhteet muodostuvat. Omassa elämässäni on paljon lähisukulaisia, joihin minulla ei olisi minkäänlaista suhdetta, jos en olisi itse tietoisesti pitänyt yllä näitä suhteita. Tiedän, että edes omassa lapsuuden perheessäni kaikkien sisarusten välit vanhempiimme eivät ole yhtä mutkattomat, kuin ne omalla kohdallani ovat. Olen avoin ihminen: puhun silloin, kun on sanottavaa ja haluan, että kaikki asiat aina selvitetään, että mitään ei jää epäselväksi. En käytä salakieltä eikä minulla ole aiheita, joista olisi vaikea puhua. Tämä kuitenkin on oma tietoinen valintani. En ole lähtenyt erottelemaan omia vanhempiani tai muita sukulaisiani muista ihmisistä; jokaiselle puhun samalla tavalla. Tällä siis halusin sanoa, että yksilö voi ottaa myös itse vastuuta asioista, joita ympärillä tapahtuu.

Kateellisuus tunteena on turha ja negatiivinen. Se harvoin johtaa mihinkään positiiviseen. Se saattaa katkeroittaa ja aiheuttaa turhaa ahdistusta.

Kuulostaa hyvältä, että nyt voit puhua asioista, joita olet pitänyt sisälläsi. Toivottavasti puhuminen auttaa sinua käsittelemään tunteita ahdistuksen ja masennuksen takana.

Puhuit lapsuudessasi kohtaamistasi ongelmista. Itselläni, kuten varmaan aika monella suomalaisella oli samoja ongelmia. En niitä lapsuudessani pitänyt suurina ongelmina, enkä kokenut tarvetta niiden käsittelyyn: se jotenkin kuului elämään. Uskon, että oman masennukseni taustalla ei ole lapsuudessa koetut asiat. Käsittelin joitain käsittelyä vaatineita asioita ja pystyin ne hyväksymään ja pääsemään niiden ylitse suhteellisen nuorena.

Toivon, että elämästäsi tulee hyvä ja opit hyväksymään ne asiat, joihin et voi vaikuttaa ja vaikutat niihin asioihin, joihin voit vaikuttaa.

Vierailija kirjoitti:

90-luvun lamassa lapsuus. Sai kokea nälkää ja vanhempien stressin purkua viinaan. Peruskoulussa ei puututtu kiusaamiseen, välillä opetuksesta puuttui opettajia ja koulukirjoja. Lukion jälkeen vaikea päästä kouluun, kaikki paikat täynnä. Aivan liian moni hakee, ja tilannetta pahentaa nämä alanvaihtajat sun muut entiedämitähaluantulevaisuudelta joilla on jo tutkinto. Paikkoja ei ole kaikille. Paskatöiden haku, 10 euron tuntipalkan duuniin hakee 300 ihmistä. Kolmen haastattelukierroksen jälkeen et päässyt. Kun viimein onni nappaa mäkkäristä, teet 8 eurolla vuoden töitä, kunnes saat sen 10 euron palkan. Jatkuvaa valitusta töissä, kuinka pitäisi olla nopeampi, tehokkaampi, suosittele ja myy enemmän tai saat varoituksen. Myöhästy tauolta puoli minuuttia, huudetaan kaikkien edessä. Työaikasi päättyy, mutta pakko jäädä ylitöihin. Asiakkaat ja Karenit kohtelevat kuin roskaa jolla ei ole ihmisarvoa eikä tunteita. Talven tullessa tunteja vähennetään ja tiput sovitellulla päivärahalle. Alat lukemaan taas pääsykokeisiin, lähettelemään kymmeniä työhakemuksia. Ei onnea sinäkään vuonna, taas mäkkärin 50 asteisessa keittiössä koko kesä yhdellä ruokatauolla (jolta ei saa myöhästyä edes 10 sekuntia!).

Noh, sitten kun onni osuu ja pääsee korkeakouluun, tunnit kaikki etänä tai kursseille ei mahdu. Katso YouTube videoita ja googleta. Yliopisto tarjoaa vain tutkintotodistuksen kun olet googletellut tarpeeksi. Ei saa tehdä liikaa töitä ettei tukia peritä takaisin tai opinnot viivästy, mutta yllättävätkin laskut kuten sairaalakulut on maksettava sillä toimeentulotukea ei tipu, toisin kuin jos makaisit vain kotona.

Valmistuttua taas töiden hakuun. Tee kymmeniä hakemuksia, pety aina. Olet surkea, olet epäonnistuja, olet kelvoton, kyllä minä ainakin olen aina saanut töitä kun kyllä töitä tekevälle riittää. Et ole tarpeeksi koulutettu, kokenut, hyvännäköinen, sosiaalinen perhonen, moniosaaja, tiimipelaaja, rautainen ammattilainen. Saa työpaikka viimein, määräaikainen. Toista. Saa viimein vakituinen paikka, kun työpaikalla lopettaa neljä vakituista eläkkeelle päästyään. Sinun täytyy tehdä heidän kaikki työt, mutta jatkuvasti kehittyen, nopeammin, tehokkaammin. Muista keksiä kehityskeskusteluun kolme asiaa joita voisit parantaa itsessäsi, mutta me emme kehu takaisin. YT tuli, aloitapa alusta.

Ja sitten vielä kysytään miksei nuoriso hanki lapsia......

Aivan samat kokemukset itselläni. Laman lapsi.

Virtuaaliset halit.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Koska hedonismi ja eksistentiaalinen nihilismi.

Juuri tämä. Ihmisiltä on viety pois uskonnollinen kasvatus, mutta ei ole annettu mitään muuta moraalisäännöstöä tilalle. Elämä näyttäytyy pelkkänä tyhjänä ja merkityksettömänä nautinnon tavoitteluna. Vähemmästäkin pää hajoaa.

Kristinuskon perusarvot kunniaan, niin ihmiset kasvavat kohtelemaan toisiaan kunnioituksella eikä nautinnon välikappaleina. Ja elämään tulee merkitystä ja päämääriä, jolloin nihilismi ei pääse myrkyttämään mieltä.

Jos tähän elämään ei saa järkeä ja mielekkyyttä ilman mielikuvitusolentoihin uskomista, voi ihan rauhallisesti todeta että elämä ei sitten ole ihmisille elämisen arvoista.

Vierailija kirjoitti:

Luulen, että yhtenäiskulttuuri normeineen oli kuitenkin helpompaa suurimmalle osalle.

Nyt kun saa tehdä ja olla lähes mitä vaan, se alkaa ahdistaa. Liian rajatonta.

Ennen oli todennäköistä vaikka, että avioliitto kestää, nyt ei ole.

Ennen oli tapana tyytyä olemaan usein koko ikä samassa työpaikassa, enää ei.

Ennen luterilainen moraali ohjasi yhteiskuntaa. Eli uskonto, rahellisyys ja ahkeruus, enää ei.

Tämähän se. Eli teoriassa on paljon vaihtoehtoja joka saralla. Käytännössä monet eivät kuitenkaan ole kummoisia. Tulee olo, että ongelmat on omien valintojen seurausta, vaikka todellisuudessa valinta (ala, parisuhde) oli ihan uhtä huono tai hyvä kuin muutkin.

"Nykyään on niin mahtavat ja monipuoliset mahdollisuudet tehdä mitä tahansa/Kyllä ahkeruus aina palkitaan/Älä tyydy vähään/Kyllä fiksut aina pärjää/Kaikki on itsestäsi kiinni/Täytyy aina tavoitella ensisijaisesti unelmiaan"

Tuollaista tekstiä kun kuuntelee koko lapsuutensa niin ei ihme että odotukset omaa suoriutumista ja elämää kohtaan kasvavat kohtuuttoman korkeiksi. Osa nuorista lamaantuu tai luovuttaa eikä uskalla tehdä mitään, toiset taas tekevät kaikkensa ja palavat loppuun. Ja jos jokin ei onnistu odotusten mukaan (esim. korkeakoulun jälkeen tarjolla on vain työttömyyttä tai hanttipaskaa), syyttävä sormi kääntyy heti itseen päin. 

Tämän lisäksi kohdalle voi osua myös sekavia perhekuvioita, koulukiusaamista, sairauksia yms. Ja ai niin, lisäksi vielä maailmantuska ilmastonmuutoksen, ääriryhmittymien ja maailmanpoliittisen tilanteen takia. 

En yhtään ihmettele miksi moni alle 35v voi niin huonosti.

jo kaukaa näkyy ja kuuluu kuinka napanuoraa pitkin edelleen ne ongelmat pesiytyvät sinne jälkikasvuun vellomaan.

FOMO, näin olen kuullut psykologikaverilta joka työskentelee nuorten aikuisten kanssa. Henkinen vahvistuminen lähtee siitä, että karsitaan sosiaalisen median läsnäoloa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Töissä yksi 45-55v nainenkin juuri mietti, että mikähän nykyajassa on vikana kun hän ei jaksa nykyään enää mitään töiden jälkeen. Ennen jaksoi lenkkeillä, leipoa, käydä kavereilla ja kaupungilla... nyt ei mitään.

Työelämässä on tapahtunut jokin muutos. Jatkuvat keskeytykset työssä, multitasking, kiire.... Ja tieto siitä, että jos et tuota tarpeeksi tai et ole palkkasi arvoinen niin seuraava on jonossa tulossa tilalle, jalka jo ovenraossa. Tulos tai ulos.

Arvaa mitä, olet itsekin vanhettunut etkä jaksa enää kuten nuorena. 

Yksi syy miksi suomalaisten urheilumenestys on laskenut on työelämän rasitteet.

Ennen työssä sai tehdä omaan tahtiin rennosti. Nykyään pitää heilua neljän ihmisen edestä.

Ei ihme jos ei kroppa enää jaksa ja palaudu iltapäivän treeneistä.

Enää ei synny Tapio Rautalapioita.

Työelämä riistää kaiken lahjakkuuksilta pois.

Miettikääpäs tätä. Mitä pyöräytän levyn pyörimään ja ketkuttelen seksikästä persettäni hetken rytmimusiikin tahtiin. Onneksi on torstai ja se työläistä lohduttaa. Huomenna on perjantai ja vapaus häämöttää.

Meitä hajottaa ajatus siitä että on pakko olla täydellinen, jotta selviää alati kiristyvässä kilpailussa työpaikoista.

Ja koska täydellisyys on puhdas mahdottomuus, niin pahaa jälkeähän tuosta vaan tulee.

Hyi helvetti että inhoan töitä.

Tein vuosikymmenen ja vähän päälle töitä tällä nykyisellä riistotahdilla ja löysin elämälleni tarkoituksen.

Etsiä kotimaan paskin työpaikalla ja jarrutella tuloskehitystä ilman että jarrutan sitä aktiivisesti.

Vain noudattamalla riistotyöpaikan sääntöjä ja vetämällä itsenä ihan piippuun alkaa tuottavuus kärsiä jo kahden viikon aikana, koska väsymys ja aivot ei enää toimi. Muisti pätkii huonoista yöunista, stressistä ja huutamisesta työpaikalla.

Ei tarvitse aktiivisesti itse tehdä mitään. Noudattaa vain pomon ylityöpakkoja ja vetää itsensä ihan piippuun. Sitten voi hymyillen vaan pahoitella kun ei minimityövoimalla tehdä tulosta ja kokoajan tulee mokailtua.

Sitten voi aina jossain välissä kysellä työterveydestä ja onko meidät vakuutettu...

Ihmettelen samaa. Vaikka parikymppinen ei olisi lääkityksellä tai terapiassa, se saattaa alkaa itkemään kovaan ääneen kuin pikkulapsi, jos vaikka naapuri käy asiallisesti huomauttamassa bileiden aiheuttamasta  melusta. Tai viskoo kumppaniaan lasiesineillä riidan aikana. (Tosielämän esimerkkejä, joita olen kuullut entisissä naapuriasunnoissa.) Tai ei tule ollenkaan toimeen oman koiransa kanssa vaan juoksee sen perässä ympäri asunto huutaen samalla "mä en saa sitä kiinni, se on niin nopee" ja sitten koira muutamaa kuukautta myöhemmin käy äristen sen päälle. Välillä näkee nuoria naisia ulkoiluttamassa puolustusvaistoista koiraa pitkin pusikoita vältellen muita ulkoilijoita, kun koira on alkanut heijastelemaan käytöksellään niiden omia neurooseja ja pelkoja, eli toisin sanoen rähisemään jokaiselle vastaantulijalle yrittäessään puolustaa omistajaa. Ns. normaalien nuorten joukossa on nykyään todella epävakaita ja tasapainottomia tapauksia, jotka suhtautuvat pieniinkin vastoinkäymisiin kuin pikkulapset, ainakin pääkaupunkiseudulla. On alkanut jo tosissaan huolestuttamaan, missä vaiheessa koko ongelma räjähtää täysin yhteiskunnan käsiin.

Vierailija kirjoitti:

Kilpailuyhteiskunta hajottaa. Sinun nuoruudessa esim. töihin pääsy oli helpompaa.

Itse olin nuori aikuinen keskellä 90-luvun lamaa. Kyllä silloin oli paljon vaikeampi päästä töihin. Itse en päässyt lukion jälkeen edes mäkkiin töihin.

En allekirjoita siksi tuota väitettä, että nykyään olisi jotenkin vaikea päästä töihin. Toki joillain paikkakunnilla se voi olla vaikeaa, jos elinkeinoja ei vaan ole.