Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Miksi nykyajan nuoret (aikuiset) kaikki psyykkisesti niin hajalla?
17.09.2020 |
Näin viisikymppisenä en voi kuin ihmetellä miten on niin paljon nuoria aikuisia, jotka on kaikki ihan hajalla psyykkisesti. Tai sitten itsellä on huonoa tuuria näiden kanssa. Työpaikalla jossa on useampia 25-35 -vuotiaita niin KAIKKI ne on terapiassa, mielialalääkityksellä, kokevat ahdistuneisuutta tai paniikkihäiriöivät. Missä vaiheessa tää materiaali on mennyt näin heikoksi??
Kommentit (371)
Ahdistunut, mutta onnellisempi nykynuori kirjoitti:
Nykymaailma on erilainen kuin 50v sitten. On some ja netti, joiden kautta saa helposti yltiöpäin tietoa ja vertailukohtaa omaan elämään. Jos sinulla on yhtään itsetunnossa säröjä, etkä tiedä kuka olet, lähdet helposti somen ja kapitalismin seurauksena hakemaan ulkoista menestystä, ja jos tätä et saa, mietit missä vika, ja hyvin todennäköisesti syytät siitä itseäsi. Some on myös monelle helpon mielihyvän lähde, kun aivot koukuttuvat viestitulvaan, eivätkä pärjää enää ilman, jolloin tavallinen elämä ja perusaskareet maistuvat puulta. Lisäksi nykyajan nuorten (aikuisten) vanhemmat ovat kasvaneet aikakaudella, jolloin tunteista ja oikeasti tärkeistä asioista ei olla keskusteltu, mikä taas aiheuttaa sen, että kun omista todellisista tunteista ei puhuta ja tukahdutetaan ne negatiiviset tunteet ajatuksella "positive vibes only" -propagandalla niin siinähän sitä ahdistutaan. Samanaikaisesti kun negatiivisia tunteita tungetaan pois näkyvistä, niitä jopa hävetään (ja taas saadaan yksi "hyvä" syy lisää syyttää itseään), ei niistä positiivisistakaan tunteista ole enää tietoa. Tähän kun ympätään "parannuskeinona" lääkitys, laastaroidaan sillä iso avohaava, eli ei hoideta sitä todellista ongelmaa: heikko itsetunto (some tarjoaa petollisen mahdollisuuden kiillotella sitä omakuvaa) ja tunteiden käsittelemättömyys (hieno termi sen sijaan, että sanoisi vain "tunne tunteesi"; ei myöskään sovi sekoittaa itsesääliin). Nämä nykyajan maailmassa voivat olla äärimmäisen lamauttavia.
Tämä on oma teoriani 28 vuotiaana nuorena naisella, jolla ei ole ollut se helpoin lapsuus vanhemman alkoholiongelman, masennuksen ja koulukiusaamisten jälkeen. Meillä kotona ei myöskään koskaan ole vallinnut puhumisen kulttuuri, kun kaikesta on vaiettu. Terapia ahdistuneisuuteen on ollut elämäni paras päätös, sillä olen oppinut itsestäni uusia puolia, oppinut ymmärtämään itseäni ja ajatuksiani, enkä enää pelkää omia tunteitani, vaan sanoitan niitä ahkerasti ja tarkastelen kriittisesti. Itsetuntoni on parantunut, ja teen oikeasti asioita oman hyvinvointini ja unelmieni eteen, ja vaikka en ennen olisi ollut tyytyväinen elämäntilanteeseeni, olen silti kokenut oloni onnelliseksi.
Nykyään on liiankin helppoa ottaa lääkärin määräämä resepti vastaan "ihmelääkkeenä", jolla voin yhtäkkiä paremmin, mutta se ei ratkaise juurisyytä. Itse olen alusta asti ollut sitä mieltä, että lääkkeitä en tarvitse, vaan terapiaa. Mielestäni terapia kuuluisi jokaiselle ihmiselle, ihminen kun on psyko-fyysis-sosiaalinen olento. Miksi huolehdimme sosiaalisista suhteistamme, ja pidämme kehostamme äärimmäisyyksiin asti huolta, mutta mielemme unohdetaan? Mielenterveys on osa ihan jokaisen terveyttä, jota sitäkin pitää vahvistaa, jos kasvatuksen ja eletyn elämän aikana siihen ei ole saanut tai oppinut tarvittavia työkaluja.
Olen viestiketjun aloittajan kanssa samaa ikäryhmää. Kerrot miten nykymaailma on erilaista, kuin mitä se oli 50 vuotta sitten. Tiedätkö, minä parkaisin synnytysosastolla 50 vuotta sitten; en siis ollut tietoinen vielä pitkään aikaan maailmanmenosta. Nettiyhteyden hommasin 25-vuotiaana, eli kolme vuotta nuorempana, kuin sinä olet nyt. Omat vanhempani voisivat kertoa siitä millaista maailmassa oli 50 vuotta sitten.
Et ehkä vielä ymmärrä sitä miten lyhyt elämä on ja miten sukupolvi toisensa jälkeen muistuttaa edellistä sukupolvea samoine ongelmineen. Ongelmiahan tulee, kun on ihmisiä.
Puhut siitä miten nykyajan nuorten vanhemmat ovat eläneet aikakaudella, jolloin tunteista ja oikeasti tärkeistä asioista ei olla keskusteltu. Nyt sorrut yleistykseen. Omat vanhempani ovat 70-vuotiaita ja jopa heidän kanssaan puhuminen kaikesta mahdollisesta aina onnistui. Itse puhun kaiken pois päästäni. Eli... on niistä keskusteltu myös 22 vuotta ennen sinun syntymääsi... jopa tuhansia vuosia ennen sinun syntymääsi. Näet elämän lyhyellä perspektiivillä.
Olen muuten itse masennuksen takia eläkkeellä, ollut jo 10 vuotta, joten tämäkään ei nyt tue tätä epäsuhtee sukupolvien välillä.
Ps. Kannattaa vähän jäsennellä kirjoitustaan; olisi helpompi lukea.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Some, kilpailuyhteiskunta, entistä pahemmat sisäiset ja ulkoiset paineet mistä ei vielä 50 v sitten ollut tietoakaan. Yhteiskunta muuttuu, vaikka sinä et, parahin ap.
Voi teitä lumihiutaleita. Yhteiskunta muuttuu lapsonen ihan jokaiselle sukupolvelle.
Toki muuttuu, mutta iiiikinä ei yhteiskunta ole ollut näin suorituskeskeinen.
Tämä nyt vaan on fakta, turhaa sinä boomer siellä vikiset.
Joo oli lama 90-luvulla, mutta työnsaantikin on yhtä showta nykyään. Kituutellaan pätkäsopimuksilla ja pitää somessa rakennella omaa brändiä ja tapella samoista duuneista muiden yhtä osaavien kanssa.
No tulihan se boomer sieltä. Jos mussukka vähän opiskelet niin huomaat että mummosi on boomer. Mistä hitosta te luulette että me muut ei olla kilpailtu opiskelu- ja työpaikoista? Te vaan olette ensimmäiset jotka valittaa ja ei kestä yhtään mitään. Täsmälleen samalla tavalla on kilpailtu mutta ilman tuota kokoaikaista itkua. Eihän tässä mikään muu ole muuttunut kuin että te ette kestä yhtään mitään kun ensimmäistä kertaa pitää laskea se pleikka kädestä ja tehdä jotain ihan oikeasti.
Vanhempani ovat itse kertoneet, että heidän nuoruudessaan tehtaalle pääsi töihin, kun osasi kävellä portista sisään ja kysyä töitä. Oli myös tarjolla yksinkertaisempia avustavia töitä vähemmän lahjakkaille. Heillä on varmasti ollut omat vaikeutensa, mutta kilpailu työpaikoista on kyllä nykyään ihan eri planeetalta. Minun hieman yli 60-vuotiaat vanhempani eivät esimerkiksi ole koskaan joutuneet tekemään kirjallista työhakemusta.
No mutta katsos kun tässä välissä on muitakin sukupolvia kuin sinä ja sinun vanhempasi! Näin vähän päälle nelikymppisenä sitä vaan ihmettelee niin kauhian palj että mikä tässä parissakymmenessä vuodessa on muka niin hirvittävästi työelämässä tai opiskelussa muuttunut. Jos mitään niin pehmeämpään suuntaan on menty molemmissa.
Voisinhan minäkin verrata omiin vanhempiini ja uhriutua mutta en oikein näe pointtia.
Kirjoitit muun muassa että ”täsmälleen samalla tavalla on kilpailtu” eikä ”mikään muu ole muuttunut”, niin nostin vain esiin sen, että tietyt asiat ovat kyllä muuttuneet. Jos se sinun nelikymppisyytesi ja lumihiutalesukupolvikokemuksesi on tässä jotenkin olennaista ja pitäisi sinulle vastatessa ottaa erityisesti huomioon, se olisi varmaan kannattanut mainita jo ensimmäisessä viestissä.
Töissä yksi 45-55v nainenkin juuri mietti, että mikähän nykyajassa on vikana kun hän ei jaksa nykyään enää mitään töiden jälkeen. Ennen jaksoi lenkkeillä, leipoa, käydä kavereilla ja kaupungilla... nyt ei mitään.
Työelämässä on tapahtunut jokin muutos. Jatkuvat keskeytykset työssä, multitasking, kiire.... Ja tieto siitä, että jos et tuota tarpeeksi tai et ole palkkasi arvoinen niin seuraava on jonossa tulossa tilalle, jalka jo ovenraossa. Tulos tai ulos.
Itse hajosin siihen että elämä on pelkkää selvittämistä, kilpailua ja hakemista.
Olen nyt 29v ja aivan jäätävän kyynistynyt ja uupunut kaikkeen. Mua ei tasan tarkkalleen kiinnosta enää mitään. Vuosia jaksoin. Miksi pitää jaksata tällaista? Varsinkin kun on täysin yhdentekevää ja näkymätön tässä yhteiskunnassa.
En olisi tässä kunnossa jos olisin elänyt 1900 luvulla. Nykyään kaikki on niin merkityksetöntä.
Itselläni väkivaltainen lapsuus alkoholistivanhempien hakattavana ja rankkaa koulukiusaamista lähes koko peruskoulu. Menen tuohon paniikkihäiriö/masennus kategoriaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Nuo mielialalääkkeet ovat yleistyneet valtavasti kaiken ikäisillä. Ihan mutulla tuntuu että joka neljäs syö jotain lääkettä. Tietenkin asiaan vaikuttaa sekin että samoja lääkkeitä määrätään myös unettomuuteen ja kipuihin. Mahtaako noin monipuolinen lääke olla tottakaan?
Kyllä, on totta. Eikä ole yksi lääke vaan useita lääkkeitä. Masennuslääke auttaa unettomuuteen ja osa nostaa kipukynnystä. Miksi epäilet?
Katsokaapa vaikka Tuntematon Sotilas Netflixistä ja tulkaa sitten kertomaan miten on vaikeaa ja merkityksetöntä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
90-luvun lamassa lapsuus. Sai kokea nälkää ja vanhempien stressin purkua viinaan. Peruskoulussa ei puututtu kiusaamiseen, välillä opetuksesta puuttui opettajia ja koulukirjoja. Lukion jälkeen vaikea päästä kouluun, kaikki paikat täynnä. Aivan liian moni hakee, ja tilannetta pahentaa nämä alanvaihtajat sun muut entiedämitähaluantulevaisuudelta joilla on jo tutkinto. Paikkoja ei ole kaikille. Paskatöiden haku, 10 euron tuntipalkan duuniin hakee 300 ihmistä. Kolmen haastattelukierroksen jälkeen et päässyt. Kun viimein onni nappaa mäkkäristä, teet 8 eurolla vuoden töitä, kunnes saat sen 10 euron palkan. Jatkuvaa valitusta töissä, kuinka pitäisi olla nopeampi, tehokkaampi, suosittele ja myy enemmän tai saat varoituksen. Myöhästy tauolta puoli minuuttia, huudetaan kaikkien edessä. Työaikasi päättyy, mutta pakko jäädä ylitöihin. Asiakkaat ja Karenit kohtelevat kuin roskaa jolla ei ole ihmisarvoa eikä tunteita. Talven tullessa tunteja vähennetään ja tiput sovitellulla päivärahalle. Alat lukemaan taas pääsykokeisiin, lähettelemään kymmeniä työhakemuksia. Ei onnea sinäkään vuonna, taas mäkkärin 50 asteisessa keittiössä koko kesä yhdellä ruokatauolla (jolta ei saa myöhästyä edes 10 sekuntia!).
Noh, sitten kun onni osuu ja pääsee korkeakouluun, tunnit kaikki etänä tai kursseille ei mahdu. Katso YouTube videoita ja googleta. Yliopisto tarjoaa vain tutkintotodistuksen kun olet googletellut tarpeeksi. Ei saa tehdä liikaa töitä ettei tukia peritä takaisin tai opinnot viivästy, mutta yllättävätkin laskut kuten sairaalakulut on maksettava sillä toimeentulotukea ei tipu, toisin kuin jos makaisit vain kotona.
Valmistuttua taas töiden hakuun. Tee kymmeniä hakemuksia, pety aina. Olet surkea, olet epäonnistuja, olet kelvoton, kyllä minä ainakin olen aina saanut töitä kun kyllä töitä tekevälle riittää. Et ole tarpeeksi koulutettu, kokenut, hyvännäköinen, sosiaalinen perhonen, moniosaaja, tiimipelaaja, rautainen ammattilainen. Saa työpaikka viimein, määräaikainen. Toista. Saa viimein vakituinen paikka, kun työpaikalla lopettaa neljä vakituista eläkkeelle päästyään. Sinun täytyy tehdä heidän kaikki työt, mutta jatkuvasti kehittyen, nopeammin, tehokkaammin. Muista keksiä kehityskeskusteluun kolme asiaa joita voisit parantaa itsessäsi, mutta me emme kehu takaisin. YT tuli, aloitapa alusta.
Ja sitten vielä kysytään miksei nuoriso hanki lapsia......
tuossa 15v sitte viiltely oli muotia nuorilla, osasto aina täynnä niitä.
Nyt on sitte trans + burn outit somessa kovaa kamaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Katsokaapa vaikka Tuntematon Sotilas Netflixistä ja tulkaa sitten kertomaan miten on vaikeaa ja merkityksetöntä.
Jos ei voi valittaa siksi että muilla menee huonommin, ei voi myöskään olla iloinen, sillä aina on joku jolla menee paremmin.
Vierailija kirjoitti:
Ahdistunut, mutta onnellisempi nykynuori kirjoitti:
Nykymaailma on erilainen kuin 50v sitten. On some ja netti, joiden kautta saa helposti yltiöpäin tietoa ja vertailukohtaa omaan elämään. Jos sinulla on yhtään itsetunnossa säröjä, etkä tiedä kuka olet, lähdet helposti somen ja kapitalismin seurauksena hakemaan ulkoista menestystä, ja jos tätä et saa, mietit missä vika, ja hyvin todennäköisesti syytät siitä itseäsi. Some on myös monelle helpon mielihyvän lähde, kun aivot koukuttuvat viestitulvaan, eivätkä pärjää enää ilman, jolloin tavallinen elämä ja perusaskareet maistuvat puulta. Lisäksi nykyajan nuorten (aikuisten) vanhemmat ovat kasvaneet aikakaudella, jolloin tunteista ja oikeasti tärkeistä asioista ei olla keskusteltu, mikä taas aiheuttaa sen, että kun omista todellisista tunteista ei puhuta ja tukahdutetaan ne negatiiviset tunteet ajatuksella "positive vibes only" -propagandalla niin siinähän sitä ahdistutaan. Samanaikaisesti kun negatiivisia tunteita tungetaan pois näkyvistä, niitä jopa hävetään (ja taas saadaan yksi "hyvä" syy lisää syyttää itseään), ei niistä positiivisistakaan tunteista ole enää tietoa. Tähän kun ympätään "parannuskeinona" lääkitys, laastaroidaan sillä iso avohaava, eli ei hoideta sitä todellista ongelmaa: heikko itsetunto (some tarjoaa petollisen mahdollisuuden kiillotella sitä omakuvaa) ja tunteiden käsittelemättömyys (hieno termi sen sijaan, että sanoisi vain "tunne tunteesi"; ei myöskään sovi sekoittaa itsesääliin). Nämä nykyajan maailmassa voivat olla äärimmäisen lamauttavia.
Tämä on oma teoriani 28 vuotiaana nuorena naisella, jolla ei ole ollut se helpoin lapsuus vanhemman alkoholiongelman, masennuksen ja koulukiusaamisten jälkeen. Meillä kotona ei myöskään koskaan ole vallinnut puhumisen kulttuuri, kun kaikesta on vaiettu. Terapia ahdistuneisuuteen on ollut elämäni paras päätös, sillä olen oppinut itsestäni uusia puolia, oppinut ymmärtämään itseäni ja ajatuksiani, enkä enää pelkää omia tunteitani, vaan sanoitan niitä ahkerasti ja tarkastelen kriittisesti. Itsetuntoni on parantunut, ja teen oikeasti asioita oman hyvinvointini ja unelmieni eteen, ja vaikka en ennen olisi ollut tyytyväinen elämäntilanteeseeni, olen silti kokenut oloni onnelliseksi.
Nykyään on liiankin helppoa ottaa lääkärin määräämä resepti vastaan "ihmelääkkeenä", jolla voin yhtäkkiä paremmin, mutta se ei ratkaise juurisyytä. Itse olen alusta asti ollut sitä mieltä, että lääkkeitä en tarvitse, vaan terapiaa. Mielestäni terapia kuuluisi jokaiselle ihmiselle, ihminen kun on psyko-fyysis-sosiaalinen olento. Miksi huolehdimme sosiaalisista suhteistamme, ja pidämme kehostamme äärimmäisyyksiin asti huolta, mutta mielemme unohdetaan? Mielenterveys on osa ihan jokaisen terveyttä, jota sitäkin pitää vahvistaa, jos kasvatuksen ja eletyn elämän aikana siihen ei ole saanut tai oppinut tarvittavia työkaluja.Olen viestiketjun aloittajan kanssa samaa ikäryhmää. Kerrot miten nykymaailma on erilaista, kuin mitä se oli 50 vuotta sitten. Tiedätkö, minä parkaisin synnytysosastolla 50 vuotta sitten; en siis ollut tietoinen vielä pitkään aikaan maailmanmenosta. Nettiyhteyden hommasin 25-vuotiaana, eli kolme vuotta nuorempana, kuin sinä olet nyt. Omat vanhempani voisivat kertoa siitä millaista maailmassa oli 50 vuotta sitten.
Et ehkä vielä ymmärrä sitä miten lyhyt elämä on ja miten sukupolvi toisensa jälkeen muistuttaa edellistä sukupolvea samoine ongelmineen. Ongelmiahan tulee, kun on ihmisiä.
Puhut siitä miten nykyajan nuorten vanhemmat ovat eläneet aikakaudella, jolloin tunteista ja oikeasti tärkeistä asioista ei olla keskusteltu. Nyt sorrut yleistykseen. Omat vanhempani ovat 70-vuotiaita ja jopa heidän kanssaan puhuminen kaikesta mahdollisesta aina onnistui. Itse puhun kaiken pois päästäni. Eli... on niistä keskusteltu myös 22 vuotta ennen sinun syntymääsi... jopa tuhansia vuosia ennen sinun syntymääsi. Näet elämän lyhyellä perspektiivillä.
Olen muuten itse masennuksen takia eläkkeellä, ollut jo 10 vuotta, joten tämäkään ei nyt tue tätä epäsuhtee sukupolvien välillä.
Ps. Kannattaa vähän jäsennellä kirjoitustaan; olisi helpompi lukea.
Kiitos kommentistasi. Pahoittelen ja myönnän, että sorruin itsekin yleistämiseen. Varmaan provosoiduin aiemmista viesteistä enkä kirjoituspuuskassani alkanut pohtimaan sen tarkemmin yksityiskohtia. Kuten sanoin, ilmaisin vain _oman_ teoriani ja näkökulmani asiaan, niitä teorioita kun on varmasti yhtä monta kuin on yksilöitäkin. Masennuksen ja ahdistuneisuuden taustalla on moninaisia syitä ja nuo edellä kuvailemani olen itse kokenut merkittäviksi tekijöiksi oman itsetuntoni ja henkisen hyvinvointini kannalta. Olen ollut aina aika kateellinen ihmisille, joilla on välitön ja läheinen suhde vanhempiinsa, että he voivat puhua heille mistä tahansa, olen siitä jäänyt paitsi. Myös se, että minulla ei ollut läheisiä ystäviä, joiden kanssa olisin voinut jakaa ajatuksiani, on edesauttanut sitä, että olen vasta aikuisiällä terapian ja mieheni avustuksella päässyt puhumaan ja jakamaan ajatuksiani ja tunteitani, ja oppinut ymmärtämään itseäni. Haluaisin vain niin kovin, että jokainen ymmärtäisi pyytää apua mielensä hyvinvointiin, kun itsestä siltä tuntuu, itsekin kun viivyttelin sitä liian pitkään. Toivottavasti sitä olet saanut apua masennukseesi ja voit tällä hetkellä hyvin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ensinnäkin jo mainittu: nykyään mielenterveysasioista uskalletaan puhua ääneen, niin kyllähän ne asiat sitten väkistenkin on enemmän esillä kuin ennen.
Jo pelkästään omasta suvustani/lähipiiristäni näkee, että melko moni 50-70-vuotias on ikänsä lakaissut ikävät asiat maton alle, mutta silti se paha olo näkyy. Seurauksena on sitten mm. alkoholiongelmaa, puututaan muiden asioihin (haukkumalla) jne.
Itsellä sairausloma meneillään masennuksen takia, terapia alkamassa. Lääkityksiä ei ole. Itse näen, että oma sairastuminen on monen asian summa:
- Eroperhe ja riitelevät vanhemmat. Lapsena ei saanut olla lapsi, vaan pidin pikkuveljestäni huolta jo lapsesta lähtien.
- Vanhempien erosta johtuva pyrkimys siihen, että kaikessa täytyy suoriutua hyvin ja jopa täydellisesti (jotta on ns. näkymätön eli ei lisäkuormaa vanhemmille).
- Kokemus siitä, että on vääränlainen eikä kuulu joukkoon: tyttöporukoissa ei hyväksytty erilaisuutta, eikä mielestäni hyväksytä vielä tämä päivänäkään (= aikuisina).
- Työelämän kuormittavuus: kyllähän työteho on nykyään ihan älytöntä eli ennen samaa työtä teki 3 ihmistä, nyt 1 ja työmääräkin on lisääntynyt. Eli jatkuva kiire, stressi, tulospaineet ylemmältä taholta.
- Töiden saanti ylipäätään haastavaa eli hakijoita paljon, pitäisi olla kaikenmaailman työnhakuprofiilit netissä yms yms.
- Ja vielä mainitakseni: somea en ole käyttänyt vuosikausiin enkä makaa kotona pelaillen pelikonsoleilla tms.
Vaikka en itse ole kokenut koulukiusaamista, niin näen silti sen yhtenä merkittävimpänä tekijänä esim. masennusoireiluun. Nykyään lapsia kiusataan jo päiväkodista lähtien, eikä kenelläkään ole resursseja puuttua asiaan. Koulussa opettajilta on viety kaikki keinot pois ja toisaalta osa ei haluakaan puuttua. Vuosikausia kestävä henkinen ja fyysinen uhka ei voi tehdä kenellekään hyvää, saatikka kasvavalle lapselle.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ite teen 12-14 tunnin päiviä 7 päivää viikossa. Sitä voi miettiä miksi tuntuu vähän stressaantuneelta.
Valehtelet.
En edes valehtele. Turha huudella kun et tunne mua ja mun elämää tippaaka. Siinähän vihaat nuoria ihan vaan että voit tuntee olevas joku elämäs kunkku kun kuolet kaljanlitkintään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Töissä yksi 45-55v nainenkin juuri mietti, että mikähän nykyajassa on vikana kun hän ei jaksa nykyään enää mitään töiden jälkeen. Ennen jaksoi lenkkeillä, leipoa, käydä kavereilla ja kaupungilla... nyt ei mitään.
Työelämässä on tapahtunut jokin muutos. Jatkuvat keskeytykset työssä, multitasking, kiire.... Ja tieto siitä, että jos et tuota tarpeeksi tai et ole palkkasi arvoinen niin seuraava on jonossa tulossa tilalle, jalka jo ovenraossa. Tulos tai ulos.
Tuossa on se syy miksi en enää osallistu työelämään. Kolme ammattitutkintoa takana ja aina joka alalla samaa sekoilua. Työpäivän jälkeen ei enää ole mitään elämää.
Onneksi tein lapset ja sain perheen sentään. Jos olisin elänyt toisin, niin olisi jäänyt lapset hankkimatta ja juoksisin tuhatta ja sataa työstä työhön.
Naisena minulla oli mahdollisuus tähän. Tuhansilla miehillä ei ole tätä mahdollisuutta.
He ovat heittiöitä ja turhakkeita.
Se on heidän osansa olla häpeäpaalussa.
Minulle työ oli keino rahoittaa harrastusta, josta tunsin elämälle tarkoituksen.
Työ kuitenkin vei terveyden ja kyvyn harrastaa. En myöskään enää jaksanut harrastaa.
Nykyään kärsin kroonisesta väsymyksestä vieläkin vuosien jälkeen. Muutama treeni vanhan seurani treeneissä voi aiheuttaa flunssaan sairastumisen. Elimistöni meni niin sekaisin että en suosittele työntekoa kenellekään.
Suomen pitää pudota niin syvään talouslamaan että kaikki yritykset puhdistuu pois maan päältä. Ja kaikki alkaa uudestaan, terveemmällä pohjalla.
Vierailija kirjoitti:
Töissä yksi 45-55v nainenkin juuri mietti, että mikähän nykyajassa on vikana kun hän ei jaksa nykyään enää mitään töiden jälkeen. Ennen jaksoi lenkkeillä, leipoa, käydä kavereilla ja kaupungilla... nyt ei mitään.
Työelämässä on tapahtunut jokin muutos. Jatkuvat keskeytykset työssä, multitasking, kiire.... Ja tieto siitä, että jos et tuota tarpeeksi tai et ole palkkasi arvoinen niin seuraava on jonossa tulossa tilalle, jalka jo ovenraossa. Tulos tai ulos.
Arvaa mitä, olet itsekin vanhettunut etkä jaksa enää kuten nuorena.
Kannattaa hankkia lapsia naiset. Elämälle tulee tarkoitus ja yh-äitejä rahoitetaan hyvin.
Miestä ei tarvitse riippakiveksi, edes sellaista joka raataa matalapalkka-alan hommissa.
Tekee vain tappiota omille tuloille.
Lastenhoito on parhaimmillaan palkitsevaa ja luonnollista. Se on kuin maitohappobakteerit suolistossa.
Luo hyvinvointia itsestään. Työnteko ja lapset ei sovi yhteen, siksi yh-äidin ei todellakaan kannata käydä töissä.
Voi viettää päivät puistoissa rennosti ja käväistä kirjastossa. Lapset saa myös väliaikaisesti maksuttomasti hoitoon jos haluaa käydä luennolla tai tehdä jotain aikuisten älykästä toimintaa muutaman tunnin päivässä.
Voi harrastaa, kun kroppa ei ole samalla tavalla väsytetty kuin työssä tulee väsytetyksi ilman kunnollisia välipaloja.
Toki äitiydenkin voi sössiä, jos ei osaa aikatauluttaa elämää lasten ehdoilla.
Paljon rennompi ja luonnollisempi työ.
Minä en kadu että hyppäsin pois työelämästä ja aloin yhteiskunnan elätiksi. Kasvatan tulevia johtajia.
Niitä jotka tulee määräämään kaapin paikan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Töissä yksi 45-55v nainenkin juuri mietti, että mikähän nykyajassa on vikana kun hän ei jaksa nykyään enää mitään töiden jälkeen. Ennen jaksoi lenkkeillä, leipoa, käydä kavereilla ja kaupungilla... nyt ei mitään.
Työelämässä on tapahtunut jokin muutos. Jatkuvat keskeytykset työssä, multitasking, kiire.... Ja tieto siitä, että jos et tuota tarpeeksi tai et ole palkkasi arvoinen niin seuraava on jonossa tulossa tilalle, jalka jo ovenraossa. Tulos tai ulos.
Arvaa mitä, olet itsekin vanhettunut etkä jaksa enää kuten nuorena.
Yksi syy miksi suomalaisten urheilumenestys on laskenut on työelämän rasitteet.
Ennen työssä sai tehdä omaan tahtiin rennosti. Nykyään pitää heilua neljän ihmisen edestä.
Ei ihme jos ei kroppa enää jaksa ja palaudu iltapäivän treeneistä.
Enää ei synny Tapio Rautalapioita.
Työelämä riistää kaiken lahjakkuuksilta pois.
Miettikääpäs tätä. Mitä pyöräytän levyn pyörimään ja ketkuttelen seksikästä persettäni hetken rytmimusiikin tahtiin. Onneksi on torstai ja se työläistä lohduttaa. Huomenna on perjantai ja vapaus häämöttää.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Töissä yksi 45-55v nainenkin juuri mietti, että mikähän nykyajassa on vikana kun hän ei jaksa nykyään enää mitään töiden jälkeen. Ennen jaksoi lenkkeillä, leipoa, käydä kavereilla ja kaupungilla... nyt ei mitään.
Työelämässä on tapahtunut jokin muutos. Jatkuvat keskeytykset työssä, multitasking, kiire.... Ja tieto siitä, että jos et tuota tarpeeksi tai et ole palkkasi arvoinen niin seuraava on jonossa tulossa tilalle, jalka jo ovenraossa. Tulos tai ulos.
Arvaa mitä, olet itsekin vanhettunut etkä jaksa enää kuten nuorena.
Olen itse alle 30v. Tämä nainen ihmettelee kun ei jaksa oikeasti MITÄÄN.
Mulla on samanikäinen(50v) tuttu, joka on sairaseläkkeellä(fyysinen kipua aiheuttava sairaus) ja silti, sairaudesta huolimatta jaksaa tehdä asioita. Sanoi, että outoa, että nyt jaksaa mutta työt imi kaiken energian silloin kun vielä siellä kävi.
Vierailija kirjoitti:
Älypuhelinsukupolvi. Ei ole tottunut odottamaan mitään, ei näkemään vaivaa, ei tylsistymään, ei keksimään itse. Luultavasti jo niitä lapsia jotka eivät ole edes leikkineet ulkona vaan maanneet kotona pelaamassa.
Eli sekä henkisesti että fyysisesti huonossa kunnossa heti aikuisuuteen astuessaan.
Ei ollut mun lapsuudessa, eikä vielä nuoruudessakaan älypuhelimia.
Alue: Aihe vapaa
Tämä on kyllä kuin olisin itse kirjoittanut. Minäkin olen lähemmäksi 30-vuotias, mutta jokainen kohta kyllä täsmää. Samalla koen vielä suurempaa huonommuuden tunnetta, kun en ole kunnolla edes opiskellut ja pärjännyt muissakaan jutuissa. Kirjoitin tuon 58 viestin jo. Samaten viestissä 64 mainitut asiat tärkeitä. Itsekin jäin ihan yksin kiusaamisen kanssa ja vanhemmat eivät ymmärtäneet tai auttaneet yhtään. Ehkä se tunnekylmyys ja samalla vaatimukset jo kotoa käsin, että pitää olla vanha ovat tehneet paljon pahaa. On aina mukavaa lukea perheistä, joissa lapsia ja nuoria autetaan ja esim hankitaan sitä terapiaa yms jo aikaisessa vaiheessa ja asioista voi puhua. Jokainen vanhempi voi auttaa nuorta eteenpäin tai sitten hän ei ole tukena, kun pitäisi olla ja asiat jäävät käsittelemättä. Silloin ne joutuu itse kohtaan aikuisena ja vähän kuin aloittamaan alusta myöhemmin, kun asiaa olisi voinut helpottaa jo silloin aiemmin. Samalla mielenterveysongelmia pidetään asioina mistä voi puhua ja suhtautumisen ajatellaan olevan jo ymmärtävää, mutta ei se aina näin ole ja omassakin perheessä ne ovat edelleen tabu. Mietin vaan joskus, että olisi pitänyt saada apua ja tukea jo aiemmin niin ehkä nykytilannekin olisi erilainen. Jos minä olisin vanhempi niin en toimisi niin, että lapsen pitää vain selvitä ja mistään ei voi puhua. Muuten en halua syyttää ketään, mutta asioita voi joka helpottaa tai vaikeuttaa.