Lue keskustelun säännöt.
Läheisriippuvuudesta eroon
Olen ollut kahdessa pitkässä suhteessa päihderiippuvaisen kanssa ja ilmeisen sairastunut itsekin. Miehet on mennyt ja tullut miten haluaa, aina otin takaisin ja yritin uskoa vaan hyvää, hoivasin ja koitin parantaa itseni unohtaen. Suhteissa henkistä ja fyysistä väkivaltaakin, olen antanut alistaa itseni aika täydellisesti.
Mulle on aina tärkeintä toisen hyvä olo, itsellä ei niin väliä. Suurimman osan suhteiden ajasta olen ollut masentunut kohtelun takia, silti aina kun toinen on vain pyytänyt anteeksi olen asettanut hänet elämäni keskiöön, kunnes mua satutetaan taas ja sen jälkeen uusiksi. Unohdan aina itseni, en oikein muista edes mistä joskus nautin ja mitkä mun omat mielipiteet on, myötäillen ja joustan ihan liikaa.
Tää on sairasta!
Onko joku eheytynyt tästä? Millä tavoin opetella, että oma elämä on tärkein ja itse arvokas?
Kommentit (592)
Ap taas.
Yritin pitää lepopäivän lenkkeilystä, mutta kävin kuitenkin kävelyllä illalla, en tietenkään ollut syönyt koko päivänä. Mulla on tapana reagoida ongelmiin syömättömyydellä ja liialla liikunnalla, oon myös ollut syömishäiriöinen yli puolet elämästäni. Kuritan kehoani, jos menee huonosti. Varmaan siksi, kun tuntuu et muutakaan en kykene kontrolloimaan.
Mies ilmaisi huolensa, jos multa meinas lähteä asiat käsistä kun en sitä itse välttämättä tajua ajoissa, hän paransi mua myös paljon, olin kaunis ja hyvä välillä itsellenikin, mä riitin. Tämä suhteen aina on ensimmäinen pidempi putki aikuisena, kun painoni on pysynyt vakiona, olen koittanut tervehtyä miehen (ja toivomiemme tulevien lasten) takia. Miksi ihmeessä en itseni takia???
Näin itseni jo surkuhupaisana kun raahustan väsyneenä sydän murtuneena itkuisena sateessa, tuuli repii puita ja lehdet lentää kun myrsky nousee, eikä kukaan edes näe miten mä kärsin, ei varmasti kukaan ikinä ole näin tuntenut! :D
Tuli mieleen, että onko tämä itsensä riuduttaminenkin riippuvuuden oire. Jos se vaikka tulis takas ja näkis etten osaa huolehtia itsestäni, laihduin luuksi ja nahkaksi, niin rakastaisko se sit enemmän? 🤔 "Tämänkin tein sinun takiasi, etkö sä näe, rakasta mut terveeksi, mä en pärjää, minäkin huolehdin aina sinusta, miksi sinä et minusta?!?"
Aloin miettimään, mikä ihmeen tarve mulla on olla niin täydellinen ja kaikkivoipa toiselle?
Mä haluan tarjota kaiken, olla tarpeellinen. Ostan lahjoja, teen yllätyksiä, annan omastani, en vaadi mitään, annan ja annan. Ennakoin toisen tarpeet, täytän ne täydellisesti ja vähän enemmän. Vaikka kukaan ei edes ole pyytänyt mitään.
Luulin että teen sen koska haluan aidosti ilahduttaa ja toiselle hyvän olon, mutta olenko mä kuitenkin vaan niin itsekäs? Miksi toisen olo on tärkeämpi? Entäs mä?
Toiselle olen aina riittänyt ja enemmänkin, ei multa ole vaadittu mitään. Mä en myöskään itse odota edes murto-osaa siitä mitä itse teen suhteessa.
Enkö mä vaan täytä omia näkemyksiä ja vaatimuksia itselle? Miten saada vähempi riittämään?
Ja alistuminen. Raamatussakin sanotaan usko, toivo ja rakkaus. Rakkaus on kärsivällinen, ei katkeroidu, ei muistele kokemaansa pahaa. (En siis usko, mutta olen joskus lukenut paljon)
Enkö mä muka ole oikeasti rakastanutkaan? Mut mähän tein aina kaiken toisen takia, en mä olis voinut enempää yrittää! Mitä lisää ois kukaan voinut haluta? Eikä se kaikki riittänyt kuitenkaan.
Mikä on oikea tapa rakastaa ja kuinka se opetellaan aikuisena enää kun kaikki on mennyt vinksalleen?
Alkaa koskemaan päähän kaikki nämä uudet pohdinnat. Piti tulla lyhyempi vuodatus, anteeksi..
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Työharjoittelusta päästyäni ryntäsin tänään portaat ylös kotiin ja romahdin itkemään.
Tuntuu taas etten riitä, olen viallinen, huono, ruma, lihvaa, kamala ihminen, syytän itseäni kaikesta, mitä mä tein väärin ja miksi se kohtelee mua näin,. Pitäisikö mun yrittää vielä? (No eihän se ole tehnyt mitään josta tietäisin että haluaisi sitä)
Haluaisin soittaa ja puhua (eihän se edes vastaisi).
Haluaisin auttaa (ei se halua kertoa edes missä menee)
Haluaisin yrittää uudestaan (vaikka eihän se tätä muuttaisi).Kunpa sanoisi edes, että on löytänyt toisen naisen (jota itse epäilen, kaikki merkit on kuukausia ollut samanlaisia kun edellisen sivusuhteen aikana) niin voisin vaan hyväksyä ja antaa olla. Olis niin paljon helpompi.
Miksi ei voi vaan olla rehellinen ja kertoa totuutta?!?
Inhottava kieriä tässä ikävässä ja surussa vaikka tietää, ettei se toinen vaan välitä, olisihan se muuten edes vastannut kun hädissään olen koittanut saada yhteyttä. Vaikka tiedän että olisin taas pian vaan yksinäinen ja ahdistunut, vaikka mies viereen ilmestyisikin, pelkäisin vaan seuraavaa katoamista ja yrittäisin itse olla hyvä ja ihana, että se ei lähtis.
Haluaisin edes, että ne normaalit vihan tunteet ottais vallan, mut mä vaan kaipaan, selittelen asioita hänen edukseen ja odotan ja odotan.Tää on sairasta, haluan pois.
Ap
Vitsi mä niin tiedän tämän lamaavan fiiliksen ja oon niin pahoillani sun puolesta. Ja jotenkin toivon, että pääset eroon tästä kuviosta ja sitä kautta saat mahdollisuuden täysin erilaiseen ihmissuhteeseen vielä joku päivä. Muutenhan et sitä edes voi saada, jos roikut jossain täysin ala-arvoisessa suhteessa missä arvostus loistaa poissaolollaan. Mutta silti mä ymmärrän tätä kaikkea sekameteliä sun päässä, mutta jos kuitenkin yrittäisi sitä painopistettä laittaa sinne itsensä rakastamiseen, hellimiseen ja hoitamiseen. Että ei anna toisen nujertaa tuota omaa korvaamatonta arvoa tuolla huonolla kohtelulla. Koska enemmänhän tuo hänestä kertoo, että ei ole yhtään sopiva kumppani sinulle. Ja onkohan edes kenellekään? Ja sinä varmasti olet hyvä ihminen, loistava kumppani ja joku vielä saa olla hyvin onnellinen sinusta!
Kävin tuossa lukemassa noita päihdelinkin stooreja ja tutulta kuulostaa. Pelottavan tutulta. Ja nyt tiedän, että olen oikeastaan tehnyt juuri oikein, kun olen viimeaikoina lopettanut nämä kurjat jutut alkumetreille. Se ahdistus minussa on ollut vain aktivoitunut trauma tms ja pelastanut varmaan paljolta. Ilman tätä reaktiota olisin jäänyt näihin suhteisiin matelemaan hyväksyntää ja menettänyt viimeisetkin rippeet itsekunnioituksesta. Nyt muuten on ollut jo rauhallisempi olo, kun sunnuntaina oli tuo viimeinen riita ja sen jälkeen olen saanut olla rauhassa. Ja tätä olotilaa haluan jatkaa :)
Tämä oli ihan kirjoitus
Juuri nyt ei voi ajatellakaan mitään uusia kuvioita, vaikka kaikki toitottaakin et "uutta vaan putkeen, kyllä sä saat paljon parempaakin, unohda se, oot kärsinyt jo tarpeeks". En vaan halua, haluan opiskella itseni, jos joskus mulle vielä siunaantuu lapsia niin en halua siirtää tätä hlvettiä heihin. Välillä tuntuu että oikun olis joku laastari, mut se menee nopeasti ohi, ideanakin lässähtänyt ilmapallo, ei vaan kiinnosta, en halua, ei oo mun juttu. Uudet kaverit ja juttuseura tosin olis tervetullutta.
Musta tuntuu tosi lämmittävältä et oot paremmalla mielellä ja et joku muukin on alkanut tän ketjun myötä ajattelemaan ja oivaltamaan uusia juttuja, tekisi mieli halata ihan 🙂
Ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kun lähteminen onnistuu, vielä vaikeampaa on olla ajautumatta uuteen suhteeseen, koska yksin olo on niin kauhistavaa. On ihan kuin olisi putoamassa jonnekin tyhjyyteen reunan yli.
Enemmän kuin eroamiseen, sitä terapiaa tarvitsee siihen ekalle vuodelle. Minä tein sen virheen, että lopetin terapian, kun sain erottua. Luulin että ongelmani on sillä ratkaistu. Eihän se ollut, kun ongelma olen minä itse, ja kyvyttömyyteni pärjätä vain itseni seurassa.Kannattaa muistaa nimenomaan pitää ajatukset aina itsessä, ei muissa. Terapiassa niinkuin muussakin elämässä läheisriippuvainen pälättää tajuamattaan enimmäkseen kaiken muiden kautta. Kun Jukka-Matti on niin hankala ja Marja-Liisa käyttäytyy niin ja Päivi-Pekka noin. Kuitenkin kaikki asiat pitäisi katsastaa ensin ja enimmäkseen siltä kannalta että onko Jukka-Matin tekemiset ylipäänsä oman elämän kannalta loppupeleissä kuinka merkittäviä vai olisiko jotain muuta mihin pitäisi suunntata energia ja huomio.
Joskus tuo ymmärretään sillä tavalla väärin että mietitään Marja-Liisan kaikki tekemiset niin että miten itse on syyllinen siihen että hän niin toimii. Todellisuudessa Marja-Liisa toimisi niin olitpa siinä tai et ja on jo ennenkin toiminut eikä sitä voi itsensä kautta peilata.
Kiitos noista viimeisistä sanoista!! Tuo itseni syyttäminen on niin tuttua. Minä OLEN tehnyt virheitä, paljon, mutta en ole syyllinen kaikkeen yksin, vaikka niin uskottelen ja en voi vaikuttaa lopulta mitä joku toinen ihminen tekee.
Aion lukea koko ketjun, sillä tämä avaa silmiä. Kiitos aloittajalle ja kaikille vastaajille
Tunteet vaihtelee taas.
Pelottaa jo viikonloppu yksin.
Vaikka toisaalta, huomenna odottaisin miestä saunaan ja varmaan valmistelisin jotain kivaa pikku yllätystä, yrittäisin uskoa että ohareita ei tule enää, tai ei nyt tällä kertaa. Valmistaudun taas siihen, että kaikki mun tekeminen on turhaa, mies keksi muuta, ja koetan olla loukkaantumatta vaikka mies lupasi mulle mutta valitsisin muuta. Taas.
Tai jos mies tulisi, niin vain touhuaisin omiani surullisena kun miehen mielenkiinto on kännykässä, ja koko ajan pelkäisin koskakohan se lähtee taas. Viestiä satelee sinne tänne ja kohta aletaan soittelemaan piiriä ympäri, ehkä mua vilkaistaan ja kommentoidaan jotain lyhyesti.
Koittaisin pyytää häntä osallistumaan ja olemaan minunkin kanssani hetken, olen vain sivuosassa tässä, vaikka mähän kaiken tarjoan.
Jos juotaisiin (mun rahoilla toki) , niin lähtisi viimeistään kun nukun ja herätessä olisin sydän syrjällään et missä on, onko jotain tapahtunut, suuttuikohan se jostain, teinkö jotain väärin. Koettaisin soittaa ja mies ei vastaisi. Sit sitä ihmettelisi, että kuinkakohan pitkä putki taas, onko se vaan juomassa vai aineissa vaihteeksi. Monen päivän huoli ja ahdistus, pitäisi olla tyytyväinen jos jo seuraavana päivänä ilmestyisi.
Jossain vaiheessa muutaman päivän päästä tulee se lakoninen ja kulunut, merkityksensä jo aikoja sit menettänyt viesti "anteeksi", pyytäisin miehen kotiin ja hoivaisin kunnes lähtee taas. "Sä lähdit, niin mä itkin taas kovasti mutta hei, ei mulla ole hätää. Nyt kun tulitkin takaisin, niin anna mä teen lempiruokaasi ja ostin sinulle herkkujakin, näistä sä tykkäsit, tässä vaatteesi puhtaina, puin uudet alusvaatteetkin sinua varten, voisinko minä muuten parantaa oloasi jotenkin? En halua että sinulla on kurja olla, ei sinulla ole mitään hätää kanssani."
Miksi ihmeessä en ole vaatinut ikinä huolenpitoa itselleni?
Alkaa melkein oksettamaan, miten kipeä on oma ajatusmaailma.
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Oletko yksinäinen ilman miehen seuraa? Voisitko kuluttaa aikaa vaikka kavereiden kanssa viikonloppuna?
Vierailija kirjoitti:
Oletko yksinäinen ilman miehen seuraa? Voisitko kuluttaa aikaa vaikka kavereiden kanssa viikonloppuna?
Jotenkin ihanan yksinkertaista :D
Yksinäinen olen ilman miestä, mutta niin olin miehen kanssakin.
Mulla on oikeastaan vain yksi ihminen, jota voi kutsua ystäväksi ja hän on töissä tosi kiireinen. Enkä toisaalta edes uskalla pyytää seuraksi, koska en halua vastailla kysymyksiin "missäs miehes on, joko sinä nyt uskoisit" ja mähän alkaisin selittelemään ja puolustelemaan. "Ei se paha ole, tolkuttoman tyhmä välillä vaan, oikeasti se on hyvä ja kultaine". Ja sit mä häpeäisin, miksi ihmeessä mä annan itseäni kohdeltavan niin.
Juomaseuraa toki saisin ja todennäköisesti saisin samalla tietää miehen tän kertasista touhuista kun on pienet piirit ja kaikki tuntee toisensa, mutta haluan pysyä erossa siitä jengistä kokonaan.
Koen jotenkin, että tää vaihe on helpompi kokea anonyymina, en oikein edes pysty puhumaan miehestä ja minusta ääneen. Myöntämään kaikkia ongelmia vielä itsellekään, saati muille.
Eniten helpottaa tää lukeminen ja kirjoittaminen. Löysin YouTubesta kun terapia ideoita, joihin aion paneutua oikealla ajalla.
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ei minun tapauksessa nuo väärät ihmiset ole edes mitenkään huijanneet millään palvomisella tapailun alussa, vaan emotionaalinen etäisyys on alkanut miltei heti. Ja sitten välillä on ollut läheisyyttä, joka on saanut minut jatkamaan ja toivomaan turhaan. Nyt vasta alan tajuta, ettei suhteen kuulu olla tuollainen. Sen pitäisi olla hälytysmerkki, jos heti alussa toinen herättää suurta epävarmuutta ja liian voimakkaita tunteita itsessä. Ne tunteet on hyvin todennäköisesti läheisriippuvuutta eikä rakastumista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Anna tulla vaan tänne tajunnanvirtaa, tää on vertaistukea jota et ystäviltä voi saada. Löytyisiköhän jostain muuten ryhmää, onko al-anon meidänlaisille? Tosin en pystynyt siihenkään menemään meidän pienellä paikkakunnalla.
Kotiin tulo ja romahdus itkemään kuuluu vaan eroon ja suruun, ja kyllä se helpottaa ajan kanssa. Itke kun itkettää, se helpottaa <3
olisi hyvä jos pystyisit sitten jonkun ajan päästä olemaan kunnolla vihainenkin miehelle. Meidän kaltaisille se on vaikeaa mutta olisi hyvä löytää sellainen voima sisältä. Ja antaa itselleen siihen lupa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kerro vähän tuosta, miten olet ollut suhteessa yksinäinen. Minulla oli nimittäin sama kokemus, ikinä en ole ollut niin yksinäinen kuin huonossa avioliitossani. Kun sitä piti vielä peitellä ja salata kavereilta ja sukulaisilta. Häpeä.
Yritin linkata tuohon aiempaan kommentin, joka omani yläpuolella.
Minulla oli takana vain yksi puoli vuotta kestänyt etäsuhde (mies asui eri maassa), kun tapasin tulevan lapseni isän. Se oli toinen kerta elämässäni, kun ihastuin johon kuhun todella palavasti ja tämä toinen piti minusta takaisin. Olin 26v
Etäsuhde oli toiminut, ei ollut riitoja tai mustasukkaisuutta, mutta päättyi miehen puolelta; hänen elämässään oli asiat huonolla tolalla silloin. Nykyään olemme ystäviä.
Tämä uusi "suhde".. oli täynnä tuota emotionaalista etäisyyttä alusta saakka. Mies juoksi vielä exänsä perässä ja aina, kun yritin sanoa, että minun on parasta kadota kuvioista hän tuli itkemään minua takaisin. Uskoin ja yritimme. 4 vuotta olimme on-off suhteessa, mutta suhde ei ollut koskaan virallinen parisuhde, koska mies ei "ollut valmis suhteeseen". Ja minä yritin ymmärtää, koska hänellä niin paljon ongelmia menneessä ja olin rakastunut. Hän on ensirakkauteni. Lopulta jätti minut ja aloitti uuden, virallisen, suhteen toisen naisen kanssa pian eromme jälkeen.
Miehen isä oli alkoholisti ja hänellä ollut vaikea lapsuus. Käytti pilveä, kun tapasimme ja ensimmäisen "eromme" aikana mukaan astui kokaiini, essot, piri, meta, bentsot. Aloimme viettää taas aikaa ja mies vähensi käyttöä: kertoi, ettei varmaan olisi enää elossa, jos en olisi tullut takaisin. Mies itki ja kertoi tunteistaan, mutta ei halunnut mitään virallista, koska oli kuulemma niin sekaisin. Teki ohareita, juoksi exän perässä, mutta samaan aikaan haukkui tätä, suunnitteli kanssani ulkomaanlomia ja vaellusreissuja, jonne olimme lähdössä, kun huomasin, että olen raskaana. Ensin mies sanoi, että tästä selvitään, 3kk myöhemmin pyysi aborttia ja ilmoitti, että tunteita ei ole. Mies lähti. Hänen exänsäkin katosi kuvioista ja mukaan astui kokonaan uudet kaverit ja biletys.
Ja sitten tuli takaisin itkemään tunteitaan ja minä otin. Muutti luokseni (sain tietää myöhemmin, että suurin syy, koska sähköt poikki omasta asunnosta maksamattomien laskujen takia). Lapsi syntyi ja oli kuulemma parasta mitä miehelle tapahtunut. Sitten tunteet oli taas poissa. Alkoi tekemään ohareita myös lapselle. Huumeiden käyttö taas lisääntyi, mutta kuulemma vain viihdekäyttöä, toisin kuin ennen.
Puoli vuotta myöhemmin tuli taas takaisin itkemään. Vain minä ja lapsi teemme hänet onnelliseksi. Hänellä on tunteita minua kohtaan, aina ollut, mutta pää niin sekaisin, ettei aina ymmärrä omia tunteitaan. 1.5v mies oli kuvioissa, mutta suhde ei ollut virallinen, koska mies ei kyennyt suhteeseen. 1.5 vuotta ohareita, haukkumista, vähättelyä, varasijalla oloa. Yksi yö otti minut syliin ja itki rintaani: haluaa viettää lopun elämäänsä kanssani, haluaa, että perheemme muuttaa maalle. Muutama viikko myöhemmin tunteita ei olekaan, ei ole ollut kuukausiin ja ollut kanssani lähinnä vain seksin takia. Alkaa levittää minusta valheita kuinka mm. Hankkiuduin tahallani raskaaksi enkä anna tavata lasta, vaikka itse lakkasi tapaamasta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Hänellä uusi nainen, jota pettänyt muutamia kertoja kanssani, kun on käynyt tapaamassa lasta. Miehen ei tarvitse kuin hymyillä suuntaani ja annan periksi. Luin näitä tekstejä ja kaikki vaan kuulostaa niin tutulta.
Olen itsekin epätoivoissani tehnyt vaikka mitä virheitä ja edelleen pommitan miestä, kun yritän saada hänet sopimaan lapsen asiat. Tämä on h elvettiä. Mies mollannut minua ja vertaillut ystäviinsä ja kun olen ilmaissut pahan mieleni asiasta niin olen ollut liian herkkä tai huumorintajuton. Olen viiden vuoden ajan pyytänyt häneltä toistuvasti anteeksi virheitäni ja hän ei ole lähes koskaan sanonut, että saan anteeksi ja on myöntänyt olevansa katkera tekemistäni virheitä. Hän ei pyydä omia virheitään anteeksi, mutta saa kännettyä ne minun virheikseni ja jälleen minä pyydän anteeksi.
Edellisessä suhteessani ei mielestäni ollut tällaista. Muuten en ole seurustellut enkä kaivannut suhdetta, nautin yksinolosta. Vanhempani ovat eronneet 20v sitten, mutta yhä vietämme joulut yhdessä ja asuvat naapureina. Kumpikaan ei ole alkoholista (äitini isä oli) tai riippuvainen muulla tavalla ja mielestäni lapsuuteni ja nuoruuteni on ollut hyvä.
Ennen kuin tapasin lapseni isän olin itsevarma ja viihdyin elämässäni. "Suhteemme" alussa minä olin se, joka yritti monesti laittaa poikki ja blokkasin miehen wapissakin, mutta hän soitti humalassa perään ja annoin anteeksi. Kenenkään muun kanssa en ole toiminut näin..
Voinko olla läheisriippuvainen? Voiko se olla jo lapsuudesta saakka ollut kanssani vai lauenmut vasta tässä suhteessa? Haluan miehestä eroon, mutta lapsen takia pitää olla yhteydessä ja olen heikko, jos hän ehdottaa mitään.. en tiedä mitä tehdä :(
Vierailija kirjoitti:
Kerro vähän tuosta, miten olet ollut suhteessa yksinäinen. Minulla oli nimittäin sama kokemus, ikinä en ole ollut niin yksinäinen kuin huonossa avioliitossani. Kun sitä piti vielä peitellä ja salata kavereilta ja sukulaisilta. Häpeä.
Mies teki todella paljon ohareita ja harrasti katoamisia, jos oli paikalla niin kuitenkin muualla. Juhlapyhät ja syntymäpäivät vietin yleensä yksin, kun miehellä oli muuta, ei yleensä ilmoittanut itsestään. Jos mies antoi mulle kunnian viettää päivä hänen kanssaan niin olin aivan sivuosassa. Jos kavereita ei saatu paikalle tai hän lähtenyt itse, niin whatsapp huutaa tai pitää pelata. Jos oli porukkaa ympärillä, niin ne kaveritkin jopa tajus huomioida myös mut, piti seuraa ja kyseli mitäs mieltä emäntä nyt on tästä, onko kaikki kunnossa, anteeksi jos ollaan häiriöksi. Mies oli aina kun eri maailmassa. Aina menossa. Kaikki muu oli tärkeämpää hoidettavaa, mä olin se sivullinen jota välillä hoidetaan mutta ilmankin pärjäsi.
Kerran kysyin miksi hänen on pakko keskellä yötä kadota kavereilleen. Mies vastasi huutaen "mihin ihmeeseen sinä minua yöllä tarvitset?!?" En osannut vastata mitään.
Tuntui aina, että miehellä on oikeus ilmaista tunteitaan ja mulla velvollisuus vain ymmärtää, mut mua ei tarvinnut kuunnella saati noteerata.
Kuulostna ehkä ripustautuvalta pirttihirmulta, mutta en mä ikinä vaatinut häntä olemaan paikalla. Kerroin vain, että mulle juhlapyhät olisi tärkeitä. Ja pyysin pitämään lupauksistaan kiinni, etten odota turhaan. Ilmoittaisi jos ei pääsekään tulemaan kun on sovittu. Oliko se liikaa?
Joku aika sit aloin miettimään et jos olisin raskaana ja synnytys yllättäen alkaisi (toivottiin lasta). Koittaisin soittaa miehelle turhaan. Hoitaisin synnytyksen yksin ja kun kätilö ihmettelee "eikö isälle pitäisi ilmoittaa" niin toteaisin neutraalisti hymyillen et "ei kannata turhaan kun se on taas kadoksissa eikä vastaa, kyllä se itse ilmoittelee kun sille sopii, en tiedä milloin".
Itseä alkoi naurattaa tuo täysin absurdi mutta omalla kohdalla täysin todennäköinen tilanne ja kerroin tän miehelle. Mies hermostui "pakkoko sun on vttuilla".
Yritin usein puhua voitaisiin keksiä jotain yhteistä tekemistä josta kummatkin pitäisi, mutta se kuitattiin sanomalla "kun me vaan ollaan niin erilaisia eikä tykätä samoista asioista".
En halua puhua miehestä vain pahaa, hänessä on myös paljon hyvää, kaunista ja lämmintä johon ihastuin ja jota rakastan edelleen. Ja hyvinä aikoina kuunteli, rohkaisi ja valoi uskoa, oli läsnä.
En kai sit vaan enää ollut sen arvoinen, et sitä suotaisiin enää mulle, joku muu sai sen.
Ja juurikin kaiken lisäksi sitä kaikkea peittelee ja häpeää, eikä pysty kertomaan kenellekään muullekkaan joka vain lisää yksinäisyyttä.
Kuinka pitkä sun suhde oli ja kuinka päätit erota?
Ap
190/194 läheisriippuvainen äiti kirjoitti:
Hänellä uusi nainen, jota pettänyt muutamia kertoja kanssani, kun on käynyt tapaamassa lasta. Miehen ei tarvitse kuin hymyillä suuntaani ja annan periksi. Luin näitä tekstejä ja kaikki vaan kuulostaa niin tutulta.
Olen itsekin epätoivoissani tehnyt vaikka mitä virheitä ja edelleen pommitan miestä, kun yritän saada hänet sopimaan lapsen asiat. Tämä on h elvettiä. Mies mollannut minua ja vertaillut ystäviinsä ja kun olen ilmaissut pahan mieleni asiasta niin olen ollut liian herkkä tai huumorintajuton. Olen viiden vuoden ajan pyytänyt häneltä toistuvasti anteeksi virheitäni ja hän ei ole lähes koskaan sanonut, että saan anteeksi ja on myöntänyt olevansa katkera tekemistäni virheitä. Hän ei pyydä omia virheitään anteeksi, mutta saa kännettyä ne minun virheikseni ja jälleen minä pyydän anteeksi.
Edellisessä suhteessani ei mielestäni ollut tällaista. Muuten en ole seurustellut enkä kaivannut suhdetta, nautin yksinolosta. Vanhempani ovat eronneet 20v sitten, mutta yhä vietämme joulut yhdessä ja asuvat naapureina. Kumpikaan ei ole alkoholista (äitini isä oli) tai riippuvainen muulla tavalla ja mielestäni lapsuuteni ja nuoruuteni on ollut hyvä.
Ennen kuin tapasin lapseni isän olin itsevarma ja viihdyin elämässäni. "Suhteemme" alussa minä olin se, joka yritti monesti laittaa poikki ja blokkasin miehen wapissakin, mutta hän soitti humalassa perään ja annoin anteeksi. Kenenkään muun kanssa en ole toiminut näin..
Voinko olla läheisriippuvainen? Voiko se olla jo lapsuudesta saakka ollut kanssani vai lauenmut vasta tässä suhteessa? Haluan miehestä eroon, mutta lapsen takia pitää olla yhteydessä ja olen heikko, jos hän ehdottaa mitään.. en tiedä mitä tehdä :(
Sinäkin olet sairas ja mies käyttää sinua vain hyväkseen. Kuulostaa ilkeältä ja ehkä reaktiosi onkin että "enhän ole, mähän vain rakastan" mutta olisi todella tärkeää myöntää tämä itselleen, muuten asiat ei ikinä muutu.
Sä roikut rippeissä kun mies pompottaa ja alistaa sua ihan oman itsekkään halunsa mukaan.
Lapsikaan ei tarvitse poissaolevana isää johon ei voi luottaa. Jos mies ei itse ota vastuuta, niin sä et sille voi mitään, anna olla. Sun ei pidä järjestää miehen asioita, sinä et tee hänen päätöksiään, sä et ole vastuussa. Sun tehtävä on saada itsesi kuntoon ja lapsen elämä turvalliseksi ja tasapainoiseksi, niitä et voi tehdä jos roikotat miestä vastentahtoisesti kuvioissa. Anna miehen tehdä omat päätöksensä ja irtaudu, sinä tai lapsi ette tarvitse miestä.
Hitto että on kyllä olemassa kurjia miehiä, joille ei näytä olevan mikään ongelma käyttää muita hyväkseen. En sitä sano, ettei naisiakin olisi, mutta itsekin naisena tietysti törmännyt lähinnä noihin miespuolisiin turjakkeisiin.
On se nyt kumma, kun ei osata olla yksin, jos ei toinen ihminen kiinnosta sen vertaa, että sitä voisi kohdella ihmismäisesti ja rakkaudella. Ja toisaalta, on se nyt kumma, ettei me läheisriippuvuudesta kärsivät osata olla yksin, jos ei hyvää parisuhdettaä löydy :) Itse olen ollut tässä välillä vuosia sinkkuna, mutta huomaan että mulla on edelleen taipumusta antaa kohdella itseäni miten sattuu, jos en ole tosi tarkkana.
Hei sinä äiti, joka yrittää anoa miestä hoitamaan lapsen asioita. En tiedä mitä mieltä tästä olet, mutta minä päätin lakata välittämästä. En kysellyt enää mitään, en viestinyt häneen päin. Suunnittelin mun ja lapsen elämän juuri niin kuin miestä ei olisikaan, tai hän olisi joku lapsen kaukainen sukulainen josta kuuluu satunnaisesti, mutta ei kuulu meidän arkeen. Sillä lailla asiat alkoi sujua paljon paremmin, koska mulla ei ollut enää mitään odotuksia, ja päästin kokonaan irti.
Niin kauan kuin lähetin hänelle mitään viestejä, odotin myös vastausta niihin, eikä niitä tietysti tullut.
Esim lomamatkat aloin vain varata mulle ja lapselle. Koska toiselle vanhemmalle pitäsi kertoa jos vie lapsen ulkomaille, lähellä matkaa laitoin viestin että "vien lapsen ensi viikonloppuna kaupunkilomalle" .
Nimittäin jos kerroin aiemmin yhtään ennemmin, mies tuli lankoja myöten ja vaati minua perumaan tai siirtämään matkoja, koska olen riistämässä häneltä isänä mahdollisuuden tarjota tämä kokemus lapselle, koska hän oli juuri tätä luvannut ja suunnitellut tälle. No ei tietenkään ollut, eikä nähnyt lasta lomalla lainkaan sinä(kään) vuonna.
Eli pitää ottaa asenne, että joko asiat ei hälle kuulu, tai jos lain mukaan kuuluu, se on vain ilmoitusasia ja lyhyt viesti.
Harmi että yhteishuoltajuus on näiden kanssa niin vaikeaa, kun ei saa passia eikä voi avata tiliä ilman "yhteis" huoltajaa. Joku laki pitäisi tähänkin muuttaa.
Kokeilkaa ihmeessä, paljonko isää kiinnostaa, jos lakkaatte anomasta. Olen huomannut että lapsi on ok sen kanssa, ettei ole kauheat suuret odotukset ja suuret pettymykset. Jos isä tekeekin jotain, sehän on vain plussaa. Älkää altistako lasta pettymykselle, älkää suotta kertoko mistään suunnitelmista ennen kuin ne toteutuu.
Jos voitte olla ryhtymättä yhteishuoltajuuteen niin ihmeessä olkaa yksinhuoltajia. Ei se yhteishuoltajuus tee miehestä yhtään sen enempää sitoutunutta, jos hän ei jo muuten sitä ole.
Tarkoitin äskeisessä, että älkää turhaan kertoko lapselle, esim että isä lupasikin viedä sinut ensi viikonloppuna Särkänniemeen tai ensi kesänä lomareissuun. Kun useimmiten mitään sellaista ei tule tapahtumaan, ja lapsi on ehkä ehtinyt kertoa kavereillekin, ja ainakin innostua ja odottaa.
Jos sitten käykin niin että tulee ilmoitus että ollaan ostamassa lippuja, niin aina parempi.
Eli mies kaiken muun törkeyden lisäksi on pettänyt sua aiemminkin (ja tulee pettämään uudestaan). Älä ota tuollaista takaisin, vaikka se pyytäisi kuinka kauniisti. Ei tuo ole rakkautta, se on riippuvuutta. Riippuvuudesta on vaikea päästää irti, siihen ei auta kuin aika.