Läheisriippuvuudesta eroon

Itse kanssa olin läheisriippuvainen ja olin älyttömän kauan suhteessa, jossa mies kohteli minua huonosti. Petti useaan otteeseen, nimitteli ja muutenkinkin oli erittäin negatiivinen ja lyhytpinnainen mies ja sai mut uskomaan, että en parempaa ansaitse. Jossain vaiheessa vain sain tarpeeksi ja tajusin, että miksi hemmetissä annan kenekään kohdella mua noin ja että jäämällä suhteeseen kiellän itseltäni mahdolliuuden oikeaan onneen ja että jääminen estää minua löytämästä miehen joka kohtelee minua hyvin. Rankkaahan se lähteminen on alkuun etenkin jos on tilanteessa ettei ole perhettä ja ystäviä tukemassa, mutta et varmasti kadu lähtemistä pitkän päälle. Itsellä on auttanut paljon meditointi ja self help kirjojen lukeminen, jotka ovat auttaneet parantamaan itsetuntoani, jotta uskalsin lähteä. Tsemppiä AP!

Jos mies ei tule tai ei soita, tai pettää, mikä saa teidät automaattisesti ajattelemaan, että vika olisi teissä?

Mieshän noin toimii, eikö olisi loogisempaa ajatella, että hän on luonnevikainen, ja vika on hänessä.

Varsinkin, kun hän tekee sitä tietääksenne kaikille muillekin naisilleen, niin mikä heillä on yhteinen tekijä ja todennäköisin vika ja syy -tuo mies.

Monikin teistä sanoo, ettei missään muissa suhteissa ole toiminut niin päättömästi. Eli voisiko juuri tässä miehessä ja hänen käytöksessä olla jotain sellaista, joka on altistuttanut ja sairastuttanut läheisriippuvuuteen.

Voihan olla, että kiltin naisen aiempi elämä on ollut ok, eikä kukaan ole käyttänyt hyväksi hänen kiltteyttään, empaattisuuttaan ja auttamishaluaan. Sitten osuu kohdalle pohjaton kaivo, tunnevampyyri, musta aukko, joka ottaa kaiken, ei anna mitään, ja kylvää tuhoa ympärilleen. Ei ole talon vika jos se osuu tornadon reitille. Te osuitte tuollaisen ihmistornadon reitille.

Vahinko, että tuollainen repii ihmisen ja hänen itseluottamuksen ihan riekaleiksi. Samoin kuin fyysinen väkivalta. Siksi tuota kaikkea, katoilua, mykkäkoulua, väheksyntää, sanotaan henkiseksi väkivallaksi. Henkisesti on ihan turpiin saanut ja polvillaan, ja traumatisoitunut. Tavallisten ihmisten seurassa säikkyy nostettuja käsiä -tai mihin se vertautuu henkiseksi. Ehkä alkaa pelätä ihastumista ja ihastumisen kohteena olemista.

190/194 läheisriippuvainen äiti kirjoitti:

Hänellä uusi nainen, jota pettänyt muutamia kertoja kanssani, kun on käynyt tapaamassa lasta. Miehen ei tarvitse kuin hymyillä suuntaani ja annan periksi. Luin näitä tekstejä ja kaikki vaan kuulostaa niin tutulta.

Olen itsekin epätoivoissani tehnyt vaikka mitä virheitä ja edelleen pommitan miestä, kun yritän saada hänet sopimaan lapsen asiat. Tämä on h elvettiä. Mies mollannut minua ja vertaillut ystäviinsä ja kun olen ilmaissut pahan mieleni asiasta niin olen ollut liian herkkä tai huumorintajuton. Olen viiden vuoden ajan pyytänyt häneltä toistuvasti anteeksi virheitäni ja hän ei ole lähes koskaan sanonut, että saan anteeksi ja on myöntänyt olevansa katkera tekemistäni virheitä. Hän ei pyydä omia virheitään anteeksi, mutta saa kännettyä ne minun virheikseni ja jälleen minä pyydän anteeksi.

Edellisessä suhteessani ei mielestäni ollut tällaista. Muuten en ole seurustellut enkä kaivannut suhdetta, nautin yksinolosta. Vanhempani ovat eronneet 20v sitten, mutta yhä vietämme joulut yhdessä ja asuvat naapureina. Kumpikaan ei ole alkoholista (äitini isä oli) tai riippuvainen muulla tavalla ja mielestäni lapsuuteni ja nuoruuteni on ollut hyvä.

Ennen kuin tapasin lapseni isän olin itsevarma ja viihdyin elämässäni. "Suhteemme" alussa minä olin se, joka yritti monesti laittaa poikki ja blokkasin miehen wapissakin, mutta hän soitti humalassa perään ja annoin anteeksi. Kenenkään muun kanssa en ole toiminut näin..

Voinko olla läheisriippuvainen? Voiko se olla jo lapsuudesta saakka ollut kanssani vai lauenmut vasta tässä suhteessa? Haluan miehestä eroon, mutta lapsen takia pitää olla yhteydessä ja olen heikko, jos hän ehdottaa mitään.. en tiedä mitä tehdä :(

Lapsen takia ei tarvitse olla yhteydessä. Esim hän voi hakea lapsen suoraan päiväkodista tai koulusta. Tai mummolasta, niin että sinä et ole paikalla.

Yhteyttä voi pitää aivan vain välttämättömästä, lyhysanaisesti "ok" riittää vastaukseksi. Ei pidä nähdä kasvokkain eikä puhua puhelimessa.

Näin pääsin eroon manipuloivasta exästä.

Onko mahdollista, että ihan vain perinteinen tyttöjen kasvatustapa altistaa läheisriippuvuuteen. Meidät kasvatetaan palvelemaan, olemaan kilttejä ja empaattisia, kuuntelemaan ja toteuttamaan epäitsekkäästi muiden toiveita.

Meidät on kasvatettu, että ei saa vaatia, pitää olla kiltti, ja meidän arvo riippuu niistä. Varmaan moni meistä on kotona saanut hyväksyntää kiltteydestä ja kielteistä palautetta itsenäisyydestä, kapinoinnista ja yleensä siitä, että olemme halunneet itsellemme jotain.

Ehkä meidät monet on tosiaan vanhanaikaisesti kasvatettu ja ehdollistettu palvelemaan miestä ja perhettä. Kun se mies sitten ei hoidakaan lainkaan omaa puoltaan tästä vanhasta "sopimuksesta", niin tällaista jälkeä tulee.

Vierailija kirjoitti:

Onko mahdollista, että ihan vain perinteinen tyttöjen kasvatustapa altistaa läheisriippuvuuteen. Meidät kasvatetaan palvelemaan, olemaan kilttejä ja empaattisia, kuuntelemaan ja toteuttamaan epäitsekkäästi muiden toiveita.

Meidät on kasvatettu, että ei saa vaatia, pitää olla kiltti, ja meidän arvo riippuu niistä. Varmaan moni meistä on kotona saanut hyväksyntää kiltteydestä ja kielteistä palautetta itsenäisyydestä, kapinoinnista ja yleensä siitä, että olemme halunneet itsellemme jotain.

Ehkä meidät monet on tosiaan vanhanaikaisesti kasvatettu ja ehdollistettu palvelemaan miestä ja perhettä. Kun se mies sitten ei hoidakaan lainkaan omaa puoltaan tästä vanhasta "sopimuksesta", niin tällaista jälkeä tulee.

Sisareni oli aika tuiskupää ja vanhemmilla meni paljon aikaa hänen oikuissaan, dominoi minua kun olin fyysisesti pienempi, oikeasti pelkäsin häntä. Kerran muistan esim lapsena kahdestaan uidessa ollessamme kun hän hyppäs jotenkin mun niskaan ja mun piti heikompana oikeasti taistella et pääsen pinnalle. Oon vasta aikuisena tajunnut, et oisin voinut hukkua siinä. Haukkumista ja huonompana pitämistä. Teini-iässä ainoan kerran sain tarpeekseni, nostin siskon seinää vasten ja huusin koko sen astisen elämäni edestä ja raahasin tukasta kiinni pitäen. Siitä on vieläkin itsellä kamala olo, mutta siskon kiusanteko loppui siihen, ainoan kerran laitoin vastaan. En tiedä oliko vanhemmat tietoisia mistään, ei varmaan, en ainakaan muista kertoneeni kiusaamisesta, luulin että se on mun osa ja normaalia. Usein taisteltiin milloin mistäkin ja meille sanottiin "ei saa olla itsekäs, pitää ottaa toiset huomioon".

Jotkut sanoo et "no tuommonen vaan kuuluu sisarussuhteisiin", onko se oikeasti niin?

Vanhempani kehuivat kun olen niin kiltti ja vaatimaton, jo lapsena esim opettajani huomasivat mun hiljaisuuden ja itsensä korostamattomuuden. Koulussa ryhmätöissä annoin muiden ottaa kunnian ja loistaa, vaikka tein itsekin töitä. Jos mulla oli muksuna huolia, niin en halunnut kuormittaa vanhempia, mä karkasin jonnekin kuusen alle piiloon istumaan ja nieleskelemäön murheeni. Äiti on myöhemmin itsekin sanonut, että jäin muiden varjoon ja liian vähälle huomiolle kun siskoni sairastui ja oli nuorempi sisar hoidettavana.

Isä ja äiti taas olivat ihan mallivanhempia. Tekivät paljon toistensa eteen ja kunnioittivat. Kun äiti oli kotona, niin ruoka oli aina valmiina ja koti siistinä kun isä tuli töistä kotiin. Juhlapäivät huomioitiin, toisista huolehdittiin. Sieltä sain myös ihanne miehen mallin, joka pitää huolta perheestään, jumaloi naistaan ja kaikille oli selvää että perhe ja vaimo on hänelle kaikki kaikessa, olis tehnyt mitä vaan meidän eteen. Lama tuli ja talo lähti alta, isä mm lähti töidensä jälkeen rakentamaan meille itse uutta kotia. Teki samalla töissä pidempää päivää, vain että olisi saanut äidille vuosipäivänä timanttisormuksen. Ja me oltiin oikeesti köyhiä.

Ja mulle valikoituu kuitenkin täysin vastakohtaisia miehiä? Mitä tapahtui?

Itse olen ilmeisen ylikorostetusti jatkanut tätä saamaani mallia että rakkaiden eteen tehdään töitä eikä oteta itsestäänselvyytenä, luulin että se on se normaali ja on ollut iso shokki, että ei kaikki toimikaan niin.

Pelottaa tosiaan ihan kamalasti, että siirrän tän joskus lapsiini jos sellaisia mulle ikinä suodaan. Miten opetan olemaan rohkea, itsenäinen ja oman arvonsa tunteva jos en itsekään ole?

Ap

Vierailija kirjoitti:

Jos mies ei tule tai ei soita, tai pettää, mikä saa teidät automaattisesti ajattelemaan, että vika olisi teissä?

Mieshän noin toimii, eikö olisi loogisempaa ajatella, että hän on luonnevikainen, ja vika on hänessä.

Varsinkin, kun hän tekee sitä tietääksenne kaikille muillekin naisilleen, niin mikä heillä on yhteinen tekijä ja todennäköisin vika ja syy -tuo mies.

Monikin teistä sanoo, ettei missään muissa suhteissa ole toiminut niin päättömästi. Eli voisiko juuri tässä miehessä ja hänen käytöksessä olla jotain sellaista, joka on altistuttanut ja sairastuttanut läheisriippuvuuteen.

Voihan olla, että kiltin naisen aiempi elämä on ollut ok, eikä kukaan ole käyttänyt hyväksi hänen kiltteyttään, empaattisuuttaan ja auttamishaluaan. Sitten osuu kohdalle pohjaton kaivo, tunnevampyyri, musta aukko, joka ottaa kaiken, ei anna mitään, ja kylvää tuhoa ympärilleen. Ei ole talon vika jos se osuu tornadon reitille. Te osuitte tuollaisen ihmistornadon reitille.

Vahinko, että tuollainen repii ihmisen ja hänen itseluottamuksen ihan riekaleiksi. Samoin kuin fyysinen väkivalta. Siksi tuota kaikkea, katoilua, mykkäkoulua, väheksyntää, sanotaan henkiseksi väkivallaksi. Henkisesti on ihan turpiin saanut ja polvillaan, ja traumatisoitunut. Tavallisten ihmisten seurassa säikkyy nostettuja käsiä -tai mihin se vertautuu henkiseksi. Ehkä alkaa pelätä ihastumista ja ihastumisen kohteena olemista.

Minä ajattelen, että suhteessa ollaan kaksin ja toisesta peilataan itseä. Kummankin teot vaikuttaa toiseen

Mä en osaa lainkaan puolustaa itseäni. Sanoin jo alussa miehelle, että älä yritä tallia mun yli kun mä en osaa puolustaa itseäni. Mies lupasi. Ja teki ohareita. Katoili. Lupauksia ja pettymyksiä liukuhihnalta.

Sit mä itse petin kun olin niin loppu suhteeseen, mutta en saanut lopetettua sitä. Jotenkin ajattelin, kun koen koko ajan vaan pskaa miehen osalta, niin kai se on sama myös toimia niin että sit ainakin olen sen ansainnut. Pettäminen oli inhottavaa ja vihasin itseäni entistä enemmän, en mä sitä halunnut ja koko akti tuntui kuvottavalta. Mä inhosin sitä toista ja halveksin itseäni ja olin vihainen sille toisellekin. Ja itselleni.

Mut sit mä pystyin ajattelemaan, että nyt vika on mussa ja olen sen ansainnut, näinhän sen kuuluukin mennä. Nyt mä pääsen taas hyvittelemään, maanittelemaan ja todistelemaan, koska kaikki vikahan on mussa, eihän miehen nyt tarvitsekaan tehdä mitään, nyt kaltoinkohtelulle on oikea syy. Jotenkin itse alensin omaa arvoani että kaikki olis oikeutettua, nyt en edes ansaitse mitään hyvää.

Hiton kieroa on, mutta koen että jos en olisi itse pettänyt niin suhde ei olis jatkunut. Munkin piti tehdä jotain väärää, että voin jäädä. Siis mitä ihmettä?

Olen myös miettinyt, että meillä kummallakin on pohjimmiltaan ne samat hylkäämisen pelot traumojemme takia, että ei koeta itseämme rakkauden arvoiseksi ja sit tavoillamme koetetaan potkia sitä toista pois ja käyttäydytään anteeksiantamattoman loukkaavasti, koska se toinenhan lähtee kuitenkin. Rakkautta on opittu myös ilmaisemaan niin eri tavoin, että se kaikki mitä toinen tekee ei rekisteröidy, ja siksi koetaan että ei se toinen rakasta ja siinähän on lupa sit kohdella toista huonosti taas.

Oikein huudetaan että mene pois, mutta samalla rukoillaan jäämään. Se kuminauha.

Ei tää tervettä ole. Aivan kamalaa.

Kunpa osaisin olla normaali.

Voi apua!

Ap.

Ja tosiaan miehellä tuntuu olevan todella vahva defenssi-mekanismi. En oikein voi antaa mitään vähänkään poikkipuolista palautetta tai parannusehdotuksia. Miehelle pamahtaa sit päälle se et "no jos mä oon niin pska niin samahan se on mitä mä teen!" ja siinä onkin sit syy kadota ja oikein kieriö siinä omassa rakkaudettomuuden tunteessaan hylättynä, kun mä vaan inhoan häntä ja hän on täysin viallinen, vaikka koitin vaan kertoa omista tunteistani. Kun ei itsekään rakasta itseään, niin kai se osuu niin arkaan paikkaan että vedetään kaikki mahdottomaksi, eihän se toinen rakasta kuitenkaan ja siinä omien pelkojen ryminässä satutetaan toista.

Oltiin kumpikin niin ääripäiden ihmisiä, samoilla peloilla ja samankaltaisia, mutta oireiltiin niin eri tavoin.

Muistan kun mies ekaa kertaa katosi seurustelun ekoina viikkoina kun oltiin sovittu viikonloppu yhdessä. Mies itse vielä ehdotti ja odotti sitä. Viina (tai jokin muu) kuitenkin vei. Itse istuin kotona ja ihmettelin. Kun vihdoin sain miehen parin päivän kuluttua kiinni niin oli ihan sekaisin ja samaan aikaan kun itse luuhas ties missä ja mä yksin kotona odottelemassa sydän syrjällään niin sopersi puhelimeen itkuisena "mua vaan pelottaa että petät". Siksikö se teki tuota? Kun pelottaa niin kovasti niin pitää hävitä?

Mitenkähän ikinä oppii normaaliksi?

Ap

Vierailija kirjoitti:

Ja tosiaan miehellä tuntuu olevan todella vahva defenssi-mekanismi. En oikein voi antaa mitään vähänkään poikkipuolista palautetta tai parannusehdotuksia. Miehelle pamahtaa sit päälle se et "no jos mä oon niin pska niin samahan se on mitä mä teen!" ja siinä onkin sit syy kadota ja oikein kieriö siinä omassa rakkaudettomuuden tunteessaan hylättynä, kun mä vaan inhoan häntä ja hän on täysin viallinen, vaikka koitin vaan kertoa omista tunteistani. Kun ei itsekään rakasta itseään, niin kai se osuu niin arkaan paikkaan että vedetään kaikki mahdottomaksi, eihän se toinen rakasta kuitenkaan ja siinä omien pelkojen ryminässä satutetaan toista.

Oltiin kumpikin niin ääripäiden ihmisiä, samoilla peloilla ja samankaltaisia, mutta oireiltiin niin eri tavoin.

Muistan kun mies ekaa kertaa katosi seurustelun ekoina viikkoina kun oltiin sovittu viikonloppu yhdessä. Mies itse vielä ehdotti ja odotti sitä. Viina (tai jokin muu) kuitenkin vei. Itse istuin kotona ja ihmettelin. Kun vihdoin sain miehen parin päivän kuluttua kiinni niin oli ihan sekaisin ja samaan aikaan kun itse luuhas ties missä ja mä yksin kotona odottelemassa sydän syrjällään niin sopersi puhelimeen itkuisena "mua vaan pelottaa että petät". Siksikö se teki tuota? Kun pelottaa niin kovasti niin pitää hävitä?

Mitenkähän ikinä oppii normaaliksi?

Ap

Vitsi sun pohdinnat on megahyviä, kiva lukea ja pohtia taas vähän lisää :D Äläkä vaan jatka sun juttua, kun oot jo näin pitkällä!!!!! Tiiät kuinka onneton olisit noin viiden sekunnin kuluttua, jos niin tekisit.

Tämä viimeisin juttu mulle oli se alleviivaus, että aivan pimeä kuvio on kyseessä. Kun alusta lähtien oli pelkkää riitelyä ja silti aina juttu vaan jatkui. Ja koin meillä olevan jotain hyvin samanlaista pohjaa, sellainen syvempi yhteisymmärrys, mutta sitten täysin eri luonteella ja sitä kautta reagointi erilaista. Toki suuttuminen molemmilla tuli rajuna, siis täysin kohtuutonta molemmilla oli se käytös. Kun ei edes tunnettu saatika edes seurusteltu, niin rähistiin milloin mistäkin ja arvosteltiin toisiamme tosi kovin sanoin. Että mistähän sekin oikein tuli? Ja samantien? Mutta nyt uskon, että juttu kuoli ja kuopattiin, ja onhan mulla surkea olo ja harmittaa miten kaikki menikin pieleen, mutta tajuan kuinka vääriä oltiin toisillemme. Se vaan se vetovoima oli liian suurta... Enkä ikinä voisi tällä tunnemyräkällä pelkkää seksisuhdetta edes ajatellakaan. Eikä kavereita voitaisi olla tällä magneetilla. En usko että se ikinä häviää... Kun ollaan samassa tilassa niin sen kaikki aistii meidän välillä sen jännitteen, et siinä on turha sanoa ettei meillä tässä oo mitään. Eli se on ainoastaan parisuhde missä voitaisi olla ja kun ei voida olla, niin ei olla mitään. On tääkin. Loppuelämä kissojen kaa vissiin sitten, ei ehkä paha sittenkään :)

Vierailija kirjoitti:

Itse kanssa olin läheisriippuvainen ja olin älyttömän kauan suhteessa, jossa mies kohteli minua huonosti. Petti useaan otteeseen, nimitteli ja muutenkinkin oli erittäin negatiivinen ja lyhytpinnainen mies ja sai mut uskomaan, että en parempaa ansaitse. Jossain vaiheessa vain sain tarpeeksi ja tajusin, että miksi hemmetissä annan kenekään kohdella mua noin ja että jäämällä suhteeseen kiellän itseltäni mahdolliuuden oikeaan onneen ja että jääminen estää minua löytämästä miehen joka kohtelee minua hyvin. Rankkaahan se lähteminen on alkuun etenkin jos on tilanteessa ettei ole perhettä ja ystäviä tukemassa, mutta et varmasti kadu lähtemistä pitkän päälle. Itsellä on auttanut paljon meditointi ja self help kirjojen lukeminen, jotka ovat auttaneet parantamaan itsetuntoani, jotta uskalsin lähteä. Tsemppiä AP!

Sä siis itse työstit jo lähtöä ennen eroa. Menikö sulla pitkään sit tuossa pohdinnassa ennen lähtöä?

Ihmismieli on ihmeellisen sitkeä ja pitkäpinnainen ja jaksaa kannatella uskoa ja toivoa käsittämättömiä aikoja.

Ihana kuulla, että sulla menee paremmin

Itse olen ollut läheisriippuvaisessa suhteessa kaksi kertaa, ennen kuin menin terapiaan selvittämään asiaa. Kuten muutkin ovat kirjoitelleet työ itsen kanssa on raskasta ja aikaavievää (miksi olin niussä kauheissa suhteissa). Viime erosta on yli pari vuotta ja tuntuu etten ole vieläkään kuivilla.

Haluaisin jo uuden terveen suhteen, mutta luotanko itseeni tai muihin? Pelkään niin paljon toistavani samat virheet, vaikka terapiassa harjoitellaan omia rajoja ym jatkuvasti ja terapeutti on hyvä ja kannustava.

Ainakaan nämä haavat eivät umpeudu nopeasti, kärsivällisyyttä on pitänyt myös harjoitella.

Vierailija kirjoitti:

Itse olen ollut läheisriippuvaisessa suhteessa kaksi kertaa, ennen kuin menin terapiaan selvittämään asiaa. Kuten muutkin ovat kirjoitelleet työ itsen kanssa on raskasta ja aikaavievää (miksi olin niussä kauheissa suhteissa). Viime erosta on yli pari vuotta ja tuntuu etten ole vieläkään kuivilla.

Haluaisin jo uuden terveen suhteen, mutta luotanko itseeni tai muihin? Pelkään niin paljon toistavani samat virheet, vaikka terapiassa harjoitellaan omia rajoja ym jatkuvasti ja terapeutti on hyvä ja kannustava.

Ainakaan nämä haavat eivät umpeudu nopeasti, kärsivällisyyttä on pitänyt myös harjoitella.

Joo tää kaikki ajattelu tuntuu kamalalta kahlaamisesta ja toivottomalta rämpimiseltä. Varsinkin kun tietää, että se toinen vaan porskuttaa pysähtymättä eteenpäin tuhlaamattakaan ajatusta itselle, niin epäreilua!!!

Ootko sä saanut terapiassa selville, mistä ongelmasi juontaa juurensa? Sitä tuntuu olevan hirveän vaikea selvittää, tai ainakaan myöntää itselleen.

Sulla ilmeisesti terapiasuhde jatkuu? Itse tein edellisen suhteen jälkeen virheen, että heti kun tapasin tän kultakimpun, niin koin itseni niin terveeksi että lopetin samantien terapian, virhe! Enkä ollut siellä edes vielä päässyt käsittelemään tätä riippuvuutta.

Mun mielestä sulla on jo tosi hyvät eväät suhteelle. Varsinkin jos käyt juttelemassa niin terapiassa varmasti huomataan, jos alkaa luisumaan entisille uomille. Itse myös mietin, että jos joskus joku suhde vielä tulee, niin aloitetaan pariterapia ENNEN kuin mikään on edes ongelmana :D

Varmasti on tasapainoilua ja epäilyjä sit joskus uudessa. Mutta heti, jos on epäilyjä ja epämukavuutta niin pakoon, varsinkin jos toinen ei ole avoin puhumaan ja kuuntelemaan.

Ap

Joo tää kaikki ajattelu tuntuu kamalalta kahlaamisesta ja toivottomalta rämpimiseltä. Varsinkin kun tietää, että se toinen vaan porskuttaa pysähtymättä eteenpäin tuhlaamattakaan ajatusta itselle, niin epäreilua!!!

Ootko sä saanut terapiassa selville, mistä ongelmasi juontaa juurensa? Sitä tuntuu olevan hirveän vaikea selvittää, tai ainakaan myöntää itselleen.

Sulla ilmeisesti terapiasuhde jatkuu? Itse tein edellisen suhteen jälkeen virheen, että heti kun tapasin tän kultakimpun, niin koin itseni niin terveeksi että lopetin samantien terapian, virhe! Enkä ollut siellä edes vielä päässyt käsittelemään tätä riippuvuutta.

Mun mielestä sulla on jo tosi hyvät eväät suhteelle. Varsinkin jos käyt juttelemassa niin terapiassa varmasti huomataan, jos alkaa luisumaan entisille uomille. Itse myös mietin, että jos joskus joku suhde vielä tulee, niin aloitetaan pariterapia ENNEN kuin mikään on edes ongelmana :D

Varmasti on tasapainoilua ja epäilyjä sit joskus uudessa. Mutta heti, jos on epäilyjä ja epämukavuutta niin pakoon, varsinkin jos toinen ei ole avoin puhumaan ja kuuntelemaan.

Ap[/quote]

Niin varmaan tärkeintä on niiden aikaisten merkkien huomiointi ja omien tarpeiden arvostus. Mulle on myönnetty se kolme vuotta terapiaa ja välillä tuntuu ettei sekään aika tule riittämään, niin hidasta on! Tajuan nyt miksi olen ollut suhteissa, mitä lukkoja ja mistä (lapsuudesta) on tullut. Mutta tajuamisessakin meni aikansa! 

Terapeutin mielestä kannattaa deittailla ja harjoitella näitä uusia taitoja, mutta kun on vuosikaudet (tai kenties aina) toiminut itseään kohtaan väärin, ei se muutos helppoa ole!!! Ja entä jos se tyyppi onkin kiva ja normaali? Miten sellaisen kanssa toimitaan?

Vierailija kirjoitti:

Joo tää kaikki ajattelu tuntuu kamalalta kahlaamisesta ja toivottomalta rämpimiseltä. Varsinkin kun tietää, että se toinen vaan porskuttaa pysähtymättä eteenpäin tuhlaamattakaan ajatusta itselle, niin epäreilua!!!

Ootko sä saanut terapiassa selville, mistä ongelmasi juontaa juurensa? Sitä tuntuu olevan hirveän vaikea selvittää, tai ainakaan myöntää itselleen.

Sulla ilmeisesti terapiasuhde jatkuu? Itse tein edellisen suhteen jälkeen virheen, että heti kun tapasin tän kultakimpun, niin koin itseni niin terveeksi että lopetin samantien terapian, virhe! Enkä ollut siellä edes vielä päässyt käsittelemään tätä riippuvuutta.

Mun mielestä sulla on jo tosi hyvät eväät suhteelle. Varsinkin jos käyt juttelemassa niin terapiassa varmasti huomataan, jos alkaa luisumaan entisille uomille. Itse myös mietin, että jos joskus joku suhde vielä tulee, niin aloitetaan pariterapia ENNEN kuin mikään on edes ongelmana :D

Varmasti on tasapainoilua ja epäilyjä sit joskus uudessa. Mutta heti, jos on epäilyjä ja epämukavuutta niin pakoon, varsinkin jos toinen ei ole avoin puhumaan ja kuuntelemaan.

Ap

Niin varmaan tärkeintä on niiden aikaisten merkkien huomiointi ja omien tarpeiden arvostus. Mulle on myönnetty se kolme vuotta terapiaa ja välillä tuntuu ettei sekään aika tule riittämään, niin hidasta on! Tajuan nyt miksi olen ollut suhteissa, mitä lukkoja ja mistä (lapsuudesta) on tullut. Mutta tajuamisessakin meni aikansa! 

Terapeutin mielestä kannattaa deittailla ja harjoitella näitä uusia taitoja, mutta kun on vuosikaudet (tai kenties aina) toiminut itseään kohtaan väärin, ei se muutos helppoa ole!!! Ja entä jos se tyyppi onkin kiva ja normaali? Miten sellaisen kanssa toimitaan?

Joo, sehän siinä onkin vaikeata. Että jos (siis KUN) semmonen kiva ja normaalin mukava osuu kohdalle niin vaarana on, et alkaa sabotoida sitä itse. Et "siis mikä sussa on vialla, kun tykkäät musta, mitä sä oikein haluat?!?" Sit se tyyppi saattaa jonkun aikaa jaksaa katsella, mutta itse potkii vastaan niin kovaa et se ottaa hatkat kun on niin mahdotonta. Ja siinä sitä taas ollaan, taas jäätiin yksin, mähän tiesin tän!! :D

Samanlaista yhtä tyhmää testailua kun et jääköhän kieli kiinni jäiseen tolppaan tai onkohan toi hellan levy nyt kutosella kuuma, kokeilen nyt kuitenkin sormella vähän.

Varmaan kannattaa suht ajoissa jotain lupaavaa suhteen orasta ihan rehellisesti kertoa peloistaan ja kokemuksistaan hieman, jos se on oikeasti hyvä tyyppi niin se kuuntelee ja osaa sit ottaa huomioon sen.

Tai suoraan raahata sinne terapiaan mukaan :D

Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse kanssa olin läheisriippuvainen ja olin älyttömän kauan suhteessa, jossa mies kohteli minua huonosti. Petti useaan otteeseen, nimitteli ja muutenkinkin oli erittäin negatiivinen ja lyhytpinnainen mies ja sai mut uskomaan, että en parempaa ansaitse. Jossain vaiheessa vain sain tarpeeksi ja tajusin, että miksi hemmetissä annan kenekään kohdella mua noin ja että jäämällä suhteeseen kiellän itseltäni mahdolliuuden oikeaan onneen ja että jääminen estää minua löytämästä miehen joka kohtelee minua hyvin. Rankkaahan se lähteminen on alkuun etenkin jos on tilanteessa ettei ole perhettä ja ystäviä tukemassa, mutta et varmasti kadu lähtemistä pitkän päälle. Itsellä on auttanut paljon meditointi ja self help kirjojen lukeminen, jotka ovat auttaneet parantamaan itsetuntoani, jotta uskalsin lähteä. Tsemppiä AP!

Sä siis itse työstit jo lähtöä ennen eroa. Menikö sulla pitkään sit tuossa pohdinnassa ennen lähtöä?

Ihmismieli on ihmeellisen sitkeä ja pitkäpinnainen ja jaksaa kannatella uskoa ja toivoa käsittämättömiä aikoja.

Ihana kuulla, että sulla menee paremmin <3

Kiitos! Oltiin yhdessä on-off viitisen vuotta ja aina mies sanoi muuttuvansa ja minä typeränä halusin uskoa niin. Koko ajan pohjimmiltaan kyllä oli sellainen tunne, että ei suhde todellakaan saa olla tällainen, mutta pelkäsin sitä yksin oloa niin paljon. Tunsin ajoittain voimakasta vihaa miestä kohtaan siitä mitä teki, mutta kun aiat oli taas vähän aikaa hyvin työnsin nuo vihan tunteet taka-alalle, mutta aina tapahtui jotain mikä sai nuo vihan tunteet takaisin esille ja kun lähestulkoon joka toinen päivä alkoi olemaan miehen vihanpuuskia ja minun itkiskelyä niin tajusin, että en kyllä voi elää loppuelämääni näin. Lähtö oli todella vaikeata, mutta ehdottomasti sen arvoista! Nyt olen sinkkuna, en sanoisi että olen vielä täysin onnellinen, mutta elämä on paljon tasapainoisempaa. Nyt vasta jälkikäteen olen tajunnut, että se oli pääasiassa tuo miehen käytös joka laukaisi mussa myös masennuksen ja ahdistuksen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Joo tää kaikki ajattelu tuntuu kamalalta kahlaamisesta ja toivottomalta rämpimiseltä. Varsinkin kun tietää, että se toinen vaan porskuttaa pysähtymättä eteenpäin tuhlaamattakaan ajatusta itselle, niin epäreilua!!!

Ootko sä saanut terapiassa selville, mistä ongelmasi juontaa juurensa? Sitä tuntuu olevan hirveän vaikea selvittää, tai ainakaan myöntää itselleen.

Sulla ilmeisesti terapiasuhde jatkuu? Itse tein edellisen suhteen jälkeen virheen, että heti kun tapasin tän kultakimpun, niin koin itseni niin terveeksi että lopetin samantien terapian, virhe! Enkä ollut siellä edes vielä päässyt käsittelemään tätä riippuvuutta.

Mun mielestä sulla on jo tosi hyvät eväät suhteelle. Varsinkin jos käyt juttelemassa niin terapiassa varmasti huomataan, jos alkaa luisumaan entisille uomille. Itse myös mietin, että jos joskus joku suhde vielä tulee, niin aloitetaan pariterapia ENNEN kuin mikään on edes ongelmana :D

Varmasti on tasapainoilua ja epäilyjä sit joskus uudessa. Mutta heti, jos on epäilyjä ja epämukavuutta niin pakoon, varsinkin jos toinen ei ole avoin puhumaan ja kuuntelemaan.

Ap

Niin varmaan tärkeintä on niiden aikaisten merkkien huomiointi ja omien tarpeiden arvostus. Mulle on myönnetty se kolme vuotta terapiaa ja välillä tuntuu ettei sekään aika tule riittämään, niin hidasta on! Tajuan nyt miksi olen ollut suhteissa, mitä lukkoja ja mistä (lapsuudesta) on tullut. Mutta tajuamisessakin meni aikansa! 

Terapeutin mielestä kannattaa deittailla ja harjoitella näitä uusia taitoja, mutta kun on vuosikaudet (tai kenties aina) toiminut itseään kohtaan väärin, ei se muutos helppoa ole!!! Ja entä jos se tyyppi onkin kiva ja normaali? Miten sellaisen kanssa toimitaan?

Joo, sehän siinä onkin vaikeata. Että jos (siis KUN) semmonen kiva ja normaalin mukava osuu kohdalle niin vaarana on, et alkaa sabotoida sitä itse. Et "siis mikä sussa on vialla, kun tykkäät musta, mitä sä oikein haluat?!?" Sit se tyyppi saattaa jonkun aikaa jaksaa katsella, mutta itse potkii vastaan niin kovaa et se ottaa hatkat kun on niin mahdotonta. Ja siinä sitä taas ollaan, taas jäätiin yksin, mähän tiesin tän!! :D

Samanlaista yhtä tyhmää testailua kun et jääköhän kieli kiinni jäiseen tolppaan tai onkohan toi hellan levy nyt kutosella kuuma, kokeilen nyt kuitenkin sormella vähän.

Varmaan kannattaa suht ajoissa jotain lupaavaa suhteen orasta ihan rehellisesti kertoa peloistaan ja kokemuksistaan hieman, jos se on oikeasti hyvä tyyppi niin se kuuntelee ja osaa sit ottaa huomioon sen.

Tai suoraan raahata sinne terapiaan mukaan :D

Ap

Jos tapaat jonkun lupaavan, sano miehelle, että tämä terapiaprosessi ja suhteesi omaan itseesi on tällä hetkellä tärkeämpi kuin mikään parisuhdeviritelmä? Jos mies on etsimässä muutakin kuin vastakappaletta omalle vajavaisuuden tunteelleen ja komplekseilleen, odottaminen ei ole mikään ongelma. Jos taas haussa on "hoitaja", hän jatkaa etsintää muualta. 

Mulla on yllättävän samanlainen perhetausta kuin sinullakin ap, ja tiedän miten vaikea uusille tavoille on oppia, mutta se on mahdollista. Ja jos oikeasti pääset "perille" huomaat, että parisuhde on tärkeä, mutta sen toisen tekemiset, sanomiset ja olemiset eivät oikeasti ole oman onnellisuuden ehtona. Ja se että on ollut taloudellisesti turvallinen koti, jossa on vietetty juhlapyhiä ei tarkoita, että lapsena olisi oikeasti tullut kuulluksi ja nähdyksi. Ei ole sattumaa, että ne lapset jotka ovat istuneet yksin huuli väpättäen jossain kuusen alla, ovat ne samat, jotka omaksuvat helposti (yli)sopeutujan roolin myös aikuisena parisuhteessa, ystävien kanssa, työpäikalla jne. 

Onnea matkaan!

On todella kiva lukea vertaistarinoita, kiitos jakamisesta.

Olin monta vuotta naimisissa päihderiippuvaisen ihmisen kanssa. Eroaminen oli hyvin vaikeaa ja kesti pitkään, sillä suhteemme oli ollut jonkinlaisessa on/off -tilassa jo hyvän aikaa, mutta lopulta olen päässyt hyvin irti ja olen käyttänyt mm. näitä keinoja läheisriippuvuudesta toipumiseen:

 

-Terapia

-Ihmisten ilmoilla käyminen yksin ja yhdessä kavereiden kanssa, harrastukset (ja niistä täytyy pitää kiinni, vaikka parisuhteeseen ryhtyisi ja tekisi mieli skipata em. asioita kumppanin takia)

-Päiväkirjan pitäminen ja samalla listaus 10 hyvästä ja positiivisesta asiasta, mitä omassa elämässä on, missä on onnistunut jne.

-Puhun itselleni kauniisti ja kannustaen, kuten puhun muille ihmisille. Aluksi se tuntui melkeinpä valehtelulta, mutta nyt se on jo tapa ja tuntuu hyvältä.

-Listasin entisen suhteen ikäviä puolia ja mitä toinen on sanonut ja tehnyt ja millainen itse olen ollut ko. suhteessa. Tämän lukeminen ajoittain haikeina hetkinä auttaa muistamaan, ettei tämä ole oikeasti sellaista elämää, jota haluaisi viettää.

-Facebookissa läheisriippuvaisten suomenkieliset ja englanninkieliset ryhmät.

-Youtube-videot läheisriippuvaisuudesta.

-Youtube-videot narsismista.

-Läheisriippuvaisten ryhmä CoDa Helsingissä: http://codahelsinki.blogspot.com/

-Läheisriippuvaisten 12 askelta

-ns. self help -oppaat ja videot itsearvostuksesta meditaatioon ja filosofiaan yms.

-Täytyy myös mainita Greta Bereisaiten Youtube-kanava. Tämän parisuhdevalmentajan avulla olen oppinut itsearvostusta ja -kunnioitusta ja oppinut asettamaan rajoja. Olen oppinut miten vähentää kynnysmattoilua etten houkuta ympärilleni tätä hyödyntäviä ihmisiä. Näistä videoista on ollut yllättävän paljon hyötyä ihan tavallisissa ihmissuhteissa ja suhteessa omaan itseen monellakin tapaa.

 

Olen ymmärtänyt, että minä en voi muuttaa toisia ihmisiä, voin muuttaa vain itseäni. En ole olosuhteiden uhri, vaan minulla itselläni on valta päättää, mitä elämässäni teen, keitä siihen hyväksyn ja miten annan toisten ihmisten kohdella itseäni. Olen itse vastuussa omasta onnellisuudestani ja omasta tilanteestani. Minä pystyn, minä haluan ja minä voin.

Erosta on yli vuosi ja tie on ollut todella kivikkoinen, mutta todellakin sen arvoinen. Koen itseni onnelliseksi ja kykeneväiseksi vaikuttamaan omaan elämääni enkä ole rinnalleni huolinut tähän mennessä ketään uutta. Pyrin käyttämään järkeä ihmissuhteissa enemmän kuin tunteita ja olen tehnyt itselleni myös muistilistan ihannekumppanini ominaisuuksista enkä edes lähde tutustumaan minua lähestyneeseen henkilöön yhtään enempää, jos havaitsen selkeitä ristiriitoja listani kanssa esim. päihteidenkäytön suhteen. Ettei tilanne taas menisi siihen, että lopulta päädyn hoivaajaksi, jos en pidä varaani tunteideni kanssa ja analysoi omaa käytöstäni.

Nykyisin en myöskään pelkää rajoittaa/katkaista välejä henkilöihin, joiden toiminta minua kohtaan on mielestäni haitallista. En jää ristiriitatilanteisiin, jos ne eivät ole rakentavia eivätkä palvele ketään.

Arvostan suunnattomasti mielenrauhaa ja pidän aikaani arvokkaana enkä anna itseni ajautua turhaan draamaan tai turhaan hoivaamiseen kenenkään kanssa, sillä voin tuon ajan käyttää johonkin hyvään ja oikeasti hyödylliseen. Ajattelen, että jokaisesta päivästä tulisi tehdä mahdollisimman mukava ja tämäkin auttaa minua karsimaan elämästäni pois sitä haittaavia tekijöitä.

Vierailija kirjoitti:

190/194 läheisriippuvainen äiti kirjoitti:

Hänellä uusi nainen, jota pettänyt muutamia kertoja kanssani, kun on käynyt tapaamassa lasta. Miehen ei tarvitse kuin hymyillä suuntaani ja annan periksi. Luin näitä tekstejä ja kaikki vaan kuulostaa niin tutulta.

Olen itsekin epätoivoissani tehnyt vaikka mitä virheitä ja edelleen pommitan miestä, kun yritän saada hänet sopimaan lapsen asiat. Tämä on h elvettiä. Mies mollannut minua ja vertaillut ystäviinsä ja kun olen ilmaissut pahan mieleni asiasta niin olen ollut liian herkkä tai huumorintajuton. Olen viiden vuoden ajan pyytänyt häneltä toistuvasti anteeksi virheitäni ja hän ei ole lähes koskaan sanonut, että saan anteeksi ja on myöntänyt olevansa katkera tekemistäni virheitä. Hän ei pyydä omia virheitään anteeksi, mutta saa kännettyä ne minun virheikseni ja jälleen minä pyydän anteeksi.

Edellisessä suhteessani ei mielestäni ollut tällaista. Muuten en ole seurustellut enkä kaivannut suhdetta, nautin yksinolosta. Vanhempani ovat eronneet 20v sitten, mutta yhä vietämme joulut yhdessä ja asuvat naapureina. Kumpikaan ei ole alkoholista (äitini isä oli) tai riippuvainen muulla tavalla ja mielestäni lapsuuteni ja nuoruuteni on ollut hyvä.

Ennen kuin tapasin lapseni isän olin itsevarma ja viihdyin elämässäni. "Suhteemme" alussa minä olin se, joka yritti monesti laittaa poikki ja blokkasin miehen wapissakin, mutta hän soitti humalassa perään ja annoin anteeksi. Kenenkään muun kanssa en ole toiminut näin..

Voinko olla läheisriippuvainen? Voiko se olla jo lapsuudesta saakka ollut kanssani vai lauenmut vasta tässä suhteessa? Haluan miehestä eroon, mutta lapsen takia pitää olla yhteydessä ja olen heikko, jos hän ehdottaa mitään.. en tiedä mitä tehdä :(

Sinäkin olet sairas ja mies käyttää sinua vain hyväkseen. Kuulostaa ilkeältä ja ehkä reaktiosi onkin että "enhän ole, mähän vain rakastan" mutta olisi todella tärkeää myöntää tämä itselleen, muuten asiat ei ikinä muutu.

Sä roikut rippeissä kun mies pompottaa ja alistaa sua ihan oman itsekkään halunsa mukaan.

Lapsikaan ei tarvitse poissaolevana isää johon ei voi luottaa. Jos mies ei itse ota vastuuta, niin sä et sille voi mitään, anna olla. Sun ei pidä järjestää miehen asioita, sinä et tee hänen päätöksiään, sä et ole vastuussa. Sun tehtävä on saada itsesi kuntoon ja lapsen elämä turvalliseksi ja tasapainoiseksi, niitä et voi tehdä jos roikotat miestä vastentahtoisesti kuvioissa. Anna miehen tehdä omat päätöksensä ja irtaudu, sinä tai lapsi ette tarvitse miestä.

Olenkin jo hyväksynyt, että sairas olen. Hassuinta on, että ennen kuin edes olin kuullut läheisriippuvainen termiä, muistan sanoneeni miehellä, että hän on minulle kuin huumetta ja olen häneen koukussa enkä osaa sanoa ei. Pyysin häntä jättämään minut rauhaan, jos ei todella halua olla kanssani kuten minä hänen, sillä en ole tarpeeksi vahva vastustamaan häntä. Ja mies aina jäi, joten toivoin aina, että haluaa olla kanssani todella.

Tuollaista isää en todellakaan lapselleni halua ja haluankin lapselleni turvallisen ja vakaan lapsuuden. Tähän saakka olen epätoivoisesti yrittänyt saada hänet olemaan lapsen elämässä, koska sanoo haluavansa siinä olla, mutta samaahan hän selitti minulle. Haluan hänet vain pois meidän molempien elämästä.

Vierailija kirjoitti:

Hei sinä äiti, joka yrittää anoa miestä hoitamaan lapsen asioita. En tiedä mitä mieltä tästä olet, mutta minä päätin lakata välittämästä. En kysellyt enää mitään, en viestinyt häneen päin. Suunnittelin mun ja lapsen elämän juuri niin kuin miestä ei olisikaan, tai hän olisi joku lapsen kaukainen sukulainen josta kuuluu satunnaisesti, mutta ei kuulu meidän arkeen. Sillä lailla asiat alkoi sujua paljon paremmin, koska mulla ei ollut enää mitään odotuksia, ja päästin kokonaan irti.

Niin kauan kuin lähetin hänelle mitään viestejä, odotin myös vastausta niihin, eikä niitä tietysti tullut.

Esim lomamatkat aloin vain varata mulle ja lapselle. Koska toiselle vanhemmalle pitäsi kertoa jos vie lapsen ulkomaille, lähellä matkaa laitoin viestin että "vien lapsen ensi viikonloppuna kaupunkilomalle" .

Nimittäin jos kerroin aiemmin yhtään ennemmin, mies tuli lankoja myöten ja vaati minua perumaan tai siirtämään matkoja, koska olen riistämässä häneltä isänä mahdollisuuden tarjota tämä kokemus lapselle, koska hän oli juuri tätä luvannut ja suunnitellut tälle. No ei tietenkään ollut, eikä nähnyt lasta lomalla lainkaan sinä(kään) vuonna.

Eli pitää ottaa asenne, että joko asiat ei hälle kuulu, tai jos lain mukaan kuuluu, se on vain ilmoitusasia ja lyhyt viesti.

Harmi että yhteishuoltajuus on näiden kanssa niin vaikeaa, kun ei saa passia eikä voi avata tiliä ilman "yhteis" huoltajaa. Joku laki pitäisi tähänkin muuttaa.

Kokeilkaa ihmeessä, paljonko isää kiinnostaa, jos lakkaatte anomasta. Olen huomannut että lapsi on ok sen kanssa, ettei ole kauheat suuret odotukset ja suuret pettymykset. Jos isä tekeekin jotain, sehän on vain plussaa. Älkää altistako lasta pettymykselle, älkää suotta kertoko mistään suunnitelmista ennen kuin ne toteutuu.

Jos voitte olla ryhtymättä yhteishuoltajuuteen niin ihmeessä olkaa yksinhuoltajia. Ei se yhteishuoltajuus tee miehestä yhtään sen enempää sitoutunutta, jos hän ei jo muuten sitä ole.

Kiitos paljon neuvoista. Otan tekstistä ss:n ja luen sitä itselleni aina, kun tuntuu vaikealta tai tekisi mieli laittaa viestiä.

Tuota olenkin jo tehnyt, että ilmoitan lapselle hänen ja isän menoista vasta, kun isä odottaa oven takana. Mies teki minulle niin monet vuodet ohareita ja petti lupauksia ja en halua, että lapseni joutuu kokemaan samanlaista tuskaa ja arvottomuutta, sillä hän ei ole arvoton vaan tärkeä arvokas ja minulle rakkain ikinä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kerro vähän tuosta, miten olet ollut suhteessa yksinäinen. Minulla oli nimittäin sama kokemus, ikinä en ole ollut niin yksinäinen kuin huonossa avioliitossani. Kun sitä piti vielä peitellä ja salata kavereilta ja sukulaisilta. Häpeä.

Mies teki todella paljon ohareita ja harrasti katoamisia, jos oli paikalla niin kuitenkin muualla. Juhlapyhät ja syntymäpäivät vietin yleensä yksin, kun miehellä oli muuta, ei yleensä ilmoittanut itsestään. Jos mies antoi mulle kunnian viettää päivä hänen kanssaan niin olin aivan sivuosassa. Jos kavereita ei saatu paikalle tai hän lähtenyt itse, niin whatsapp huutaa tai pitää pelata. Jos oli porukkaa ympärillä, niin ne kaveritkin jopa tajus huomioida myös mut, piti seuraa ja kyseli mitäs mieltä emäntä nyt on tästä, onko kaikki kunnossa, anteeksi jos ollaan häiriöksi. Mies oli aina kun eri maailmassa. Aina menossa. Kaikki muu oli tärkeämpää hoidettavaa, mä olin se sivullinen jota välillä hoidetaan mutta ilmankin pärjäsi.

Kerran kysyin miksi hänen on pakko keskellä yötä kadota kavereilleen. Mies vastasi huutaen "mihin ihmeeseen sinä minua yöllä tarvitset?!?" En osannut vastata mitään.

Tuntui aina, että miehellä on oikeus ilmaista tunteitaan ja mulla velvollisuus vain ymmärtää, mut mua ei tarvinnut kuunnella saati noteerata.

Kuulostna ehkä ripustautuvalta pirttihirmulta, mutta en mä ikinä vaatinut häntä olemaan paikalla. Kerroin vain, että mulle juhlapyhät olisi tärkeitä. Ja pyysin pitämään lupauksistaan kiinni, etten odota turhaan. Ilmoittaisi jos ei pääsekään tulemaan kun on sovittu. Oliko se liikaa?

Joku aika sit aloin miettimään et jos olisin raskaana ja synnytys yllättäen alkaisi (toivottiin lasta). Koittaisin soittaa miehelle turhaan. Hoitaisin synnytyksen yksin ja kun kätilö ihmettelee "eikö isälle pitäisi ilmoittaa" niin toteaisin neutraalisti hymyillen et "ei kannata turhaan kun se on taas kadoksissa eikä vastaa, kyllä se itse ilmoittelee kun sille sopii, en tiedä milloin".

Itseä alkoi naurattaa tuo täysin absurdi mutta omalla kohdalla täysin todennäköinen tilanne ja kerroin tän miehelle. Mies hermostui "pakkoko sun on vttuilla".

Yritin usein puhua voitaisiin keksiä jotain yhteistä tekemistä josta kummatkin pitäisi, mutta se kuitattiin sanomalla "kun me vaan ollaan niin erilaisia eikä tykätä samoista asioista".

En halua puhua miehestä vain pahaa, hänessä on myös paljon hyvää, kaunista ja lämmintä johon ihastuin ja jota rakastan edelleen. Ja hyvinä aikoina kuunteli, rohkaisi ja valoi uskoa, oli läsnä.

En kai sit vaan enää ollut sen arvoinen, et sitä suotaisiin enää mulle, joku muu sai sen.

Ja juurikin kaiken lisäksi sitä kaikkea peittelee ja häpeää, eikä pysty kertomaan kenellekään muullekkaan joka vain lisää yksinäisyyttä.

Kuinka pitkä sun suhde oli ja kuinka päätit erota?

Ap

Kuulostaa liian tutulta :(

Ihan mielenkiinnosta kysyn, että mitä jos se teidän päihderiippuvainen hoidettava jota yritätte muuttaa, muuttuisikin raittiiksi ja normaaliksi, ihanaksi ihmiseksi joka huomioi myös teitä, mitä sitten tapahtuisi? Sittenhän teillä ei olisi hoivattavaa. Tuntuisiko elämä silloinkin tyhjältä kun ette olisi "tarpeellisia" sillä tavalla että hoivaatte ja yritätte muuttaa toista?