Lue keskustelun säännöt.
Läheisriippuvuudesta eroon
Olen ollut kahdessa pitkässä suhteessa päihderiippuvaisen kanssa ja ilmeisen sairastunut itsekin. Miehet on mennyt ja tullut miten haluaa, aina otin takaisin ja yritin uskoa vaan hyvää, hoivasin ja koitin parantaa itseni unohtaen. Suhteissa henkistä ja fyysistä väkivaltaakin, olen antanut alistaa itseni aika täydellisesti.
Mulle on aina tärkeintä toisen hyvä olo, itsellä ei niin väliä. Suurimman osan suhteiden ajasta olen ollut masentunut kohtelun takia, silti aina kun toinen on vain pyytänyt anteeksi olen asettanut hänet elämäni keskiöön, kunnes mua satutetaan taas ja sen jälkeen uusiksi. Unohdan aina itseni, en oikein muista edes mistä joskus nautin ja mitkä mun omat mielipiteet on, myötäillen ja joustan ihan liikaa.
Tää on sairasta!
Onko joku eheytynyt tästä? Millä tavoin opetella, että oma elämä on tärkein ja itse arvokas?
Kommentit (592)
”Normaalisti maanittelisin miestä luokseni ja yrittäisin auttaa asioiden järjestelyssä taas kerran ja laittaisin omat olot taka-alalle. Tunnen itseni ilkeäksi ja tunteettomaksi, vaikka eihän mieskään ole yhteyttä ottanut. Silti sitä haluaisi auttaa ja huolehtia vieressä ja uskoa asioiden parantuvan ja enkä osaa olla huolehtimatta missä hän on ja missä kunnossa. ”
Asiaa voi ajatella siitäkin näkökulmasta, että jatkuvasti miestä pelastamalla et anna hänelle mahdollisuutta kehittyä ja itsenäistyä. Olet kuin äitihahmo, joka aina hyppää korjaamaan asiat. Tämäkin on rajattomuutta eikä miehelle hyväksi, koska hän ei koskaan saa mahdollisuutta kasvaa. Nyt hän joutuu ottamaan vastuuta itsestään ja teoistaan, kuten kuuluukin. Anna hänelle rauha tehdä tuo työ ja omat ratkaisunsa.
On hyvin tyypillistä, että läheisriippuvainen yrittää toisia ihmisiä pelastamalla pelastaa itseään. Mitä huonommin itsellä menee, sitä enemmän haluaa auttaa muita. Tämä kuuluu tähän addiktioon. Käännä huomio ITSEESI. Mene terapiaan, tee työ itsesi kanssa, opettele olemaan yksin ja seisomaan tukevasti omilla jaloillasi. Tuo tarve auttaa eksääsi on sitä riippuvuutta ja omaa pahaa oloasi. Ei mitään muuta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
”Normaalisti maanittelisin miestä luokseni ja yrittäisin auttaa asioiden järjestelyssä taas kerran ja laittaisin omat olot taka-alalle. Tunnen itseni ilkeäksi ja tunteettomaksi, vaikka eihän mieskään ole yhteyttä ottanut. Silti sitä haluaisi auttaa ja huolehtia vieressä ja uskoa asioiden parantuvan ja enkä osaa olla huolehtimatta missä hän on ja missä kunnossa. ”
Asiaa voi ajatella siitäkin näkökulmasta, että jatkuvasti miestä pelastamalla et anna hänelle mahdollisuutta kehittyä ja itsenäistyä. Olet kuin äitihahmo, joka aina hyppää korjaamaan asiat. Tämäkin on rajattomuutta eikä miehelle hyväksi, koska hän ei koskaan saa mahdollisuutta kasvaa. Nyt hän joutuu ottamaan vastuuta itsestään ja teoistaan, kuten kuuluukin. Anna hänelle rauha tehdä tuo työ ja omat ratkaisunsa.
On hyvin tyypillistä, että läheisriippuvainen yrittää toisia ihmisiä pelastamalla pelastaa itseään. Mitä huonommin itsellä menee, sitä enemmän haluaa auttaa muita. Tämä kuuluu tähän addiktioon. Käännä huomio ITSEESI. Mene terapiaan, tee työ itsesi kanssa, opettele olemaan yksin ja seisomaan tukevasti omilla jaloillasi. Tuo tarve auttaa eksääsi on sitä riippuvuutta ja omaa pahaa oloasi. Ei mitään muuta.
Koetan kyllä itsepintaisesti aina kääntää ajatukset ja auttamisen halun itseeni.
Jotenkin vaikeaa, kun ei ole saanut mitään selitystä katoamiselle ja joudun itse pohtimaan, miksi näin, miksi en saanut vastauksia, mitä on tapahtunut, eli mitään selkeää eroa ei ikinä tehty. Tai sellaista, jota ei aiemmin olisi tehty.
Koen kyllä vihaakin välillä miestä kohtaan, kuka vain katoaa monen vuoden suhteesta ilman mitään selityksiä, ilman mitään varoitusta? Miksi mä sen ansaitsin?
Vain mä joudun tässä kärsimään. Vain mä joudun yksin pyörittelemään kaikki mahdolliset skenaariot, vain mä en tiedä mitä ja miksi. Viime kerralla nähdessä mies sanoi meillä olevan rakastavan ja vahvan suhteen, ja kuitenkin mä joudun yksin loksauttelemaan palaset paikoilleen. Mä joudun yksin korjaamaan itseni, mä joudun yksin tekemään kaiken työn ja se pääsee kuin koira veräjästä ilman mitään vastuuta mistään. Meidän piti selviytyä yhdessä ja se pska vaan katoaa! Niin epäreilua, moukkamaista ja piittaamatonta, kaikkien lupausten jälkeen!
Palloilen sen välillä et "no sillä nyt on vaan vaikeaa ja siksi katosi" ja sen et "mikä itsekäs, vastuuntunnoton pakoileva ksipää tekee noin monen vuoden suhteen jälkeen". Ei mitään selkeää päätöstä.
Ymmärtäisin ghostaamisen lyhyen tapailun jälkeen kun ei vaan kehtaa, mutta meillä piti olla jotain muuta, valehteliko se koko ajan? Missä sen vastuu?
Olis edes lähtenyt ovet paukkuen niin ymmärtäisin, mutta viimeiseen asti uskotellaan.
Nää uhrin ja selviytyjän roolit mussa vaihtelee niin kovasti. Kun olis saanut edes suoria vastauksia, olis ees ollut riitaa, niin olisi helpompi hyväksyä, nyt on vaan hämmennys, epäusko ja epävarmuus. Haluaisin kyetä olemaan edes vihainen.
Koska ihmeessä tää helpottaa?
Ap
Taistele ap , sinä tulet voittajana maaliin olen varma siitä!
Sellaiselta, joka ei ole läsnä, ei voi odottaa mitään selityksiä tai palasten loksauttelua. Ja se läsnäolon puute ei johdu itsessään katoamisesta, vaan niistä päihteistä. Ei sellainen pää toimi normaalisti ja sellaisesta suusta tulleet lupaukset olivat jo alun perin katteettomia. Sellainen henkilö ei ole oikeasti koskaan paikalla.
Uhriutumisen sijaan kannattaa miettiä, miksi on halunnut muuta uskoa.
Vierailija kirjoitti:
Taistele ap , sinä tulet voittajana maaliin olen varma siitä!
Purskahdin itkuun tästä :'D
Kiitos
Ehkä jo puolen vuoden päästä joku muu samassa tilanteessa löytää ketjun ja mä pääsen kertomaan, miten paljon parempaa elämä on. Sitä tuntee surussaan itsensä niin yksinäiseksi ja ainutlaatuiseksi, vaikka näitäkin tarinoita on näinkin pieni maa pullollaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Sellaiselta, joka ei ole läsnä, ei voi odottaa mitään selityksiä tai palasten loksauttelua. Ja se läsnäolon puute ei johdu itsessään katoamisesta, vaan niistä päihteistä. Ei sellainen pää toimi normaalisti ja sellaisesta suusta tulleet lupaukset olivat jo alun perin katteettomia. Sellainen henkilö ei ole oikeasti koskaan paikalla.
Uhriutumisen sijaan kannattaa miettiä, miksi on halunnut muuta uskoa.
Miehellä oli pitkiäkin putkia, jolloin oli reipas ja pirteä, kultainen ja huomioonottavainen, sellainen kuten puolison kuuluukin. Oltiin tiiviisti yhdessä ja elämä oli rauhallista.
Nyt puolisen vuotta, niin on muuttui pikkuhiljaa täysin, etääntyi, oharit lisääntyi. Silloinkin kun oli paikalla, niin ei läsnä ollenkaan, joko äkäinen tai vaan piittaamaton, piikittelevä. Näki, että koko ajan epämukava olo, mutta ei voinut sitä myöntää.
Tuntuu kamalalta, kun toinen tappaa itseään vapaaehtoisesti ja se hyvä ja ihana ihminen muuttuu ihan toiseksi, eikä saa mitään kontaktia.
Koen kuitenkin että suhteessa tulee kuunnella toista uskon, eikä epäilyksen kautta. Olen kysynyt suoraan useinkin, aina on kieltänyt ja vannonut puhuvansa totta. Vaikka silmät näkee, niin tyhmä sydän uskottelee muuta.
Ja kamala myöntää itselleen, että mä olin koko ajan se "toinen nainen" enkä millään voi voittaa sitä minkä perässä mies juoksee.
Voimaton olo.
Voi kun olis se chat täällä palstallakin.
Ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
”Normaalisti maanittelisin miestä luokseni ja yrittäisin auttaa asioiden järjestelyssä taas kerran ja laittaisin omat olot taka-alalle. Tunnen itseni ilkeäksi ja tunteettomaksi, vaikka eihän mieskään ole yhteyttä ottanut. Silti sitä haluaisi auttaa ja huolehtia vieressä ja uskoa asioiden parantuvan ja enkä osaa olla huolehtimatta missä hän on ja missä kunnossa. ”
Asiaa voi ajatella siitäkin näkökulmasta, että jatkuvasti miestä pelastamalla et anna hänelle mahdollisuutta kehittyä ja itsenäistyä. Olet kuin äitihahmo, joka aina hyppää korjaamaan asiat. Tämäkin on rajattomuutta eikä miehelle hyväksi, koska hän ei koskaan saa mahdollisuutta kasvaa. Nyt hän joutuu ottamaan vastuuta itsestään ja teoistaan, kuten kuuluukin. Anna hänelle rauha tehdä tuo työ ja omat ratkaisunsa.
On hyvin tyypillistä, että läheisriippuvainen yrittää toisia ihmisiä pelastamalla pelastaa itseään. Mitä huonommin itsellä menee, sitä enemmän haluaa auttaa muita. Tämä kuuluu tähän addiktioon. Käännä huomio ITSEESI. Mene terapiaan, tee työ itsesi kanssa, opettele olemaan yksin ja seisomaan tukevasti omilla jaloillasi. Tuo tarve auttaa eksääsi on sitä riippuvuutta ja omaa pahaa oloasi. Ei mitään muuta.
Koetan kyllä itsepintaisesti aina kääntää ajatukset ja auttamisen halun itseeni.
Jotenkin vaikeaa, kun ei ole saanut mitään selitystä katoamiselle ja joudun itse pohtimaan, miksi näin, miksi en saanut vastauksia, mitä on tapahtunut, eli mitään selkeää eroa ei ikinä tehty. Tai sellaista, jota ei aiemmin olisi tehty.
Koen kyllä vihaakin välillä miestä kohtaan, kuka vain katoaa monen vuoden suhteesta ilman mitään selityksiä, ilman mitään varoitusta? Miksi mä sen ansaitsin?
Vain mä joudun tässä kärsimään. Vain mä joudun yksin pyörittelemään kaikki mahdolliset skenaariot, vain mä en tiedä mitä ja miksi. Viime kerralla nähdessä mies sanoi meillä olevan rakastavan ja vahvan suhteen, ja kuitenkin mä joudun yksin loksauttelemaan palaset paikoilleen. Mä joudun yksin korjaamaan itseni, mä joudun yksin tekemään kaiken työn ja se pääsee kuin koira veräjästä ilman mitään vastuuta mistään. Meidän piti selviytyä yhdessä ja se pska vaan katoaa! Niin epäreilua, moukkamaista ja piittaamatonta, kaikkien lupausten jälkeen!
Palloilen sen välillä et "no sillä nyt on vaan vaikeaa ja siksi katosi" ja sen et "mikä itsekäs, vastuuntunnoton pakoileva ksipää tekee noin monen vuoden suhteen jälkeen". Ei mitään selkeää päätöstä.
Ymmärtäisin ghostaamisen lyhyen tapailun jälkeen kun ei vaan kehtaa, mutta meillä piti olla jotain muuta, valehteliko se koko ajan? Missä sen vastuu?
Olis edes lähtenyt ovet paukkuen niin ymmärtäisin, mutta viimeiseen asti uskotellaan.Nää uhrin ja selviytyjän roolit mussa vaihtelee niin kovasti. Kun olis saanut edes suoria vastauksia, olis ees ollut riitaa, niin olisi helpompi hyväksyä, nyt on vaan hämmennys, epäusko ja epävarmuus. Haluaisin kyetä olemaan edes vihainen.
Koska ihmeessä tää helpottaa?
Ap
Valitettavasti se on vaan pakko hyväksyä, että vastauksia et tule saamaan. Mies on kylmä, välinpitämätön ja etäinen. Miksi halusit olla sellaisen ihmisen kanssa? Ketä hän muistuttaa? Ehkä äitiäsi tai isääsi? Jos näin on, on kyseessä varmasti ns. vanhemman pelastamisfantasia. Hyvin tavallinen tarina. Uhriutuminen voi tuntua kuin lohdulliselta viltiltä, mutta on kaksiteräinen miekka, koska se sitoo paikoilleen ja jähmettää ja voi johtaa katkeruuteen. Tätä et halua itsellesi, usko pois.
Anna itsesi olla vihainen, sinulla on kaikki syyt siihen. Mies oli epäluotettava etkä saanut häneltä aitoa rakkautta ja välittämistä. On hyvin surullista kaikkien niiden toiveiden täyttämien vuosien jälkeen todella myöntää itselleen tämä asia. Et saanut sitä rakkautta ja parisuhdetta, jota niin kovasti halusit. Anna itsesi tuntea vihaa ja vaikka huuda, jos se tuntuu hyvältä. Anna kyynelten tulla, jos ne ovat tullakseen. Ole itsellesi hellä ja hoivaa ja huolehdi itsestäsi. Sitten, pyyhi kyyneleesi ja nouse ylös. Sillä sinä selviät tästäkin. Aivan itse, sillä sinä olet itsesi kanssa ja itsesi puolella aina. Sinä ansaitset rakkautta ja onnea ja varmasti löydät sen, kun katsot eteenpäin ja jatkat matkaasi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Onko kenelläkään tietoa löytyykö Bruce Fisherin Jälleenrakennus-kirjaa mistään enää?
Oon googlannut ja kahlannut netin läpi mutta loppu joka paikasta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Taistele ap , sinä tulet voittajana maaliin olen varma siitä!
Purskahdin itkuun tästä :'D
Kiitos <3Ehkä jo puolen vuoden päästä joku muu samassa tilanteessa löytää ketjun ja mä pääsen kertomaan, miten paljon parempaa elämä on. Sitä tuntee surussaan itsensä niin yksinäiseksi ja ainutlaatuiseksi, vaikka näitäkin tarinoita on näinkin pieni maa pullollaan.
Jo kuukauden perästä voit päivittää tänne ihan erilaisia tuntemuksia. Esimerkiksi miten paljon paremmin nukut, kun ei tarvitse jännittää nukkumista, eikä kukaan herätä ja huuda sinulle yöllä. Viiden kuluttua voit jo päivittää, miten olet tavannut jonkun, joka on raitis, luotettava ja huolehtiva. Päivität, miten viihdytte toistenne seurassa, mutta myös yksin, ja teillä ei ole mitään kiirettä eikä painetta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Miehellä oli pitkiäkin putkia, jolloin oli reipas ja pirteä, kultainen ja huomioonottavainen, sellainen kuten puolison kuuluukin. Oltiin tiiviisti yhdessä ja elämä oli rauhallista.
Nyt puolisen vuotta, niin on muuttui pikkuhiljaa täysin, etääntyi, oharit lisääntyi. Silloinkin kun oli paikalla, niin ei läsnä ollenkaan, joko äkäinen tai vaan piittaamaton, piikittelevä. Näki, että koko ajan epämukava olo, mutta ei voinut sitä myöntää.Tuntuu kamalalta, kun toinen tappaa itseään vapaaehtoisesti ja se hyvä ja ihana ihminen muuttuu ihan toiseksi, eikä saa mitään kontaktia.
Koen kuitenkin että suhteessa tulee kuunnella toista uskon, eikä epäilyksen kautta. Olen kysynyt suoraan useinkin, aina on kieltänyt ja vannonut puhuvansa totta. Vaikka silmät näkee, niin tyhmä sydän uskottelee muuta.
Ja kamala myöntää itselleen, että mä olin koko ajan se "toinen nainen" enkä millään voi voittaa sitä minkä perässä mies juoksee.
Voimaton olo.Voi kun olis se chat täällä palstallakin.
Ap
Aika lailla tuttuja ajatuksia ja kokemuksia. Kirjotin tuolla ketjun alkupuolella, kokemukseni on miehestä, jolla oli paheneva huumeongelma. Tuo persoonan muuttuminen ja kylmeneminen on tuttua. Ja se, että se aina voittaa aina loppupeleissä, ihmissuhteet joustaa.
Olet valinnut oikein, niin tein minäkin aikoinaan. Nyt kun seuraan sen ihmisen elämää (hyvin) etäältä, niin ihmettelen miksi katsoin niinkin kauan. Lupaan, että sinäkin pääset tähän vaiheeseen. Se vain vie aikaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miehellä oli pitkiäkin putkia, jolloin oli reipas ja pirteä, kultainen ja huomioonottavainen, sellainen kuten puolison kuuluukin. Oltiin tiiviisti yhdessä ja elämä oli rauhallista.
Nyt puolisen vuotta, niin on muuttui pikkuhiljaa täysin, etääntyi, oharit lisääntyi. Silloinkin kun oli paikalla, niin ei läsnä ollenkaan, joko äkäinen tai vaan piittaamaton, piikittelevä. Näki, että koko ajan epämukava olo, mutta ei voinut sitä myöntää.Tuntuu kamalalta, kun toinen tappaa itseään vapaaehtoisesti ja se hyvä ja ihana ihminen muuttuu ihan toiseksi, eikä saa mitään kontaktia.
Koen kuitenkin että suhteessa tulee kuunnella toista uskon, eikä epäilyksen kautta. Olen kysynyt suoraan useinkin, aina on kieltänyt ja vannonut puhuvansa totta. Vaikka silmät näkee, niin tyhmä sydän uskottelee muuta.
Ja kamala myöntää itselleen, että mä olin koko ajan se "toinen nainen" enkä millään voi voittaa sitä minkä perässä mies juoksee.
Voimaton olo.Voi kun olis se chat täällä palstallakin.
Ap
Aika lailla tuttuja ajatuksia ja kokemuksia. Kirjotin tuolla ketjun alkupuolella, kokemukseni on miehestä, jolla oli paheneva huumeongelma. Tuo persoonan muuttuminen ja kylmeneminen on tuttua. Ja se, että se aina voittaa aina loppupeleissä, ihmissuhteet joustaa.
Olet valinnut oikein, niin tein minäkin aikoinaan. Nyt kun seuraan sen ihmisen elämää (hyvin) etäältä, niin ihmettelen miksi katsoin niinkin kauan. Lupaan, että sinäkin pääset tähän vaiheeseen. Se vain vie aikaa.
Tarkoitin tietenkin "se aine voittaa aina loppupeleissä".
On ihmisiä jotka käyttävät kylmästi toisen kiintymystä ja hoivaamistarvetta hyväkseen. Mitä enemmän annat, sitä enemmän vaaditaan. Kiitollisuus on täysin tuntematon käsite.
On ihmisiä joiden elämä on tyhjää ilman hoivattavaa. He haluavat olla tarpeellisia jollekulle. He ovat helppoja käyttää hyväksi. Aina uudelleen he uskovat mitä toinen lupaa vaikka ehkä sisimmässään tietävät totuuden.
Millä voisit täyttää elämäsi ja hoivatarpeesi niin että se hyödyttäisi ja tekisi hyvää myös sinulle?
Minä kirjoitin ylempänä ja miehelläni oli paheneva alkoholiongelma. Hänen hauska, rento ja sosiaalinen persoonansa muuttui kylmäksi, ilkeäksi ja vältteleväksi. Oli kova paikka erota vuosien jälkeen, lapsi, yhdessä hankittu ja laitettu koti, yhteiset suvut ja ystävät, koira.
Kaiken kuitenkin alkoi myrkyttää tuo riippuvuus. Sukujuhlissa hän otti kauheat kännit. Perhetutuilla illanvietossa hän otti kännit, jäimme yöksi ja yöllä hän joi isännän arvoviskit. Talon remontti jäi kesken ja asuimme työmaalla. Koiraa hän ei enää ehtinyt hoitaa, ei lapsen kanssa viettää aikaa. Piha rehotti ja jäi minun taakaksi. Meidän parisuhde oli kylmä ja vailla läheisyyttä, minulle hän oli ilkeä, vähitellen jopa muiden kuullen. Häpeä ja yksinäisyys.
Ero oli oikea teko, en ole koskaan katunut. Hän ei ole koskaan antanut minulle anteeksi, sille en voi mitään. Nyt on raitis, tasapainoinen ja turvallinen elämä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
”Normaalisti maanittelisin miestä luokseni ja yrittäisin auttaa asioiden järjestelyssä taas kerran ja laittaisin omat olot taka-alalle. Tunnen itseni ilkeäksi ja tunteettomaksi, vaikka eihän mieskään ole yhteyttä ottanut. Silti sitä haluaisi auttaa ja huolehtia vieressä ja uskoa asioiden parantuvan ja enkä osaa olla huolehtimatta missä hän on ja missä kunnossa. ”
Asiaa voi ajatella siitäkin näkökulmasta, että jatkuvasti miestä pelastamalla et anna hänelle mahdollisuutta kehittyä ja itsenäistyä. Olet kuin äitihahmo, joka aina hyppää korjaamaan asiat. Tämäkin on rajattomuutta eikä miehelle hyväksi, koska hän ei koskaan saa mahdollisuutta kasvaa. Nyt hän joutuu ottamaan vastuuta itsestään ja teoistaan, kuten kuuluukin. Anna hänelle rauha tehdä tuo työ ja omat ratkaisunsa.
On hyvin tyypillistä, että läheisriippuvainen yrittää toisia ihmisiä pelastamalla pelastaa itseään. Mitä huonommin itsellä menee, sitä enemmän haluaa auttaa muita. Tämä kuuluu tähän addiktioon. Käännä huomio ITSEESI. Mene terapiaan, tee työ itsesi kanssa, opettele olemaan yksin ja seisomaan tukevasti omilla jaloillasi. Tuo tarve auttaa eksääsi on sitä riippuvuutta ja omaa pahaa oloasi. Ei mitään muuta.
Koetan kyllä itsepintaisesti aina kääntää ajatukset ja auttamisen halun itseeni.
Jotenkin vaikeaa, kun ei ole saanut mitään selitystä katoamiselle ja joudun itse pohtimaan, miksi näin, miksi en saanut vastauksia, mitä on tapahtunut, eli mitään selkeää eroa ei ikinä tehty. Tai sellaista, jota ei aiemmin olisi tehty.
Koen kyllä vihaakin välillä miestä kohtaan, kuka vain katoaa monen vuoden suhteesta ilman mitään selityksiä, ilman mitään varoitusta? Miksi mä sen ansaitsin?
Vain mä joudun tässä kärsimään. Vain mä joudun yksin pyörittelemään kaikki mahdolliset skenaariot, vain mä en tiedä mitä ja miksi. Viime kerralla nähdessä mies sanoi meillä olevan rakastavan ja vahvan suhteen, ja kuitenkin mä joudun yksin loksauttelemaan palaset paikoilleen. Mä joudun yksin korjaamaan itseni, mä joudun yksin tekemään kaiken työn ja se pääsee kuin koira veräjästä ilman mitään vastuuta mistään. Meidän piti selviytyä yhdessä ja se pska vaan katoaa! Niin epäreilua, moukkamaista ja piittaamatonta, kaikkien lupausten jälkeen!
Palloilen sen välillä et "no sillä nyt on vaan vaikeaa ja siksi katosi" ja sen et "mikä itsekäs, vastuuntunnoton pakoileva ksipää tekee noin monen vuoden suhteen jälkeen". Ei mitään selkeää päätöstä.
Ymmärtäisin ghostaamisen lyhyen tapailun jälkeen kun ei vaan kehtaa, mutta meillä piti olla jotain muuta, valehteliko se koko ajan? Missä sen vastuu?
Olis edes lähtenyt ovet paukkuen niin ymmärtäisin, mutta viimeiseen asti uskotellaan.Nää uhrin ja selviytyjän roolit mussa vaihtelee niin kovasti. Kun olis saanut edes suoria vastauksia, olis ees ollut riitaa, niin olisi helpompi hyväksyä, nyt on vaan hämmennys, epäusko ja epävarmuus. Haluaisin kyetä olemaan edes vihainen.
Koska ihmeessä tää helpottaa?
Ap
Valitettavasti se on vaan pakko hyväksyä, että vastauksia et tule saamaan. Mies on kylmä, välinpitämätön ja etäinen. Miksi halusit olla sellaisen ihmisen kanssa? Ketä hän muistuttaa? Ehkä äitiäsi tai isääsi? Jos näin on, on kyseessä varmasti ns. vanhemman pelastamisfantasia. Hyvin tavallinen tarina. Uhriutuminen voi tuntua kuin lohdulliselta viltiltä, mutta on kaksiteräinen miekka, koska se sitoo paikoilleen ja jähmettää ja voi johtaa katkeruuteen. Tätä et halua itsellesi, usko pois.
Anna itsesi olla vihainen, sinulla on kaikki syyt siihen. Mies oli epäluotettava etkä saanut häneltä aitoa rakkautta ja välittämistä. On hyvin surullista kaikkien niiden toiveiden täyttämien vuosien jälkeen todella myöntää itselleen tämä asia. Et saanut sitä rakkautta ja parisuhdetta, jota niin kovasti halusit. Anna itsesi tuntea vihaa ja vaikka huuda, jos se tuntuu hyvältä. Anna kyynelten tulla, jos ne ovat tullakseen. Ole itsellesi hellä ja hoivaa ja huolehdi itsestäsi. Sitten, pyyhi kyyneleesi ja nouse ylös. Sillä sinä selviät tästäkin. Aivan itse, sillä sinä olet itsesi kanssa ja itsesi puolella aina. Sinä ansaitset rakkautta ja onnea ja varmasti löydät sen, kun katsot eteenpäin ja jatkat matkaasi.
Olen itsekin ihmetellyt mistä tää riippuvuus juontaa juurensa. Vanhempani olivat ihan malli vanhempia joihin voitiin kaikessa luottaa. Meille painotettiin, että kaikesta saa puhua, että aina saa ja pitää tulla kotiin. Me saatiin kyllä mennäkin miten haluttiin, mutta aina ilmoitettiin kotiin.
On ollut hämmentävää nyt aikuisiällä huomata, että se mulle itsestäänselvä huolehtiminen mihin itse kasvoin ei olekaan kaikkien muiden malli.
Tänään ollut taas vaikeaa. Viime kerralla kun oli ollut pari viikkoa kadoksissa, sanoin miehelle että seuraavalla kerralla saa pitkin korvia. Ja tässä nyt ollaan, mut hylättiin. Tuntuu niin epäreilulta. Riippuvainen minussa haluaisi etsiä miehen ja tuoda kotiin turvaan, toisaalta huutaa sille "tajuatko mitä sä aiheutat, sä lupasit rakastaa, etkö sä näe miten mä kärsin, ota vastuu ja korjaa se!"
Tuli mieleen Pinkin musiikkivideo Please don't leave me, missä nainen työntää miehensä pyörätuolissa rappusia alas vaan että pääsee olemaan tärkeä miehelle.
Todella ihana lukea näitä muiden kirjoituksia. Vaikka teitä ei näe eikä koe, niin tuntuu etten ole ihan niin yksin.
Ap
No ihan ensiksi opettelet olemaan itsenäinen ja itsekseen. Se ei ole sama kuin yksinäinen. Ihmisellä voi olla pysyviä, terveitä ja turvallisia ihmissuhteita, vaikka ei koko ajan olisi ihmisiä seurana. Läheisriippuvuus on varmaan verrattavissa ihan mihin tahansa muuhun riippuvuuteen eli siitä on vaikea päästä eroon. Lisäksi ihminen on pohjimmiltaan sosiaalinen olento, joten ihminen toki tarvitsee muita terveissä rajoissa. Täytyy löytää se balanssi. Läheisriippuvaisella on huono itsetunto eli ajattelumalli siitä ettei ole hyvä sellaisenaan eikä pärjäisi itsenäisesti. Kannattaa tutustua kiintymyssuhdeteoriaan, sen sisäistäminen voi avata silmiä ja helpottaa oman käyttäytymisen tunnistamista. Vasta ymmärrettyäsi oman toimintasi logiikkaa pystyt muokkaamaan sitä.
Turvallinenkin koti on voinut olla ylisuojeleva, jopa kontrolloiva tai vaativa asti. On voinut oppia suorittamaan saadakseen hyväksynnän ja tullakseen rakastetuksi. Ei edes huomaa, että on sanottu "älä ole itsekäs" ja "etkö yhtään ajattele miltä x:stä tuntuu. Tottelevaiselle tytölle ei pääse kehittymään itsetuntoa, eikä hänellä mahdu olemaan omia mielipiteitä ja haluja. Hän palvelee kokonaisuutta.
Niinpä on helppo omaksua asenne, jossa kuvittelee, että muut tekevät samoin. Sitten onkin puoliso, joka ei olekaan antavaa sorttia, vaan ottaa kyllä mielellään niin paljon kuin kukaan vain antaa.
Ap täällä taas. Onpa kiva, kun ketju on jatkunut, tulee jonkinlainen yhteisöllisyyden tunne jollaista olen kaivannutkin <3
Aamulla taas todella kurja ja ikävä ja pyöritellyt päässäni, olisinko mä vielä voinut tehdä jotain. En vaan kuollaksenikaan keksi mitä se olis voinut olla, paitsi katsoa sormien läpi kaikkea ja kuolettaa itseni kokonaan siinä.
Todella vaikeaa. Sen verran miehestä sain aiemmin irti, että on ilmeisesti taas sortunut vetämään aineita ja nyt on häätökin tullut, tarkemmin en tiedä. Ei siis asuttu yhdessä, jarruttelin sen takia kun halusin tietää et mies kantaa osansa taloudesta enkä mä itse joudu noihin piireihin mukaan, vihaan sitä! Normaalisti maanittelisin miestä luokseni ja yrittäisin auttaa asioiden järjestelyssä taas kerran ja laittaisin omat olot taka-alalle. Tunnen itseni ilkeäksi ja tunteettomaksi, vaikka eihän mieskään ole yhteyttä ottanut. Silti sitä haluaisi auttaa ja huolehtia vieressä ja uskoa asioiden parantuvan ja enkä osaa olla huolehtimatta missä hän on ja missä kunnossa. Jotain vaan puuttuu.
Olen kirjoittanut asioita ylös ja koitan muistuttaa itseäni kaikesta inhottavasta. Mm siitä että mies joskus nousi kesken uniensakin pauhaamaan mulle kun en pysty miehen kuorsaukselta nukkumaan. Olen muutenkin ollut koko elämäni stressaaja ja huono nukkuja, niin se ei ainakaan auttanut et sai keskellä yötä kuulla vielä syyllistämistä ja huutoa siitä kun en osaa nukkua. Television paukekaan ei viivästytä nukahtamista.
Nyt ei tarvitse jännittää jos uni ei tule, voin rauhoittua.
Kuitenkin kovasti kaipaan sitä, et saan pitää huolta ja rakastaa ja olla lähellä, aamut on vaikeimpia.
Päivä kerrallaan. Käyn aina lukemassa tätä, jos meinaan ottaa yhteyttä.
Tästä piti tulla ketju muillekin lähäreille (oma nimitykseni riippuvaisille), mutta tulikin näköjään myös eroterapiaketju :)
On oikeasti ihan todella iso apu kaikista teistä, ketkä jaksatte kirjoitella <3
Ap