Läheisriippuvuudesta eroon

Kun sanot, että sut on jätetty, niin tarkoitatko, että jos hän nyt ilmaantuisi, ottaisit hänet helpotuksesta nyyhkien takaisin? Vai olisitko halunnut olla se, joka hänet ehtii heittää ulos niskapersotteella, mutta nyt ylpeyttäsi on loukattu, kun hän ehti luistaa ensin?

Liittyyköhän tämä jotenkin läheisriippuvuuteen, kun just siinä vaiheessa kun suhteeseen tulee oikeita, ehkä vahvojakin, tunteita niin menen jollain tavalla totaalisen lukkoon. Että pelkään menettämistä niin paljon etten tiedä miten päin enää olisin. Kun ei vielä mikään ole varmaa. Ja sitten ahdistun sekä lopulta ärsyynnyn niin paljon, että sabotoin suhteen aivan sekopäisellä käyttäytymisellä. Nytkin haukuin tapailemani miehen alimpaan helvettiin väärästä lauseesta ja se juttu oli sitten siinä.

Toki en ole varma tapaanko vain usein just näitä tunnekylmiä ja tylyjä miehiä, ketkä jotenkin alentuvasti ja viileästi mua kohtelee ja saa mut todella epävarmaksi itsestäni, osasyy voi olla siinä. Ainoa kunnollinen pitkä suhde oli miehen kanssa, joka myös sekoili omiaan tuon alun yhtälailla ja saatiin keskusteltua nuo pelot tavallaan auki. Eikä kertaakaan mua kohdellu tuolla tavoin välinpitämättömästi, kun nyt jälkikäteen mietin.

Mutta kyllä on taas paska olo, kun välillä rohkaistuu johonkin suhdeviritelmään ja tuloksena aina epäonnistuminen ja fiilis että on huonoista huonoin ihminen. Mutta se pelko mulla on jotain pakokauhumaista, että toinen lähteekin ja voisin kuvitella että toinen vaihtoehto tuossa olisi että alistuisin täysin. Ja kadottaisin kaikki rajani sen myötä. Hitto että varmaan oli sekava teksti, mutta pää nyt aivan pyörällä, kun tajuan kuinka sairas on tuo oma kuvio mitä toistaa toistamistaan.

Vierailija kirjoitti:

Kun sanot, että sut on jätetty, niin tarkoitatko, että jos hän nyt ilmaantuisi, ottaisit hänet helpotuksesta nyyhkien takaisin? Vai olisitko halunnut olla se, joka hänet ehtii heittää ulos niskapersotteella, mutta nyt ylpeyttäsi on loukattu, kun hän ehti luistaa ensin?

Läheisriippuvainen ylpeä?

Tiedätkö sä yhtään mistä puhutaan?

Vierailija kirjoitti:

Liittyyköhän tämä jotenkin läheisriippuvuuteen, kun just siinä vaiheessa kun suhteeseen tulee oikeita, ehkä vahvojakin, tunteita niin menen jollain tavalla totaalisen lukkoon. Että pelkään menettämistä niin paljon etten tiedä miten päin enää olisin. Kun ei vielä mikään ole varmaa. Ja sitten ahdistun sekä lopulta ärsyynnyn niin paljon, että sabotoin suhteen aivan sekopäisellä käyttäytymisellä. Nytkin haukuin tapailemani miehen alimpaan helvettiin väärästä lauseesta ja se juttu oli sitten siinä.

Toki en ole varma tapaanko vain usein just näitä tunnekylmiä ja tylyjä miehiä, ketkä jotenkin alentuvasti ja viileästi mua kohtelee ja saa mut todella epävarmaksi itsestäni, osasyy voi olla siinä. Ainoa kunnollinen pitkä suhde oli miehen kanssa, joka myös sekoili omiaan tuon alun yhtälailla ja saatiin keskusteltua nuo pelot tavallaan auki. Eikä kertaakaan mua kohdellu tuolla tavoin välinpitämättömästi, kun nyt jälkikäteen mietin.

Mutta kyllä on taas paska olo, kun välillä rohkaistuu johonkin suhdeviritelmään ja tuloksena aina epäonnistuminen ja fiilis että on huonoista huonoin ihminen. Mutta se pelko mulla on jotain pakokauhumaista, että toinen lähteekin ja voisin kuvitella että toinen vaihtoehto tuossa olisi että alistuisin täysin. Ja kadottaisin kaikki rajani sen myötä. Hitto että varmaan oli sekava teksti, mutta pää nyt aivan pyörällä, kun tajuan kuinka sairas on tuo oma kuvio mitä toistaa toistamistaan.

Kannattaa tutustua kiintymyssuhdeteoriaan ja erityisesti turvattomaan kiintymissuhteeseen. Auttaa ymmärtämään omaa käyttäytymistä ja ehkä vähitellen vaikuttamaan siihen niin, ettei toista aina samoja virheitä.

Huom. tuota ei pidä sekoittaa siihen, että parisuhteiden alkuun kuuluu luonnostaankun epävarmuutta ja pelkoja.

https://www.vaestoliitto.fi/parisuhde/tietoa_parisuhteesta/tietoa_paris…

Vierailija kirjoitti:

Kun sanot, että sut on jätetty, niin tarkoitatko, että jos hän nyt ilmaantuisi, ottaisit hänet helpotuksesta nyyhkien takaisin? Vai olisitko halunnut olla se, joka hänet ehtii heittää ulos niskapersotteella, mutta nyt ylpeyttäsi on loukattu, kun hän ehti luistaa ensin?

No ensikseen kun alan miettimään, niin en koe että mussa mitään normaalia ylpeyttä on jäljellä. Noinhan normaali ihminen toimisi ehkä jo ensimmäisistä ohareista. Ehkä solvaamisesta riidan yhteydessä, kun koittaa vaan saada itseään kuuluviin. Tai viimeistään sit ekasta lyönnistä.

Toisekseen mies on ollut kadoksissa aiemminkin, en edes pysty laskemaan kertoja.

Enkä koe "jätöksi" sanoja "rakastan sinua, nähdään pian", käsittääkseni se ilmaistaan ihan eri tavalla. Tää on joku ihme limbo, mä en tiedä mitä on tapahtunut, en tiedä mitä tapahtuu.

Mutta joo, jos ilmestyisi niin vielä nyt olen niin heikoilla et todennäköisesti tuntisin helpotusta ja ottaisin taas takaisin hoivattavaksi, koska en ole terve. Siksi mä tän ketjun aloitinkin, et kuinka mä sitä normaalia ylpeyttä ja itsetuntoa löydän.

Mutta olipahan näkökulma tämäkin, kiitos.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Liittyyköhän tämä jotenkin läheisriippuvuuteen, kun just siinä vaiheessa kun suhteeseen tulee oikeita, ehkä vahvojakin, tunteita niin menen jollain tavalla totaalisen lukkoon. Että pelkään menettämistä niin paljon etten tiedä miten päin enää olisin. Kun ei vielä mikään ole varmaa. Ja sitten ahdistun sekä lopulta ärsyynnyn niin paljon, että sabotoin suhteen aivan sekopäisellä käyttäytymisellä. Nytkin haukuin tapailemani miehen alimpaan helvettiin väärästä lauseesta ja se juttu oli sitten siinä.

Toki en ole varma tapaanko vain usein just näitä tunnekylmiä ja tylyjä miehiä, ketkä jotenkin alentuvasti ja viileästi mua kohtelee ja saa mut todella epävarmaksi itsestäni, osasyy voi olla siinä. Ainoa kunnollinen pitkä suhde oli miehen kanssa, joka myös sekoili omiaan tuon alun yhtälailla ja saatiin keskusteltua nuo pelot tavallaan auki. Eikä kertaakaan mua kohdellu tuolla tavoin välinpitämättömästi, kun nyt jälkikäteen mietin.

Mutta kyllä on taas paska olo, kun välillä rohkaistuu johonkin suhdeviritelmään ja tuloksena aina epäonnistuminen ja fiilis että on huonoista huonoin ihminen. Mutta se pelko mulla on jotain pakokauhumaista, että toinen lähteekin ja voisin kuvitella että toinen vaihtoehto tuossa olisi että alistuisin täysin. Ja kadottaisin kaikki rajani sen myötä. Hitto että varmaan oli sekava teksti, mutta pää nyt aivan pyörällä, kun tajuan kuinka sairas on tuo oma kuvio mitä toistaa toistamistaan.

Tunnistan käyttäytymisen ja olen itse toiminut samaan tyyliin. Syynä voi olla omat epävarmuudet mutta myös se, että kiinnostuu vääränlaisista ihmisistä.

Vierailija kirjoitti:

Liittyyköhän tämä jotenkin läheisriippuvuuteen, kun just siinä vaiheessa kun suhteeseen tulee oikeita, ehkä vahvojakin, tunteita niin menen jollain tavalla totaalisen lukkoon. Että pelkään menettämistä niin paljon etten tiedä miten päin enää olisin. Kun ei vielä mikään ole varmaa. Ja sitten ahdistun sekä lopulta ärsyynnyn niin paljon, että sabotoin suhteen aivan sekopäisellä käyttäytymisellä. Nytkin haukuin tapailemani miehen alimpaan helvettiin väärästä lauseesta ja se juttu oli sitten siinä.

Toki en ole varma tapaanko vain usein just näitä tunnekylmiä ja tylyjä miehiä, ketkä jotenkin alentuvasti ja viileästi mua kohtelee ja saa mut todella epävarmaksi itsestäni, osasyy voi olla siinä. Ainoa kunnollinen pitkä suhde oli miehen kanssa, joka myös sekoili omiaan tuon alun yhtälailla ja saatiin keskusteltua nuo pelot tavallaan auki. Eikä kertaakaan mua kohdellu tuolla tavoin välinpitämättömästi, kun nyt jälkikäteen mietin.

Mutta kyllä on taas paska olo, kun välillä rohkaistuu johonkin suhdeviritelmään ja tuloksena aina epäonnistuminen ja fiilis että on huonoista huonoin ihminen. Mutta se pelko mulla on jotain pakokauhumaista, että toinen lähteekin ja voisin kuvitella että toinen vaihtoehto tuossa olisi että alistuisin täysin. Ja kadottaisin kaikki rajani sen myötä. Hitto että varmaan oli sekava teksti, mutta pää nyt aivan pyörällä, kun tajuan kuinka sairas on tuo oma kuvio mitä toistaa toistamistaan.

Itsellä ollut samaa. Säikähdän ensin toisen tunteita. Sit säikähdän omia tunteita ja koetan ajaa toista pois, oikein yritän. Monta miestä oon onnistunut säikäyttämään tosin ennenkuin on suhteeseen päästy edes, ihan hyviä ja kunnollisia tyyppejä.

Olisko jonkinlainen testaaminen? Koetatko sekoilulla jotenkin alentaa itseäsi huonommaksi?

Ei usko itsekään, että on rakkauden arvoinen ja tiedostamatta sitä alkaa tuhota ja ajaa toista pois, koska sehän lähtee kuitenkin 🤔

Joka tapauksessa itsetuntoa täytyy kehittää, uskoa että on saman arvoinen kun kaikki muutkin.

Onpa kieroa.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kun sanot, että sut on jätetty, niin tarkoitatko, että jos hän nyt ilmaantuisi, ottaisit hänet helpotuksesta nyyhkien takaisin? Vai olisitko halunnut olla se, joka hänet ehtii heittää ulos niskapersotteella, mutta nyt ylpeyttäsi on loukattu, kun hän ehti luistaa ensin?

No ensikseen kun alan miettimään, niin en koe että mussa mitään normaalia ylpeyttä on jäljellä. Noinhan normaali ihminen toimisi ehkä jo ensimmäisistä ohareista. Ehkä solvaamisesta riidan yhteydessä, kun koittaa vaan saada itseään kuuluviin. Tai viimeistään sit ekasta lyönnistä.

Toisekseen mies on ollut kadoksissa aiemminkin, en edes pysty laskemaan kertoja.

Enkä koe "jätöksi" sanoja "rakastan sinua, nähdään pian", käsittääkseni se ilmaistaan ihan eri tavalla. Tää on joku ihme limbo, mä en tiedä mitä on tapahtunut, en tiedä mitä tapahtuu.

Mutta joo, jos ilmestyisi niin vielä nyt olen niin heikoilla et todennäköisesti tuntisin helpotusta ja ottaisin taas takaisin hoivattavaksi, koska en ole terve. Siksi mä tän ketjun aloitinkin, et kuinka mä sitä normaalia ylpeyttä ja itsetuntoa löydän.

Mutta olipahan näkökulma tämäkin, kiitos.

Ap

Ehkä on sinun onnesi, että hän katosi. Käytä tämä tilaisuus päästäksesi hänestä eroon. Tämä tuli sinulle vähän kuin hopealautasella nyt. Voihan olla, ettet itse olisi pystynyt repäisemään itseäsi irti, ja olisit vielä viisikymppisenä samassa suhteessa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Liittyyköhän tämä jotenkin läheisriippuvuuteen, kun just siinä vaiheessa kun suhteeseen tulee oikeita, ehkä vahvojakin, tunteita niin menen jollain tavalla totaalisen lukkoon. Että pelkään menettämistä niin paljon etten tiedä miten päin enää olisin. Kun ei vielä mikään ole varmaa. Ja sitten ahdistun sekä lopulta ärsyynnyn niin paljon, että sabotoin suhteen aivan sekopäisellä käyttäytymisellä. Nytkin haukuin tapailemani miehen alimpaan helvettiin väärästä lauseesta ja se juttu oli sitten siinä.

Toki en ole varma tapaanko vain usein just näitä tunnekylmiä ja tylyjä miehiä, ketkä jotenkin alentuvasti ja viileästi mua kohtelee ja saa mut todella epävarmaksi itsestäni, osasyy voi olla siinä. Ainoa kunnollinen pitkä suhde oli miehen kanssa, joka myös sekoili omiaan tuon alun yhtälailla ja saatiin keskusteltua nuo pelot tavallaan auki. Eikä kertaakaan mua kohdellu tuolla tavoin välinpitämättömästi, kun nyt jälkikäteen mietin.

Mutta kyllä on taas paska olo, kun välillä rohkaistuu johonkin suhdeviritelmään ja tuloksena aina epäonnistuminen ja fiilis että on huonoista huonoin ihminen. Mutta se pelko mulla on jotain pakokauhumaista, että toinen lähteekin ja voisin kuvitella että toinen vaihtoehto tuossa olisi että alistuisin täysin. Ja kadottaisin kaikki rajani sen myötä. Hitto että varmaan oli sekava teksti, mutta pää nyt aivan pyörällä, kun tajuan kuinka sairas on tuo oma kuvio mitä toistaa toistamistaan.

Itsellä ollut samaa. Säikähdän ensin toisen tunteita. Sit säikähdän omia tunteita ja koetan ajaa toista pois, oikein yritän. Monta miestä oon onnistunut säikäyttämään tosin ennenkuin on suhteeseen päästy edes, ihan hyviä ja kunnollisia tyyppejä.

Olisko jonkinlainen testaaminen? Koetatko sekoilulla jotenkin alentaa itseäsi huonommaksi?

Ei usko itsekään, että on rakkauden arvoinen ja tiedostamatta sitä alkaa tuhota ja ajaa toista pois, koska sehän lähtee kuitenkin 🤔

Joka tapauksessa itsetuntoa täytyy kehittää, uskoa että on saman arvoinen kun kaikki muutkin.

Onpa kieroa.

Ap

Kun nyt mietin, niin iskee järkyttävä epävarmuus, että ero on siinä hetkessä se parempi vaihtoehto kuin jatkaa eron pelkäämisessä. Ja koska tilanne on niin ristiriitainen, niin sitten saan jotkut raivarit ja mies tietysti saa tarpeekseen. Joku muutaman kerran jaksanu noita draamailuja kattella, mutta moni toteaa jo alkumetreillä ettei mun leikkimistä jaksa kattella. Ja ymmärrän hyvin. Koska tavatessa oon ollu aivan eri tyyppi kuin sitten muutaman kk kuluttua hermot riekaleina. Mutta en tiedä olisiko oikeanlaisen luotettavan tyypin kanssa tällaista vai saako huonohko kohtelu ja epämääräisyys mussa aikaan tämän sekoilun. Että tavallaan reagoin toki liikaa, mutta oikein. Eivätkä nämä miehet ikinä ole halunneet mun kanssa keskustella asioista tai että olisivat olleet empaattisia tai huomioivia tms. Ennemminkin, että painu httiin siitä sekoilemasta ja ovat jatkaneet muiden kanssa tapailuja samantien. Että ehkä se ydin on mulla aivan vääränlaisten miesten tapailu ja just se kiintymystyylien erilaisuus. Takertuva vrt. Välttelevä, eihän se vaan toimi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Liittyyköhän tämä jotenkin läheisriippuvuuteen, kun just siinä vaiheessa kun suhteeseen tulee oikeita, ehkä vahvojakin, tunteita niin menen jollain tavalla totaalisen lukkoon. Että pelkään menettämistä niin paljon etten tiedä miten päin enää olisin. Kun ei vielä mikään ole varmaa. Ja sitten ahdistun sekä lopulta ärsyynnyn niin paljon, että sabotoin suhteen aivan sekopäisellä käyttäytymisellä. Nytkin haukuin tapailemani miehen alimpaan helvettiin väärästä lauseesta ja se juttu oli sitten siinä.

Toki en ole varma tapaanko vain usein just näitä tunnekylmiä ja tylyjä miehiä, ketkä jotenkin alentuvasti ja viileästi mua kohtelee ja saa mut todella epävarmaksi itsestäni, osasyy voi olla siinä. Ainoa kunnollinen pitkä suhde oli miehen kanssa, joka myös sekoili omiaan tuon alun yhtälailla ja saatiin keskusteltua nuo pelot tavallaan auki. Eikä kertaakaan mua kohdellu tuolla tavoin välinpitämättömästi, kun nyt jälkikäteen mietin.

Mutta kyllä on taas paska olo, kun välillä rohkaistuu johonkin suhdeviritelmään ja tuloksena aina epäonnistuminen ja fiilis että on huonoista huonoin ihminen. Mutta se pelko mulla on jotain pakokauhumaista, että toinen lähteekin ja voisin kuvitella että toinen vaihtoehto tuossa olisi että alistuisin täysin. Ja kadottaisin kaikki rajani sen myötä. Hitto että varmaan oli sekava teksti, mutta pää nyt aivan pyörällä, kun tajuan kuinka sairas on tuo oma kuvio mitä toistaa toistamistaan.

Itsellä ollut samaa. Säikähdän ensin toisen tunteita. Sit säikähdän omia tunteita ja koetan ajaa toista pois, oikein yritän. Monta miestä oon onnistunut säikäyttämään tosin ennenkuin on suhteeseen päästy edes, ihan hyviä ja kunnollisia tyyppejä.

Olisko jonkinlainen testaaminen? Koetatko sekoilulla jotenkin alentaa itseäsi huonommaksi?

Ei usko itsekään, että on rakkauden arvoinen ja tiedostamatta sitä alkaa tuhota ja ajaa toista pois, koska sehän lähtee kuitenkin 🤔

Joka tapauksessa itsetuntoa täytyy kehittää, uskoa että on saman arvoinen kun kaikki muutkin.

Onpa kieroa.

Ap

Kun nyt mietin, niin iskee järkyttävä epävarmuus, että ero on siinä hetkessä se parempi vaihtoehto kuin jatkaa eron pelkäämisessä. Ja koska tilanne on niin ristiriitainen, niin sitten saan jotkut raivarit ja mies tietysti saa tarpeekseen. Joku muutaman kerran jaksanu noita draamailuja kattella, mutta moni toteaa jo alkumetreillä ettei mun leikkimistä jaksa kattella. Ja ymmärrän hyvin. Koska tavatessa oon ollu aivan eri tyyppi kuin sitten muutaman kk kuluttua hermot riekaleina. Mutta en tiedä olisiko oikeanlaisen luotettavan tyypin kanssa tällaista vai saako huonohko kohtelu ja epämääräisyys mussa aikaan tämän sekoilun. Että tavallaan reagoin toki liikaa, mutta oikein. Eivätkä nämä miehet ikinä ole halunneet mun kanssa keskustella asioista tai että olisivat olleet empaattisia tai huomioivia tms. Ennemminkin, että painu httiin siitä sekoilemasta ja ovat jatkaneet muiden kanssa tapailuja samantien. Että ehkä se ydin on mulla aivan vääränlaisten miesten tapailu ja just se kiintymystyylien erilaisuus. Takertuva vrt. Välttelevä, eihän se vaan toimi.

https://paihdelinkki.fi/fi/tarinat/lue-tarinoita/muut-tarinat/laheisrii…

Kuulostaako tutulta?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Liittyyköhän tämä jotenkin läheisriippuvuuteen, kun just siinä vaiheessa kun suhteeseen tulee oikeita, ehkä vahvojakin, tunteita niin menen jollain tavalla totaalisen lukkoon. Että pelkään menettämistä niin paljon etten tiedä miten päin enää olisin. Kun ei vielä mikään ole varmaa. Ja sitten ahdistun sekä lopulta ärsyynnyn niin paljon, että sabotoin suhteen aivan sekopäisellä käyttäytymisellä. Nytkin haukuin tapailemani miehen alimpaan helvettiin väärästä lauseesta ja se juttu oli sitten siinä.

Toki en ole varma tapaanko vain usein just näitä tunnekylmiä ja tylyjä miehiä, ketkä jotenkin alentuvasti ja viileästi mua kohtelee ja saa mut todella epävarmaksi itsestäni, osasyy voi olla siinä. Ainoa kunnollinen pitkä suhde oli miehen kanssa, joka myös sekoili omiaan tuon alun yhtälailla ja saatiin keskusteltua nuo pelot tavallaan auki. Eikä kertaakaan mua kohdellu tuolla tavoin välinpitämättömästi, kun nyt jälkikäteen mietin.

Mutta kyllä on taas paska olo, kun välillä rohkaistuu johonkin suhdeviritelmään ja tuloksena aina epäonnistuminen ja fiilis että on huonoista huonoin ihminen. Mutta se pelko mulla on jotain pakokauhumaista, että toinen lähteekin ja voisin kuvitella että toinen vaihtoehto tuossa olisi että alistuisin täysin. Ja kadottaisin kaikki rajani sen myötä. Hitto että varmaan oli sekava teksti, mutta pää nyt aivan pyörällä, kun tajuan kuinka sairas on tuo oma kuvio mitä toistaa toistamistaan.

Itsellä ollut samaa. Säikähdän ensin toisen tunteita. Sit säikähdän omia tunteita ja koetan ajaa toista pois, oikein yritän. Monta miestä oon onnistunut säikäyttämään tosin ennenkuin on suhteeseen päästy edes, ihan hyviä ja kunnollisia tyyppejä.

Olisko jonkinlainen testaaminen? Koetatko sekoilulla jotenkin alentaa itseäsi huonommaksi?

Ei usko itsekään, että on rakkauden arvoinen ja tiedostamatta sitä alkaa tuhota ja ajaa toista pois, koska sehän lähtee kuitenkin 🤔

Joka tapauksessa itsetuntoa täytyy kehittää, uskoa että on saman arvoinen kun kaikki muutkin.

Onpa kieroa.

Ap

Kun nyt mietin, niin iskee järkyttävä epävarmuus, että ero on siinä hetkessä se parempi vaihtoehto kuin jatkaa eron pelkäämisessä. Ja koska tilanne on niin ristiriitainen, niin sitten saan jotkut raivarit ja mies tietysti saa tarpeekseen. Joku muutaman kerran jaksanu noita draamailuja kattella, mutta moni toteaa jo alkumetreillä ettei mun leikkimistä jaksa kattella. Ja ymmärrän hyvin. Koska tavatessa oon ollu aivan eri tyyppi kuin sitten muutaman kk kuluttua hermot riekaleina. Mutta en tiedä olisiko oikeanlaisen luotettavan tyypin kanssa tällaista vai saako huonohko kohtelu ja epämääräisyys mussa aikaan tämän sekoilun. Että tavallaan reagoin toki liikaa, mutta oikein. Eivätkä nämä miehet ikinä ole halunneet mun kanssa keskustella asioista tai että olisivat olleet empaattisia tai huomioivia tms. Ennemminkin, että painu httiin siitä sekoilemasta ja ovat jatkaneet muiden kanssa tapailuja samantien. Että ehkä se ydin on mulla aivan vääränlaisten miesten tapailu ja just se kiintymystyylien erilaisuus. Takertuva vrt. Välttelevä, eihän se vaan toimi.

https://paihdelinkki.fi/fi/tarinat/lue-tarinoita/muut-tarinat/laheisrii…

Kuulostaako tutulta?

No juu ikävä kyllä kuulostaa. Joku ihme tarve saada jokainen sysipaskajuttukin toimimaan ilman että miettisin onko miehellä minulle mitään hyvää tarjottavana. Mulle se huonokin huomio käy vallan mainiosti. Ihan kummallista tämäkin. Että saa haukkua ja vaikka mitä kamalaa tehdä kunhan ei jätä huomiotta. Toki tässä kuviossa on nyt uutta, että lähden itse aika ajoissa kävelemään oman järkyttävän ahdistukseni takia. Ennen jämähdin paikoilleni voimaan pahoin ja laitoin itseäni vaikka mille solmulle että jotenkin kelpasin, ja tosiaan kaikki exät on ollu alkoholisteja. Myös kaikki tapailukaveritkin luultavimmin, kun heidän käytöstä nyt miettii. Mutta en sitä tajua miten ihmeessä aina nämä tyypit oikein löydän. Tai he minut. Että kuinka se magneetti voi olla niin voimakas tässä sairaassa kuviossa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Liittyyköhän tämä jotenkin läheisriippuvuuteen, kun just siinä vaiheessa kun suhteeseen tulee oikeita, ehkä vahvojakin, tunteita niin menen jollain tavalla totaalisen lukkoon. Että pelkään menettämistä niin paljon etten tiedä miten päin enää olisin. Kun ei vielä mikään ole varmaa. Ja sitten ahdistun sekä lopulta ärsyynnyn niin paljon, että sabotoin suhteen aivan sekopäisellä käyttäytymisellä. Nytkin haukuin tapailemani miehen alimpaan helvettiin väärästä lauseesta ja se juttu oli sitten siinä.

Toki en ole varma tapaanko vain usein just näitä tunnekylmiä ja tylyjä miehiä, ketkä jotenkin alentuvasti ja viileästi mua kohtelee ja saa mut todella epävarmaksi itsestäni, osasyy voi olla siinä. Ainoa kunnollinen pitkä suhde oli miehen kanssa, joka myös sekoili omiaan tuon alun yhtälailla ja saatiin keskusteltua nuo pelot tavallaan auki. Eikä kertaakaan mua kohdellu tuolla tavoin välinpitämättömästi, kun nyt jälkikäteen mietin.

Mutta kyllä on taas paska olo, kun välillä rohkaistuu johonkin suhdeviritelmään ja tuloksena aina epäonnistuminen ja fiilis että on huonoista huonoin ihminen. Mutta se pelko mulla on jotain pakokauhumaista, että toinen lähteekin ja voisin kuvitella että toinen vaihtoehto tuossa olisi että alistuisin täysin. Ja kadottaisin kaikki rajani sen myötä. Hitto että varmaan oli sekava teksti, mutta pää nyt aivan pyörällä, kun tajuan kuinka sairas on tuo oma kuvio mitä toistaa toistamistaan.

Itsellä ollut samaa. Säikähdän ensin toisen tunteita. Sit säikähdän omia tunteita ja koetan ajaa toista pois, oikein yritän. Monta miestä oon onnistunut säikäyttämään tosin ennenkuin on suhteeseen päästy edes, ihan hyviä ja kunnollisia tyyppejä.

Olisko jonkinlainen testaaminen? Koetatko sekoilulla jotenkin alentaa itseäsi huonommaksi?

Ei usko itsekään, että on rakkauden arvoinen ja tiedostamatta sitä alkaa tuhota ja ajaa toista pois, koska sehän lähtee kuitenkin 🤔

Joka tapauksessa itsetuntoa täytyy kehittää, uskoa että on saman arvoinen kun kaikki muutkin.

Onpa kieroa.

Ap

Kun nyt mietin, niin iskee järkyttävä epävarmuus, että ero on siinä hetkessä se parempi vaihtoehto kuin jatkaa eron pelkäämisessä. Ja koska tilanne on niin ristiriitainen, niin sitten saan jotkut raivarit ja mies tietysti saa tarpeekseen. Joku muutaman kerran jaksanu noita draamailuja kattella, mutta moni toteaa jo alkumetreillä ettei mun leikkimistä jaksa kattella. Ja ymmärrän hyvin. Koska tavatessa oon ollu aivan eri tyyppi kuin sitten muutaman kk kuluttua hermot riekaleina. Mutta en tiedä olisiko oikeanlaisen luotettavan tyypin kanssa tällaista vai saako huonohko kohtelu ja epämääräisyys mussa aikaan tämän sekoilun. Että tavallaan reagoin toki liikaa, mutta oikein. Eivätkä nämä miehet ikinä ole halunneet mun kanssa keskustella asioista tai että olisivat olleet empaattisia tai huomioivia tms. Ennemminkin, että painu httiin siitä sekoilemasta ja ovat jatkaneet muiden kanssa tapailuja samantien. Että ehkä se ydin on mulla aivan vääränlaisten miesten tapailu ja just se kiintymystyylien erilaisuus. Takertuva vrt. Välttelevä, eihän se vaan toimi.

https://paihdelinkki.fi/fi/tarinat/lue-tarinoita/muut-tarinat/laheisrii…

Kuulostaako tutulta?

No juu ikävä kyllä kuulostaa. Joku ihme tarve saada jokainen sysipaskajuttukin toimimaan ilman että miettisin onko miehellä minulle mitään hyvää tarjottavana. Mulle se huonokin huomio käy vallan mainiosti. Ihan kummallista tämäkin. Että saa haukkua ja vaikka mitä kamalaa tehdä kunhan ei jätä huomiotta. Toki tässä kuviossa on nyt uutta, että lähden itse aika ajoissa kävelemään oman järkyttävän ahdistukseni takia. Ennen jämähdin paikoilleni voimaan pahoin ja laitoin itseäni vaikka mille solmulle että jotenkin kelpasin, ja tosiaan kaikki exät on ollu alkoholisteja. Myös kaikki tapailukaveritkin luultavimmin, kun heidän käytöstä nyt miettii. Mutta en sitä tajua miten ihmeessä aina nämä tyypit oikein löydän. Tai he minut. Että kuinka se magneetti voi olla niin voimakas tässä sairaassa kuviossa.

Mulla myös tuo että siedän kyllä huutamisen ja haukut jopa ihan tyynenä, silloin kai edes saan jotain huomiota ja mut huomataan, en ole yhdentekevä? En mäkään ole huomannut huomioida, että mitä mä saan, mitä se toinen mulle antaa, mut haluan itse olla toiselle jollain tapaa kaikki mitä se tarvitsee, vain niin sit kelpaa itsellenikin 🤔

Ehkä sun suojeluvaisto vaan nyt toimii, ettet saa sitä kuraa niskaan.

Koitetaan kumpikin ensin selvittää itselle se pohjimmainen kieroutuma itsessä, sit vasta pystyy ottamaan vastaan niitä hyviä ja tasapainoisia tyyppejäkin. Niitä kyllä on ja ne huomataan, kun itsellä on hyvä olla.

Edellisen suhteen jälkeen tapailin paria kolmea tyyppiä siinä vuoden aikana. Kahdelta sain itse pakit aika aikaisessa vaiheessa ja olin ihan fine asian kanssa ja osasin suhtautua elämänkokemuksena (vaikka ottikin itsetunnon päälle). Kolmannesta tunnistin omaa käytöstäni, oli aivan liian miellyttämisenhaluinen ja nopeasti ripustautuva jollainen musta tulee pidemmässä suhteessa, säikähdin niin laitoin itse poikki.

Siksi luulin, että en enää ajaudu tämmöseen ja oon tarpeeksi vahva lähtemään, jos asiat alkaa siltä näyttää.

En mä tainnut ollakaan, tarvitsen paljon pidemmän ajan itselle, mut ei ole ikinä liian myöhäistä.

Tuolla päihdelinkissä on tosi hyviä ja avaavia kokemuksia ja keskusteluja aiheesta enemmänkin jos sua kiinnostaa. Muiden tarinoiden lukeminen on avartavaa.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Liittyyköhän tämä jotenkin läheisriippuvuuteen, kun just siinä vaiheessa kun suhteeseen tulee oikeita, ehkä vahvojakin, tunteita niin menen jollain tavalla totaalisen lukkoon. Että pelkään menettämistä niin paljon etten tiedä miten päin enää olisin. Kun ei vielä mikään ole varmaa. Ja sitten ahdistun sekä lopulta ärsyynnyn niin paljon, että sabotoin suhteen aivan sekopäisellä käyttäytymisellä. Nytkin haukuin tapailemani miehen alimpaan helvettiin väärästä lauseesta ja se juttu oli sitten siinä.

Toki en ole varma tapaanko vain usein just näitä tunnekylmiä ja tylyjä miehiä, ketkä jotenkin alentuvasti ja viileästi mua kohtelee ja saa mut todella epävarmaksi itsestäni, osasyy voi olla siinä. Ainoa kunnollinen pitkä suhde oli miehen kanssa, joka myös sekoili omiaan tuon alun yhtälailla ja saatiin keskusteltua nuo pelot tavallaan auki. Eikä kertaakaan mua kohdellu tuolla tavoin välinpitämättömästi, kun nyt jälkikäteen mietin.

Mutta kyllä on taas paska olo, kun välillä rohkaistuu johonkin suhdeviritelmään ja tuloksena aina epäonnistuminen ja fiilis että on huonoista huonoin ihminen. Mutta se pelko mulla on jotain pakokauhumaista, että toinen lähteekin ja voisin kuvitella että toinen vaihtoehto tuossa olisi että alistuisin täysin. Ja kadottaisin kaikki rajani sen myötä. Hitto että varmaan oli sekava teksti, mutta pää nyt aivan pyörällä, kun tajuan kuinka sairas on tuo oma kuvio mitä toistaa toistamistaan.

Itsellä ollut samaa. Säikähdän ensin toisen tunteita. Sit säikähdän omia tunteita ja koetan ajaa toista pois, oikein yritän. Monta miestä oon onnistunut säikäyttämään tosin ennenkuin on suhteeseen päästy edes, ihan hyviä ja kunnollisia tyyppejä.

Olisko jonkinlainen testaaminen? Koetatko sekoilulla jotenkin alentaa itseäsi huonommaksi?

Ei usko itsekään, että on rakkauden arvoinen ja tiedostamatta sitä alkaa tuhota ja ajaa toista pois, koska sehän lähtee kuitenkin 🤔

Joka tapauksessa itsetuntoa täytyy kehittää, uskoa että on saman arvoinen kun kaikki muutkin.

Onpa kieroa.

Ap

Kun nyt mietin, niin iskee järkyttävä epävarmuus, että ero on siinä hetkessä se parempi vaihtoehto kuin jatkaa eron pelkäämisessä. Ja koska tilanne on niin ristiriitainen, niin sitten saan jotkut raivarit ja mies tietysti saa tarpeekseen. Joku muutaman kerran jaksanu noita draamailuja kattella, mutta moni toteaa jo alkumetreillä ettei mun leikkimistä jaksa kattella. Ja ymmärrän hyvin. Koska tavatessa oon ollu aivan eri tyyppi kuin sitten muutaman kk kuluttua hermot riekaleina. Mutta en tiedä olisiko oikeanlaisen luotettavan tyypin kanssa tällaista vai saako huonohko kohtelu ja epämääräisyys mussa aikaan tämän sekoilun. Että tavallaan reagoin toki liikaa, mutta oikein. Eivätkä nämä miehet ikinä ole halunneet mun kanssa keskustella asioista tai että olisivat olleet empaattisia tai huomioivia tms. Ennemminkin, että painu httiin siitä sekoilemasta ja ovat jatkaneet muiden kanssa tapailuja samantien. Että ehkä se ydin on mulla aivan vääränlaisten miesten tapailu ja just se kiintymystyylien erilaisuus. Takertuva vrt. Välttelevä, eihän se vaan toimi.

https://paihdelinkki.fi/fi/tarinat/lue-tarinoita/muut-tarinat/laheisrii…

Kuulostaako tutulta?

No juu ikävä kyllä kuulostaa. Joku ihme tarve saada jokainen sysipaskajuttukin toimimaan ilman että miettisin onko miehellä minulle mitään hyvää tarjottavana. Mulle se huonokin huomio käy vallan mainiosti. Ihan kummallista tämäkin. Että saa haukkua ja vaikka mitä kamalaa tehdä kunhan ei jätä huomiotta. Toki tässä kuviossa on nyt uutta, että lähden itse aika ajoissa kävelemään oman järkyttävän ahdistukseni takia. Ennen jämähdin paikoilleni voimaan pahoin ja laitoin itseäni vaikka mille solmulle että jotenkin kelpasin, ja tosiaan kaikki exät on ollu alkoholisteja. Myös kaikki tapailukaveritkin luultavimmin, kun heidän käytöstä nyt miettii. Mutta en sitä tajua miten ihmeessä aina nämä tyypit oikein löydän. Tai he minut. Että kuinka se magneetti voi olla niin voimakas tässä sairaassa kuviossa.

Kuinka pitkään sä oot näissä suhteissa pysytellyt? Mihin ne on lopulta kaatunut?

Olis kiva jutella : )

Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Virtahepo olohuoneessa, siitä on helppo aloittaa. Terapiaan menisin, jos kaipaisin apua, enkä pystyisi selvittämään tilannetta itse. Omalla kohdalla tervehdyin eheyttävän suhteen kautta. Edelleen yhdessä. Se antaa uuden terveen pohjan ja mallin jonka päälle rakentaa. Edelleen varmasti yrityksen ja erehdyksen kautta, mut tiedostaa nämä, säilyy toimintakykyisenä ja ymmärtää, miten nuo huonot mallit siirtyy ketjuna tuleville polville.

Ymmärrän, et sitäkin voi kyseenalaistaa, voiko sanoa eheytyneensä, jos ei ole tehnyt työtä kokonaan itse ja yksin, että eikö se sit ole läheisriippuvuuden jatkumo? En näe asiaa niin. Ihminen on sosiaalinen ja tarvitseva eläin ja haavoittuvuus ja hyväksyntä on avaimia, joilla nimenomaan katkaista läheisriippuvuus. Jotenkin näin. Sain korjaavan ihmissuhteen. Terveen mallin, jonka näyttää lapsilleni. Moni asia on niin eri, kuin mitä minun lapsuudessani.

Eikö sulla ollut sit uudessa suhteessa vaikeuksia tottua normaaliin kohteluun? Tai mistä edes tiedät läheisriippuvaisena, että se kohtelee sua normaalisti? Luotqtko täysin siihen, että se jatkuu?

Itse epäilen että suhteesta toiseen hyppääminen parantaisi, niiden haavojen päälle voi laittaa laastarin mutta ei ne pääse kunnolla paranemaan, haava voi mätiä laastarin alla vaikka sitä ei huomaa, se täytyy puhdistaa ja nataa hengittää. Ja jos laastari otetaankin pois niin haava aukeaa taas.

Hyviä kysymyksiä. Ymmärrän, että tuo voi muodostua ongelmaksi. Osittain varmaan riippuu kokemuksista, eli taustastaan, mistä tämä läheisriippuvuus kumpuaa. Mua paransi pikkuhiljaa korvata huono malli hyvällä. Olin toki itsekin jo ruvennut tekemään työtä tämän asian kanssa. Mut kylhän siinä yhteentörmäyksiä tuli, kun käyttäytymismallit oli niin eri ja piti oppia siihen, että asiat hoidetaan fiksusti. Jotenkin opin näkemään ihmissuhteeni ja taustani aivan eri valossa sen jlk ja koen sääliä, että tyydyin siihen kohteluun.

up

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Liittyyköhän tämä jotenkin läheisriippuvuuteen, kun just siinä vaiheessa kun suhteeseen tulee oikeita, ehkä vahvojakin, tunteita niin menen jollain tavalla totaalisen lukkoon. Että pelkään menettämistä niin paljon etten tiedä miten päin enää olisin. Kun ei vielä mikään ole varmaa. Ja sitten ahdistun sekä lopulta ärsyynnyn niin paljon, että sabotoin suhteen aivan sekopäisellä käyttäytymisellä. Nytkin haukuin tapailemani miehen alimpaan helvettiin väärästä lauseesta ja se juttu oli sitten siinä.

Toki en ole varma tapaanko vain usein just näitä tunnekylmiä ja tylyjä miehiä, ketkä jotenkin alentuvasti ja viileästi mua kohtelee ja saa mut todella epävarmaksi itsestäni, osasyy voi olla siinä. Ainoa kunnollinen pitkä suhde oli miehen kanssa, joka myös sekoili omiaan tuon alun yhtälailla ja saatiin keskusteltua nuo pelot tavallaan auki. Eikä kertaakaan mua kohdellu tuolla tavoin välinpitämättömästi, kun nyt jälkikäteen mietin.

Mutta kyllä on taas paska olo, kun välillä rohkaistuu johonkin suhdeviritelmään ja tuloksena aina epäonnistuminen ja fiilis että on huonoista huonoin ihminen. Mutta se pelko mulla on jotain pakokauhumaista, että toinen lähteekin ja voisin kuvitella että toinen vaihtoehto tuossa olisi että alistuisin täysin. Ja kadottaisin kaikki rajani sen myötä. Hitto että varmaan oli sekava teksti, mutta pää nyt aivan pyörällä, kun tajuan kuinka sairas on tuo oma kuvio mitä toistaa toistamistaan.

Itsellä ollut samaa. Säikähdän ensin toisen tunteita. Sit säikähdän omia tunteita ja koetan ajaa toista pois, oikein yritän. Monta miestä oon onnistunut säikäyttämään tosin ennenkuin on suhteeseen päästy edes, ihan hyviä ja kunnollisia tyyppejä.

Olisko jonkinlainen testaaminen? Koetatko sekoilulla jotenkin alentaa itseäsi huonommaksi?

Ei usko itsekään, että on rakkauden arvoinen ja tiedostamatta sitä alkaa tuhota ja ajaa toista pois, koska sehän lähtee kuitenkin 🤔

Joka tapauksessa itsetuntoa täytyy kehittää, uskoa että on saman arvoinen kun kaikki muutkin.

Onpa kieroa.

Ap

Kun nyt mietin, niin iskee järkyttävä epävarmuus, että ero on siinä hetkessä se parempi vaihtoehto kuin jatkaa eron pelkäämisessä. Ja koska tilanne on niin ristiriitainen, niin sitten saan jotkut raivarit ja mies tietysti saa tarpeekseen. Joku muutaman kerran jaksanu noita draamailuja kattella, mutta moni toteaa jo alkumetreillä ettei mun leikkimistä jaksa kattella. Ja ymmärrän hyvin. Koska tavatessa oon ollu aivan eri tyyppi kuin sitten muutaman kk kuluttua hermot riekaleina. Mutta en tiedä olisiko oikeanlaisen luotettavan tyypin kanssa tällaista vai saako huonohko kohtelu ja epämääräisyys mussa aikaan tämän sekoilun. Että tavallaan reagoin toki liikaa, mutta oikein. Eivätkä nämä miehet ikinä ole halunneet mun kanssa keskustella asioista tai että olisivat olleet empaattisia tai huomioivia tms. Ennemminkin, että painu httiin siitä sekoilemasta ja ovat jatkaneet muiden kanssa tapailuja samantien. Että ehkä se ydin on mulla aivan vääränlaisten miesten tapailu ja just se kiintymystyylien erilaisuus. Takertuva vrt. Välttelevä, eihän se vaan toimi.

https://paihdelinkki.fi/fi/tarinat/lue-tarinoita/muut-tarinat/laheisrii…

Kuulostaako tutulta?

No juu ikävä kyllä kuulostaa. Joku ihme tarve saada jokainen sysipaskajuttukin toimimaan ilman että miettisin onko miehellä minulle mitään hyvää tarjottavana. Mulle se huonokin huomio käy vallan mainiosti. Ihan kummallista tämäkin. Että saa haukkua ja vaikka mitä kamalaa tehdä kunhan ei jätä huomiotta. Toki tässä kuviossa on nyt uutta, että lähden itse aika ajoissa kävelemään oman järkyttävän ahdistukseni takia. Ennen jämähdin paikoilleni voimaan pahoin ja laitoin itseäni vaikka mille solmulle että jotenkin kelpasin, ja tosiaan kaikki exät on ollu alkoholisteja. Myös kaikki tapailukaveritkin luultavimmin, kun heidän käytöstä nyt miettii. Mutta en sitä tajua miten ihmeessä aina nämä tyypit oikein löydän. Tai he minut. Että kuinka se magneetti voi olla niin voimakas tässä sairaassa kuviossa.

Kuinka pitkään sä oot näissä suhteissa pysytellyt? Mihin ne on lopulta kaatunut?

Olis kiva jutella : )

Ap

Mulla suhteet on ollu usein sellasta pitkäaikaista, jopa vuosien, on-off säätöä ja johonkin megariitaan ne on sitten lopahtanu. Että kumpikaan ei enää ota yhteyttä, syynä nyt tietysti usein joku tuhannes pettäminen tai valehtelu tai muuta venkoilu, että on vaan tullut mitta siinä kohti täyteen. On kyllä tuossa välissä ollu 15 vuoden normaali suhdekin, avioliitto ja kaikki, eli tiedän sen olevan myös mahdollista!

Mutta tämä viimeinen juttu oli kyllä sellainen universumin herätys, että jään juttuun mukaan, vaikka se on pelkkää riitelyä, alistamista, nöyryyttämistä...ja vasta oma hirveä ahdistus saa tästä eroon. Nytkin osa minusta vielä toivoo, että mies ottaisi yhteyttä ja tulisi joku sopu, mutta en enää usko meihin yhtään. Että se kuvitelma hävisi taivaan tuuliin. Joinain hetkinä mietin sitäkin, että olenko minä tässä sekaisin ja pilasin koko jutun itse, mutta sitten tajuan että ns. normaali ihminen olisi keskustelemassa mun kanssa näistä asioista ja haluaisi ratkaista ongelmia yhdessä, näyttäisi välittämistä tai soittaisi edes jne. eikä vaan haistattelisi ja haukkuisi.

Olen sen verran nyt tajunnut tätä kuvioita, että pakko pysyä yksin kunnes on joku omanarvontunto olemassa enkä heti ala arvottamaan itseäni toisen kautta. Se tässä pohjalla varmaan on. Että toisesta tulee koko elämä ja sitten pakokauhuilen tuota tilannetta, koska se muutos normaaliin minään on niin suuri. Enkä usko tuon olevan normaalia rakkautta itsellänikään vaan sellaista omistamisenhalua ja liiallista fyysistä intohimoa sun muuta, koska se tunnemaailma on jotenkin sairas. Ja onhan heilläkin vikaa siinä, että he vasta sitten tuntevat olevansa voimmissaan, kun ovat mua ylempänä ja hallitsevat tilannetta, tunteitani, käytöstäni ym.  Että se tyydytys heille tulee tuosta henkisestä väkivallasta ja siitä että näkevät minun voivan huonosti ja olevan täysin altavastaavana. Hirmu rakkautta tämäkin.  

Missä olet alunperin tutustunut tuohon mieheen, ap? En oikein keksi, missä piireissä liikkuisi keskenään noin eri ikäisiä ihmisiä.

Työharjoittelusta päästyäni ryntäsin tänään portaat ylös kotiin ja romahdin itkemään.

Tuntuu taas etten riitä, olen viallinen, huono, ruma, lihvaa, kamala ihminen, syytän itseäni kaikesta, mitä mä tein väärin ja miksi se kohtelee mua näin,. Pitäisikö mun yrittää vielä? (No eihän se ole tehnyt mitään josta tietäisin että haluaisi sitä)

Haluaisin soittaa ja puhua (eihän se edes vastaisi).

Haluaisin auttaa (ei se halua kertoa edes missä menee)

Haluaisin yrittää uudestaan (vaikka eihän se tätä muuttaisi).

Kunpa sanoisi edes, että on löytänyt toisen naisen (jota itse epäilen, kaikki merkit on kuukausia ollut samanlaisia kun edellisen sivusuhteen aikana) niin voisin vaan hyväksyä ja antaa olla. Olis niin paljon helpompi.

Miksi ei voi vaan olla rehellinen ja kertoa totuutta?!?

Inhottava kieriä tässä ikävässä ja surussa vaikka tietää, ettei se toinen vaan välitä, olisihan se muuten edes vastannut kun hädissään olen koittanut saada yhteyttä. Vaikka tiedän että olisin taas pian vaan yksinäinen ja ahdistunut, vaikka mies viereen ilmestyisikin, pelkäisin vaan seuraavaa katoamista ja yrittäisin itse olla hyvä ja ihana, että se ei lähtis.

Haluaisin edes, että ne normaalit vihan tunteet ottais vallan, mut mä vaan kaipaan, selittelen asioita hänen edukseen ja odotan ja odotan.

Tää on sairasta, haluan pois.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Työharjoittelusta päästyäni ryntäsin tänään portaat ylös kotiin ja romahdin itkemään.

Tuntuu taas etten riitä, olen viallinen, huono, ruma, lihvaa, kamala ihminen, syytän itseäni kaikesta, mitä mä tein väärin ja miksi se kohtelee mua näin,. Pitäisikö mun yrittää vielä? (No eihän se ole tehnyt mitään josta tietäisin että haluaisi sitä)

Haluaisin soittaa ja puhua (eihän se edes vastaisi).

Haluaisin auttaa (ei se halua kertoa edes missä menee)

Haluaisin yrittää uudestaan (vaikka eihän se tätä muuttaisi).

Kunpa sanoisi edes, että on löytänyt toisen naisen (jota itse epäilen, kaikki merkit on kuukausia ollut samanlaisia kun edellisen sivusuhteen aikana) niin voisin vaan hyväksyä ja antaa olla. Olis niin paljon helpompi.

Miksi ei voi vaan olla rehellinen ja kertoa totuutta?!?

Inhottava kieriä tässä ikävässä ja surussa vaikka tietää, ettei se toinen vaan välitä, olisihan se muuten edes vastannut kun hädissään olen koittanut saada yhteyttä. Vaikka tiedän että olisin taas pian vaan yksinäinen ja ahdistunut, vaikka mies viereen ilmestyisikin, pelkäisin vaan seuraavaa katoamista ja yrittäisin itse olla hyvä ja ihana, että se ei lähtis.

Haluaisin edes, että ne normaalit vihan tunteet ottais vallan, mut mä vaan kaipaan, selittelen asioita hänen edukseen ja odotan ja odotan.

Tää on sairasta, haluan pois.

Ap

Vitsi mä niin tiedän tämän lamaavan fiiliksen ja oon niin pahoillani sun puolesta. Ja jotenkin toivon, että pääset eroon tästä kuviosta ja sitä kautta saat mahdollisuuden täysin erilaiseen ihmissuhteeseen vielä joku päivä. Muutenhan et sitä edes voi saada, jos roikut jossain täysin ala-arvoisessa suhteessa missä arvostus loistaa poissaolollaan. Mutta silti mä ymmärrän tätä kaikkea sekameteliä sun päässä, mutta jos kuitenkin yrittäisi sitä painopistettä laittaa sinne itsensä rakastamiseen, hellimiseen ja hoitamiseen. Että ei anna toisen nujertaa tuota omaa korvaamatonta arvoa tuolla huonolla kohtelulla. Koska enemmänhän tuo hänestä kertoo, että ei ole yhtään sopiva kumppani sinulle. Ja onkohan edes kenellekään? Ja sinä varmasti olet hyvä ihminen, loistava kumppani ja joku vielä saa olla hyvin onnellinen sinusta!

Kävin tuossa lukemassa noita päihdelinkin stooreja ja tutulta kuulostaa. Pelottavan tutulta. Ja nyt tiedän, että olen oikeastaan tehnyt juuri oikein, kun olen viimeaikoina lopettanut nämä kurjat jutut alkumetreille. Se ahdistus minussa on ollut vain aktivoitunut trauma tms ja pelastanut varmaan paljolta. Ilman tätä reaktiota olisin jäänyt näihin suhteisiin matelemaan hyväksyntää ja menettänyt viimeisetkin rippeet itsekunnioituksesta. Nyt muuten on ollut jo rauhallisempi olo, kun sunnuntaina oli tuo viimeinen riita ja sen jälkeen olen saanut olla rauhassa. Ja tätä olotilaa haluan jatkaa :)

Elät itseksesi niin monta vuotta että opit laittamaan omat tarpeesi etusijalle ja olemaan onnellinen yksin. Et tarvitse toista ihmistä onnellisuuteen, se on tärkeä oppi. Mieti mistä tuo käytösmallisi on tullut, oletko kopioinut sen esim. lapsuudenperheesi dynamiikasta. Itsellä äiti oli marttyyri uhrautuja ja isä heittiö juoppo. Joskus huomaan kuinka helposti nämä roolit iskevät päälle jos ei pidä varaansa.