Läheisriippuvuudesta eroon

Up

up

Vierailija kirjoitti:

Kiltti, mutta myös paha kirjoitti:

Hei! 

Olen lukenut koko ketjun. Haluaisin jakaa omia kokemuksiani. Olen itse epäterveellä tavalla riippuvainen miehen huomiosta ja kärsin ajoittaisesta huonosta itsetunnosta. Huono itsetuntoni ja riippuvuuteni tulee varsinkin läheisessä ihmissuhteessa esiin. Sinkkuna ollessa ei ole mitään ongelmaa, koska ei ole mitään mikä koskettaisi kipupisteitäni. Kaksi vuotta sitten päätin olla yksin, kun kipuilin niin voimakkaasti eri ihmissuhteissa 2018 kesällä. Olin eronnut 2,5 vuotisesta suhteesta ja juoksin selvästi laastaria etsien. Ihastuin ensiksi masentuneeseen, joka omien ongelmiensa takia ei pystynyt vastaamaan tunteisiini niin paljon kuin olisin halunnut. Mutta roikuin silti, koska halusin auttaa. Sanoi monta kertaa, että ei ehkä pysty suhteeseen nyt ja mä silti roikuin ja annoin roikottaa itseäni. Viesteihin vastaamatta jättäminen ja hiljaisuus olivat ne hänen keinot, joskus myös vitsillä heitetyt kommentit kuten "viestittelen muille tytöille" ja "lähde pois" satuttivat. Ja itkin, itkin paljon.  Aina kun sain vähän voimia päästää irti, niin yksi viesti monen päivän hiljaisuuden jälkeen "Hei kulta, mitä kuuluu?" sai mut palaamaan. Välillä sain viestiä, kuinka ihana ja täydellinen olin, sitten saattoi tulla täys hiljaisuus ja yleensä selittelynä juurikin se, että sori, oli huono päivä. Jatkoin tuota ehkä 2kk ja sitten ei vaan pystyny enää. Tuloksena molempien sydän aivan palasina. Kumpikaan ei ollut aikuinen.

Hyppäsin heti vieraan miehen sänkyyn ja tuntui niin hyvältä, kun joku näytti sen että haluaa sua (tosin vain seksuaalisesti). Olen kirjoittanut päiväkirjaankin, että "Tuntui hyvältä, kun olin hänen sylissään. Olen turvassa. Kyllä mua halutaan." Kun kärsii voimakkaasta vajeesta, niin silloin sitä turvaa ja huomioita hakee juurikin tällä tavalla toisista ihmisistä ja tuudittautuu siihen virheelliseen turvallisuuden tuntuun. Mutta sisimmässään oikeasti tietää, että se on vain valetta. Tämä mies sanoi suoraan heti, että wow, oot nyt liikaa ihastunut muhun ja mä en halua suhdetta. 

Ihanan terveen kuuloisia analyysejä omasta tarvitsevuudesta. Toisaalta, meillä on länsimaisessa kulttuurissa käsite "laastarisuhde" eli on aika yleistä, että särkyneeseen sydämeen etsitään edes hetken lohdutusta. Meilla pahasti läheisriippuvaisilla tosin se sydän on särkynyt paljon aiemmin, yleensä kotioloissa joissa nämä vajeet ovat syntyneet.

Miksei näistä alkuperäisistä tarvitsevuuksista puhuta? Miten meidät hylättiin tai miten meitä haluttu? Sehän sattui yhtä paljon kuin nämä romanttiset surut aikuisena. 

Hyvä kysymys. Avaan asiaa omalta kohdaltani.

Minulla on emotionaalisesti impotentti isä. Hän ei ole tunnekylmä, mutta täysin kyvytön käsittelemään omia tunteitaan. Hän ei kuitenkaan halua muille pahaa, ja pidättäytyy siitä syystä ilmaisemasta itseään, ja jää näin etäiseksi. Äitini on hieman parempi tunteiden sanoittamisessa, mutta ei kovin taitava hänkään. Ehkä pahimmalta on kuitenkin tuntunut se, että olen ollut äidilleni olemassa ainoastaan siltä osin kuin olen hänen kaltaisensa. Kaikki ne ajatukset, kiinnostuksen kohteet ja tunnereaktiot, jotka olivat erilaisia kuin hänellä itsellään, on lapsuudessani ohitettu kuin niitä ei olisi olemassa lainkaan. Koska satun olemaan persoonaltani varsin paljon äidistäni poikkeava, suuri osa minusta jäi näkymättömäksi omassa lapsuudenperheessäni.

Ymmärsin vasta aikuisena, mitä vahinkoa tämä kuvio on tehnyt. Ylipäätään se, että ymmärsin miten asiat menivät, ja että sen seurauksena koen että en saa muillekaan ihmisille ilmaista itseäni enkä olla näkyvä, oli jo iso edistysaskel. Uskon, että moni saman kohtalon kokenut ei välttämättä saavuta tällaista ymmärrystä edes aikuisena, koska lapsuudenperheen toimintatapoja oppii pitämään normaalina. Voi jäädä ikuisesti siihen käsitykseen, että itsessä on näitä viallisia ja vääriä puolia, joita ei saa paljastaa muille ja joita ei oikeastaan saisi olla olemassakaan. Ja kyseessä ei ole mitkään oikeasti vahingolliset/vääränlaiset persoonallisuuden piirteet, vaan piirteet joiden kohdalla minun persoonani eroaa äitini persoonasta. 

Voi olla, että jäin vahingolliseen parisuhteeseen osittain siitä syystä, että toivoin tällä kertaa tulevani aidosti nähdyksi. Olisin silloin saanut myönteisen kokemuksen, joka olisi voinut parantaa noiden ikävien lapsuusmuistojen haavoja. Alussa mies veti teatteria, jonka avulla hän sai minut uskomaan, että hän on oikeasti hyvin kiinnostunut tutustumaan minuun, ja pitää minusta juuri sellaisena kuin olen. Sitten kun olin koukussa, hänen todellinen minänsä alkoi paljastua. Ei hän ollut minusta kiinnostunut muuten kuin välineellisesti. Hän muisti kertomani asiat silloin, kun ne tarjosivat hänelle mahdollisuuden hyötyä niistä jotenkin, muuten ei. Jouduin kertomaan monia perusjuttuja itsestäni uudestaan ja uudestaan. Varmaan jäin suhteeseen yrittämään niin sitkeästi juuri siitä syystä, että tarvitsisin tuota nähdyksi tulemisen kokemusta kovin kipeästi. Jos tätä tarvetta ei olisi ollut, ei mikään mahti maailmassa olisi motivoinut minua sietämään suhteen aiheuttamaa kärsimystä.

Minulla on sentään ollut useampi hyväkin parisuhde elämässäni, joissa osa lapsuuden haavoista on jo parantunut. Voin kuvitella, että joku jolla ne haavat ovat edelleen vereslihalla, voi tulla hyvin vahvasti riippuvaiseksi toisen ihmisen tarjoamasta läheisyyden kokemuksesta, vaikka se paljastuisi myöhemmin silmänlumeeksi. Ihmisen tarve tulla lääkityksi on todellinen ja vahva, ja jopa myrkylliseksi todettu lumelääke voi tuntua kullan arvoiselta, jos uskoo että parempaa ei ole tarjolla. Riippuvuus on aivan oikea termi tämän mekanismin kuvaamiseen.

uhh. hyvä ketju. Itselläni paljon opittavaa (tunnistan paljon läheisriippuvaisuuden piirteitä itsesäni).

Mutta mitäköhän minun ja mieheni lapsista tulee. Kaksi rikkinäistä perustanut perheen, ja lapset siinä elävät.

Missä terapiassa lapseni käyvät aikuisena?

   Maija

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kuulostaa ihan mun elämältä. Mä pääsin yli, hommasin oman kämpän ja olin sinkkuna, aluksi pelotti valtavasti, mutta mä huomasin että pystyn tekee kaiken itse, ei sun tarvii osata koota huonekaluja itse tai toimia putkimiehenä, kyllä ihmiset auttaa ystävällisyyttään. Omat ongelmat helpotti huomattavasti, sillä oot vaan itsestäsi vastuussa, ei tarvitse huolehtia aikuisesta vauvasta, missä hän menee, soittaa perään, ajaa kaupungin toiselle laidalle hakemaan kotiin kun ovat ottaneet känniriidan kaverin kanssa eikä ole enää tervetullut bileisiin, ei tarvitse herätä keskeisellä yötä kun hän hakkaa ovella, sillä avain on taas hukkunut, ei tarvitse viedä häntä päivystykseen keskellä yötä kun on taas humalassa kaatunut...

Luuletko, että et tule toistamaan kaavaa tulevissa suhteissa? Miten olet itse muuttunut?

Mä olen naiseksi todella osaava ja pärjäävä, en siis käytännön hommiin tarvitse apua. Ongelma on se, että jossain vaiheessa suhdetta alan liiaksi miellyttämään ja joustamaan ja huomaa kun, että ei mulla ole omaa ääntä ollenkaan. (ÄLÄ ALA MIELLYTTÄMÄÄN JA JOUSTAMAAN)Tarpeeksi monta kertaa kun tallotaan yli, niin itsekään ei jaksa enää välittää itsestään.(KANNA VASTUU OMASTA ITSESTÄSI ÄLÄKÄ SYSÄÄ SITÄ NÄIDEN "TALLOJIEN" HARTEILLE) Sinkkuna olen ollut ihan iloinen ja itseen luottava, ongelmat alkaa suhteessa.

Nyt olen ajautunut taas hyväksikäyttö ääni suhteeseen, jossa mua ei oteta huomioon yhtään ja olen jopa niin masentunut, että ajattelen itsmurhaakin. (LOPETA SUHDE VÄLITTÖMÄSTI)Mies on taas ollut kadoksissa päiviä ja mä itkeskelen neljän seinän sisällä, miks mulle tehdään tätä.(MIKSI MINULLE, MIKSI MUUT, MIKSI KAIKKI, EI NÄIN, VAAN MIKSI SINÄ HYVÄN TÄHSHEN IHMINEN TEET _ITSE_ ITSELLESI NOIN?) Eikö mulla ole mitään arvoa. (NO ONKO SINULLA ARVOA? ONKO ITSELLESI? VAI ONKO MIELESTÄSI KAIKKI MUUT ARVOKKAAMPIA KUIN SINÄ?)Vaikka oikeasti mies on vaan piittaamaton ksipää.

Tiedostan, että omassa päässä on isosti vikaa.

Miten sä sait oman arvon tuntosi kohdilleen?(MIETTIMÄLLÄ NÄITÄ CAPSLOCK-KOHTIA, TERAPIA VARMASTI AUTTAA MYÖS, MUTTA AINA SIIHEN EI RESURSSIT RIITÄ)

Ap

nosto

Up

Kelpasin miehelle vain hänen ehdoilla.. kun hän joskus halusi tavata ja joskus viestitellä niin olin aina valmiina. Kun itse ehdottelin tapaamisia usein oli liian kiire ja odotin kiltisti. Joskus oltiin suhteessa kunnes tapahtui ero jonka ajankohta vieläkin epäselvä. Ei enää halunnutkaan sitoutua minuun eikä ollut annettavaa. Tuon jälkeen miettii kelpaako enää ikinä kenelläkään ja miten noin voi tehdä toiselle?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kirjoitanpa minäkin tilanteeni tänne. Olen siis läheisriippuva, ja aiempi liitto oli alkoholistin kanssa. Erosin ja päädyin alaikäisen yksinhuoltajaksi.

Tapasin myöhemmässä vaiheessa mukavan, raittiin ja liikunnallisen miehen. Muuten hän oli auttavainen ja huolehtiva, mutta sanoi heti, ettei halua isäpuoleksi. Niinpä jatkoimme seurustelua omista asunnoista. Useita vuosia myöhemmin pyysin, että hän muuttaisi kanssamme asumaan. Hän ei halunnut, vaan muutti kyllä, mutta omaan asuntoon muutaman kilometrin päähän.

Nyt en tiedä, mitä ajatella. Olin pettynyt, ettemme asu yhdessä, mutta myönnän että on järkevää, ettei synny ristiriitoja.

Mikä näistä on läheisriippuvuutta nyt? Onko läheisriippuvan reaktio olla pettynyt ettei olla enemmän yhdessä, vaikka siinä on riskejä ristiriitoihin, kun asuttaisiin uusperheenä? Eli roikunko liikaa kun pitäisi pystyä olla erillisiä? Vai onko läheisriippuvuutta jatkaa seurustelua muuten hyvän miehen kanssa, mutta joka ei halua uusperheeseen?

Tämmöistä se on, kun ei yhtään tiedä paljonko tunteisiinsa voi luottaa. Tai siis kun ei luota niihin juurikaan, mutta on aikanaan onnistunut järkeilemään itsensä ihan kauheisiin tilanteisiin.

Luulen että läheisriippuva odottaa vähän liikaa toisilta. Sinun tilanteesi kuulostaa melko hyvältä kompromissilta, jos mies kuitenkin muutti lähelle. Toisaalta olet suostunut tilanteeseen, jossa et saa sitä mitä haluat, eli yhdessäasumista. Sekään ei liene liikaa pyydetty.

Läheisriippuvan ehkä pitäisi koettaa olla aikuinen sisäiselle lapselleen. Tuossa tilanteessa neuvotella miten voisit olla tyytyväisempi, voisitteko olla vaikka koko viikonlopun yhdessä asunnossa joskus.

Olen aina miettinyt sitä, miten ihmeessä sitä osaa olla itse aikuinen sisäiselle lapselleen, kun elämässä ei ole ollut turvallista aikuista. Toki sitä uskoo, että voisi kai olla turvallinen aikuinen jollekin toiselle, mutta juuri niitä omia kipukohtiaan ja pelkojaan ei osaa hoitaa, koska muuten olisi hoitanu ne jo aikoja sitten?

Vaikeita juttuja :(

Tämän ketjun innoittamana lainasin kirjan "Irti läheisriippuvuudesta", kirjoittanut Melody Beattie.

Kirjaa lukiessa olen usein joutunut pitämään taukoja, sillä niin hyvin ovat monet sen kuvauksista tuntuneet osuvan kohdalleen. Huhhuh,  en olisi arvannutkaan miten hyvin osuu ja uppoaa! On pitänyt vetää hetki happea ennen kuin on pystynyt jatkamaan lukemista.

Olen nyt kirjan puolivälissä, ja olen kokenut jo monta tärkeää ahaa-oivallusta lukiessani. Yhden niistä kirjoitin itselleni paperille ja teippasin työpöytäni ylläpuolelle seinään. Siinä sanotaan näin: 

"Meidän ei tarvitse pitää muiden ihmisten käytöstä oman arvomme peilinä."

Suosittelen tuota kirjaa erittäin lämpimästi, jos vähääkään aavistelet olevasi läheisriippuvainen ja haluat helpottaa elämääsi.

Voimia meille kaikille!

[quote=Vierailija

Hyvä kysymys. Avaan asiaa omalta kohdaltani.

Minulla on emotionaalisesti impotentti isä. Hän ei ole tunnekylmä, mutta täysin kyvytön käsittelemään omia tunteitaan. Hän ei kuitenkaan halua muille pahaa, ja pidättäytyy siitä syystä ilmaisemasta itseään, ja jää näin etäiseksi. Äitini on hieman parempi tunteiden sanoittamisessa, mutta ei kovin taitava hänkään. Ehkä pahimmalta on kuitenkin tuntunut se, että olen ollut äidilleni olemassa ainoastaan siltä osin kuin olen hänen kaltaisensa. Kaikki ne ajatukset, kiinnostuksen kohteet ja tunnereaktiot, jotka olivat erilaisia kuin hänellä itsellään, on lapsuudessani ohitettu kuin niitä ei olisi olemassa lainkaan. Koska satun olemaan persoonaltani varsin paljon äidistäni poikkeava, suuri osa minusta jäi näkymättömäksi omassa lapsuudenperheessäni.

Ymmärsin vasta aikuisena, mitä vahinkoa tämä kuvio on tehnyt. Ylipäätään se, että ymmärsin miten asiat menivät, ja että sen seurauksena koen että en saa muillekaan ihmisille ilmaista itseäni enkä olla näkyvä, oli jo iso edistysaskel. Uskon, että moni saman kohtalon kokenut ei välttämättä saavuta tällaista ymmärrystä edes aikuisena, koska lapsuudenperheen toimintatapoja oppii pitämään normaalina. Voi jäädä ikuisesti siihen käsitykseen, että itsessä on näitä viallisia ja vääriä puolia, joita ei saa paljastaa muille ja joita ei oikeastaan saisi olla olemassakaan. Ja kyseessä ei ole mitkään oikeasti vahingolliset/vääränlaiset persoonallisuuden piirteet, vaan piirteet joiden kohdalla minun persoonani eroaa äitini persoonasta. 

Voi olla, että jäin vahingolliseen parisuhteeseen osittain siitä syystä, että toivoin tällä kertaa tulevani aidosti nähdyksi. Olisin silloin saanut myönteisen kokemuksen, joka olisi voinut parantaa noiden ikävien lapsuusmuistojen haavoja...

Hieno ketju. Tunnistan itseäni tästä lainaamastani kirjoituksesta. Äitini tuntuu hyväksyvän minut vain silloin, kun voin hyvin. Jos voin huonosti ja kerron sen, minusta tuntuu, että hän ei kuuntele tai vaihtaa puheenaihetta hiljaisuuden jälkeen. Lapsena sama positiivisten ja negatiivisten tunteiden kanssa. Negatiivisia tunteita ei saanut näyttää. Olisi ihanaa tulla hyväksytyksi kokonaisena ihmisenä vaikeuksineen kaikkineen. Elämä kun ei ole pelkkää tanssimista päivästä toiseen. Onneksi on muutama hyvä ystävä ja mies, joka kuuntelee ja arvostaa minua omana itsenäni.

Olen ollut nuorempana läheisriippuvainen, kun en oikein tiennyt kuka olin. Enää 40 vuotiaana sitä ongelmaa ei ole, sillä tunnen itseni niin hyvässä kuin pahassakin. Terapia ja kirjallisuus auttavat.

Äh, en yleensä kirjoita näihin niin en osaa näköjään käyttää tätä ihan sujuvasti 😅

Sinkkuna tutustu uusiin ihmisiin, hanki lisää sisältöä elämääsi. Ja parisuhteessa pidä omaa aikaa antaen myös kumppanin nähdä kavereitaan ja harrastaa ilman ripustautumistasi kaikkeen mukaan

Vierailija kirjoitti:

Sinkkuna tutustu uusiin ihmisiin, hanki lisää sisältöä elämääsi. Ja parisuhteessa pidä omaa aikaa antaen myös kumppanin nähdä kavereitaan ja harrastaa ilman ripustautumistasi kaikkeen mukaan

Hyviä neuvoja mutta joskus valitettavasti toinen oikein ruokkii epävarmuuttasi ja silloin tuo ei onnistu.

Voiko toinen tehdä susta sellaisen? Ruokkia sitä? Epämääräisyydellä, olemalla iso ja tärkeä, salaileva, tekemällä omasta ajasta tärkeämpää kuin toisen?

Hei, olen itse tervenemisvaiheessa läheisriippuvuudesta eroon. Läheisriippuvuus muodostui lapsuudessani, kun ensiksi isä lähti kun olin 3v, sitten äiti tutustui isäpuoleen ja muutti hänen luo asumaan ottaen mun pikkuveljen mukaan. Mä jäin 6vuotiana isoäidin luo asumaan ja asuin siellä 15v asti kunnes menin kaupunkiin lukioon ja muutin vihdoin äidin ja isäpuolen luo . Olin aina ollut kiltti ja hyvä oppilas, ei ongelmia. Silloin seuraavana kesänä kuin olin täyttämässä 16 alkoi isäpuoli katsoa mua eri tavalla, ymmärrätte kyllä miten. Salakatselu, halailu, opetti mut autolla ajamaan , antoi käyttörahaa jne. Hän oli seksuaalisesti ihastunut minuun. Onneksi ei kosketellut sen enempää. Äiti asus eri huoneessa siitä lähtien mutta eroa ei tullut, koska äiti oli kotiäiti eikä hänellä ollut työtä. Nyt he ovat kuitenkin erossa ja äidillä uusi mies.

18v lähtin töihin ja asumaan erillään työpaikalla tutustuttua erään mieheen. Hän oli kiltti mies, minusta liian tylsä (ymmärrän nyt miksi), hän ei ruokkinut mun läheisriippuvuutta. Erosin, asusin kotona pari kuukautta ja tutustuin mua 10vuotta vanhempaan mieheen. Hänellä oli silloin 2 avioliittoa seljän takana, molemmasta suhteesta tytär. Velkaa tilillä hirveästi. Hän oli vapaamielinen ja hauska, salaperäinen, samalla ihan rikkinainen. Mä olin sille että jees, sain jonkun korjattavaksi (läheisriippuvuus!). Muutetiin asumaan yhteen parin kk päästä ja puolen vuoden päästä muutetiin yhdessä Suomeen. Olin silloin 21 ja hän oli 31. Hänen vieressä meni mun luottomerkintä, kun halusin panostaa kaiken. Olin 23 kun syntyi tyttäremme. Kaikki oli mun mielestä tosi hyvin, oli toivoa että selviämme kaikesta, myös rahaongelmista. Sitten kävi ilmi että hän oli pettänyt mua kun olin ollut 3kk raskaana. Mulla oli ollut n 9kk sukupuolitauti, sen ansiosta oli mulla 2014 kohdun ulkopuolinen raskaus. Ei enempää lapsia...

-jatkuu..

Silloin 2012 olin päättänyt että mulle riittä ja haluan eron. Sitten alkoi uhkailu, nimittely, ym. Uhkailu että ottaa lapsen. Koska mulla ei ollut osaamista oma rajojen vahvistamisesta, luovutin ja suostuin jatkamaan. Sen jälkeen oli vuosia henkistä väkivaltaa, huutamista, samalla ulkopuolisille hän näytti olevansa mukava mies. Sitten 2017 kun lapsen oli aika mennä eskariin, ostetiin talo, jotta lapsella olisi koulu lähellä eikä tarttis enää muuttaa. Toivoin että silloin suhteemme parantuisi. Näiden vuosien aikana oli ollut hyviä aikoja, myöhemmin katsottuna ainoastaan silloin kun mä tein hänen toiveiden mukaan, oli kotirauha. Kun aloin puhua asioista, hän puolustautui ja heitti syypallon mulle takaisin. Päätin että nyt riittää. Mun sietokyky oli tullut täyteen. 2019 kesällä hän vietti kokonaisen kuukauden Virossa, ja huomasin miten helpottunut olin kun hän oli poissa. Se oli mulle kun herätyshetki. Pohtisin kaikkea mitä oli tapahtunut, aloin ymmärtämään että hän oli vuosia käyttänyt henkistä väkivaltaa, olin alistunut siihen. Ymmärsin että miehellä ei ole empatiakykyä eikä syytunnetta. Hän ei ottanut vastuuta kalotinkohtelusta, vaan minä olin kuulemma sen itse aiheuttanut.

2kk puhuttua asioista, otin oman vuokraasunnon. Mulle oli kehittymässä suhde pitkäaikaisen kaverin kanssa ketä tunsin jo 8vuotta. Myöhemmin katsottuna hän oli mulle kun laastari.

-- jatkuu..

Sitten vasta alkoi oikea raivo mun lapsen isän toimeesta. Katsokaa mitä Narcissistic Rage tarkoittaa... Uhkailut, aivopesu, valvottaminen, hän vei paperit asianajajalle ja vaatis yksinhuoltajuutta. Ja lähes kaikki yhteiset kaverit olivatkin hänen puolella. Kaverit ei ollut nähnyt siitä miehestä toista puolta. En voinut muuttaa tytärtä mun luo asumaan, Suomen lait.. Lastenvalvojastakin ei ollut apua, koska se voi vaan vahvista vanhempien keskenään sopimat asiat. Ainoa vaihtoehto olisi ollut oikeudenkäynti.

Samana aikana se mun miestuttu muutti asumaan mun kämppään, olin ihan rikki, paniikkikohtaukset jne. Hän oli mulle silloin tueksi.

Samalla syksystä lähtien lapsen isä luopusi alkoholista, oli kaikkien silmissä vielä parempi isä ja mies kun ennen. Se kaikki oli hänen taktiikka. Hän yritti jututtaa mun äitiä omalle puolelle, mutta se epäonnistui. Monimutkainen syksy/talvi, paljon tapahtui. Lapsen isä löysi joulukuussa naisystävän Virossa, ja vietti melkein kuukauden siellä. Tilanne rauhoittui tasaisesti.

Kuitenkin heidän suhte hiipui. Mun suhde samalla myös hiipui, koska aloin ajatella kaikkea hyvä mitä oli ollut edellisen 11v aikana. Mulle tuli pikkuhilja ikävää. Kunnes itkin melkein joka päivä. Nyt myöhemmin asiaa tutkiessa tajusin että kyseessä oli TraumaBonding tulos.

--jatkuu..

Keväällä lopetin suhteen mun miesystävän kanssa ja hän muutti pois. Ikävää lapsen isää kohti aina kasvoi. Hän oli oikeastaan muuttunut mies (siltä näytti), hän sanoi rakastavansa mua ja kutsui takaisin "kotiin", ja päätin antaa meille uuden mahdollisuuden. Aloitin samalla itsetutkiskelun läheisriippuvuudesta. Aloin lukemaan kirjaa "TAAKKANA LÄHEISRIIPPUVUUS"(löytyy storytelistä)

Kesän alku oli hurmaava, hän oli juuri sellainen kun suhteen alussa, energinen, mukava, huomavainen. Siihen asti kunnes mun kämppä oli luovutettu ja uusi asukas muuttanut sinne. Alkoivat viikonloppuryypyt ja entiset raivopuuskat palautuivat. Täällä kertaa julmemmin, mutta ystävien läsnäollessa. Ystäville se oli shokki.

Sitten aloin tutkimaan narsissimia, luen eri materiaaleja, kuuntelen youtube videoita työn aikana. Ja olen nyt tajunnut kuka hän oikein on jq kuka oiken minä olen. Olen tajunnut suhteemme dynaamiikkaa. Olen nyt asettanut rajani, huomaan paljon enemmän ja näen kokonaiskuvaa. Se pikkuhiljaa vie häneltä ns aseet, hän kuivuu nälkään, kun en anna hänelle positiivista kehua, eikä vihaista, enkä itkee.

Respond, dont react.

Suosittelen lämpimästi kirjaa "Taakkana läheisriippuvuus-kenen elämää elän?" -storytelistä löytyy, ensimmäinen kk on ilmaista.

Sitten youtubesta Richard Grannon kanavalta. "Codependency" aiheet.

Ihan mielletömän hyvät videot on Stephanie Lyn Coaching kanavalla, hän on erikoistunut narsissitiseen parisuhteeseen. Ahmiin hänen videoita ja hän on antanut tosi hyviä näkökulmia ja voimia jatkaa. Hänen videoiden ansioista näen nyt kokonaiskuvan mun lapsen isästä, ja näen ongelmakohtia myös mun kaverin suhteessa sekä mun äidin uudessa suhteessa. Stephanie oli oikeassa myös siitä että näitä asioita pitäisi opetella jokaiselle jo kouluikäisenä. Kuinka paljon ikävää jäisi olematta.

Haluan rakentaa itsensä uudelleen, tullaa terveeksi aikuiseksi ja antaa mahdollisimman hyvät neuvot ja esimerkin omalle tyttärelle hänen tulevaan elämään.