Läheisriippuvuudesta eroon

PS. Pahoittelut mun suomen kielestä, olen Suomessa 11 vuotta asunut virolainen, oppinut kielen pelkästään puhumalla, ei kurssilla.

-Luna- kirjoitti:

PS. Pahoittelut mun suomen kielestä, olen Suomessa 11 vuotta asunut virolainen, oppinut kielen pelkästään puhumalla, ei kurssilla.

Kiva kun kerroit tarinasi, kirjoitat oikein hyvin ja värikkäästi :)

Vierailija kirjoitti:

-Luna- kirjoitti:

PS. Pahoittelut mun suomen kielestä, olen Suomessa 11 vuotta asunut virolainen, oppinut kielen pelkästään puhumalla, ei kurssilla.

Kiva kun kerroit tarinasi, kirjoitat oikein hyvin ja värikkäästi :)

Samaa mieltä, itkin taas kun luin näitä tarinoita, muutama sivu mennyt ohi. Tämä on erittäin tärkeä ketju ja täynnä upeita ajatuksia.

Itselleni kolahti ajatus siitä, miten yrittää vahvuudella ja kaiken antamalla itse asiassa korjata itseään, saada vihdoin "ansaitsemansa" hyväksynnän, joka on lapsuudessa jäänyt puuttumaan.

Minulla on ihan hieno mies, joka haluaa vain tasa-arvoisen suhteen, mutta minä itse asiassa läheisriippuvaisena sitä välillä tuhoan tyrkyttämällä jotain huolenpitoa, ajattelemalla hänen puolestaan ja loukkaantumalla ja suuttumalla, kun hän ei reagoikaan kuten tahtoisin.

Eli kyllä joskus voi käydä niin, että ihan tavallinen kaveri joutuu läheisriippuvaisen uhriksi.  Tätä puolta yritän itsessäni nyt muuttaa ja nämä kirjoitukset ovat olleet aivan uskomattomaksi avuksi. 

Voimia teille, jotka joudutte oman itsenne lisäksi kamppailemaan toisen itsekkyyden ja suoranaisen julmuuden kanssa, tunnen suurta sympatiaa teitä kohtaan! 

Kiva että ketju on vielä hengissä! Tsemppiä kaikille, ketkä yrittää rimpuilla pois tästä suosta... 

Kiitos teille kaikille jotka olette kirjoittaneet tarinanne ja näkemyksiänne tähän ketjuun. Luin koko ketjun muutamassa päivässä ja tämä on todella avannut silmäni. Ymmärsin että monet ongelmistani elämässäni ja ihmissuhteissani taitavat johtua omasta läheisriippuvaisuudestani.

Toisin kuin monet muut, minä en haksahda alkoholistimiehiin. Kiinnyn tavallisiin, kiltteihin, vähän reppanoihin miehiin, jotka eivät ehkä ole saaneet elämästä aivan kiinni, eivät osaa pitää puoliaan sosiaalisissa tilanteissa tai esim. työelämässä . Ja sitten yritän korjata heidän elämäänsä, saada heidät kehittämään itseään, etenemään uralla, harrastamaan uusia harrastuksia, tsemppaan asioissa, opettelemaan pitämään puoliaan. Kuulostaa muuten ihan kamalalta itsellekin näin kirjoitettuna! Nuorempana sain yhden sisälle yliopistoonkin, mutta eihän siitä opiskelusta mitään tullut, kun hänellä itsellään ei ollut sisäistä motivaatiota siihen. On nyt pari vuosikymmentä myöhemmin ihan onnellinen duunari.

Olen mukana monessa järjestö- ja vapaaehtoistoiminnassa. Teen aivan liikaa, otan kilttinä itselleni aivan liikaa vastuuta. Omalle elämälle ei ole aikaa, en muista milloin olisin ehtinyt viimeksi lukea kirjan tai katsoa televisiota. Haluaisin kehittää omaa osaamistani jotta pääsisin uralla eteenpäin, mutta en vain pääse irti näistä vapaaehtoistöistä. Kun jonkun onnistun lopettamaan, niin otan tilalle toisen. Ja usein kukaan ei edes pyydä minua, vaan haalin itselleni itse näitä asioita. Sitten väsyn, valitan kun on työtä niin paljon ja olen raskas. Eräs ystävä ystävällisesti huomauttikin, että ongelmani ovat itse hankittuja. Ihan oikeassahan hän on! Itse nämä valitsen. 

Olen aivan sairaalloisen empaattinen ja en kestä sitä jos joku pahoittaa mielensä ja tuntee itsensä hylätyksi ja yksinäiseksi. Se tuntuu välillä ihan fyysisenä tuskana ja teen mitä vain jotta voisin parantaa toisen oloa. Parisuhteessa pelkään kovasti pahoittavani näiden (omasta mielestäni?) herkkien miesten mielen ja yritän järjestää kaiken viimeiseen asti niin etteivät he vain pettyisi tai pahoittaisi mieltään. Ja tämä ajaa minut aivan näännyksiin. Samaa teen kaikissa sosiaalisissa ympyröissä, bongaan aina sen yksinäisen juhlista jonka kanssa juttelen unohtaen omat kaverini ja oman hauskanpitoni, ettei vaan kenenkään tarvisi olla yksin. Työpaikalla lyöttäydyn sen vähän rassukan seuraan, joka ei oikein pärjää, ja yritän parhaani mukaan opettaa ja tsempata häntä, ja teen sitten oma työni väsyneenä omalla ajalla (oikeasti). Reissuilla väsytän itseni näännyksiin yrittäessäni järjestää kaiken niin, että kaikilla olisi kivaa. Paitsi itselläni koska olen koko ajan huolissani, stressaantunut ja pelkään että joku pahoittaa mielensä. Tämä on ihan kamalaa, en näemmä luota muihin ihmisiin ja heidän kykyynsä käsitellä omia tunteitaan ja pitää omia puoliaan. Tai opetella sellaista, jos sitä kykyä ei vielä olekaan.

Nuorena menin jopa sänkyyn miesten kanssa, koska en jotenkin hahmottanut että minulla on oikeus sanoa ei, ja on heidän omalla vastuullaan käsitellä siitä tuleva pettymys. Kuulostaa ihan uskomattomalta nyt aikuisena, mutta silloin tämä oli täyttä totta. 

Tämä ketju on todella avannut silmäni ja saanut minut katsomaan peiliin. Kirjoittaminen auttaa myös, luen yllä olevaa tekstiäni ja mietin vain kuinka raskas ihminen olen. Ei ihme, että aikuisena on ihmisiä kadonnut ympäriltä. Tämän ketjun innoittamana olen katsonut paljon Gretan videoita ja vaikka en allekirjoita kaikkea mitä hän puhuu deittailusta ja parisuhteista, ihan tavan ihmissuhteisiin sieltä on tullut paljon oppia. Kuten että ei ole pakko antaa kenellekään enemmän kuin itsellään riittää, ei rahaa, auttamisen voimavaroja, yhtään mitään. On ok sanoa ei. 

Tämä on todella tärkeää tärkeämpi ketju, samaa luokkaa kuin 70-luvulla syntyneet! Edellinen kertomus oli taas niin uskomaton ja tosi, että haluan tänään vain sanoa, että pidetään tämä ketju yllä, kiitos ap. 

Hali sulle! Elä anna toisten kävellä ylitteis ja käyttää ittiäis hyväks. Empatia on hieno asia mutta anna muiden hoitaa asiansa, et ole toisten laastari tai nyrkkeilysäkki vaan arvokas ihmisyksilö.

Parempi olla yksin kuin jonkun jättivauvan hätävara tai huoltaja. Toisia hyvä auttaa mutta elä anna riistää itteäis, sillä riistoahan tuo on ollut, eivät välitä siusta. Immeisellä on vapaa tahto ja kaikki ovat viime kädessä vastuussa itestään. Lohtua ja jaksamisia siulle.

Avominne auttaa myös läheisriippuvaisia. Käy tsekkaa.

Läheisriippuvainen äiti kirjoitti:

Läheisriippuvainen äiti kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tutut sanat en oo pyytänyt sinulta mitään tai ei sun olisi tarvinnut..

Kuulostaa niin tutulta. Mies itki ja pyysi, etten jätä ja kun jäin ja hän lopulta kohteli kuin p askaa ja jätti (useamman kerran ja tuli aina surkutellen takaisin) ja kun minä vuorostani itkin, niin mies aina totesi vain, ettei hän pakottanut, itse jäin, omaa syytäni.

Ja oikeassa hän onkin ja se sattuu eniten. Itse olen tämän p askan olon itselleni aiheuttanut hyväksymällä kaiken.

Pahinta tässä on se, että meillä 3 -vuotias lapsi, jonka takia meidän oltava yhteydessä. Tai.. Minä olen epätoivoisesti yrittänyt saada miehen tapaamaan lasta ja jos sanon haluavani yksihuoltajuuden ja miehen vaan katoavan, niin mies sanoo, etten ajattele lapsen parasta ja käytökseni (itkuni, silloin kun mies jätti lopullisesti) ei tee hyvää lapselle. Tein keväällä melkein itsemurhan, kun uskoin olevani huono äiti. Ja syy miksi mies ei suostu luopumaan huoltajuudesta on "se on mun viimeinen valttikortti".

Mies vuosien ajan käänsi asiat minun syyksi ja silloinkin, kun olin oikeasti tehnyt väärin, mutta pyytänyt anteeksi ja luvannut, etten enää toimi niin, niin mies vielä vuosienkin jälkeen syyllistää samoista asioista, niin että pidän itseäni ihan ihmishirviönä.

Olin raskaana vk11 ja mies oli ottanut etäisyyttä, tehnyt ohareita ja yhteydenpito vähentynyt (kaikki tyypillisiä merkkejä siitä, että mies oli taas jättämässä) ja menin miehen asunnolle aamusta koska halusin puhua. Olin edellisenä iltana vaatinut viestein ja puhelin, että puhumme heti, mutta mies sanoi huomenna. Sanoin nyt tai suhteemme on ohi eikä hän enää näe minua. Lakkasi vastaamasta. Yön nukuttuani päätin mennä miehen luo ja jo rapussa vastassa oli pilven haju. Mies oli kotona kahden kaverinsa kanssa, polttivat pilveä ja mies ottanut edellisenä iltana jotain kovia huumeita. Pyysin saada jutella, pyysin, että pyytäisi kavereitaan lähtemään ja puhuisimme. Ei onnistunut. Aloin raivoamaan, huusin ja itkin miehen pihalla. Hänen naapurinsa kysyi haluaisinko tulla sisälle teelle ja juttelemaan. Mies ei suostunut puhumaan.

Tästä aikaa 4 vuotta ja tänä keväänä mies kertoi, että häntä edelleen ahdistaa olla kotona, koska pelkää minun tulevan oven taakse raivoamaan. Että olin ihan sekaisin eikä kanssani pysty keskustelemaan. Halusin päättää päivänä, kun mietin miten olen tuhonnut miehen elämän.

Yksi yö nukkuessani (pari vuotta sitten) mies alkoi kosketella, otti alushousuni pois ja sormetti. Heräsin kesken, mutta mekin paniikkiin enkä kyennyt sanomaan mitään. Mies lopetti ennen kuin teki muuta. Aamulla kysyin miksi minulla ei ole pikkareita jalassa, Mies sanoi, että olin itse ottanut ne yöllä pois. Syytin itseäni tästäkin kauan, koska en itse sanonut mitään sinä yönä. Keväällä sanoin miehelle asiasta ja hän vähän hymyillen pyysi anteeksi.

Minut on raiskattu aiemmin ja pedofiili houkutteli asuntoonsa, kun oli 6v (pääsin karkuun) ja miehellä oli tapana heittää minulle raiskaus- ja pedofiililäppiä ja näyttää meemejä ja kun sanoin, etten pidä siitä, niin olin huumorintajuton, tylsä, tosikko, ylireagoin. Myös minun pilkkaaminen ja kavereihinsa vertailu on hyvää läppää ja huumoria ja jos en tajunnut, niin minä olin syyllinen.

Ja niin minä vain uskoin kaiken mitä mies sanoi. Selvästi olen läheisriippuvainen, mutta mitä se toinen osapuoli on? Miehellä ollut todella vaikea elämä, hän on sisältä todella sekaisin, rikki ja hukassa, mutta sanon miehellekin aina, että oma kipu ei ole syy satuttaa muita.

Mutta miten meidän tapauksissa, kun kumppani ei ole alkoholisti tai huumeidenkäyttäjä (Mies käyttää satunnaisesti, vaikka en tiedä uskonko täysin), niin mitä he ovat, kun kohtelevat läheisriippuvaisia huonosti? Ovatko he vain ilkeitä ihmisiä?

Ja tuona iltana, kun olin käynyt miehen luona huutamassa, hän tuli luokseni ja ongittuani tiedon hänestä esille hän myönsi, ettei hänelle ole tunteita minua kohtaan ja haluaisi, että meen abortin. En kyennyt siihen enää ja edelleen tunnen syyllisyyttä siitä, että synnytin lapsen ja pilasin sekä lapsen että miehen elämän. Tänä vuona olen vihdoin uskaltanut oikeasti rakastaa lasta, mutta kaikki on edelleen vaikeaa ja joinain öinä itken syyllisyyttä.

Mies levittelee minusta valheita kuinka en ottanut jälkiehkäisyä (otin) ja tavallaan siis hankkiuduin raskaaksi ja että hän pyysi aborttia heti vk:lla 4, mutta en suostunut, kuinka estän häntä tapaamasta lasta. Olen todella rikki, mutta mielialalääkkeet tasannert pahimpia oloja ja olen jonossa psykoterapiaan.

Mies katosi raskausaikana, mutta tuli tosiaan takaisin ja muutti luokseni, kun hänelle ei ollut sähköjä (myönsi tämän myöhemmin). Miksi pitää olla näin tyhmä? Mitä tämä kaikki tekee miehestä? Läheisriippuvainen naisen uhrin?

Ei tee miehestä uhria, jos muutti luoksesi, kun hänellä ei ollut sähköjä. On siis hyötynyt sinusta. Lapsen tapaamisen estämisestä valittaminen on myös melko epäloogista, jos ensin ei itse halunnut lasta. Vikaa siis miehessäkin. Ainakaan lapsen elämää et pilannut.

Ei kannata rakentaa "täydellistä tragediaa", hyväksy myönteiset ja kielteiset tuntemukset ja elämän käänteet.

Nostan

Kirjoitin tuossa ylempänä pitkän tarinan joka sai miettimään enemmän ja enemmän omia ongelmiani ihmissuhteissa ja omaa käyttäytymistäni. En taida oikein havaita eroa itseni ja muiden välillä, mikä on minun murheeni ja mikä muiden. Mistä minä olen vastuussa ja mistä muut. Yritän tuolla muiden ylenpalttisella hoivalla ja suojelulla hoivata omaa sisäistä lastani, jolla on hätä ja joka jäi yksin. Yritän nyt kääntää tämän energian itseeni, omasta itsestäni huolehtimiseen. Taitaa olla pitkä tie. 

Mielestäni muut eivät edes varsinaisesti hyväksikäytä kiltteyttäni (paitsi ehkä noissa vapaaehtoistehtävissä), vaan tungen ja tarjoudun itse auttamaan kaikessa, yleensä pyytämättä. Epäilen, että ujommat ehkä kiusaantuvatkin ylenpalttisesta auttamisesta ja tunkeilustani, mutta eivät uskalla sanoa sitä suoraan. 

Tuntuu että tämä ketju on auttanut enemmän kuin mikään terapia missä olen koskaan käynyt. Kiitos teille. 

up

Tässä viimeisimmäksi luin tuota ketjua, jossa mies huomauttelee naiselle tämän syömisestä, ja nainen sanoo, "mutta muuten hän on ihana mies". Mikä siinä on, että tulee ihan sokea piste niille asioille, millä toinen jatkuvasti ylittää hyväksyttävät rajat.

Mulla on miesystävä, joka on muuten ihana, mutta. Me ei asuta yhdessä, mulla on alaikäinen lapsi. Muutenkin mulla on välillä päivä tai pari viikossa muutakin elämää. Näen kavereita, sukulaisia, siivoan kotona tai vain toivun. Jos ollaan päiväkin erossa, hän on surkeana ja lähettelee pitkin päivää viestejä, miten yksinäinen on. Vaikka on juuri sovittu, että mulla on nyt pari päivää muuta. Miksi hänen täytyy olla silti koko ajan viesteissä, ja pitää ajatukseni keskittyneinä häneen? Se on ihan häiritsevää. Hän niinkuin koko ajan keskeyttää keskittymiseni muihin asioihin kuin siihen, että hän haluaisi että olen koko ajan hänen kanssa. En voi, ihan järjellisestä syystä.

Aina tästä sanon, aina hän on katuva ja söpö, sanoo, ettei tarkoittanut sillä mitään, ja aina lepyn.

Kuitenkin kun olen kotona tai töissä tai kaverilla, ja hän tekee sitä, se ärsyttää minua suunnattomasti, ja tekisi lähinnä mieleni olla näkemättä häntä enää ikinä. Puhelin pimputtaa kaiken aikaa, kun yritän katsoa lapsen kanssa elokuvaa, tai olla kahvilla kaverin kanssa. Jos en vastaa, mies alkaa mökötyksen, marttyyrin ja mykkäkoulun, miten hän on niin yksin ja minä vedän mykkäkoulua. Kuka nyt koko ajan vahtii puhelinta, kun kokkaa, syö, ja katsoo netflixiä?

Olen ihan sekaisin ja uupunut, ja tuntuu, että tämä suhde jotenkin hajottaa voimia. Siitä ei tule sellaista positiivista, yhdessä elämässä eteenpäin yrittämistä. Vaan minulla on elämä erillisinä palasina, joita tasapainottelen. Ja ei, hän ei halunnut muuttaa uusperheeseen. Ehkä hyvä niin, mutta melko umpikujahan tämä on.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen hoitanut itseltäni läheisriippuvuuden. Sinun pitää ensinnäkin tajuta että jokainen aikuinen ihminen on vastuussa itsestään. Suomessa on auttamisjärjestelmät mistä hakea apua jos on kriisi. Yhdenkään yksittäisen ihmisen vastuulla ei ole kantaa toisen ihmisen elämää ellei se ole oma alaikäinen lapsi. Pitää myös ymmärtää että jotkut ihmiset on elämäntapauhriutujia ja se on heidän tapa elää eikä he edes halua ulos siitä tavasta. Mikä tärkeintä. Luo oma elämäsi niin mielekkääksi ja arvokkaaksi, että se riittää sinulle ja olet valmis poistamaan kaiken elämästäsi joka uhkaa sitä. Näin alkuunsa nämä. Lisäksi kannattaa ymmärtää että jokainen läheisriippuvainen on käänteinen narsisti. Uhraat itsesi koska oikeasti pidät muita kyvyttöminä elämään. Tapasi auttaa on nenänvartta pitkin katsomista ja armotyötä siksi kun et jaksa katsoa muiden perseilyä. Hyväksy se että nämä autettavat on omasta halustaan luusereita eikä sinun pidä auttaa vain siksi että et siedä katsoa sitä. Laita välit poikki äläkä katso jos heidän elämäntapansa loukkaa rauhaasi.

Kiitos suoruudesta. Joskus olisin saattanut loukkaantua, mutta asiaa puhut.

Joo, olen havahtunut itsekin miettimään, että teenkö kuitenkin kivoja tekoja ja myönnytyksiä lopulta vain itseni takia, mitä mä itse siitä saan.

En mielestäni pidä muita kyvyttöminä, toki autan liikaa.

Saitko itse hoidettua itsesi suhteessa vai vasta yksin ollessa? Kuinka sä ajattelet pärjääväsi tulevaisuuden suhteissa?

Ap

Laitan mutkat suoriksi, koska itse aloitin oman terapiani sillä tavallisella uhripuheella ja itselleni vakuuttelulla että minä olen uhri ja minua pitää sääliä. Tunsin kuitenkin että menin jumiin ja joku ei nyt ollut oikein, joten heitin kaikki päälaelleen ja päätin että jospa minä olen se ongelma ja tekijä tässä. Minä olen yhteinen nimittäjä minun elämäni ongelmiin. Kun tämän tein tajusin että itse hankin nämä ihmissuhteet jotta saan heittää martyyrin viitan ylleni. Ei kukaan minun elämääni marssi jos en sille ovea auki pidä. Minä valitsin nämä hyväksikäyttäjät elämääni täyttämään jotain Minun tarvetta. Silloin se kolahti kunnolla tajuntaan ja siinä tuli istuttua pitkä tovi silmät lautasen kokoisina ja suu auki, että minähän olen ihan hirveä ihminen! Yksin nämä pitää tehdä. Läheisriippuvaisella ei ole omaa persoonaa. Se on aina heijaste muista. Ihan kuin narsitikin LR tarvitsee jonkun lähteen ja hoivattavan jotta saisi olla persoonaton peili. Minä en ole enää suhteita hankkinut kun elämässä on jo kaikki tehtynä. Lisäksi löysin niin hyvän ja kivan elämän sekä itsestäni viihdyttävän persoonan, että pidän tämän ihan itselläni. Huolimatta siitä, että tähän välillä joku haluaisikin kaveriksi. Nykyään osaan sanoa ei. Ennen olisin päätynyt kenen tahansa kanssa suhteeseen joka olisi sanonut vähänkin hetken että tykkää. Nykyään mietin mitä minä ajattelen asioista ja hyväksyn että muut saa olla mitä mieltä haluavat. Ei silti ole pakko alkaa seurustella jonkun kanssa vain siksi että tämä haluaa niin.

Aivan! Tyypillinen Narsistinen ajattelu tapa on myöskin, koska SINÄ haluat eli toiselle sanelu, kun ei ole edes esim. esimies asemassa

Luna, kiitos kun jaoit tarinasi! Olet rohkea ja tulet pärjäämään hyvin.

Kaikkea hyvää elämääsi! <3

peiliinkatsoja kirjoitti:

Kirjoitin tuossa ylempänä pitkän tarinan joka sai miettimään enemmän ja enemmän omia ongelmiani ihmissuhteissa ja omaa käyttäytymistäni. En taida oikein havaita eroa itseni ja muiden välillä, mikä on minun murheeni ja mikä muiden. Mistä minä olen vastuussa ja mistä muut. Yritän tuolla muiden ylenpalttisella hoivalla ja suojelulla hoivata omaa sisäistä lastani, jolla on hätä ja joka jäi yksin. Yritän nyt kääntää tämän energian itseeni, omasta itsestäni huolehtimiseen. Taitaa olla pitkä tie. 

Mielestäni muut eivät edes varsinaisesti hyväksikäytä kiltteyttäni (paitsi ehkä noissa vapaaehtoistehtävissä), vaan tungen ja tarjoudun itse auttamaan kaikessa, yleensä pyytämättä. Epäilen, että ujommat ehkä kiusaantuvatkin ylenpalttisesta auttamisesta ja tunkeilustani, mutta eivät uskalla sanoa sitä suoraan. 

Tuntuu että tämä ketju on auttanut enemmän kuin mikään terapia missä olen koskaan käynyt. Kiitos teille. 

Valtavan hyvin kirjoitettu tunnistan tuon itsestäni. Tavallaan ihmiset ympärillä, jotka eivät puutu tunkeilevaan ja ylenpalttiseen huolenpitooni, eivät myöskään huolehdi omista rajoistaan, eivätkä siis myös minun.

Nyt vasta oivallan, että ihmissuhteessa kummankin puolen täytyy huolehtia terveistä rajoista, molempien hyväksi. Sellaisessa ihmissuhteessa, jossa toinen asettaa rajoja, se rajaton hermostuu ja loukkaantuu, koska ei ole siihen tottunut.

Ehkä hän kokee sen hylkäämisenä, kun se huolenpito, mitä hän on oppinut pitämään omana arvonaan, ei kelpaakaan. Mutta eihän se ole toisesta huolta pitämistä, jos tämä toinen ei sitä halua, vaan itsestä, jostain omasta vaille jäämisestä huolen pitämistä.

Tämmöisestä parisuhde voi kehittyä, jos huolenpitäjä pääsee loukkaantumisesta ja hylätyksi tulemisesta yli. Ja ymmärtää, että hänestä pidetään hänen itsen vuoksi, ei sen vuoksi, mitä häneltä voi saada.

Varmaan moni läheisriippuva tässä kohtaa loukkaantuu verisesti ja lähtee, ja etsii jonkun hyväksikäyttäjän, jota hän saa "pelastaa". Silloin hän tuntee itsensä arvostetuksi.

Koska aiemmin hänet on opetettu uskomaan, että hän on arvokas silloin, kun tekee kauheasti muiden eteen. Jos hän ei tee, hän kokee jatkuvaa huonoutta. Ja luulee, että huonouden tunne johtuu nykyisestä suhteesta, ja kumppanista, ja poistuu vaihtamalla suhdetta.

Kirjasta "naimisissa narsistin kanssa"

"Toiminta, myötäileminen ja periksi antaminen on kiltin ihmisen valhe itseään vastaan: hän luulee näin saavansa arvostusta ja hyväksyntää. Todellisuudessa hän liittoutuu toisen narsismiin, tukee sitä kiltteydellään ja kuluttaa sisintään. Voidaan kysyä, mikä on sellainen kiltteys, joka liittoutuu ja tukee pahuutta.

Oma arvottomuuden tunne vaikuttaa siihen, että kilttiä ihmistä on helppo manipuloida. Narsistin uhreina kiltit venyvät huimiin suorituksiin. Se, mikä muista näyttää järjettömältä ja pelottavalta, on kiltin mielestä aivan normaalia. Kiltti selittää itselleen, että mikään ihmissuhde ei ole täydellinen."

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kiltti, mutta myös paha kirjoitti:

Hei! 

Olen lukenut koko ketjun. Haluaisin jakaa omia kokemuksiani. Olen itse epäterveellä tavalla riippuvainen miehen huomiosta ja kärsin ajoittaisesta huonosta itsetunnosta. Huono itsetuntoni ja riippuvuuteni tulee varsinkin läheisessä ihmissuhteessa esiin. Sinkkuna ollessa ei ole mitään ongelmaa, koska ei ole mitään mikä koskettaisi kipupisteitäni. Kaksi vuotta sitten päätin olla yksin, kun kipuilin niin voimakkaasti eri ihmissuhteissa 2018 kesällä. Olin eronnut 2,5 vuotisesta suhteesta ja juoksin selvästi laastaria etsien. Ihastuin ensiksi masentuneeseen, joka omien ongelmiensa takia ei pystynyt vastaamaan tunteisiini niin paljon kuin olisin halunnut. Mutta roikuin silti, koska halusin auttaa. Sanoi monta kertaa, että ei ehkä pysty suhteeseen nyt ja mä silti roikuin ja annoin roikottaa itseäni. Viesteihin vastaamatta jättäminen ja hiljaisuus olivat ne hänen keinot, joskus myös vitsillä heitetyt kommentit kuten "viestittelen muille tytöille" ja "lähde pois" satuttivat. Ja itkin, itkin paljon.  Aina kun sain vähän voimia päästää irti, niin yksi viesti monen päivän hiljaisuuden jälkeen "Hei kulta, mitä kuuluu?" sai mut palaamaan. Välillä sain viestiä, kuinka ihana ja täydellinen olin, sitten saattoi tulla täys hiljaisuus ja yleensä selittelynä juurikin se, että sori, oli huono päivä. Jatkoin tuota ehkä 2kk ja sitten ei vaan pystyny enää. Tuloksena molempien sydän aivan palasina. Kumpikaan ei ollut aikuinen.

Hyppäsin heti vieraan miehen sänkyyn ja tuntui niin hyvältä, kun joku näytti sen että haluaa sua (tosin vain seksuaalisesti). Olen kirjoittanut päiväkirjaankin, että "Tuntui hyvältä, kun olin hänen sylissään. Olen turvassa. Kyllä mua halutaan." Kun kärsii voimakkaasta vajeesta, niin silloin sitä turvaa ja huomioita hakee juurikin tällä tavalla toisista ihmisistä ja tuudittautuu siihen virheelliseen turvallisuuden tuntuun. Mutta sisimmässään oikeasti tietää, että se on vain valetta. Tämä mies sanoi suoraan heti, että wow, oot nyt liikaa ihastunut muhun ja mä en halua suhdetta. 

Ihanan terveen kuuloisia analyysejä omasta tarvitsevuudesta. Toisaalta, meillä on länsimaisessa kulttuurissa käsite "laastarisuhde" eli on aika yleistä, että särkyneeseen sydämeen etsitään edes hetken lohdutusta. Meilla pahasti läheisriippuvaisilla tosin se sydän on särkynyt paljon aiemmin, yleensä kotioloissa joissa nämä vajeet ovat syntyneet.

Miksei näistä alkuperäisistä tarvitsevuuksista puhuta? Miten meidät hylättiin tai miten meitä haluttu? Sehän sattui yhtä paljon kuin nämä romanttiset surut aikuisena. 

Hyvä kysymys. Avaan asiaa omalta kohdaltani.

Minulla on emotionaalisesti impotentti isä. Hän ei ole tunnekylmä, mutta täysin kyvytön käsittelemään omia tunteitaan. Hän ei kuitenkaan halua muille pahaa, ja pidättäytyy siitä syystä ilmaisemasta itseään, ja jää näin etäiseksi. Äitini on hieman parempi tunteiden sanoittamisessa, mutta ei kovin taitava hänkään. Ehkä pahimmalta on kuitenkin tuntunut se, että olen ollut äidilleni olemassa ainoastaan siltä osin kuin olen hänen kaltaisensa. Kaikki ne ajatukset, kiinnostuksen kohteet ja tunnereaktiot, jotka olivat erilaisia kuin hänellä itsellään, on lapsuudessani ohitettu kuin niitä ei olisi olemassa lainkaan. Koska satun olemaan persoonaltani varsin paljon äidistäni poikkeava, suuri osa minusta jäi näkymättömäksi omassa lapsuudenperheessäni.

Ymmärsin vasta aikuisena, mitä vahinkoa tämä kuvio on tehnyt. Ylipäätään se, että ymmärsin miten asiat menivät, ja että sen seurauksena koen että en saa muillekaan ihmisille ilmaista itseäni enkä olla näkyvä, oli jo iso edistysaskel. Uskon, että moni saman kohtalon kokenut ei välttämättä saavuta tällaista ymmärrystä edes aikuisena, koska lapsuudenperheen toimintatapoja oppii pitämään normaalina. Voi jäädä ikuisesti siihen käsitykseen, että itsessä on näitä viallisia ja vääriä puolia, joita ei saa paljastaa muille ja joita ei oikeastaan saisi olla olemassakaan. Ja kyseessä ei ole mitkään oikeasti vahingolliset/vääränlaiset persoonallisuuden piirteet, vaan piirteet joiden kohdalla minun persoonani eroaa äitini persoonasta. 

Voi olla, että jäin vahingolliseen parisuhteeseen osittain siitä syystä, että toivoin tällä kertaa tulevani aidosti nähdyksi. Olisin silloin saanut myönteisen kokemuksen, joka olisi voinut parantaa noiden ikävien lapsuusmuistojen haavoja. Alussa mies veti teatteria, jonka avulla hän sai minut uskomaan, että hän on oikeasti hyvin kiinnostunut tutustumaan minuun, ja pitää minusta juuri sellaisena kuin olen. Sitten kun olin koukussa, hänen todellinen minänsä alkoi paljastua. Ei hän ollut minusta kiinnostunut muuten kuin välineellisesti. Hän muisti kertomani asiat silloin, kun ne tarjosivat hänelle mahdollisuuden hyötyä niistä jotenkin, muuten ei. Jouduin kertomaan monia perusjuttuja itsestäni uudestaan ja uudestaan. Varmaan jäin suhteeseen yrittämään niin sitkeästi juuri siitä syystä, että tarvitsisin tuota nähdyksi tulemisen kokemusta kovin kipeästi. Jos tätä tarvetta ei olisi ollut, ei mikään mahti maailmassa olisi motivoinut minua sietämään suhteen aiheuttamaa kärsimystä.

Minulla on sentään ollut useampi hyväkin parisuhde elämässäni, joissa osa lapsuuden haavoista on jo parantunut. Voin kuvitekuvitellalla, että joku jolla ne haavat ovat edelleen vereslihalla, voi tulla hyvin vahvasti riippuvaiseksi toisen ihmisen tarjoamasta läheisyyden kokemuksesta, vaikka se paljastuisi myöhemmin silmänlumeeksi. Ihmisen tarve tulla lääkityksi on todellinen ja vahva, ja jopa myrkylliseksi todettu lumelääke voi tuntua kullan arvoiselta, jos uskoo että parempaa ei ole tarjolla. Riippuvuus on aivan oikea termi tämän mekanismin kuvaamiseen.

Ihana ihminen! Tuo kuvaus näkymättömästä lapsesta!

Olen ihmetellyt, miten olen tullut ihmiseksi, joka ei tiedä kuka on, ja mitä haluaa tehdä, ja mistä pitää.

Koska kun olen ilmaissut, kuka olen, ja mistä olen kiinnostunut, ne on sivuutettu. Joten niitä ilmeisimmin en voi olla. Kun ei kiinnosta muukaan, niin jäljelle jää tyhjyys ja hämmennys. Se mitä olisin, ei ole kelvollista eikä sitä nähdä.

Tajuan, etten ole vieläkään suhteessa, jossa näitä olennaisia asioita voisi jakaa.

Nosto

Lukekaa Paloheimo Kotivammaisuuden synty.