Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Läheisriippuvuudesta eroon
Olen ollut kahdessa pitkässä suhteessa päihderiippuvaisen kanssa ja ilmeisen sairastunut itsekin. Miehet on mennyt ja tullut miten haluaa, aina otin takaisin ja yritin uskoa vaan hyvää, hoivasin ja koitin parantaa itseni unohtaen. Suhteissa henkistä ja fyysistä väkivaltaakin, olen antanut alistaa itseni aika täydellisesti.
Mulle on aina tärkeintä toisen hyvä olo, itsellä ei niin väliä. Suurimman osan suhteiden ajasta olen ollut masentunut kohtelun takia, silti aina kun toinen on vain pyytänyt anteeksi olen asettanut hänet elämäni keskiöön, kunnes mua satutetaan taas ja sen jälkeen uusiksi. Unohdan aina itseni, en oikein muista edes mistä joskus nautin ja mitkä mun omat mielipiteet on, myötäillen ja joustan ihan liikaa.
Tää on sairasta!
Onko joku eheytynyt tästä? Millä tavoin opetella, että oma elämä on tärkein ja itse arvokas?
Kommentit (592)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miten vaikeata se on ollut hyväksyä ihmisestä ja suhteesta joka tuntui alkuun parhaimmalta kun mikään suhde ja mies ikinä. Olen syyttänyt paljon itseäni mutta ehkä ymmärtänyt kun mihinkään asioihin en voi itse vaikuttaa tai mielipiteilläni ei ole väliä. Eikä keskustelut myöskään johda mihinkään. Siksi tilanne on sietämätön itselle koska minulla ei ole ”valtaa” mihinkään. Halusiko mies vain opettaa minua kun olen liian takertuva.. ja pilasinko itse kaiken. Me siis erosimme vaikka en pysty sanomaan milloin se tapahtui ja oltiinko suhteessa. Kuitenkin yhä yhteyksissä viestitelleensä päivittäin vaikka erosta jo pari vuotta. Tapailemme kerran kuussa.
Onhan teillä joku ihmissuhde keskenänne, jos viestittelette päivittäin, ja tapaatte kerran kuussa. Ehkä sinun olisi hyvä löytää nimi tuolle suhteelle. Joku suhdehan teillä on jos päivittäin olette yhteydessä. Minulla on ihan parisuhde, mutta emme asu yhdessä. Me viestittelemme päivittäin, vaikka emme näe kuin pari kertaa viikossa.
Joskus nuorena minulla oli myös etäsuhde, viesteilimme päivittäin, mutta tapaamisessa oli muutaman kuukauden taukoja.
Jos tapailunne kerran kuussa tarkoittaa seksiä, mikä on suhteenne nimi. Onko hän muussa parisuhteessa, jolloin olisit sivusuhde. Hän ei halua sitoutua, joten olet rakastajatar. Hänellä on teitä monta, onko teidän suhde silloin polyamorinen.
Oletteko ystäviä, jotka satunnaisesti harrastavat seksiä? Friends with benefits? Eksä ei yleensä voi olla tätä, on liian monimutkaista yleensä ollakseen vilpittömästi vain ystäviä.
Jos mukana on seksiä, ette siis ole ystäviä. Varsinkin kun tunteesi ovat ihan sekaisin.
Vai haluatko nimittää suhdetta nimellä vakihoito, tai vakipano? Jos mitään rakkaussuhdetta välillänne ei ole, ja harrastatte seksiä, ei paljon muu tule mieleen enää kuin vakipano.
Niitä yleensä saa myös tyypeiltä, jotka ei tuhoa mielenterveyttä. Ja sitten voisi myös ajatella, että ansaitsee ihan oikean parisuhteen, jonkun luotettavan ja täyspäisen kanssa.
Ja ennen kuin saat sitä, sinun pitäisi blokata tuo tyyppi.Tunteita ja intohimoa on.. ei siis pelkkää seksiä. Toinen tahtoisi enemmän mutta toinen ei. Ehkä olen rakastajatar..
Ehkä? Olet suhteessa joka vie huomiosi kaikki päivät, etkä edes tiedä mikä se suhde on? Suostut olemaan tuollaisessa suhteessa? Ehkä jo vuosia? Se estää sinua etsimästä muuta suhdetta, millaisen parisuhteen nyt haluaisikaan. Olenko ajatellut, millaisen parisuhteen haluaisit? Kuulostaa, että tämä ei ole se, mutta olet luovuttanut oman elämäsi ohjaksista ihan kokonaan.
Haluaisin parisuhteen. Suhteen jossa jaetaan asiat ja asutaan yhdessä. Nyt olen rakastajatar. Vahvat tunteet pitää mut tässä ja toivoisin tietenkin että joskus voisin taas olla enemmän. Viimeisin parisuhde kesti yhdeksän vuotta ja tässäkin oltiin alkuun suhteessa..
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kirjoitanpa minäkin tilanteeni tänne. Olen siis läheisriippuva, ja aiempi liitto oli alkoholistin kanssa. Erosin ja päädyin alaikäisen yksinhuoltajaksi.
Tapasin myöhemmässä vaiheessa mukavan, raittiin ja liikunnallisen miehen. Muuten hän oli auttavainen ja huolehtiva, mutta sanoi heti, ettei halua isäpuoleksi. Niinpä jatkoimme seurustelua omista asunnoista. Useita vuosia myöhemmin pyysin, että hän muuttaisi kanssamme asumaan. Hän ei halunnut, vaan muutti kyllä, mutta omaan asuntoon muutaman kilometrin päähän.
Nyt en tiedä, mitä ajatella. Olin pettynyt, ettemme asu yhdessä, mutta myönnän että on järkevää, ettei synny ristiriitoja.
Mikä näistä on läheisriippuvuutta nyt? Onko läheisriippuvan reaktio olla pettynyt ettei olla enemmän yhdessä, vaikka siinä on riskejä ristiriitoihin, kun asuttaisiin uusperheenä? Eli roikunko liikaa kun pitäisi pystyä olla erillisiä? Vai onko läheisriippuvuutta jatkaa seurustelua muuten hyvän miehen kanssa, mutta joka ei halua uusperheeseen?
Tämmöistä se on, kun ei yhtään tiedä paljonko tunteisiinsa voi luottaa. Tai siis kun ei luota niihin juurikaan, mutta on aikanaan onnistunut järkeilemään itsensä ihan kauheisiin tilanteisiin.
Vierailija kirjoitti:
Kirjoitanpa minäkin tilanteeni tänne. Olen siis läheisriippuva, ja aiempi liitto oli alkoholistin kanssa. Erosin ja päädyin alaikäisen yksinhuoltajaksi.
Tapasin myöhemmässä vaiheessa mukavan, raittiin ja liikunnallisen miehen. Muuten hän oli auttavainen ja huolehtiva, mutta sanoi heti, ettei halua isäpuoleksi. Niinpä jatkoimme seurustelua omista asunnoista. Useita vuosia myöhemmin pyysin, että hän muuttaisi kanssamme asumaan. Hän ei halunnut, vaan muutti kyllä, mutta omaan asuntoon muutaman kilometrin päähän.
Nyt en tiedä, mitä ajatella. Olin pettynyt, ettemme asu yhdessä, mutta myönnän että on järkevää, ettei synny ristiriitoja.
Mikä näistä on läheisriippuvuutta nyt? Onko läheisriippuvan reaktio olla pettynyt ettei olla enemmän yhdessä, vaikka siinä on riskejä ristiriitoihin, kun asuttaisiin uusperheenä? Eli roikunko liikaa kun pitäisi pystyä olla erillisiä? Vai onko läheisriippuvuutta jatkaa seurustelua muuten hyvän miehen kanssa, mutta joka ei halua uusperheeseen?
Tämmöistä se on, kun ei yhtään tiedä paljonko tunteisiinsa voi luottaa. Tai siis kun ei luota niihin juurikaan, mutta on aikanaan onnistunut järkeilemään itsensä ihan kauheisiin tilanteisiin.
Luulen että läheisriippuva odottaa vähän liikaa toisilta. Sinun tilanteesi kuulostaa melko hyvältä kompromissilta, jos mies kuitenkin muutti lähelle. Toisaalta olet suostunut tilanteeseen, jossa et saa sitä mitä haluat, eli yhdessäasumista. Sekään ei liene liikaa pyydetty.
Läheisriippuvan ehkä pitäisi koettaa olla aikuinen sisäiselle lapselleen. Tuossa tilanteessa neuvotella miten voisit olla tyytyväisempi, voisitteko olla vaikka koko viikonlopun yhdessä asunnossa joskus.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miten vaikeata se on ollut hyväksyä ihmisestä ja suhteesta joka tuntui alkuun parhaimmalta kun mikään suhde ja mies ikinä. Olen syyttänyt paljon itseäni mutta ehkä ymmärtänyt kun mihinkään asioihin en voi itse vaikuttaa tai mielipiteilläni ei ole väliä. Eikä keskustelut myöskään johda mihinkään. Siksi tilanne on sietämätön itselle koska minulla ei ole ”valtaa” mihinkään. Halusiko mies vain opettaa minua kun olen liian takertuva.. ja pilasinko itse kaiken. Me siis erosimme vaikka en pysty sanomaan milloin se tapahtui ja oltiinko suhteessa. Kuitenkin yhä yhteyksissä viestitelleensä päivittäin vaikka erosta jo pari vuotta. Tapailemme kerran kuussa.
Onhan teillä joku ihmissuhde keskenänne, jos viestittelette päivittäin, ja tapaatte kerran kuussa. Ehkä sinun olisi hyvä löytää nimi tuolle suhteelle. Joku suhdehan teillä on jos päivittäin olette yhteydessä. Minulla on ihan parisuhde, mutta emme asu yhdessä. Me viestittelemme päivittäin, vaikka emme näe kuin pari kertaa viikossa.
Joskus nuorena minulla oli myös etäsuhde, viesteilimme päivittäin, mutta tapaamisessa oli muutaman kuukauden taukoja.
Jos tapailunne kerran kuussa tarkoittaa seksiä, mikä on suhteenne nimi. Onko hän muussa parisuhteessa, jolloin olisit sivusuhde. Hän ei halua sitoutua, joten olet rakastajatar. Hänellä on teitä monta, onko teidän suhde silloin polyamorinen.
Oletteko ystäviä, jotka satunnaisesti harrastavat seksiä? Friends with benefits? Eksä ei yleensä voi olla tätä, on liian monimutkaista yleensä ollakseen vilpittömästi vain ystäviä.
Jos mukana on seksiä, ette siis ole ystäviä. Varsinkin kun tunteesi ovat ihan sekaisin.
Vai haluatko nimittää suhdetta nimellä vakihoito, tai vakipano? Jos mitään rakkaussuhdetta välillänne ei ole, ja harrastatte seksiä, ei paljon muu tule mieleen enää kuin vakipano.
Niitä yleensä saa myös tyypeiltä, jotka ei tuhoa mielenterveyttä. Ja sitten voisi myös ajatella, että ansaitsee ihan oikean parisuhteen, jonkun luotettavan ja täyspäisen kanssa.
Ja ennen kuin saat sitä, sinun pitäisi blokata tuo tyyppi.Tunteita ja intohimoa on.. ei siis pelkkää seksiä. Toinen tahtoisi enemmän mutta toinen ei. Ehkä olen rakastajatar..
Ehkä? Olet suhteessa joka vie huomiosi kaikki päivät, etkä edes tiedä mikä se suhde on? Suostut olemaan tuollaisessa suhteessa? Ehkä jo vuosia? Se estää sinua etsimästä muuta suhdetta, millaisen parisuhteen nyt haluaisikaan. Olenko ajatellut, millaisen parisuhteen haluaisit? Kuulostaa, että tämä ei ole se, mutta olet luovuttanut oman elämäsi ohjaksista ihan kokonaan.
Haluaisin parisuhteen. Suhteen jossa jaetaan asiat ja asutaan yhdessä. Nyt olen rakastajatar. Vahvat tunteet pitää mut tässä ja toivoisin tietenkin että joskus voisin taas olla enemmän. Viimeisin parisuhde kesti yhdeksän vuotta ja tässäkin oltiin alkuun suhteessa..
Mahtavaa, tiedät mitä haluat parisuhteelta. "Jaetaan asiat ja asutaan yhdessä".
Jotta saat sen, sinun on oltava valmis vaatimaan ja priorisoimaan sitä.
Eli mun mielestä, muut voi kommentoida, mutta mun mielestä sun pitäisi pystyä sanomaan tuolle miehelle suoraan, että haluat oikean parisuhteen. Tämä ei riitä sinulle enää. Ja et luovuttaisi, ennen kuin hän vastaisi sinulle suoraan, että sellaista hän ei halua.
Ja kun tulisi selväksi, että hän ei ole tekemässä tästä oikeaa parisuhdetta (siltähän tämä nyt vaikuttaisi), sinun pitäisi kerätä kaikki voimasi, ja jättää hänet ihan kokonaan. Ei mitään viestejä eikä tapaamisia enää. Ja sinun pitäisi sitten taaksesi katsomatta suunnata kohti sitä ihmistä, jonka kanssa voisit saada haluamasi parisuhteen
Vierailija kirjoitti:
Minä olen jo heittänyt hanskat santaan parisuhteiden osalta vuosia sitten. Läheisriippuvuuteni kuitenkin toteutuu muissa suhteissa, vaikka niistäkin olen pyrkinyt erakoitumaan.
Sitä koettaa antaa paljon ja odottaa, että jonain päivänä saisi itse saman kohtelun. Jos näin ei ala suht pian tapahtua, terve ihminen vaihtaa maisemaa. Tätä läheisriippuva ei tee, koska ei huomaa energioiden yksisuuntaista virtaa. On niin tottunut antamaan enemmän.
Tämä voi tapahtua ystävyyssuhteissa, työasioissa - kaikessa on aina se joka joustaa. Asenne tuntuu oikealta, mutta jonain päivänä alkaa tajuta, mitä on menettänyt tämän seurauksena. Ei ole rakentanut omaa elämäänsä kun on häärinyt toisten apuna, tai väsyttänyt itsensä liiallisella auttamisella, ilmaiseksi tekemisellä, jättämällä pitämättä puoliaan, ilmaisematta tunteitaan vaikka toinen on hyökännyt ja rikkonut rajojasi.
Läheisriippuva saattaa joutua lopun elämäänsä harjoittelemaan itsestähuolehtimista. Ehkä tilanne on syntynyt varhain siitä ettei ole itse ollut huolenpidon kohteena vaikka on ollut avuton lapsi. Sen sijaan on joutunut pärjäämään tilanteessa, jossa huolehtija on ollut jotain vailla.
Koen vaikeaksi hahmottaa, milloin tilanteet ovat kohtuuttomia. Pystyn nykyään pitämään puoleni usein, ei aina, mutta vaikeus on sanoa milloin tähän pitäisi ryhtyä. Sitä selittelee toisen käytöstä aina ehkä vähän liian pitkälle. Ehkä varon liikaakin mahdollista hyväksikäyttöä. Ihmissuhteet sinänsä ahdistaa ja olenkin vetäytynyt niistä.
Tästä tuli mieleen yksi kohta Pirkko Siltalan kirjasta Taakkasiirtymä, missä käsitellään ylisukupolvisia traumoja.
Sotalapsen kertomaa:
"Ja mitäkö se kaikki on vaikuttanut. Ihmiset kulkevat lävitseni kuin virta. Pidän ihmisistä niin kuin joki pitää uomastaan ja rannoistaan. Ja ihmiset kimaltavat minussa, niin kuin aurinko kimaltaa joen pinnassa, muta koskaan en voi pysähtyä, en täysin luottaa olevani tarpeellinen jollekin toiselle. Ikään kuin aina olisin lapsuuteni tilanteessa ja maisemassa tietämättä, tajuamatta kokonaisuutta."
.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kirjoitanpa minäkin tilanteeni tänne. Olen siis läheisriippuva, ja aiempi liitto oli alkoholistin kanssa. Erosin ja päädyin alaikäisen yksinhuoltajaksi.
Tapasin myöhemmässä vaiheessa mukavan, raittiin ja liikunnallisen miehen. Muuten hän oli auttavainen ja huolehtiva, mutta sanoi heti, ettei halua isäpuoleksi. Niinpä jatkoimme seurustelua omista asunnoista. Useita vuosia myöhemmin pyysin, että hän muuttaisi kanssamme asumaan. Hän ei halunnut, vaan muutti kyllä, mutta omaan asuntoon muutaman kilometrin päähän.
Nyt en tiedä, mitä ajatella. Olin pettynyt, ettemme asu yhdessä, mutta myönnän että on järkevää, ettei synny ristiriitoja.
Mikä näistä on läheisriippuvuutta nyt? Onko läheisriippuvan reaktio olla pettynyt ettei olla enemmän yhdessä, vaikka siinä on riskejä ristiriitoihin, kun asuttaisiin uusperheenä? Eli roikunko liikaa kun pitäisi pystyä olla erillisiä? Vai onko läheisriippuvuutta jatkaa seurustelua muuten hyvän miehen kanssa, mutta joka ei halua uusperheeseen?
Tämmöistä se on, kun ei yhtään tiedä paljonko tunteisiinsa voi luottaa. Tai siis kun ei luota niihin juurikaan, mutta on aikanaan onnistunut järkeilemään itsensä ihan kauheisiin tilanteisiin.
Harmillista. Todella vaikea tilanne. Tiedän millaista se on jäädä tilanteeseen vaikkei sitä itse haluaisi mutta jos toista rakastaa.. itse tilanteessa jossa mies ei pysty suhteeseen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miten vaikeata se on ollut hyväksyä ihmisestä ja suhteesta joka tuntui alkuun parhaimmalta kun mikään suhde ja mies ikinä. Olen syyttänyt paljon itseäni mutta ehkä ymmärtänyt kun mihinkään asioihin en voi itse vaikuttaa tai mielipiteilläni ei ole väliä. Eikä keskustelut myöskään johda mihinkään. Siksi tilanne on sietämätön itselle koska minulla ei ole ”valtaa” mihinkään. Halusiko mies vain opettaa minua kun olen liian takertuva.. ja pilasinko itse kaiken. Me siis erosimme vaikka en pysty sanomaan milloin se tapahtui ja oltiinko suhteessa. Kuitenkin yhä yhteyksissä viestitelleensä päivittäin vaikka erosta jo pari vuotta. Tapailemme kerran kuussa.
Onhan teillä joku ihmissuhde keskenänne, jos viestittelette päivittäin, ja tapaatte kerran kuussa. Ehkä sinun olisi hyvä löytää nimi tuolle suhteelle. Joku suhdehan teillä on jos päivittäin olette yhteydessä. Minulla on ihan parisuhde, mutta emme asu yhdessä. Me viestittelemme päivittäin, vaikka emme näe kuin pari kertaa viikossa.
Joskus nuorena minulla oli myös etäsuhde, viesteilimme päivittäin, mutta tapaamisessa oli muutaman kuukauden taukoja.
Jos tapailunne kerran kuussa tarkoittaa seksiä, mikä on suhteenne nimi. Onko hän muussa parisuhteessa, jolloin olisit sivusuhde. Hän ei halua sitoutua, joten olet rakastajatar. Hänellä on teitä monta, onko teidän suhde silloin polyamorinen.
Oletteko ystäviä, jotka satunnaisesti harrastavat seksiä? Friends with benefits? Eksä ei yleensä voi olla tätä, on liian monimutkaista yleensä ollakseen vilpittömästi vain ystäviä.
Jos mukana on seksiä, ette siis ole ystäviä. Varsinkin kun tunteesi ovat ihan sekaisin.
Vai haluatko nimittää suhdetta nimellä vakihoito, tai vakipano? Jos mitään rakkaussuhdetta välillänne ei ole, ja harrastatte seksiä, ei paljon muu tule mieleen enää kuin vakipano.
Niitä yleensä saa myös tyypeiltä, jotka ei tuhoa mielenterveyttä. Ja sitten voisi myös ajatella, että ansaitsee ihan oikean parisuhteen, jonkun luotettavan ja täyspäisen kanssa.
Ja ennen kuin saat sitä, sinun pitäisi blokata tuo tyyppi.Tunteita ja intohimoa on.. ei siis pelkkää seksiä. Toinen tahtoisi enemmän mutta toinen ei. Ehkä olen rakastajatar..
Ehkä? Olet suhteessa joka vie huomiosi kaikki päivät, etkä edes tiedä mikä se suhde on? Suostut olemaan tuollaisessa suhteessa? Ehkä jo vuosia? Se estää sinua etsimästä muuta suhdetta, millaisen parisuhteen nyt haluaisikaan. Olenko ajatellut, millaisen parisuhteen haluaisit? Kuulostaa, että tämä ei ole se, mutta olet luovuttanut oman elämäsi ohjaksista ihan kokonaan.
Haluaisin parisuhteen. Suhteen jossa jaetaan asiat ja asutaan yhdessä. Nyt olen rakastajatar. Vahvat tunteet pitää mut tässä ja toivoisin tietenkin että joskus voisin taas olla enemmän. Viimeisin parisuhde kesti yhdeksän vuotta ja tässäkin oltiin alkuun suhteessa..
Mahtavaa, tiedät mitä haluat parisuhteelta. "Jaetaan asiat ja asutaan yhdessä".
Jotta saat sen, sinun on oltava valmis vaatimaan ja priorisoimaan sitä.
Eli mun mielestä, muut voi kommentoida, mutta mun mielestä sun pitäisi pystyä sanomaan tuolle miehelle suoraan, että haluat oikean parisuhteen. Tämä ei riitä sinulle enää. Ja et luovuttaisi, ennen kuin hän vastaisi sinulle suoraan, että sellaista hän ei halua.Ja kun tulisi selväksi, että hän ei ole tekemässä tästä oikeaa parisuhdetta (siltähän tämä nyt vaikuttaisi), sinun pitäisi kerätä kaikki voimasi, ja jättää hänet ihan kokonaan. Ei mitään viestejä eikä tapaamisia enää. Ja sinun pitäisi sitten taaksesi katsomatta suunnata kohti sitä ihmistä, jonka kanssa voisit saada haluamasi parisuhteen
Olen sanonut hänelle suoraan, muttei hän ei pysty parisuhteeseen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miten vaikeata se on ollut hyväksyä ihmisestä ja suhteesta joka tuntui alkuun parhaimmalta kun mikään suhde ja mies ikinä. Olen syyttänyt paljon itseäni mutta ehkä ymmärtänyt kun mihinkään asioihin en voi itse vaikuttaa tai mielipiteilläni ei ole väliä. Eikä keskustelut myöskään johda mihinkään. Siksi tilanne on sietämätön itselle koska minulla ei ole ”valtaa” mihinkään. Halusiko mies vain opettaa minua kun olen liian takertuva.. ja pilasinko itse kaiken. Me siis erosimme vaikka en pysty sanomaan milloin se tapahtui ja oltiinko suhteessa. Kuitenkin yhä yhteyksissä viestitelleensä päivittäin vaikka erosta jo pari vuotta. Tapailemme kerran kuussa.
Onhan teillä joku ihmissuhde keskenänne, jos viestittelette päivittäin, ja tapaatte kerran kuussa. Ehkä sinun olisi hyvä löytää nimi tuolle suhteelle. Joku suhdehan teillä on jos päivittäin olette yhteydessä. Minulla on ihan parisuhde, mutta emme asu yhdessä. Me viestittelemme päivittäin, vaikka emme näe kuin pari kertaa viikossa.
Joskus nuorena minulla oli myös etäsuhde, viesteilimme päivittäin, mutta tapaamisessa oli muutaman kuukauden taukoja.
Jos tapailunne kerran kuussa tarkoittaa seksiä, mikä on suhteenne nimi. Onko hän muussa parisuhteessa, jolloin olisit sivusuhde. Hän ei halua sitoutua, joten olet rakastajatar. Hänellä on teitä monta, onko teidän suhde silloin polyamorinen.
Oletteko ystäviä, jotka satunnaisesti harrastavat seksiä? Friends with benefits? Eksä ei yleensä voi olla tätä, on liian monimutkaista yleensä ollakseen vilpittömästi vain ystäviä.
Jos mukana on seksiä, ette siis ole ystäviä. Varsinkin kun tunteesi ovat ihan sekaisin.
Vai haluatko nimittää suhdetta nimellä vakihoito, tai vakipano? Jos mitään rakkaussuhdetta välillänne ei ole, ja harrastatte seksiä, ei paljon muu tule mieleen enää kuin vakipano.
Niitä yleensä saa myös tyypeiltä, jotka ei tuhoa mielenterveyttä. Ja sitten voisi myös ajatella, että ansaitsee ihan oikean parisuhteen, jonkun luotettavan ja täyspäisen kanssa.
Ja ennen kuin saat sitä, sinun pitäisi blokata tuo tyyppi.Tunteita ja intohimoa on.. ei siis pelkkää seksiä. Toinen tahtoisi enemmän mutta toinen ei. Ehkä olen rakastajatar..
Ehkä? Olet suhteessa joka vie huomiosi kaikki päivät, etkä edes tiedä mikä se suhde on? Suostut olemaan tuollaisessa suhteessa? Ehkä jo vuosia? Se estää sinua etsimästä muuta suhdetta, millaisen parisuhteen nyt haluaisikaan. Olenko ajatellut, millaisen parisuhteen haluaisit? Kuulostaa, että tämä ei ole se, mutta olet luovuttanut oman elämäsi ohjaksista ihan kokonaan.
Haluaisin parisuhteen. Suhteen jossa jaetaan asiat ja asutaan yhdessä. Nyt olen rakastajatar. Vahvat tunteet pitää mut tässä ja toivoisin tietenkin että joskus voisin taas olla enemmän. Viimeisin parisuhde kesti yhdeksän vuotta ja tässäkin oltiin alkuun suhteessa..
Mahtavaa, tiedät mitä haluat parisuhteelta. "Jaetaan asiat ja asutaan yhdessä".
Jotta saat sen, sinun on oltava valmis vaatimaan ja priorisoimaan sitä.
Eli mun mielestä, muut voi kommentoida, mutta mun mielestä sun pitäisi pystyä sanomaan tuolle miehelle suoraan, että haluat oikean parisuhteen. Tämä ei riitä sinulle enää. Ja et luovuttaisi, ennen kuin hän vastaisi sinulle suoraan, että sellaista hän ei halua.Ja kun tulisi selväksi, että hän ei ole tekemässä tästä oikeaa parisuhdetta (siltähän tämä nyt vaikuttaisi), sinun pitäisi kerätä kaikki voimasi, ja jättää hänet ihan kokonaan. Ei mitään viestejä eikä tapaamisia enää. Ja sinun pitäisi sitten taaksesi katsomatta suunnata kohti sitä ihmistä, jonka kanssa voisit saada haluamasi parisuhteen
Olen sanonut hänelle suoraan, muttei hän ei pysty parisuhteeseen.
Sitten sinulla on kaikki tarvittava tieto. Tiedät, että haluat oikean suhteen, jossa asutaan yhdessä ja jaetaan arki. Omasta mielestäni ei mitenkään kohtuuton tavoite.
Tiedät myös, että hän ei sinulle sitä tule antamaan, hän on sen itse suoraan sanonut.
Ei tässä jäänyt kauheasti vaihtoehtoja. Jos et pysty häntä jättämään, kokonaan, sinulla ei ikinä tule olemaan parisuhdetta, etkä tule ikinä asumaan kenenkään kanssa tai saa jakaa arkeasi kenenkään kanssa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miten vaikeata se on ollut hyväksyä ihmisestä ja suhteesta joka tuntui alkuun parhaimmalta kun mikään suhde ja mies ikinä. Olen syyttänyt paljon itseäni mutta ehkä ymmärtänyt kun mihinkään asioihin en voi itse vaikuttaa tai mielipiteilläni ei ole väliä. Eikä keskustelut myöskään johda mihinkään. Siksi tilanne on sietämätön itselle koska minulla ei ole ”valtaa” mihinkään. Halusiko mies vain opettaa minua kun olen liian takertuva.. ja pilasinko itse kaiken. Me siis erosimme vaikka en pysty sanomaan milloin se tapahtui ja oltiinko suhteessa. Kuitenkin yhä yhteyksissä viestitelleensä päivittäin vaikka erosta jo pari vuotta. Tapailemme kerran kuussa.
Onhan teillä joku ihmissuhde keskenänne, jos viestittelette päivittäin, ja tapaatte kerran kuussa. Ehkä sinun olisi hyvä löytää nimi tuolle suhteelle. Joku suhdehan teillä on jos päivittäin olette yhteydessä. Minulla on ihan parisuhde, mutta emme asu yhdessä. Me viestittelemme päivittäin, vaikka emme näe kuin pari kertaa viikossa.
Joskus nuorena minulla oli myös etäsuhde, viesteilimme päivittäin, mutta tapaamisessa oli muutaman kuukauden taukoja.
Jos tapailunne kerran kuussa tarkoittaa seksiä, mikä on suhteenne nimi. Onko hän muussa parisuhteessa, jolloin olisit sivusuhde. Hän ei halua sitoutua, joten olet rakastajatar. Hänellä on teitä monta, onko teidän suhde silloin polyamorinen.
Oletteko ystäviä, jotka satunnaisesti harrastavat seksiä? Friends with benefits? Eksä ei yleensä voi olla tätä, on liian monimutkaista yleensä ollakseen vilpittömästi vain ystäviä.
Jos mukana on seksiä, ette siis ole ystäviä. Varsinkin kun tunteesi ovat ihan sekaisin.
Vai haluatko nimittää suhdetta nimellä vakihoito, tai vakipano? Jos mitään rakkaussuhdetta välillänne ei ole, ja harrastatte seksiä, ei paljon muu tule mieleen enää kuin vakipano.
Niitä yleensä saa myös tyypeiltä, jotka ei tuhoa mielenterveyttä. Ja sitten voisi myös ajatella, että ansaitsee ihan oikean parisuhteen, jonkun luotettavan ja täyspäisen kanssa.
Ja ennen kuin saat sitä, sinun pitäisi blokata tuo tyyppi.Tunteita ja intohimoa on.. ei siis pelkkää seksiä. Toinen tahtoisi enemmän mutta toinen ei. Ehkä olen rakastajatar..
Ehkä? Olet suhteessa joka vie huomiosi kaikki päivät, etkä edes tiedä mikä se suhde on? Suostut olemaan tuollaisessa suhteessa? Ehkä jo vuosia? Se estää sinua etsimästä muuta suhdetta, millaisen parisuhteen nyt haluaisikaan. Olenko ajatellut, millaisen parisuhteen haluaisit? Kuulostaa, että tämä ei ole se, mutta olet luovuttanut oman elämäsi ohjaksista ihan kokonaan.
Haluaisin parisuhteen. Suhteen jossa jaetaan asiat ja asutaan yhdessä. Nyt olen rakastajatar. Vahvat tunteet pitää mut tässä ja toivoisin tietenkin että joskus voisin taas olla enemmän. Viimeisin parisuhde kesti yhdeksän vuotta ja tässäkin oltiin alkuun suhteessa..
Mahtavaa, tiedät mitä haluat parisuhteelta. "Jaetaan asiat ja asutaan yhdessä".
Jotta saat sen, sinun on oltava valmis vaatimaan ja priorisoimaan sitä.
Eli mun mielestä, muut voi kommentoida, mutta mun mielestä sun pitäisi pystyä sanomaan tuolle miehelle suoraan, että haluat oikean parisuhteen. Tämä ei riitä sinulle enää. Ja et luovuttaisi, ennen kuin hän vastaisi sinulle suoraan, että sellaista hän ei halua.Ja kun tulisi selväksi, että hän ei ole tekemässä tästä oikeaa parisuhdetta (siltähän tämä nyt vaikuttaisi), sinun pitäisi kerätä kaikki voimasi, ja jättää hänet ihan kokonaan. Ei mitään viestejä eikä tapaamisia enää. Ja sinun pitäisi sitten taaksesi katsomatta suunnata kohti sitä ihmistä, jonka kanssa voisit saada haluamasi parisuhteen
Olen sanonut hänelle suoraan, muttei hän ei pysty parisuhteeseen.
Sitten sinulla on kaikki tarvittava tieto. Tiedät, että haluat oikean suhteen, jossa asutaan yhdessä ja jaetaan arki. Omasta mielestäni ei mitenkään kohtuuton tavoite.
Tiedät myös, että hän ei sinulle sitä tule antamaan, hän on sen itse suoraan sanonut.
Ei tässä jäänyt kauheasti vaihtoehtoja. Jos et pysty häntä jättämään, kokonaan, sinulla ei ikinä tule olemaan parisuhdetta, etkä tule ikinä asumaan kenenkään kanssa tai saa jakaa arkeasi kenenkään kanssa.
Ikävää ettei hän ole valmis kantamaan parisuhteen mukanaan tuomaa vastuuta ja rakastuneena irtipäästäminen on vaikeaa.
Vierailija kirjoitti:
Tämä ketju herätti ajatuksia. Minä olen parisuhteissa sillä tavalla takertuva, että jaksan uskoa muutokseen, selittää huonon hyväksi ja auttaa toista ongelmissaan, vaikka tajuan, että helpommalla pääsisin, jos lähtisin. Yritän siis viimeiseen asti pelastaa suhteen vielä silloinkin, kun toinen ei enää arvosta suhdetta ja yritystäni.
Alkoholistipuolisoita minulla ei ole ollut. Sisäisesti rikkinäisiä puolisoita kyllä. Minua on nimitelty läheisriippuvaiseksi, mutten ole ostanut tuota diagnoosia. En ole uhriutuva, marttyyri enkä syyllistä itseäni. Minulla on hyvä itsetunto. Ehkä kestän liikaakin, esim. arvostelua, ottamatta sitä itseeni. Jaksan ymmärtää. Ajattelen, että "hänellä itsellään on nyt paha olla ja hän purkaa sitä pahaa mieltään nyt minuun".
Mielestäni olen rohkeakin ja otan sinnikkäästi puheeksi suhteen epäkohtia. Vaikka väkisin. Jos puoliso ei kuuntele tai väittää vastaan, kirjoitan kirjeen. Teen selväksi, että vaikka ymmärrän pahan olon, en hyväksy, että puoliso, aikuinen ihminen, sen takia haukkuu minua tms. Vedän rajoja, mutta... annan puolison ylittää niitä silti.
Itsepintaisesti haluan aina uskoa, että ongelmat voidaan kohdata ja selvittää ja että voimme kasvaa ihmisinä. Ajattelen, että on luuseriutta lähteä, kun on vaikeaa. Tai kun toisella on vaikeaa. Haluan olla tukena.
Missä menee raja? Ehkä puolison arvostus minua kohtaan on vähentynyt, koska olen liian ymmärtäväinen eikä menettämistäni tarvitse pelätä?
Mä joskus nuorena likkana pohdin, mitä se tarkoittaa kun Ultra Bra laulaa laulussaan "Ei ole sellaista pimeää, mitä minun hento käteni ei torjuisi". Tän edellisen (sanoin edellisen!!!) suhteen aikana oon sen tajunnut. Tätä se tarkoitti.
Teen ihan kaiken ja enemmänkin, jotta toisella on hyvä olla. Autan ja taivun, unohdan itseni, mä kyllä korjaan kaiken. Huono päivä tänään ja siksi raivoat mulle? Kyllä mä ymmärrän, kuinka voisin auttaa sinua?
Oon nyt itsekin alkanut pohtimaan, että kuka ihmeessä tällaista edes pystyisi kunnioittamaan. Huudetaan, syljetään naamalle, haukutaan, valehdellaan, lupaillaan ja tehdään oharit joka juhlapyhä tai ei luvata ja ollaan kavereiden kanssa kännäämässä, rikotaan kaikkia lupauksia ja parhaillaan vedetään vielä turpaan ja siinä se vaan on, kyllä se ymmärtää, se on niin kiltti, ei se mihinkään lähde, mähän voin tässä tehdä mitä vaan, se on täys nössö! Sanotaan vaan et sori, oli huono päivä tänään/ en oo nukkunut/ oon masentunut / mitä ikinä ja sehän ymmärtää aina uudestaan.
Itse olen pakit saadessani itseasiassa ihaillut ja kunnioittanut sitä selkärankaa ja rehellisyyttä et "tää ei ole mun juttu nyt, en halua tätä enkä aio valehdella ja pitkittää sitä". Kunpa oppisi itsekin.
Toisaalta kun tietää että itse ainakin teki kaikkensa suhteen eteen, eikä se riittänyt ja silti asiat kusi niin voi olla täydessä rauhassa, enempää ei olisi voinut tehdä. Mitä se toinen teki? Eipä juuri mitään.
Surullisen usein miehet vasta yksin jäätyään jälkikäteen tajuaa, että se inhottava nalkuttava akkahan olikin itseasiassa ihan mainio, suorastaan täydellinen ja sen kanssahan oli kaikki mahtavasti. Kai ne jotkut suhteessa kietoutuvat niin siihen omaan miehekkääseen osaansa ja pelkäävät yli jyräämistä niin paljon että on pakko hyökätä ennenkuin isketään ja vetää oikein vyön alle ettei itse vaan jää alakynteen.
Ainiin, piti lopettaa tää kaikkien ymmärtäminen..
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Valitettavasti itsekin ajattelin jossain läheisriippuvaisen suhteeni (huumeita käyttävä miest) pahimmissa vaiheissa tuota Ultra Bran sanoitusta ja psyykkasin sillä itseäni. Joo, kyllä ihmisistä on lupa välittää ja tukea, mutta joku raja se silläkin on!
Vierailija kirjoitti:
Tutut sanat en oo pyytänyt sinulta mitään tai ei sun olisi tarvinnut..
Kuulostaa niin tutulta. Mies itki ja pyysi, etten jätä ja kun jäin ja hän lopulta kohteli kuin p askaa ja jätti (useamman kerran ja tuli aina surkutellen takaisin) ja kun minä vuorostani itkin, niin mies aina totesi vain, ettei hän pakottanut, itse jäin, omaa syytäni.
Ja oikeassa hän onkin ja se sattuu eniten. Itse olen tämän p askan olon itselleni aiheuttanut hyväksymällä kaiken.
Pahinta tässä on se, että meillä 3 -vuotias lapsi, jonka takia meidän oltava yhteydessä. Tai.. Minä olen epätoivoisesti yrittänyt saada miehen tapaamaan lasta ja jos sanon haluavani yksihuoltajuuden ja miehen vaan katoavan, niin mies sanoo, etten ajattele lapsen parasta ja käytökseni (itkuni, silloin kun mies jätti lopullisesti) ei tee hyvää lapselle. Tein keväällä melkein itsemurhan, kun uskoin olevani huono äiti. Ja syy miksi mies ei suostu luopumaan huoltajuudesta on "se on mun viimeinen valttikortti".
Mies vuosien ajan käänsi asiat minun syyksi ja silloinkin, kun olin oikeasti tehnyt väärin, mutta pyytänyt anteeksi ja luvannut, etten enää toimi niin, niin mies vielä vuosienkin jälkeen syyllistää samoista asioista, niin että pidän itseäni ihan ihmishirviönä.
Olin raskaana vk11 ja mies oli ottanut etäisyyttä, tehnyt ohareita ja yhteydenpito vähentynyt (kaikki tyypillisiä merkkejä siitä, että mies oli taas jättämässä) ja menin miehen asunnolle aamusta koska halusin puhua. Olin edellisenä iltana vaatinut viestein ja puhelin, että puhumme heti, mutta mies sanoi huomenna. Sanoin nyt tai suhteemme on ohi eikä hän enää näe minua. Lakkasi vastaamasta. Yön nukuttuani päätin mennä miehen luo ja jo rapussa vastassa oli pilven haju. Mies oli kotona kahden kaverinsa kanssa, polttivat pilveä ja mies ottanut edellisenä iltana jotain kovia huumeita. Pyysin saada jutella, pyysin, että pyytäisi kavereitaan lähtemään ja puhuisimme. Ei onnistunut. Aloin raivoamaan, huusin ja itkin miehen pihalla. Hänen naapurinsa kysyi haluaisinko tulla sisälle teelle ja juttelemaan. Mies ei suostunut puhumaan.
Tästä aikaa 4 vuotta ja tänä keväänä mies kertoi, että häntä edelleen ahdistaa olla kotona, koska pelkää minun tulevan oven taakse raivoamaan. Että olin ihan sekaisin eikä kanssani pysty keskustelemaan. Halusin päättää päivänä, kun mietin miten olen tuhonnut miehen elämän.
Yksi yö nukkuessani (pari vuotta sitten) mies alkoi kosketella, otti alushousuni pois ja sormetti. Heräsin kesken, mutta mekin paniikkiin enkä kyennyt sanomaan mitään. Mies lopetti ennen kuin teki muuta. Aamulla kysyin miksi minulla ei ole pikkareita jalassa, Mies sanoi, että olin itse ottanut ne yöllä pois. Syytin itseäni tästäkin kauan, koska en itse sanonut mitään sinä yönä. Keväällä sanoin miehelle asiasta ja hän vähän hymyillen pyysi anteeksi.
Minut on raiskattu aiemmin ja pedofiili houkutteli asuntoonsa, kun oli 6v (pääsin karkuun) ja miehellä oli tapana heittää minulle raiskaus- ja pedofiililäppiä ja näyttää meemejä ja kun sanoin, etten pidä siitä, niin olin huumorintajuton, tylsä, tosikko, ylireagoin. Myös minun pilkkaaminen ja kavereihinsa vertailu on hyvää läppää ja huumoria ja jos en tajunnut, niin minä olin syyllinen.
Ja niin minä vain uskoin kaiken mitä mies sanoi. Selvästi olen läheisriippuvainen, mutta mitä se toinen osapuoli on? Miehellä ollut todella vaikea elämä, hän on sisältä todella sekaisin, rikki ja hukassa, mutta sanon miehellekin aina, että oma kipu ei ole syy satuttaa muita.
Mutta miten meidän tapauksissa, kun kumppani ei ole alkoholisti tai huumeidenkäyttäjä (Mies käyttää satunnaisesti, vaikka en tiedä uskonko täysin), niin mitä he ovat, kun kohtelevat läheisriippuvaisia huonosti? Ovatko he vain ilkeitä ihmisiä?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En tiedä, keitä ne suht päihteetöntä elämää elävät uhriutuvat pompottelijat ovat. Haluaisin tietää itsekin... Mikä mielenterveysongelma ajaa sellaiseen?
Läheisriippuvainen äiti kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tutut sanat en oo pyytänyt sinulta mitään tai ei sun olisi tarvinnut..
Kuulostaa niin tutulta. Mies itki ja pyysi, etten jätä ja kun jäin ja hän lopulta kohteli kuin p askaa ja jätti (useamman kerran ja tuli aina surkutellen takaisin) ja kun minä vuorostani itkin, niin mies aina totesi vain, ettei hän pakottanut, itse jäin, omaa syytäni.
Ja oikeassa hän onkin ja se sattuu eniten. Itse olen tämän p askan olon itselleni aiheuttanut hyväksymällä kaiken.
Pahinta tässä on se, että meillä 3 -vuotias lapsi, jonka takia meidän oltava yhteydessä. Tai.. Minä olen epätoivoisesti yrittänyt saada miehen tapaamaan lasta ja jos sanon haluavani yksihuoltajuuden ja miehen vaan katoavan, niin mies sanoo, etten ajattele lapsen parasta ja käytökseni (itkuni, silloin kun mies jätti lopullisesti) ei tee hyvää lapselle. Tein keväällä melkein itsemurhan, kun uskoin olevani huono äiti. Ja syy miksi mies ei suostu luopumaan huoltajuudesta on "se on mun viimeinen valttikortti".
Mies vuosien ajan käänsi asiat minun syyksi ja silloinkin, kun olin oikeasti tehnyt väärin, mutta pyytänyt anteeksi ja luvannut, etten enää toimi niin, niin mies vielä vuosienkin jälkeen syyllistää samoista asioista, niin että pidän itseäni ihan ihmishirviönä.
Olin raskaana vk11 ja mies oli ottanut etäisyyttä, tehnyt ohareita ja yhteydenpito vähentynyt (kaikki tyypillisiä merkkejä siitä, että mies oli taas jättämässä) ja menin miehen asunnolle aamusta koska halusin puhua. Olin edellisenä iltana vaatinut viestein ja puhelin, että puhumme heti, mutta mies sanoi huomenna. Sanoin nyt tai suhteemme on ohi eikä hän enää näe minua. Lakkasi vastaamasta. Yön nukuttuani päätin mennä miehen luo ja jo rapussa vastassa oli pilven haju. Mies oli kotona kahden kaverinsa kanssa, polttivat pilveä ja mies ottanut edellisenä iltana jotain kovia huumeita. Pyysin saada jutella, pyysin, että pyytäisi kavereitaan lähtemään ja puhuisimme. Ei onnistunut. Aloin raivoamaan, huusin ja itkin miehen pihalla. Hänen naapurinsa kysyi haluaisinko tulla sisälle teelle ja juttelemaan. Mies ei suostunut puhumaan.
Tästä aikaa 4 vuotta ja tänä keväänä mies kertoi, että häntä edelleen ahdistaa olla kotona, koska pelkää minun tulevan oven taakse raivoamaan. Että olin ihan sekaisin eikä kanssani pysty keskustelemaan. Halusin päättää päivänä, kun mietin miten olen tuhonnut miehen elämän.Yksi yö nukkuessani (pari vuotta sitten) mies alkoi kosketella, otti alushousuni pois ja sormetti. Heräsin kesken, mutta mekin paniikkiin enkä kyennyt sanomaan mitään. Mies lopetti ennen kuin teki muuta. Aamulla kysyin miksi minulla ei ole pikkareita jalassa, Mies sanoi, että olin itse ottanut ne yöllä pois. Syytin itseäni tästäkin kauan, koska en itse sanonut mitään sinä yönä. Keväällä sanoin miehelle asiasta ja hän vähän hymyillen pyysi anteeksi.
Minut on raiskattu aiemmin ja pedofiili houkutteli asuntoonsa, kun oli 6v (pääsin karkuun) ja miehellä oli tapana heittää minulle raiskaus- ja pedofiililäppiä ja näyttää meemejä ja kun sanoin, etten pidä siitä, niin olin huumorintajuton, tylsä, tosikko, ylireagoin. Myös minun pilkkaaminen ja kavereihinsa vertailu on hyvää läppää ja huumoria ja jos en tajunnut, niin minä olin syyllinen.
Ja niin minä vain uskoin kaiken mitä mies sanoi. Selvästi olen läheisriippuvainen, mutta mitä se toinen osapuoli on? Miehellä ollut todella vaikea elämä, hän on sisältä todella sekaisin, rikki ja hukassa, mutta sanon miehellekin aina, että oma kipu ei ole syy satuttaa muita.
Mutta miten meidän tapauksissa, kun kumppani ei ole alkoholisti tai huumeidenkäyttäjä (Mies käyttää satunnaisesti, vaikka en tiedä uskonko täysin), niin mitä he ovat, kun kohtelevat läheisriippuvaisia huonosti? Ovatko he vain ilkeitä ihmisiä?
Ja tuona iltana, kun olin käynyt miehen luona huutamassa, hän tuli luokseni ja ongittuani tiedon hänestä esille hän myönsi, ettei hänelle ole tunteita minua kohtaan ja haluaisi, että meen abortin. En kyennyt siihen enää ja edelleen tunnen syyllisyyttä siitä, että synnytin lapsen ja pilasin sekä lapsen että miehen elämän. Tänä vuona olen vihdoin uskaltanut oikeasti rakastaa lasta, mutta kaikki on edelleen vaikeaa ja joinain öinä itken syyllisyyttä.
Mies levittelee minusta valheita kuinka en ottanut jälkiehkäisyä (otin) ja tavallaan siis hankkiuduin raskaaksi ja että hän pyysi aborttia heti vk:lla 4, mutta en suostunut, kuinka estän häntä tapaamasta lasta. Olen todella rikki, mutta mielialalääkkeet tasannert pahimpia oloja ja olen jonossa psykoterapiaan.
Mies katosi raskausaikana, mutta tuli tosiaan takaisin ja muutti luokseni, kun hänelle ei ollut sähköjä (myönsi tämän myöhemmin). Miksi pitää olla näin tyhmä? Mitä tämä kaikki tekee miehestä? Läheisriippuvainen naisen uhrin?
Vierailija kirjoitti:
En tiedä, keitä ne suht päihteetöntä elämää elävät uhriutuvat pompottelijat ovat. Haluaisin tietää itsekin... Mikä mielenterveysongelma ajaa sellaiseen?
Mies välillä heittänyt ilmaan AD(H)D:tä tai kaksisuuntaistaista, mutta kun olen kehottanut hakemaan diagnoosin ja apua, niin selityksiä riittää miksi ei voi mennä.. nytkin mies huusi kesällä puhelimeen, ettei halua olla kanssani tekemisissä ja asennoiduin niin, että lapsen tapaamiset pitää sumplia, niin yhtäkkiä olikin tulossa iloisesti meille. Laittoi liitteenä tekstin AD(H)D:sta ja kehotti lukemaan, tunnistaa itsestään monia piirteitä kuulemma. Kysyin miksi lähetti minulle ja mitä haludi asialla ilmaista, niin halusi kuulemma vaan jakaa. Pyysin tulevaisuudessa jakamaan vastaavat asiat uudelle tyttöystävälleen ja pohtimaan hänen kanssaan mahdollisia diagnooseja, minä en häntä voi enää tukea asiassa. Mies loukkaantui ja minulle tuli syyllinen olo. Vihaan tätä :(
Läheisriippuvainen äiti kirjoitti:
Läheisriippuvainen äiti kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tutut sanat en oo pyytänyt sinulta mitään tai ei sun olisi tarvinnut..
Kuulostaa niin tutulta. Mies itki ja pyysi, etten jätä ja kun jäin ja hän lopulta kohteli kuin p askaa ja jätti (useamman kerran ja tuli aina surkutellen takaisin) ja kun minä vuorostani itkin, niin mies aina totesi vain, ettei hän pakottanut, itse jäin, omaa syytäni.
Ja oikeassa hän onkin ja se sattuu eniten. Itse olen tämän p askan olon itselleni aiheuttanut hyväksymällä kaiken.
Pahinta tässä on se, että meillä 3 -vuotias lapsi, jonka takia meidän oltava yhteydessä. Tai.. Minä olen epätoivoisesti yrittänyt saada miehen tapaamaan lasta ja jos sanon haluavani yksihuoltajuuden ja miehen vaan katoavan, niin mies sanoo, etten ajattele lapsen parasta ja käytökseni (itkuni, silloin kun mies jätti lopullisesti) ei tee hyvää lapselle. Tein keväällä melkein itsemurhan, kun uskoin olevani huono äiti. Ja syy miksi mies ei suostu luopumaan huoltajuudesta on "se on mun viimeinen valttikortti".
Mies vuosien ajan käänsi asiat minun syyksi ja silloinkin, kun olin oikeasti tehnyt väärin, mutta pyytänyt anteeksi ja luvannut, etten enää toimi niin, niin mies vielä vuosienkin jälkeen syyllistää samoista asioista, niin että pidän itseäni ihan ihmishirviönä.
Olin raskaana vk11 ja mies oli ottanut etäisyyttä, tehnyt ohareita ja yhteydenpito vähentynyt (kaikki tyypillisiä merkkejä siitä, että mies oli taas jättämässä) ja menin miehen asunnolle aamusta koska halusin puhua. Olin edellisenä iltana vaatinut viestein ja puhelin, että puhumme heti, mutta mies sanoi huomenna. Sanoin nyt tai suhteemme on ohi eikä hän enää näe minua. Lakkasi vastaamasta. Yön nukuttuani päätin mennä miehen luo ja jo rapussa vastassa oli pilven haju. Mies oli kotona kahden kaverinsa kanssa, polttivat pilveä ja mies ottanut edellisenä iltana jotain kovia huumeita. Pyysin saada jutella, pyysin, että pyytäisi kavereitaan lähtemään ja puhuisimme. Ei onnistunut. Aloin raivoamaan, huusin ja itkin miehen pihalla. Hänen naapurinsa kysyi haluaisinko tulla sisälle teelle ja juttelemaan. Mies ei suostunut puhumaan.
Tästä aikaa 4 vuotta ja tänä keväänä mies kertoi, että häntä edelleen ahdistaa olla kotona, koska pelkää minun tulevan oven taakse raivoamaan. Että olin ihan sekaisin eikä kanssani pysty keskustelemaan. Halusin päättää päivänä, kun mietin miten olen tuhonnut miehen elämän.Yksi yö nukkuessani (pari vuotta sitten) mies alkoi kosketella, otti alushousuni pois ja sormetti. Heräsin kesken, mutta mekin paniikkiin enkä kyennyt sanomaan mitään. Mies lopetti ennen kuin teki muuta. Aamulla kysyin miksi minulla ei ole pikkareita jalassa, Mies sanoi, että olin itse ottanut ne yöllä pois. Syytin itseäni tästäkin kauan, koska en itse sanonut mitään sinä yönä. Keväällä sanoin miehelle asiasta ja hän vähän hymyillen pyysi anteeksi.
Minut on raiskattu aiemmin ja pedofiili houkutteli asuntoonsa, kun oli 6v (pääsin karkuun) ja miehellä oli tapana heittää minulle raiskaus- ja pedofiililäppiä ja näyttää meemejä ja kun sanoin, etten pidä siitä, niin olin huumorintajuton, tylsä, tosikko, ylireagoin. Myös minun pilkkaaminen ja kavereihinsa vertailu on hyvää läppää ja huumoria ja jos en tajunnut, niin minä olin syyllinen.
Ja niin minä vain uskoin kaiken mitä mies sanoi. Selvästi olen läheisriippuvainen, mutta mitä se toinen osapuoli on? Miehellä ollut todella vaikea elämä, hän on sisältä todella sekaisin, rikki ja hukassa, mutta sanon miehellekin aina, että oma kipu ei ole syy satuttaa muita.
Mutta miten meidän tapauksissa, kun kumppani ei ole alkoholisti tai huumeidenkäyttäjä (Mies käyttää satunnaisesti, vaikka en tiedä uskonko täysin), niin mitä he ovat, kun kohtelevat läheisriippuvaisia huonosti? Ovatko he vain ilkeitä ihmisiä?Ja tuona iltana, kun olin käynyt miehen luona huutamassa, hän tuli luokseni ja ongittuani tiedon hänestä esille hän myönsi, ettei hänelle ole tunteita minua kohtaan ja haluaisi, että meen abortin. En kyennyt siihen enää ja edelleen tunnen syyllisyyttä siitä, että synnytin lapsen ja pilasin sekä lapsen että miehen elämän. Tänä vuona olen vihdoin uskaltanut oikeasti rakastaa lasta, mutta kaikki on edelleen vaikeaa ja joinain öinä itken syyllisyyttä.
Mies levittelee minusta valheita kuinka en ottanut jälkiehkäisyä (otin) ja tavallaan siis hankkiuduin raskaaksi ja että hän pyysi aborttia heti vk:lla 4, mutta en suostunut, kuinka estän häntä tapaamasta lasta. Olen todella rikki, mutta mielialalääkkeet tasannert pahimpia oloja ja olen jonossa psykoterapiaan.Mies katosi raskausaikana, mutta tuli tosiaan takaisin ja muutti luokseni, kun hänelle ei ollut sähköjä (myönsi tämän myöhemmin). Miksi pitää olla näin tyhmä? Mitä tämä kaikki tekee miehestä? Läheisriippuvainen naisen uhrin?
Mun ex-miesystävälläni ei ollut vastaavia elämänhallintaongelmia, vaan hän oli (millin)tarkka kaikesta, kävi töissä ja hoiti asiansa niin ettei kukaan päässyt sanomaan mitään negatiivista sellaisesta. Ei nyt sentään jynssännyt hammasharjalla vessaansa, mutta asui ihan siististi ja oli aina hyvin pukeutunut, tyylikäs ja persoonallinen. Raha-asiat todella tarkassa järjestyksessä. Hän oli eroperheen lapsi ja kokenut perheväkivaltaa ja alkoholismia toisen vanhemman luona lapsena. Aikuisena ei kyennyt kuin palavaan alkuhuumaan jolloin "mennään heti naimisiin" ja vuoden päästä erotaan "hullusta naisesta". Minä ajattelin, että hänenkin täytyi olla läheisriippuvainen, ja jonkinlainen oma selviytymiskeino oli tuhota suhde sisältäpäin ja sitten ehtiä ensin eroamaan. Minä olisin halunnut hoitaa hänet kuntoon ja tukea häntä, mutta ihan kaikki mitä ikinä tein, tulkittiin minua vastaan ja lopulta en enää tiennyt, mikä on totta ja mikä ei.
Läheisriippuvainen äiti kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En tiedä, keitä ne suht päihteetöntä elämää elävät uhriutuvat pompottelijat ovat. Haluaisin tietää itsekin... Mikä mielenterveysongelma ajaa sellaiseen?
Mies välillä heittänyt ilmaan AD(H)D:tä tai kaksisuuntaistaista, mutta kun olen kehottanut hakemaan diagnoosin ja apua, niin selityksiä riittää miksi ei voi mennä.. nytkin mies huusi kesällä puhelimeen, ettei halua olla kanssani tekemisissä ja asennoiduin niin, että lapsen tapaamiset pitää sumplia, niin yhtäkkiä olikin tulossa iloisesti meille. Laittoi liitteenä tekstin AD(H)D:sta ja kehotti lukemaan, tunnistaa itsestään monia piirteitä kuulemma. Kysyin miksi lähetti minulle ja mitä haludi asialla ilmaista, niin halusi kuulemma vaan jakaa. Pyysin tulevaisuudessa jakamaan vastaavat asiat uudelle tyttöystävälleen ja pohtimaan hänen kanssaan mahdollisia diagnooseja, minä en häntä voi enää tukea asiassa. Mies loukkaantui ja minulle tuli syyllinen olo. Vihaan tätä :(
Meillä oli ihan päinvastoin... Mies etsi ja ehdotteli diagnooseja minulle mutta hänessä ei ollut mitään vikaa omasta mielestään - ainakaan mitään sellaista, joka olisi sisäsyntyistä tai peruja ajalta ennen minun tuntemistani. Sen jälkeen kun hän minusta erosi, hän etsi heti uuden naisen ja erosi tästäkin puolessa vuodessa ja käsittääkseni heti perään löytyi taas seuraava. Itse olen järkeillyt tuon niin, että hyppäämällä suhteesta toiseen, sitä edellistä "loppuelämän suhdetta" ei voi edes yrittää korjata, kun sehän on menneen talven lumia kun on jo uusi hullu nainen kainalossa.
Tuollainen sekava päihde-elämä, oman käytöksen selittely ja takaisin luoksesi kinuaminen kuulostaa minusta enemmän hyväksikäytöltä kuin välttämättä varsinaiselta sairaudelta. Jotkut vain ovat kusi*äitä. Tosi kurjalta kuulostaa sun tilanne, lapsikin tuollaisen luuserin kanssa. Voimia sinulla ja paljon rakkautta sinun lapsesi elämään. <3
https://keskustelu.suomi24.fi/t/11576761/laheisriippuvainen-vai-narsisti
Hyvin vastannut tuo toinen kommentoja tämän linkkaamani ketjun ap kysymykseen, voi olla hyötyä täälläkin. Itse olen miettinyt välillä olenko myös narsisti, mutta tuosta sain toivoa. Läheisriippuvainen olon, mutta teen töitä paremman tulevaisuuden eteen.
Alue: Aihe vapaa
Juuri tuo, että on jäänyt vaille rakastavaa ja arvostavaa vanhemmuutta. Niin ehkä ei ole itsekään oppinut rakastamaan ja arvostamaan itseään.
Terapeutti sanoi, että voisin olla itselleni se vanhempi jonka olisin halunnut.
Tuo miten kuvasit sitä oli tosi hyvä. Kun kerran on niin liiankin hyvä neuvomaan kaikkia ja huolehtimaan kaikista, niin irrottaa itsensä tuolla lailla, ja kohtelee itseään kuin kohtelisi muita. Ihan loistava.