Läheisriippuvuudesta eroon

Hei! 

Olen lukenut koko ketjun. Haluaisin jakaa omia kokemuksiani. Olen itse epäterveellä tavalla riippuvainen miehen huomiosta ja kärsin ajoittaisesta huonosta itsetunnosta. Huono itsetuntoni ja riippuvuuteni tulee varsinkin läheisessä ihmissuhteessa esiin. Sinkkuna ollessa ei ole mitään ongelmaa, koska ei ole mitään mikä koskettaisi kipupisteitäni. Kaksi vuotta sitten päätin olla yksin, kun kipuilin niin voimakkaasti eri ihmissuhteissa 2018 kesällä. Olin eronnut 2,5 vuotisesta suhteesta ja juoksin selvästi laastaria etsien. Ihastuin ensiksi masentuneeseen, joka omien ongelmiensa takia ei pystynyt vastaamaan tunteisiini niin paljon kuin olisin halunnut. Mutta roikuin silti, koska halusin auttaa. Sanoi monta kertaa, että ei ehkä pysty suhteeseen nyt ja mä silti roikuin ja annoin roikottaa itseäni. Viesteihin vastaamatta jättäminen ja hiljaisuus olivat ne hänen keinot, joskus myös vitsillä heitetyt kommentit kuten "viestittelen muille tytöille" ja "lähde pois" satuttivat. Ja itkin, itkin paljon.  Aina kun sain vähän voimia päästää irti, niin yksi viesti monen päivän hiljaisuuden jälkeen "Hei kulta, mitä kuuluu?" sai mut palaamaan. Välillä sain viestiä, kuinka ihana ja täydellinen olin, sitten saattoi tulla täys hiljaisuus ja yleensä selittelynä juurikin se, että sori, oli huono päivä. Jatkoin tuota ehkä 2kk ja sitten ei vaan pystyny enää. Tuloksena molempien sydän aivan palasina. Kumpikaan ei ollut aikuinen.

Hyppäsin heti vieraan miehen sänkyyn ja tuntui niin hyvältä, kun joku näytti sen että haluaa sua (tosin vain seksuaalisesti). Olen kirjoittanut päiväkirjaankin, että "Tuntui hyvältä, kun olin hänen sylissään. Olen turvassa. Kyllä mua halutaan." Kun kärsii voimakkaasta vajeesta, niin silloin sitä turvaa ja huomioita hakee juurikin tällä tavalla toisista ihmisistä ja tuudittautuu siihen virheelliseen turvallisuuden tuntuun. Mutta sisimmässään oikeasti tietää, että se on vain valetta. Tämä mies sanoi suoraan heti, että wow, oot nyt liikaa ihastunut muhun ja mä en halua suhdetta. 

Jatkuu...

Sen jälkeen tuli uusi, jota tapailin 3 kk ennenkuin lopetin sen ja päätin olla yksin. Jälkeenpäin ajateltuna mä en oikeasti edes pitänyt hänestä, meillä ei ollut hauskaa yhdessä (ei naurettu), joo oli ihan mukavaa, mutta se oli oikeasti vain sitä kun ei pystynyt olemaan yksin. Itkin vain sisäistä tyhjyyttäni ja toinen ei ymmärtänyt, koska en osannut kommunikoida ja toinen oli myös sen verran tunnekylmä ja eristyksissä omista tunteistaan, että ei senkään takia osannut ymmärtää mua ja vähän turhautui mun jatkuviin itkuihin ja mä aloin taas pelätä tuoda ilmi mun tunteita sen takia. Kierre oli valmis. Tässä suhteessa ei tosin ollut sellaista, että viesteihin oltais jätetty vastaamatta yms, vaan mies oli saatavilla ja antoi mun riippuvaisuuden pompottaa häntä, niin ettei mun tarvinnut ottaa vastuuta mun riippuvaisuudesta ja pahasta olosta. 

Mua ei olla koskaan suoraan haukuttu, jotain vitsiksi piilotettua piikittelyä on ollut, mulle ei ole huudettu, mutta henkistä väkivaltaa on monenlaista. Ilmeillä, eleillä, kehonkielellä, äänensävyillä on myös paljon merkitystä, henkinen väkivalta voi olla todella salakavalaa ettei sitä edes tajua. Ja yhtälailla sitä itsekin syyllistyy kaikenlaiseen edes tajuamatta sitä eikä edes ole tiennyt sen olevan henkistä väkivaltaa, on vain luullut sitä normaaliksi, koska on nähnyt sitä lapsuudessaan koko ajan. Ainut keino onkin vain tulla tietoisemmaksi, kerätä tietoa, opiskella itseään, huomata omat ajatuksen kulut ja omat selviytymiskeinonsa, oppia rauhoittamaan itseään ilman että tukahduttaa tai väheksyy omia tunteitansa. Tunteet saa olla olemassa, mutta kumpikaan ääripää ei ole hyvä: Ei tunteita vs tunteet ottaa vallan täysin. Mulla on juurikin tuon itkuisuuden kanssa se ongelma, että se lähtee täysin lapasesta, mun hermosto on ylivirittyneessä ja stressaantuneessa tilassa ja tuntuu, että pitää paeta, vaikka mitään konkreettista eikä oikeaa vaaraa ole. Näissä tilanteissa pitää saada itsensä kiinni ja harjoitella itsensä rauhoittamista, hengitellä ja ankkuroida itsensä nykyhetkeen esimerkiksi nimeämällä ympärillään olevia asioita.      

Jatkuu...

Tuolla aikaisemmin joku suositteli Greta Bereisaiten videoita ja kun katselin niitä, niin eksyin sellaisen miehen youtubesivustolle kuin Tony Gaskins. Tähän aiheeseen hyvät videot saattaisi olla: "A man and his silent treatment", "Grownboy tactics". 

Paljon muitakin hyviä videoita tällä Tonylla. Paljon ajateltavaa siitä, että miten olisi järkevää aloittaa seurustelu ja tutustua uuteen ihmiseen rauhassa, peilailla sitä toista eikä anna itsestään liikaa. Olen aina pitänyt näitä asioita peleinä, mutta toisaalta olen juuri sellainen ihminen, joka heti hyppää reunalta alas ja paljastaa itsestään kaiken ja luottaa liikaa. Sen takia se voikin tuntua peliltä, että joutuisi jotenkin taktikoimaan, mutta jos sen ottaisikin niin, että on tervettä itsearvostusta tutustua toiseen rauhassa. Ettei kontrolloisikaan koko ajan. Mulle kontrolloimattomuus on ainakin vaikeaa ja tuskin olen ainut, tuntuu että pitää puskea ja kontrolloida, muuten tuntuu että mitään ei tapahdu tai että kaikki sitten lävähtää käsiin jos en pidä naruista kiinni. Mutta oikeasti pelkään vain niin paljon suhteen loppumista, koska olen sitten ehtinyt jo ihastumaan siihen toiseen. Sitten on taas aika herätä; Sä et siihen kuole, jos vaikka suhde loppuisikin tai toinen ei laitakaan sulle enää viestiä tai ehdota tapaamista. Jos annat toiselle tilaa ja se ei ota koppia, niin haluaisitko oikeasti olla sellaisen ihmisen kanssa, joka ei halua eikä ole kiinnostunut tekemään omaa panostansa suhteen eteen.    

Rajat, rajat ja rajat. Jos ette tiedä mikä on oikeanlainen raja, niin juuri tuollaisista videoista kannattaa hakea vähän sitä todellisuudentuntua. Me ei voida tietää, mikä on tervettä, jos meille ei ole sitä ikinä näytetty. Me ei voida tietää, mikä on oikein, jos me ei olla sitä ikinä koettu. Syyllistä ei tarvitse etsiä, mutta on hyvä ymmärtää ja ottaa vastuu omasta toiminnastaan ja samalla se toinen myös joutuu ottamaan vastuun siitä, että hänen teoilla on seuraukset. 

Jatkuu..

Ja se ei ole helppoa. Se ei todellakaan ole helppoa. Oppimisen tiellä sitä saa kokea itsensä välillä niin tyhmäksi ja täydellisen epäonnistuneeksi, kun on tehnyt sitä ja tota ja antanut toisen kohdella niin ja näin. Mutta hei, sä et tiennyt paremmin ja ikinä ei ole liian myöhäistä ottaa vastuuta. Itse nyt kahden vuoden jälkeen olen alkanut tapailemaan yhtä miestä, jolla ei ole ehkä helpoin elämäntilanne menossa tällä hetkellä. Mitään oikeita red flagsejä ei ole vielä ollut, hän ei ole alkoholisti, ei vakavasti masentunut tai mitään sellaista, en viitsi sen enempää tähän avata hänen tilannettaan, mutta mun oma sekoilu on alkanut ja voisin välillä lopettaa suhteen ihan sen takia, koska en jaksa itseäni ja mun riippuvuutta. Totaalinen yksinolokaan ei ole kuitenkaan oikea vastaus enää mulle, vaan läheinen suhde on juuri oivallinen paikka tutkia itseään. Mutta se vaatii työkaluja ja aitoa halua ottaa vastuuta itsestään ja omasta onnellisuudesta. Olen pitkästä aikaa aidosti sitoutunut tutkimaan itseäni ja sekä toista, ja katsoa mitä annettavaa meillä on toisillemme. Kun oppilas on valmis, opettaja saapuu.  

Eevi Minkkinen puhuu tästä aidosta sitoutumisesta todella kauniisti ja kunnioittavasti. Sieltä sain itselleni tämän vahvuuden ja halun, että haluan sitoutua. Ei vain parisuhteeseen, vaan esimerkiksi myös siihen, että voin sitoutua kohtaamaan vaikka sitä tunnetta, että aina ei tiedä, joskus voi olla epävarma olo ja se on okei. Siihen voi sitoutua, että antaa aikaa. 

Tässä jotain minun ajatuksiani. Kiitos jos luit tänne asti

Läheisriippuvainen äiti kirjoitti:

Läheisriippuvainen äiti kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tutut sanat en oo pyytänyt sinulta mitään tai ei sun olisi tarvinnut..

Kuulostaa niin tutulta. Mies itki ja pyysi, etten jätä ja kun jäin ja hän lopulta kohteli kuin p askaa ja jätti (useamman kerran ja tuli aina surkutellen takaisin) ja kun minä vuorostani itkin, niin mies aina totesi vain, ettei hän pakottanut, itse jäin, omaa syytäni.

Ja oikeassa hän onkin ja se sattuu eniten. Itse olen tämän p askan olon itselleni aiheuttanut hyväksymällä kaiken.

Pahinta tässä on se, että meillä 3 -vuotias lapsi, jonka takia meidän oltava yhteydessä. Tai.. Minä olen epätoivoisesti yrittänyt saada miehen tapaamaan lasta ja jos sanon haluavani yksihuoltajuuden ja miehen vaan katoavan, niin mies sanoo, etten ajattele lapsen parasta ja käytökseni (itkuni, silloin kun mies jätti lopullisesti) ei tee hyvää lapselle. Tein keväällä melkein itsemurhan, kun uskoin olevani huono äiti. Ja syy miksi mies ei suostu luopumaan huoltajuudesta on "se on mun viimeinen valttikortti".

Mies vuosien ajan käänsi asiat minun syyksi ja silloinkin, kun olin oikeasti tehnyt väärin, mutta pyytänyt anteeksi ja luvannut, etten enää toimi niin, niin mies vielä vuosienkin jälkeen syyllistää samoista asioista, niin että pidän itseäni ihan ihmishirviönä.

Olin raskaana vk11 ja mies oli ottanut etäisyyttä, tehnyt ohareita ja yhteydenpito vähentynyt (kaikki tyypillisiä merkkejä siitä, että mies oli taas jättämässä) ja menin miehen asunnolle aamusta koska halusin puhua. Olin edellisenä iltana vaatinut viestein ja puhelin, että puhumme heti, mutta mies sanoi huomenna. Sanoin nyt tai suhteemme on ohi eikä hän enää näe minua. Lakkasi vastaamasta. Yön nukuttuani päätin mennä miehen luo ja jo rapussa vastassa oli pilven haju. Mies oli kotona kahden kaverinsa kanssa, polttivat pilveä ja mies ottanut edellisenä iltana jotain kovia huumeita. Pyysin saada jutella, pyysin, että pyytäisi kavereitaan lähtemään ja puhuisimme. Ei onnistunut. Aloin raivoamaan, huusin ja itkin miehen pihalla. Hänen naapurinsa kysyi haluaisinko tulla sisälle teelle ja juttelemaan. Mies ei suostunut puhumaan.

Tästä aikaa 4 vuotta ja tänä keväänä mies kertoi, että häntä edelleen ahdistaa olla kotona, koska pelkää minun tulevan oven taakse raivoamaan. Että olin ihan sekaisin eikä kanssani pysty keskustelemaan. Halusin päättää päivänä, kun mietin miten olen tuhonnut miehen elämän.

Yksi yö nukkuessani (pari vuotta sitten) mies alkoi kosketella, otti alushousuni pois ja sormetti. Heräsin kesken, mutta mekin paniikkiin enkä kyennyt sanomaan mitään. Mies lopetti ennen kuin teki muuta. Aamulla kysyin miksi minulla ei ole pikkareita jalassa, Mies sanoi, että olin itse ottanut ne yöllä pois. Syytin itseäni tästäkin kauan, koska en itse sanonut mitään sinä yönä. Keväällä sanoin miehelle asiasta ja hän vähän hymyillen pyysi anteeksi.

Minut on raiskattu aiemmin ja pedofiili houkutteli asuntoonsa, kun oli 6v (pääsin karkuun) ja miehellä oli tapana heittää minulle raiskaus- ja pedofiililäppiä ja näyttää meemejä ja kun sanoin, etten pidä siitä, niin olin huumorintajuton, tylsä, tosikko, ylireagoin. Myös minun pilkkaaminen ja kavereihinsa vertailu on hyvää läppää ja huumoria ja jos en tajunnut, niin minä olin syyllinen.

Ja niin minä vain uskoin kaiken mitä mies sanoi. Selvästi olen läheisriippuvainen, mutta mitä se toinen osapuoli on? Miehellä ollut todella vaikea elämä, hän on sisältä todella sekaisin, rikki ja hukassa, mutta sanon miehellekin aina, että oma kipu ei ole syy satuttaa muita.

Mutta miten meidän tapauksissa, kun kumppani ei ole alkoholisti tai huumeidenkäyttäjä (Mies käyttää satunnaisesti, vaikka en tiedä uskonko täysin), niin mitä he ovat, kun kohtelevat läheisriippuvaisia huonosti? Ovatko he vain ilkeitä ihmisiä?

Ja tuona iltana, kun olin käynyt miehen luona huutamassa, hän tuli luokseni ja ongittuani tiedon hänestä esille hän myönsi, ettei hänelle ole tunteita minua kohtaan ja haluaisi, että meen abortin. En kyennyt siihen enää ja edelleen tunnen syyllisyyttä siitä, että synnytin lapsen ja pilasin sekä lapsen että miehen elämän. Tänä vuona olen vihdoin uskaltanut oikeasti rakastaa lasta, mutta kaikki on edelleen vaikeaa ja joinain öinä itken syyllisyyttä.

Mies levittelee minusta valheita kuinka en ottanut jälkiehkäisyä (otin) ja tavallaan siis hankkiuduin raskaaksi ja että hän pyysi aborttia heti vk:lla 4, mutta en suostunut, kuinka estän häntä tapaamasta lasta. Olen todella rikki, mutta mielialalääkkeet tasannert pahimpia oloja ja olen jonossa psykoterapiaan.

Mies katosi raskausaikana, mutta tuli tosiaan takaisin ja muutti luokseni, kun hänelle ei ollut sähköjä (myönsi tämän myöhemmin). Miksi pitää olla näin tyhmä? Mitä tämä kaikki tekee miehestä? Läheisriippuvainen naisen uhrin?

Apua miten oksettava mies! Tuli tosi paha olo tekstistäsi.

Mies tekee sulle ohareita, valitsee ain muun,, ei arvosta pätkääkään, nauraa, ivaa, huakkuu, pilkkaa ja vähättelee. Kyllähän sä rakas ihminen itsekin tajuta järjellä, että rakastava kumppani on aivan jotain muuta.

Sinulta on unohtunut täysin oma itsesi, ajattelet vain miehen puolesta. Entäs sinä itse? Kuinka sinä voit? Mitä sinä saat tuosta? Mikä tekee tästä miehestä niin unelmien kultakimpaleen, että ehdoin tahdoin satutat itseäsi ja laitat oman elämäsi täysin sivuosaan? Onko sitä elämää edes, muistatko?

Voi kunpa pääsisit pian terapiaan ja he sais sut näkemään asioita ja irti tuosta kuvatuksesta.

Mikään määrä lääkitystä tai terapiaa muuten ei tule sinua parantamaan, koska elät tuommoisessa. Voit vain turruttaa kestääksesi taas pidempään, mutta sun täytyy muuttaa ympäristöäsi jos aiot parantua.

Ap

[/quote] Luin koko ketjun lävitse, ja tämä kirjoitus osui eniten. Uskon, että tässä kirjoituksessa näkyy läheisriippuvuuden hulluus kaikista parhaiten. Se itsellensä selittely! Itsellensä on keksittävä uskottava tarina siitä, miksi ottaa kaiken pskan vastaan. Tässä se on keksitty hyvin. Riippuvainen ikään kuin asiallisesti, tietoisesti, kaiken hahmottaen, suunnitelmallisesti ja ennen kaikkea hyvästä JA hyväksyttävästä syystä kuuntelee ja ottaa vastaan tuon kaiken. Hän auttaa. Ja ymmärtää. Käsittää sen, että toisella on paha olla. Asettaa itsensä kaiken yläpuolelle, jotta voi ja saa ottaa kaiken vastaan.

Ymmärrettävästi mies turhautuu, kun huomaa, että naisesta ei edes pääse eroon. Se ei lähde edes kulumallakasn. Voi tehdä ihan mitä tahansa. Ja vaikka jo toivoisi sen lähtevän, ei se prkl lähde. Voiko kukaan mies arvostaa tällaista käytöstä? Ei voi. Voitko itse? Voit, juuri niin kauan, kuin sinulla on tarina siitä, miksi niin teet. Niin kauan kuin itse uskot tarinaasi siitä, että sinulla on hyvä itsetunto, ja sinä aikuisten oikeasti pystyt ymmärtämään, mistä käytös kumpuaa. Jos näin on, niin tiedät myös, että oikea tapa miehrllesikin olisi, että toimisit kuten lasten kanssa toimitaan: asetetaan rajat ja pidetään niistä kiinni. Ja kuten itse huomaat, et pysty siihen. En minäkään, näin se vain on.

Uskon, että vaikka mies päättäisi, että nyt erotaan, haluan sitä, se on minun omalle elämälleni paras, löytäisit itsellesi (ja miehellesi) hyvän selityksen siitä, mistä ajatus kumpuaa, on ehkä syytä punnita asiaa tarkemmin, antaa aikaa, käydä edes eroterapiassa ensin yhdessä, puhua ainakin, ja jos ei muuta, sinä voit käydä laittamassa ruokaa ja siivoamassa miehen asunnon, että hän pääsee uuteen alkuun tai voi halutessaan vielä kerran harkita (tämä nyt kärjistetysti). Paniikkinappulasi laukeaa, kun huomaat oikean muutoksen uhkaavan elämääsi.

Näin tämä kai menee, ainakin omalla kohdallani. Haluan kuitenkin sammuttaa oman paniikkinappulani, en vain ole vielä keksinyt miten se tapahtuu.[/quote]

Tämä kolahti! Kiitos kirjoittajalle! Nyt pistää miettimään...

Kiltti, mutta myös paha kirjoitti:

Hei! 

Olen lukenut koko ketjun. Haluaisin jakaa omia kokemuksiani. Olen itse epäterveellä tavalla riippuvainen miehen huomiosta ja kärsin ajoittaisesta huonosta itsetunnosta. Huono itsetuntoni ja riippuvuuteni tulee varsinkin läheisessä ihmissuhteessa esiin. Sinkkuna ollessa ei ole mitään ongelmaa, koska ei ole mitään mikä koskettaisi kipupisteitäni. Kaksi vuotta sitten päätin olla yksin, kun kipuilin niin voimakkaasti eri ihmissuhteissa 2018 kesällä. Olin eronnut 2,5 vuotisesta suhteesta ja juoksin selvästi laastaria etsien. Ihastuin ensiksi masentuneeseen, joka omien ongelmiensa takia ei pystynyt vastaamaan tunteisiini niin paljon kuin olisin halunnut. Mutta roikuin silti, koska halusin auttaa. Sanoi monta kertaa, että ei ehkä pysty suhteeseen nyt ja mä silti roikuin ja annoin roikottaa itseäni. Viesteihin vastaamatta jättäminen ja hiljaisuus olivat ne hänen keinot, joskus myös vitsillä heitetyt kommentit kuten "viestittelen muille tytöille" ja "lähde pois" satuttivat. Ja itkin, itkin paljon.  Aina kun sain vähän voimia päästää irti, niin yksi viesti monen päivän hiljaisuuden jälkeen "Hei kulta, mitä kuuluu?" sai mut palaamaan. Välillä sain viestiä, kuinka ihana ja täydellinen olin, sitten saattoi tulla täys hiljaisuus ja yleensä selittelynä juurikin se, että sori, oli huono päivä. Jatkoin tuota ehkä 2kk ja sitten ei vaan pystyny enää. Tuloksena molempien sydän aivan palasina. Kumpikaan ei ollut aikuinen.

Hyppäsin heti vieraan miehen sänkyyn ja tuntui niin hyvältä, kun joku näytti sen että haluaa sua (tosin vain seksuaalisesti). Olen kirjoittanut päiväkirjaankin, että "Tuntui hyvältä, kun olin hänen sylissään. Olen turvassa. Kyllä mua halutaan." Kun kärsii voimakkaasta vajeesta, niin silloin sitä turvaa ja huomioita hakee juurikin tällä tavalla toisista ihmisistä ja tuudittautuu siihen virheelliseen turvallisuuden tuntuun. Mutta sisimmässään oikeasti tietää, että se on vain valetta. Tämä mies sanoi suoraan heti, että wow, oot nyt liikaa ihastunut muhun ja mä en halua suhdetta. 

Kuulostaa tutulta..

Mies sanoi minullekin monesti, että ei pysty suhteeseen, on liian sekaisin. Monesti sitten sanoin, että minun parasta mennä ja että pyritään tulemaan toimeen lapsen takia. Silloin alkoi aina miehen puheet siitä kuinka vain minä ja lapsi tehdään hänet onnelliseksi, kuinka haluaa muuttaa meidän kanssa maalle ja haluaa olla kanssani lopun elämäänsä, hän ei ole ollut koskaan yhtä läheinen kenenkään kanssa. Mutta vuosi sitten jätti minut ja tänä keväänä selvisi, että oli palannut takaisin minun ja lapsen luokse viimeisen kerran 2019 kesällä (jätti 2019 keväällä, kunnhalusi tapailla muita naisia) vain seksin takia. Myönsi itse, mutta meille puhui perheestä ja yhteisestä tulevaisuudesta, ei vaan kyennyt sitoutumaan..

Jätti minut ja vaihtoi lennosta toiseen, ovat nyt olleet virallisessa parisuhteessa melkein vuoden; mies joka ei kyennyt sitoutumaan.

Hän teki ja tekee edelleen samaa. Ei vastaa viesteihin tai lue niitä päiviin ja kun lukee, niin tosiaan ei vastaa. Sama pätee, kun yritän keskustella lapsen huoltoon ja tapaamisiin liittyvistä asioista. Mutta vain minä olen pahis, koska pommitan, jonka tiedän kyllä olevan huono tapa. Nyt vihdoin olen osannut lopettaa viestittelyn. Päätin, että jos mies haluaa lasta nähdä, niin hän ottaa yhteyttä.

Olen pyytänyt miestä blokkaamaan minut wapissa ja messengerissä, etten vahingossakaan voisi laittaa viestiä hänelle. Hänen puhelinnumeronsakin on tallessa vain salaisessa kansiossa hätätapauksia varten, ei puhelimeni yhteystiedoissa. Mutta mies ei suostu. Mietin saako hän jonkinlaista mielihyvää, kun esim. Humalassa joskus laitan rakkausviestejä, missä vuodatan kuinka paljon kaipaan..

Pitää vain itse yrittää olla vahvempi

Vierailija kirjoitti:

Mikä hemmetti siinä on että toista pitää kiusata ja alistaa kun voisi vaan lopettaa kaiken ja jättää toisen rauhaan. Tarkastelen omaa käytöstäni ja tiedän että olen läheisriippuvainen koska olen suostunut siihen kaikkeen. Oireilen niin että nukun lääkkeillä ja en pysty enää keskittymään asioihin, ei ole mielenkiintoa mihinkään. Tuntuu myös että olen masentunut

Niin sehän se ihme tässä on psykopatia tai narsismi. Sellaiset ihmiset saavat kiksejä toisen kiusaamisesta. Siis todella elävät toisille ilkeilystä.

Vierailija kirjoitti:

Läheisriippuvainen äiti kirjoitti:

Läheisriippuvainen äiti kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tutut sanat en oo pyytänyt sinulta mitään tai ei sun olisi tarvinnut..

Kuulostaa niin tutulta. Mies itki ja pyysi, etten jätä ja kun jäin ja hän lopulta kohteli kuin p askaa ja jätti (useamman kerran ja tuli aina surkutellen takaisin) ja kun minä vuorostani itkin, niin mies aina totesi vain, ettei hän pakottanut, itse jäin, omaa syytäni.

Ja oikeassa hän onkin ja se sattuu eniten. Itse olen tämän p askan olon itselleni aiheuttanut hyväksymällä kaiken.

Pahinta tässä on se, että meillä 3 -vuotias lapsi, jonka takia meidän oltava yhteydessä. Tai.. Minä olen epätoivoisesti yrittänyt saada miehen tapaamaan lasta ja jos sanon haluavani yksihuoltajuuden ja miehen vaan katoavan, niin mies sanoo, etten ajattele lapsen parasta ja käytökseni (itkuni, silloin kun mies jätti lopullisesti) ei tee hyvää lapselle. Tein keväällä melkein itsemurhan, kun uskoin olevani huono äiti. Ja syy miksi mies ei suostu luopumaan huoltajuudesta on "se on mun viimeinen valttikortti".

Mies vuosien ajan käänsi asiat minun syyksi ja silloinkin, kun olin oikeasti tehnyt väärin, mutta pyytänyt anteeksi ja luvannut, etten enää toimi niin, niin mies vielä vuosienkin jälkeen syyllistää samoista asioista, niin että pidän itseäni ihan ihmishirviönä.

Olin raskaana vk11 ja mies oli ottanut etäisyyttä, tehnyt ohareita ja yhteydenpito vähentynyt (kaikki tyypillisiä merkkejä siitä, että mies oli taas jättämässä) ja menin miehen asunnolle aamusta koska halusin puhua. Olin edellisenä iltana vaatinut viestein ja puhelin, että puhumme heti, mutta mies sanoi huomenna. Sanoin nyt tai suhteemme on ohi eikä hän enää näe minua. Lakkasi vastaamasta. Yön nukuttuani päätin mennä miehen luo ja jo rapussa vastassa oli pilven haju. Mies oli kotona kahden kaverinsa kanssa, polttivat pilveä ja mies ottanut edellisenä iltana jotain kovia huumeita. Pyysin saada jutella, pyysin, että pyytäisi kavereitaan lähtemään ja puhuisimme. Ei onnistunut. Aloin raivoamaan, huusin ja itkin miehen pihalla. Hänen naapurinsa kysyi haluaisinko tulla sisälle teelle ja juttelemaan. Mies ei suostunut puhumaan.

Tästä aikaa 4 vuotta ja tänä keväänä mies kertoi, että häntä edelleen ahdistaa olla kotona, koska pelkää minun tulevan oven taakse raivoamaan. Että olin ihan sekaisin eikä kanssani pysty keskustelemaan. Halusin päättää päivänä, kun mietin miten olen tuhonnut miehen elämän.

Yksi yö nukkuessani (pari vuotta sitten) mies alkoi kosketella, otti alushousuni pois ja sormetti. Heräsin kesken, mutta mekin paniikkiin enkä kyennyt sanomaan mitään. Mies lopetti ennen kuin teki muuta. Aamulla kysyin miksi minulla ei ole pikkareita jalassa, Mies sanoi, että olin itse ottanut ne yöllä pois. Syytin itseäni tästäkin kauan, koska en itse sanonut mitään sinä yönä. Keväällä sanoin miehelle asiasta ja hän vähän hymyillen pyysi anteeksi.

Minut on raiskattu aiemmin ja pedofiili houkutteli asuntoonsa, kun oli 6v (pääsin karkuun) ja miehellä oli tapana heittää minulle raiskaus- ja pedofiililäppiä ja näyttää meemejä ja kun sanoin, etten pidä siitä, niin olin huumorintajuton, tylsä, tosikko, ylireagoin. Myös minun pilkkaaminen ja kavereihinsa vertailu on hyvää läppää ja huumoria ja jos en tajunnut, niin minä olin syyllinen.

Ja niin minä vain uskoin kaiken mitä mies sanoi. Selvästi olen läheisriippuvainen, mutta mitä se toinen osapuoli on? Miehellä ollut todella vaikea elämä, hän on sisältä todella sekaisin, rikki ja hukassa, mutta sanon miehellekin aina, että oma kipu ei ole syy satuttaa muita.

Mutta miten meidän tapauksissa, kun kumppani ei ole alkoholisti tai huumeidenkäyttäjä (Mies käyttää satunnaisesti, vaikka en tiedä uskonko täysin), niin mitä he ovat, kun kohtelevat läheisriippuvaisia huonosti? Ovatko he vain ilkeitä ihmisiä?

Ja tuona iltana, kun olin käynyt miehen luona huutamassa, hän tuli luokseni ja ongittuani tiedon hänestä esille hän myönsi, ettei hänelle ole tunteita minua kohtaan ja haluaisi, että meen abortin. En kyennyt siihen enää ja edelleen tunnen syyllisyyttä siitä, että synnytin lapsen ja pilasin sekä lapsen että miehen elämän. Tänä vuona olen vihdoin uskaltanut oikeasti rakastaa lasta, mutta kaikki on edelleen vaikeaa ja joinain öinä itken syyllisyyttä.

Mies levittelee minusta valheita kuinka en ottanut jälkiehkäisyä (otin) ja tavallaan siis hankkiuduin raskaaksi ja että hän pyysi aborttia heti vk:lla 4, mutta en suostunut, kuinka estän häntä tapaamasta lasta. Olen todella rikki, mutta mielialalääkkeet tasannert pahimpia oloja ja olen jonossa psykoterapiaan.

Mies katosi raskausaikana, mutta tuli tosiaan takaisin ja muutti luokseni, kun hänelle ei ollut sähköjä (myönsi tämän myöhemmin). Miksi pitää olla näin tyhmä? Mitä tämä kaikki tekee miehestä? Läheisriippuvainen naisen uhrin?

Apua miten oksettava mies! Tuli tosi paha olo tekstistäsi.

Mies tekee sulle ohareita, valitsee ain muun,, ei arvosta pätkääkään, nauraa, ivaa, huakkuu, pilkkaa ja vähättelee. Kyllähän sä rakas ihminen itsekin tajuta järjellä, että rakastava kumppani on aivan jotain muuta.

Sinulta on unohtunut täysin oma itsesi, ajattelet vain miehen puolesta. Entäs sinä itse? Kuinka sinä voit? Mitä sinä saat tuosta? Mikä tekee tästä miehestä niin unelmien kultakimpaleen, että ehdoin tahdoin satutat itseäsi ja laitat oman elämäsi täysin sivuosaan? Onko sitä elämää edes, muistatko?

Voi kunpa pääsisit pian terapiaan ja he sais sut näkemään asioita ja irti tuosta kuvatuksesta.

Mikään määrä lääkitystä tai terapiaa muuten ei tule sinua parantamaan, koska elät tuommoisessa. Voit vain turruttaa kestääksesi taas pidempään, mutta sun täytyy muuttaa ympäristöäsi jos aiot parantua.

Ap

Toivon itsekin, että pääsisin pian terapiaan. Minulla diagnosoitiin vaikea masennus keväällä ja olin itsetuhoinen. Lääkäri halusi ottaa minut osastolle, mutta lapseni takia halusin olla kotona. Sain lääkityksen, joka helpottanut pahimpaan oloon, mutta eihän ne lääkkeet ongelmia poista. Nykyään diagnoosi keskivaikea masennus, mutta suurin syy varmasti lääkitys.

Ja en tosiaan tiedä. Veikkaan, että tällä hetkellä suurin syy haluta mies takaisin on lapsi. Että saataisiin perhe kasaan, koska kolmistaan meillä aina kivaa. Ja siihen mies yrittääkin vedota, ettei tarvitsisi järkätä tapaamisia, kun mies voisi mielensä mukaan tulla aina meille, mutta pidin pintani viimein ja päätin, että tästä eteenpäin hän saa hoitaa, jos haluaa lasta tavata.

Hyvä mies hän ei todellakaan ole. Ei hän ole paha ihminen, hyvin rikkinäinen vain, mutta ei se hyvä tyyppi, jota esittää perheelleen, kavereilleen ja tyttöystävälleen (jota tosiaan pettänyt kanssani D; )

Onneksi osasin hakea apua ajoissa, vaikka vuosia annoin kohdella itseäni huonosti. Uutta miestä en edes halua. Haluan vain kunnolla oppia tuntemaan itseni ja olla onnellinen lapseni kanssa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mikä hemmetti siinä on että toista pitää kiusata ja alistaa kun voisi vaan lopettaa kaiken ja jättää toisen rauhaan. Tarkastelen omaa käytöstäni ja tiedän että olen läheisriippuvainen koska olen suostunut siihen kaikkeen. Oireilen niin että nukun lääkkeillä ja en pysty enää keskittymään asioihin, ei ole mielenkiintoa mihinkään. Tuntuu myös että olen masentunut

Niin sehän se ihme tässä on psykopatia tai narsismi. Sellaiset ihmiset saavat kiksejä toisen kiusaamisesta. Siis todella elävät toisille ilkeilystä.

Onkohan muita kuin psykopatia tai narsismi? En haluaisi uskoa siihen, että maamme vilisee narsisteja ja psykopaatteja..

Eri

Tässä oli tuolta toisesta ketjusta hyvä lainaus

""Toinen ääripää läheisriippuvuuden ilmenemismuodoissa on vahvuuteen sairastuminen, jolloin ihminen on kontrolloiva, vakava, hallitseva ja aina järkevä. Hän vaatii itseltään täydellisyyttä. Hän huolehtii ja auttaa pakonomaisesti, kantaa vastuuta toisista ihmisistä, mutta ei omasta hyvinvoinnistaan. Hän uhraa elämänsä toisille."

http://www.paihdelinkki.fi/tietoiskut/415-laheisriippuvuus

Tutkimus: Naiset kokee psykopaattisia piirteitä omaavat miehet huomattavasti puoleensavetävämpinä kuin miehet joilla ei noita piirteitä ole...

Kuulostaa varmaan trollaukselta, mutta tämä on ihan oikea tutkimustulos.

Ns. Dark Triad persoonallisuuspiirteet: Psykopatia (empatiakyvyttömyys), Macchiavellimaisuus (häikäilemätön manipulointi) ja narsismi. Näitä piirteitä omistavat miehet koetaan huomattavasti puoleensavetävämmäksi kuin miehet joilla noita ei ole.

DT (Dark Triad): Narcissism, Machiavellianism, Psychopathy

"- We create high and low male Dark Triad (DT) characters.

- We obtain ratings from women of the attractiveness of these characters’ personalities.

- Women rate the high DT personality significantly more attractive than the low DT."

https://www.sciencedirect.com/science/article/abs/pii/S0191886913012245

Mitä tämä kertoo naisista ja heidän parinvalinnastaan?

Testosteroni vähentää sosiaalista sinisilmäisyyttä

https://www.tiede.fi/artikkeli/uutiset/testosteroni_vahentaa_sosiaalist…

Up

Minä olen juuri tällainen tyyppi, joka "ikään kuin asiallisesti, tietoisesti, kaiken hahmottaen, suunnitelmallisesti ja ennen kaikkea hyvästä JA hyväksyttävästä syystä kuuntelee ja ottaa vastaan tuon kaiken. Hän auttaa. Ja ymmärtää. Käsittää sen, että toisella on paha olla. Asettaa itsensä kaiken yläpuolelle, jotta voi ja saa ottaa kaiken vastaan.". Mutta samalla pyrin tasa-arvoon ja balanssiin ja haluaisin, että sama toimii toiseen suuntaan: minäkin haluan ymmärrystä ja lohdutusta ja huomiota ja sitä, että puoliso joustaa. Minulla ei ole mitään alistumistaipumusta, vaan pidän itseäni arvokkaana. Mutta suhteissani saan aina kuulla, että olen tosi vaativa. Nyt näen tämän niin, että olen tehnyt parisuhteissa liikaa. Eli niin paljon, ettei toinen jaksa samaa, eikä näe tarvetta. Puoliso on ihan ähkyssä, mutta minä en koe saavani tarpeeksi. Tätä täytyy nyt pureskella.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mikä hemmetti siinä on että toista pitää kiusata ja alistaa kun voisi vaan lopettaa kaiken ja jättää toisen rauhaan. Tarkastelen omaa käytöstäni ja tiedän että olen läheisriippuvainen koska olen suostunut siihen kaikkeen. Oireilen niin että nukun lääkkeillä ja en pysty enää keskittymään asioihin, ei ole mielenkiintoa mihinkään. Tuntuu myös että olen masentunut

Niin sehän se ihme tässä on psykopatia tai narsismi. Sellaiset ihmiset saavat kiksejä toisen kiusaamisesta. Siis todella elävät toisille ilkeilystä.

Onkohan muita kuin psykopatia tai narsismi? En haluaisi uskoa siihen, että maamme vilisee narsisteja ja psykopaatteja..

Eri

Olen kirjoittanut aiemmin tähän ketjuun vaikeasta suhteestani mieheen, joka oli aiemmin alkoholisti mutta tavatessamme jo hallitsi alkoholinkäyttöään.

Suhde oli hyvin vaikea ja mies käyttäytyi myrkyllisesti. Käytös sopii erinomaisesti joihinkin kuvauksiin, joita olen lukenut narsisteista. En kuitenkaan ajattele tämän miehen olevan psykopaatti. Hän kertoo välittävänsä muista ihmisistä, ja haluavansa toimia oikein. Minä uskon, että näin myös on. Hän on elämässään panostanut todella paljon siihen, että yrittää muuttua. Hän tulee hyvin vaikeasta perhetaustasta ja on jo pystynyt kasvamaan kauas sen tarjoamien lähtökohtien ulkopuolelle. Hänessä on todella paljon hyvää ja ihailtavaa.

Kuitenkin tällä miehellä on myös kohtalaisen vakavia käytöshäiriöitä. Ajattelen niiden johtuvan pohjattomasta epävarmuuden ja itseinhon tunteesta, joka hänelle on kehittynyt jo pienenä lapsena. Hän on sokea omalle käytökselleen näissä tilanteissa. Selvästi hän ei vain pysty myöntämään tai edes ajattelemaan, että hän käyttäytyisi huonosti, joten tilanne on väännettävä omassa mielikuvituksessa niin päin, että huonosti käyttäytyvä osapuoli on se toinen. Mies tarvitsi jatkuvasti vahvistusta omalle kelpaamiselleen, ja jos hän ei sitä saanut ns. hyvällä (esim. minulta riittävän paljon sanallisia kehuja ja hyväksyntää - ja minähän kyllä annoin niitä mutta kun mikään määrä ei ole tällaiselle ihmiselle riittävästi), niin sitten hän otti sen pahalla. Eli alkoi vaikkapa uhkailla erolla, jotta saisi minut sanomaan että en halua eroa, mikä osoittaisi hänelle että häntä tarvitaan ja halutaan. Hänen käytöksessään ei vaikuttanut olevan logiikkaa ennen kuin tajusin katsoa sitä tästä näkökulmasta. 

Tämän miehen läheisriippuvuus siis ilmenee riippuvuutena häneen kohdistuviin reaktioihin. Hän kokee olevansa olemassa vain silloin, kun hänestä puhutaan ja häneen kohdistetaan tunteita. Vähemmän tärkeää on se, ovatko ne myönteisiä vai kielteisiä tunteita, koska paljon pahempaa on se, että kumppani vain keskittyy johonkin ihan muuhun asiaan kuin häneen. Esim. minä en olisi saanut ollenkaan käydä töissä, koska miehelle oli sietämätöntä että olisin 8 tuntia joka päivä reagoimatta häneen ja hänen tekemisiinsä/sanomisiinsa.

HUOMIO keskustelijat: eihän lähdetä tässä keskustelussa sivuraiteille, esim. väittelemään psykopatiasta tai puolustautumaan tuota väitettä vastaan, että "naiset viehättyvät psykopaateista". Ilmoitin viestin asiattomaksi, koska tämä on vertaistukikeskustelu, jossa pyritään tukemaan osallistujia. Väittelyä voi harrastaa muualla.

Älkää vastatko tuollaisiin sivuraiteille johdatteleviin kommentteihin.

Ne huonosti kohtelevat miehet eivät tosiaan välttämättä ole mitään sen kummempaa kuin henkilöitä, joille kyllä läheisyys ja seksi kelpaa, mutta jotka eivät ole rakastuneet (tai edes ihastuneet). Turha heitä on alkaa analysoida. Fokus pitäisi olla omassa toiminnassa. Miksi siedän huonoa kohtelua? Miksi haluan roikkua suhteessa, jossa en saa vastarakkautta?

Vierailija kirjoitti:

Ne huonosti kohtelevat miehet eivät tosiaan välttämättä ole mitään sen kummempaa kuin henkilöitä, joille kyllä läheisyys ja seksi kelpaa, mutta jotka eivät ole rakastuneet (tai edes ihastuneet). Turha heitä on alkaa analysoida. Fokus pitäisi olla omassa toiminnassa. Miksi siedän huonoa kohtelua? Miksi haluan roikkua suhteessa, jossa en saa vastarakkautta?

Iso osa varmaan "vain" tuollaisia, mutta omalla kohdallani oli kyse miehestä, joka oli todella rakastunut mutta kykenemätön ylläpitämään parisuhteita muutosvaiheiden yli. Muutosvastainen kaikessa muussakin, mutta se vakavaksimeno pelotti häntä niin paljon, että hän alkoi tekemään kaikkensa, jotta saisi jonkun "hyväksyttävän" syyn erota, eli kasaamalla kasasi kaikkea kuraa suhteeseen ja väärinymmärsi kaiken konfliktien takia. Suhteen alussa toki kertoi olevansa aivan tällaisen vastakohta. Tietysti vaati minunlaisen ihmisen vastapariksi, että suhde ylipäänsä onnistui niinkin pitkälle kuin onnistui, eli olin tuhottoman rakastunut, kaikki-nyt-heti-meille -tyyppisesti ja harvoin olen kohdannut samanlaista miestä. Tämä mies oli sellainen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ne huonosti kohtelevat miehet eivät tosiaan välttämättä ole mitään sen kummempaa kuin henkilöitä, joille kyllä läheisyys ja seksi kelpaa, mutta jotka eivät ole rakastuneet (tai edes ihastuneet). Turha heitä on alkaa analysoida. Fokus pitäisi olla omassa toiminnassa. Miksi siedän huonoa kohtelua? Miksi haluan roikkua suhteessa, jossa en saa vastarakkautta?

Iso osa varmaan "vain" tuollaisia, mutta omalla kohdallani oli kyse miehestä, joka oli todella rakastunut mutta kykenemätön ylläpitämään parisuhteita muutosvaiheiden yli. Muutosvastainen kaikessa muussakin, mutta se vakavaksimeno pelotti häntä niin paljon, että hän alkoi tekemään kaikkensa, jotta saisi jonkun "hyväksyttävän" syyn erota, eli kasaamalla kasasi kaikkea kuraa suhteeseen ja väärinymmärsi kaiken konfliktien takia. Suhteen alussa toki kertoi olevansa aivan tällaisen vastakohta. Tietysti vaati minunlaisen ihmisen vastapariksi, että suhde ylipäänsä onnistui niinkin pitkälle kuin onnistui, eli olin tuhottoman rakastunut, kaikki-nyt-heti-meille -tyyppisesti ja harvoin olen kohdannut samanlaista miestä. Tämä mies oli sellainen.

Tuo tilanne on järkyttävä kun toinen etsimällä etsii syitä jottei suhde onnistu. Vaikka ei ole mitään oikeita syitä, etkä voi tehdä mitään. Mies kertoi rakastaneensa eniten koskaan mutta silti.. asia jota ei voi käsittää. Toisen etääntyminen ja itse vaan toivot että palataan yhteen. Seksi ja läheisyys yhä täynnä tunnetta..

Kiltti, mutta myös paha kirjoitti:

Hei! 

Olen lukenut koko ketjun. Haluaisin jakaa omia kokemuksiani. Olen itse epäterveellä tavalla riippuvainen miehen huomiosta ja kärsin ajoittaisesta huonosta itsetunnosta. Huono itsetuntoni ja riippuvuuteni tulee varsinkin läheisessä ihmissuhteessa esiin. Sinkkuna ollessa ei ole mitään ongelmaa, koska ei ole mitään mikä koskettaisi kipupisteitäni. Kaksi vuotta sitten päätin olla yksin, kun kipuilin niin voimakkaasti eri ihmissuhteissa 2018 kesällä. Olin eronnut 2,5 vuotisesta suhteesta ja juoksin selvästi laastaria etsien. Ihastuin ensiksi masentuneeseen, joka omien ongelmiensa takia ei pystynyt vastaamaan tunteisiini niin paljon kuin olisin halunnut. Mutta roikuin silti, koska halusin auttaa. Sanoi monta kertaa, että ei ehkä pysty suhteeseen nyt ja mä silti roikuin ja annoin roikottaa itseäni. Viesteihin vastaamatta jättäminen ja hiljaisuus olivat ne hänen keinot, joskus myös vitsillä heitetyt kommentit kuten "viestittelen muille tytöille" ja "lähde pois" satuttivat. Ja itkin, itkin paljon.  Aina kun sain vähän voimia päästää irti, niin yksi viesti monen päivän hiljaisuuden jälkeen "Hei kulta, mitä kuuluu?" sai mut palaamaan. Välillä sain viestiä, kuinka ihana ja täydellinen olin, sitten saattoi tulla täys hiljaisuus ja yleensä selittelynä juurikin se, että sori, oli huono päivä. Jatkoin tuota ehkä 2kk ja sitten ei vaan pystyny enää. Tuloksena molempien sydän aivan palasina. Kumpikaan ei ollut aikuinen.

Hyppäsin heti vieraan miehen sänkyyn ja tuntui niin hyvältä, kun joku näytti sen että haluaa sua (tosin vain seksuaalisesti). Olen kirjoittanut päiväkirjaankin, että "Tuntui hyvältä, kun olin hänen sylissään. Olen turvassa. Kyllä mua halutaan." Kun kärsii voimakkaasta vajeesta, niin silloin sitä turvaa ja huomioita hakee juurikin tällä tavalla toisista ihmisistä ja tuudittautuu siihen virheelliseen turvallisuuden tuntuun. Mutta sisimmässään oikeasti tietää, että se on vain valetta. Tämä mies sanoi suoraan heti, että wow, oot nyt liikaa ihastunut muhun ja mä en halua suhdetta. 

Ihanan terveen kuuloisia analyysejä omasta tarvitsevuudesta. Toisaalta, meillä on länsimaisessa kulttuurissa käsite "laastarisuhde" eli on aika yleistä, että särkyneeseen sydämeen etsitään edes hetken lohdutusta. Meilla pahasti läheisriippuvaisilla tosin se sydän on särkynyt paljon aiemmin, yleensä kotioloissa joissa nämä vajeet ovat syntyneet.

Miksei näistä alkuperäisistä tarvitsevuuksista puhuta? Miten meidät hylättiin tai miten meitä haluttu? Sehän sattui yhtä paljon kuin nämä romanttiset surut aikuisena.