Lue keskustelun säännöt.
Läheisriippuvuudesta eroon
Olen ollut kahdessa pitkässä suhteessa päihderiippuvaisen kanssa ja ilmeisen sairastunut itsekin. Miehet on mennyt ja tullut miten haluaa, aina otin takaisin ja yritin uskoa vaan hyvää, hoivasin ja koitin parantaa itseni unohtaen. Suhteissa henkistä ja fyysistä väkivaltaakin, olen antanut alistaa itseni aika täydellisesti.
Mulle on aina tärkeintä toisen hyvä olo, itsellä ei niin väliä. Suurimman osan suhteiden ajasta olen ollut masentunut kohtelun takia, silti aina kun toinen on vain pyytänyt anteeksi olen asettanut hänet elämäni keskiöön, kunnes mua satutetaan taas ja sen jälkeen uusiksi. Unohdan aina itseni, en oikein muista edes mistä joskus nautin ja mitkä mun omat mielipiteet on, myötäillen ja joustan ihan liikaa.
Tää on sairasta!
Onko joku eheytynyt tästä? Millä tavoin opetella, että oma elämä on tärkein ja itse arvokas?
Kommentit (592)
Olen miettinyt paljon ketjun myötä omaa avioliittoa. Läheisriippuvuutta josta olen ollut tietoinen mutta kykenemätön/ei valmis käsittelemään sitä. Paitsi nyt lähiaikoina on tuntunut että uskallan.
Minulla ei ole ollut mitään rajaa siinä mitä suostun kestämään ja sietämään.
Olen ottanut vastaan mieheni ajoittaisen kylmän kohtelun, ylimielisyyden, sietänyt pahan alkoholiongelman (ollut raittiina vuoden-pari mutta alkanut taas juomaan useammin korona-aikana), kaikenlaisten ongelmien täyden ignooraamisen, ilman seksiä kuukausia tai vuosia elämisen (mies ei halua) ja läheisyyden puuttumisen yleisesti. Fyysisesti pari halausta per päivä ja ei muuta on tavallista, vaikka juttelemme kyllä päivittäin esim harrastuksista tai politiikasta.
Jos ottaa minkään ongelman esille, hän suuttuu, ei tyypillisesti kykene kuuntelemaan ja ottamaan vastuuta. Aina on väärä aika ottaa se esille, tai minussa se vika oikeasti on, tai tämä on niin kamala asia hänelle että hän haluaa tappaa itsensä. Eli haluaa kaikin keinoin olla kommunikoimattq mistään vaikeasta.
Kaikki pienimmätkin kritiikit se kokee jotenkin omaa itsetuntoaan vastaan vakavana hyökkäyksenä. Jos hymähdän naurahtaen sitä kuinka miehen paita on ryppyinen, siitä riidellään myöhemmin huutaen sillä olen kuulemma niin kamalan kriittinen ihminen ja ei ihme että hän on niin masentunut. Enkä siis edes sanonut mitään tästä paidasta vaan syyllistyin väärän ilmeen tekemiseen tai väärään ajatukseen kai myös.
Hauras egonsa on tosi hankala, estää asioiden käsittelemisen. Saisin kommunikoida vain positiivisia asioita. Pitäisi kehua häntä.
Nykyään kyllä otan vastuun omasta käyttäytymisestä ja sen seurauksista myös tähän suhteeseen mutta mies ei ehkä tule kykenemään samaan.
Olemme eronneet kerran niin että muutin pois hänen vaatimuksesta. Otin hänet heti takaisin kun hän halusi, vaikka hän oli sanonut vain kuukausia aiemmin että on kanssani vain koska pelkää yksin olemista, ei rakasta enää minua, olen hänelle taakka, haluaisi olla yksin jne.
Kaikki siis oikein klassista läheisriippuvuutta , vieläpä molempiin suuntiin kai. On tässä setvimistä, mutta en todellakaan halua elämääni haaskata siihen että mies ei kykene olemaan aikuinen. Haluan tähän muutoksen vaikka se tarkottaisi eroamista.
Erossa eniten huolettaa miten hän pärjäisi. Hassua koska ei häntä paljoa kiinnostanut miten tulen pärjäämään kun hän halusi vapaaksi minusta ja potki minut pihalle 2 viikon varoitusajalla 10 yhdessäolovuoden jälkeen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Tässä listasin miesystäväni käytöstä ja sen jälkeen tulikin kysymysmerkki, että mitä hemmettiä vielä teen tällaisen ihmisen kanssa. Siis hän piikittelee jatkuvasti huumorin varjolla luonnetta, ulkonäköä, ei näytä mitään tunteita, seksikin sellaista irrallista suoritusta, riidat on mun vika aina ja olen hullu, sekopää, pitäs mennä hoitoon etc lajia nämä haukkumiset. Jättää mut usein huomiotta esim. seurassa ja muutenkin jään heti kakkoseksi tuli mitä muuta ikinä, nyt aloittanut ignooraamisen, on mitä luultavimmin alkoholisti tai ainakin suurkuluttaja. Niin ja on jotain epämääräisiä naisystäviä, joiden kanssa viestittelee ainakin. Ei kerro itsestään juuri mitään, eikä ikinä keskusteluihin lähde mukaan vaan käskee olemaan hiljaa ja että taas draamailen turhia. Ei kehu, ei kiitä, ei lohduta, ei pyydä anteeksi. Että näin. Kamalalta tuntui tämä setti kirjoittaa ja nyt tiedän miksi voin niin huonosti ja ahdistun jo ennen tapaamista :( Ja tosiaan tapasin hänet keskellä kamalaa elämäntilannetta... Siksi varmaan jäin loukkuun jonkun sairaan manipuloinnin kautta. Nyt tässä mietin, että mikä saa ihmisen kohtelemaan toista tällä tavoin? Toki se, että olen tätä sietänyt, mutta syy sen takana? Onko hänellä nyt vahvempi ja varmempi olo kun on saanut mut epävarmaksi ja hallintaansa vai mitä hemmettiä?
Lähde kun vielä voit.
Vierailija kirjoitti:
Tässä listasin miesystäväni käytöstä ja sen jälkeen tulikin kysymysmerkki, että mitä hemmettiä vielä teen tällaisen ihmisen kanssa. Siis hän piikittelee jatkuvasti huumorin varjolla luonnetta, ulkonäköä, ei näytä mitään tunteita, seksikin sellaista irrallista suoritusta, riidat on mun vika aina ja olen hullu, sekopää, pitäs mennä hoitoon etc lajia nämä haukkumiset. Jättää mut usein huomiotta esim. seurassa ja muutenkin jään heti kakkoseksi tuli mitä muuta ikinä, nyt aloittanut ignooraamisen, on mitä luultavimmin alkoholisti tai ainakin suurkuluttaja. Niin ja on jotain epämääräisiä naisystäviä, joiden kanssa viestittelee ainakin. Ei kerro itsestään juuri mitään, eikä ikinä keskusteluihin lähde mukaan vaan käskee olemaan hiljaa ja että taas draamailen turhia. Ei kehu, ei kiitä, ei lohduta, ei pyydä anteeksi. Että näin. Kamalalta tuntui tämä setti kirjoittaa ja nyt tiedän miksi voin niin huonosti ja ahdistun jo ennen tapaamista :( Ja tosiaan tapasin hänet keskellä kamalaa elämäntilannetta... Siksi varmaan jäin loukkuun jonkun sairaan manipuloinnin kautta. Nyt tässä mietin, että mikä saa ihmisen kohtelemaan toista tällä tavoin? Toki se, että olen tätä sietänyt, mutta syy sen takana? Onko hänellä nyt vahvempi ja varmempi olo kun on saanut mut epävarmaksi ja hallintaansa vai mitä hemmettiä?
Ei kuulosta hyvältä. Tuskin tuo on miehen puolelta rakkautta, eikä ehkä sinunkaan, vaan läheisriippuvuutta.
Ajattele niin, että mies ei tuosta tule muuttumaan. Haluatko silti jatkaa tuossa ihmissuhteessa? Kannattaa ainakin alkaa vähitellen miettiä muita vaihtoehtoja. Elämää ilman jatkuvaa haukkumista ja pahaa mieltä. Ehkä se vähitellen alkaisi vaikuttaa hyvältä vaihtoehdolta, ja toteutettavalta?
Vierailija kirjoitti:
Olen miettinyt paljon ketjun myötä omaa avioliittoa. Läheisriippuvuutta josta olen ollut tietoinen mutta kykenemätön/ei valmis käsittelemään sitä. Paitsi nyt lähiaikoina on tuntunut että uskallan.
Minulla ei ole ollut mitään rajaa siinä mitä suostun kestämään ja sietämään.
Olen ottanut vastaan mieheni ajoittaisen kylmän kohtelun, ylimielisyyden, sietänyt pahan alkoholiongelman (ollut raittiina vuoden-pari mutta alkanut taas juomaan useammin korona-aikana), kaikenlaisten ongelmien täyden ignooraamisen, ilman seksiä kuukausia tai vuosia elämisen (mies ei halua) ja läheisyyden puuttumisen yleisesti. Fyysisesti pari halausta per päivä ja ei muuta on tavallista, vaikka juttelemme kyllä päivittäin esim harrastuksista tai politiikasta.
Jos ottaa minkään ongelman esille, hän suuttuu, ei tyypillisesti kykene kuuntelemaan ja ottamaan vastuuta. Aina on väärä aika ottaa se esille, tai minussa se vika oikeasti on, tai tämä on niin kamala asia hänelle että hän haluaa tappaa itsensä. Eli haluaa kaikin keinoin olla kommunikoimattq mistään vaikeasta.
Kaikki pienimmätkin kritiikit se kokee jotenkin omaa itsetuntoaan vastaan vakavana hyökkäyksenä. Jos hymähdän naurahtaen sitä kuinka miehen paita on ryppyinen, siitä riidellään myöhemmin huutaen sillä olen kuulemma niin kamalan kriittinen ihminen ja ei ihme että hän on niin masentunut. Enkä siis edes sanonut mitään tästä paidasta vaan syyllistyin väärän ilmeen tekemiseen tai väärään ajatukseen kai myös.
Hauras egonsa on tosi hankala, estää asioiden käsittelemisen. Saisin kommunikoida vain positiivisia asioita. Pitäisi kehua häntä.
Nykyään kyllä otan vastuun omasta käyttäytymisestä ja sen seurauksista myös tähän suhteeseen mutta mies ei ehkä tule kykenemään samaan.
Olemme eronneet kerran niin että muutin pois hänen vaatimuksesta. Otin hänet heti takaisin kun hän halusi, vaikka hän oli sanonut vain kuukausia aiemmin että on kanssani vain koska pelkää yksin olemista, ei rakasta enää minua, olen hänelle taakka, haluaisi olla yksin jne.
Kaikki siis oikein klassista läheisriippuvuutta , vieläpä molempiin suuntiin kai. On tässä setvimistä, mutta en todellakaan halua elämääni haaskata siihen että mies ei kykene olemaan aikuinen. Haluan tähän muutoksen vaikka se tarkottaisi eroamista.
Erossa eniten huolettaa miten hän pärjäisi. Hassua koska ei häntä paljoa kiinnostanut miten tulen pärjäämään kun hän halusi vapaaksi minusta ja potki minut pihalle 2 viikon varoitusajalla 10 yhdessäolovuoden jälkeen.
Huoli siitä, miten hän jaksaa, on juuri sinun koukku ja läheisriippuvuuden ilmentymä. Jos onnistut siirtämään huolen paremminkin siihen, miten itse jaksat. Olisi meidän mielestä nyt tärkeämpi tässä. Sinun pitäisi taistella päässäsi tuota hänestä ylenmäärin huolehtimista vastaan. Koska itsekin sanoit, hän ei ole huolehtinut sinusta ja tuskin tulee hyolehtimaan. Irroita koukku, tukahduta läheisriippuvuus.
Lue tämä ketju, kyse ei ole sinusta, vika ei ole sinun, etkä ole huono <3
https://www.vauva.fi/keskustelu/3876335/laheisriippuvuudesta-eroon?page…
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tämä ketju on timanttia.
Läheisriippuvainen ilmoittautuu. Homma on mennyt niinkin pitkälle että sain posttraumaattisen stressihäiriön riippuvuuteni käytöksestä ja kohtelusta. Saan flashbäkkejä sen ihmisen seurassa, enkä voi edes nähdä selvinpäin. Silti roikun.
Fyysiset oireet on järkyttäviä. Pää aivan palasina.
Kun ei nähdä olen oma iloinen itseni. Tai ainakin toiveikas. Näkemisen jälkeen dissosioin ja kyseenalaistan kaiken.
Sairasta.
Kiitän vertaistuesta kaikkia tähän ketjuun kirjoittaneita ja toivon jokaiselle voimia päästä irti ja rakastaa vihdoin itseään.
Miten tutulta voi kuulostaa.
Itsellä jatkunut jo kolme vuotta..
Mulla suhteet on ollu usein sellasta pitkäaikaista, jopa vuosien, on-off säätöä ja johonkin megariitaan ne on sitten lopahtanu. Että kumpikaan ei enää ota yhteyttä, syynä nyt tietysti usein joku tuhannes pettäminen tai valehtelu tai muuta venkoilu, että on vaan tullut mitta siinä kohti täyteen. On kyllä tuossa välissä ollu 15 vuoden normaali suhdekin, avioliitto ja kaikki, eli tiedän sen olevan myös mahdollista!
Mutta tämä viimeinen juttu oli kyllä sellainen universumin herätys, että jään juttuun mukaan, vaikka se on pelkkää riitelyä, alistamista, nöyryyttämistä...ja vasta oma hirveä ahdistus saa tästä eroon. Nytkin osa minusta vielä toivoo, että mies ottaisi yhteyttä ja tulisi joku sopu, mutta en enää usko meihin yhtään. Että se kuvitelma hävisi taivaan tuuliin. Joinain hetkinä mietin sitäkin, että olenko minä tässä sekaisin ja pilasin koko jutun itse, mutta sitten tajuan että ns. normaali ihminen olisi keskustelemassa mun kanssa näistä asioista ja haluaisi ratkaista ongelmia yhdessä, näyttäisi välittämistä tai soittaisi edes jne. eikä vaan haistattelisi ja haukkuisi.
Olen sen verran nyt tajunnut tätä kuvioita, että pakko pysyä yksin kunnes on joku omanarvontunto olemassa enkä heti ala arvottamaan itseäni toisen kautta. Se tässä pohjalla varmaan on. Että toisesta tulee koko elämä ja sitten pakokauhuilen tuota tilannetta, koska se muutos normaaliin minään on niin suuri. Enkä usko tuon olevan normaalia rakkautta itsellänikään vaan sellaista omistamisenhalua ja liiallista fyysistä intohimoa sun muuta, koska se tunnemaailma on jotenkin sairas. Ja onhan heilläkin vikaa siinä, että he vasta sitten tuntevat olevansa voimmissaan, kun ovat mua ylempänä ja hallitsevat tilannetta, tunteitani, käytöstäni ym. Että se tyydytys heille tulee tuosta henkisestä väkivallasta ja siitä että näkevät minun voivan huonosti ja olevan täysin altavastaavana. Hirmu rakkautta tämäkin. [/quote]
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Tämä ketju on timanttia.
Läheisriippuvainen ilmoittautuu. Homma on mennyt niinkin pitkälle että sain posttraumaattisen stressihäiriön riippuvuuteni käytöksestä ja kohtelusta. Saan flashbäkkejä sen ihmisen seurassa, enkä voi edes nähdä selvinpäin. Silti roikun.
Fyysiset oireet on järkyttäviä. Pää aivan palasina.
Kun ei nähdä olen oma iloinen itseni. Tai ainakin toiveikas. Näkemisen jälkeen dissosioin ja kyseenalaistan kaiken.
Sairasta.
Kiitän vertaistuesta kaikkia tähän ketjuun kirjoittaneita ja toivon jokaiselle voimia päästä irti ja rakastaa vihdoin itseään.
Hyvä että löysit mukaan! Voimia sinnekin!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen lukenut tätä ketjua ja ymmärtänyt, että saatan itsekin olla läheisriippuvainen. Minun miesystäväni ei kuitenkaan tee varsinaisia katoamistemppuja eikä ole päihteiden ongelmakäyttäjä. Hän kuitenkin hylkää minut jos tulee joku vaikea tilanne, lähtee omaan kotiinsa "pakoon" ja tekee siitä lähtemisestä ison numeron, se enteilee eroa tai sitten ihan kirjaimellisesti eroaa lähtiessään ja pakkaa tavaransa ja puhuu rumasti, huutaa, ilkeilee. Sitten viestittelee kamalia viestejä minulle läpi yön tai joskus vaikka vuorokauden ympäri. Yleensä vastailen hänelle rauhoittelevaan sävyyn, positiivisia asioita, kehun häntä kun hän haukkuu minua, yritän siten saada hänet "heräämään" ja lopettamaan ilkeilynsä. Odotan, että joku kerta hän havahtuisi toimintaansa jo kun se on meneillään eikä vasta jälkikäteen. Onneksi hän sentään yleensä pyytää nukuttuaan anteeksi. Kotonaan ilmeisesti juo ja on onneton, lopettaa viestittelyn vasta kun sammuu ja sitten krapulassa yleensä hakeutuu takaisin luokseni läheisyydenkaipuussaan ja on pari päivää kuin vastarakastunut. Joku ongelma hänelläkin siis on, olen miettinyt, onko hänkin jollain tavalla läheisriippuvainen, kun ei sitten kuitenkaan eroa vaikka aina sillä uhkailee. Hän on myös erittäin pitkävihainen eikä pääse yli menneistä. Olen hänen silmissään "syyllinen" kaikkeen mitä ikinä on tapahtunut, jos menneisyydessä olen joskus jotenkin mokannut niin anteeksiantoa on turha häneltä odottaa. Minä sen sijaan annan hänelle viikottain anteeksi kaiken haukkumisen ja pahassa olossa vellomisen. Kun häntä tästä muistutan, hän ilkkuu, että olen tekopyhä ja hirveä ihminen ja kohtelen häntä kuin roskaa eli olen ansainnut hänen vihansa. Uskallan kyllä sanoa hänelle, että näin ei ole, eikä minun tarvitse sietää tuota käytöstä, ja hänkin tietää että lienen läheisriippuvainen.
Käykö tuollaista siis viikoittain? Millaisista asioista hän suuttuu?
Minusta vaikuttaa kohtuuttomalta, ja siltä että miehellä on jokin ongelma, ehkä persoonallisuushäiriö (en halua keittiöpsykologisoida, mutta en keksinyt muutakaan ilmaisua). Tuo ei ole aikuisen ihmisen käytöstä. Toki hänen käytöksensä on vain hänen vastuullaan, sun on sitten mietittävä haluatko tuollaista pitkäänkin katsella. Läheisriippuvuus tosiaan tekee sen, että lähteminen on vaikeaa ellei suorastaan mahdotonta.
Kirjoituksesi herätti itsessäni reaktioita, ja huomaan miettiväni myös omaa parisuhdetta, joka on suhteellisen tuore. Mies on aika herkkähipiäinen tyyppi, eli saattaa suuttua hyvin pienestä. Ja silloin hänen tapansa reagoida on pistää viestintäkanavat kiinni, eli esim. blokata whatappissa (puhelinta ei sentään ole laittanut estoon). Olen miettinyt, että tuo on melkoisen viheliäinen tapa toimia, koska sillä estää toista edes selvittämästä, mistä tilanteessa oikein on kyse. Ikävä tilanne sen toisen osapuolen kannatta, tavallaan toinen siis haluaa kontrolloida tilannetta eikä anna edes mahdollisuutta toiselle tehdä mitään.
Kausittain, joskus viikottain ja joskus onneksi harvemmin. Kun kaikki on hyvin, olemme tosi onnellisia. Tai nykyään en oikein tiedä, olemmeko molemmat onnellisia, mutta minä ainakin olen ollut. Olen monesti miehelle kertonut, että hän on elämäni rakkaus, mutta hän on sellainen pikkutarkka ja yltiörehellinen puheissaan, että on sanonut ihan suoraan, että hän ei tiedä olenko minä hänelle samaa.
Tuo blokkaaminen on tosiaan viheliäistä, enkä siedä sitä itse yhtään. Se pelottaa ja ärsyttää samaan aikaan. Minäkin pidän sitä väkivaltana, kontrollointina. Tottakai mies tietää, että se aiheuttaa minulle huonoa oloa ja tekee niin silti. Toisaalta meidän tapauksessa mitkään viestit ikinä minulta hänelle eivät voi parantaa tilannetta sen ollessa päällä, kaikkeni olen yrittänyt ja silti tilanne menee aina vain enemmän solmuun. Mies lukee viestejä miten haluaa eikä ota kuuleviin korviinsa mitä niissä on tarkoitus lukea. Eli sinänsä "ymmärrän" tuonkin... Mutta ehkä hän on vain kouluttanut minut hyväksymään sen blokkailun. En osaa itse arvioida.
M
Tuo blokkaaaminen on hirveää. Vaikka estää vaan WA mutta silti se on vallankäyttöä ja en tiedä miksi tekee niin. Ja miksei sitten mee kokonaan jos ei halua olla? Ei ymmärrä
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Itse uskoin naiivisti pitkään, että riidat ovat jotenkin minun syytä. Vuosien varrella olen tajunnut että hän kääntää kaiken minua vastaan. Jos sanon esim. että hän haukkuu minua niin hetken päästä minä olen se haukkuja. Jotenkin se suhteellisuuden taju vääristyy ja uskoo toisen valheita. Koska sitä on jotenkin antanut liikaa painoarvoa "rakkaansa" sanoille. Jotenkin sitä on uskonut liikaa kumppaniinsta ja antanut paljon painoarvoa tämän mielipiteille. Ei vaan ole ymmärtänyt, että toinen käyttäytyy paljon kierommin kuin itse. Eli kyseenalaistakaa. Onko asia oikeasti niin kuin puoliso väittää? Vai voisitko itse olla oikeassa vaikka se yritetään kääntää sinun viaksi/ syyksi?
Mikä hemmetti siinä on että toista pitää kiusata ja alistaa kun voisi vaan lopettaa kaiken ja jättää toisen rauhaan. Tarkastelen omaa käytöstäni ja tiedän että olen läheisriippuvainen koska olen suostunut siihen kaikkeen. Oireilen niin että nukun lääkkeillä ja en pysty enää keskittymään asioihin, ei ole mielenkiintoa mihinkään. Tuntuu myös että olen masentunut
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mikä hemmetti siinä on että toista pitää kiusata ja alistaa kun voisi vaan lopettaa kaiken ja jättää toisen rauhaan. Tarkastelen omaa käytöstäni ja tiedän että olen läheisriippuvainen koska olen suostunut siihen kaikkeen. Oireilen niin että nukun lääkkeillä ja en pysty enää keskittymään asioihin, ei ole mielenkiintoa mihinkään. Tuntuu myös että olen masentunut
Ethän enää jatka tuossa suhteessa? Voit todella huonosti, etkä pysty keskittymään hoitamaan itsesi kuntoon jos olet samaan aikaan vaurioittavassa suhteessa.
Itselleni valkeni vasta eron jälkeen, kuinka huonossa kunnossa oikeastaan olinkaan. Siihen asti huomioni oli ollut miehessä niin kokonaisvaltaisesti, että en edes tiedostanut ja tajunnut omaa olotilaani. Psykiatri sanoi: "Olipa hyvä ettei ehtinyt käydä vielä pahemmin". Jouduin puoleksi vuodeksi pois töistä heikon psyykkisen kuntoni vuoksi. Ja mieheni ei ollut väkivaltainen eikä juonut. Todennäköisesti ei myöskään pettänyt tai tehnyt muita konkrettisia rikkeitä. Manipuloi vain, ja syyllisti minua omista ongelmistaan. Se riitti ajamaan minut tuohon tilaan, kun sitä jatkui pari vuotta.
Ole kiltti ja auta itseäsi!
Miten vaikeata se on ollut hyväksyä ihmisestä ja suhteesta joka tuntui alkuun parhaimmalta kun mikään suhde ja mies ikinä. Olen syyttänyt paljon itseäni mutta ehkä ymmärtänyt kun mihinkään asioihin en voi itse vaikuttaa tai mielipiteilläni ei ole väliä. Eikä keskustelut myöskään johda mihinkään. Siksi tilanne on sietämätön itselle koska minulla ei ole ”valtaa” mihinkään. Halusiko mies vain opettaa minua kun olen liian takertuva.. ja pilasinko itse kaiken. Me siis erosimme vaikka en pysty sanomaan milloin se tapahtui ja oltiinko suhteessa. Kuitenkin yhä yhteyksissä viestitelleensä päivittäin vaikka erosta jo pari vuotta. Tapailemme kerran kuussa.
Ikäviä tarinoita mutta kiitos kaikille kommentoineille tästä ketjusta. Silmiä avaavaa!
Vierailija kirjoitti:
Miten vaikeata se on ollut hyväksyä ihmisestä ja suhteesta joka tuntui alkuun parhaimmalta kun mikään suhde ja mies ikinä. Olen syyttänyt paljon itseäni mutta ehkä ymmärtänyt kun mihinkään asioihin en voi itse vaikuttaa tai mielipiteilläni ei ole väliä. Eikä keskustelut myöskään johda mihinkään. Siksi tilanne on sietämätön itselle koska minulla ei ole ”valtaa” mihinkään. Halusiko mies vain opettaa minua kun olen liian takertuva.. ja pilasinko itse kaiken. Me siis erosimme vaikka en pysty sanomaan milloin se tapahtui ja oltiinko suhteessa. Kuitenkin yhä yhteyksissä viestitelleensä päivittäin vaikka erosta jo pari vuotta. Tapailemme kerran kuussa.
Et pysty sanomaan olitteko suhteessa? Kuitenkin olette eronneet? Ja olette edelleen päivittäin yhteydessä? Kuulostaa hyvin sekavalta ja epäterveeltä.
Olipa nykyinen systeeminne suhde tai ei, siitä kannattaa erota aikuisten oikeasti. Tämä tarkoittaa täydellistä yhteydenpidon päättymistä. Et halua päästää tuollaista miestä vaikuttamaan olotilaasi, suhteessa tai suhteen ulkopuolelta. Kerrot miehelle että et voi hyvin kun pidätte yhteyttä ja lopetat siksi yhteydenpidon. Sitten estät hänet kaikissa viestimissä ja somessa, ja teet itsellesi suunnitelman miten toimit kun tekee mieli ottaa yhteyttä. Olet riippuvainen siitä yhteydenpidosta, kuten alkoholisti viinasta. Pääset siitä kyllä eroon, mutta asian eteen täytyy työskennellä tietoisesti ja johdonmukaisesti.
Ansaitset niin paljon parempaa! Arvosta itseäsi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miten vaikeata se on ollut hyväksyä ihmisestä ja suhteesta joka tuntui alkuun parhaimmalta kun mikään suhde ja mies ikinä. Olen syyttänyt paljon itseäni mutta ehkä ymmärtänyt kun mihinkään asioihin en voi itse vaikuttaa tai mielipiteilläni ei ole väliä. Eikä keskustelut myöskään johda mihinkään. Siksi tilanne on sietämätön itselle koska minulla ei ole ”valtaa” mihinkään. Halusiko mies vain opettaa minua kun olen liian takertuva.. ja pilasinko itse kaiken. Me siis erosimme vaikka en pysty sanomaan milloin se tapahtui ja oltiinko suhteessa. Kuitenkin yhä yhteyksissä viestitelleensä päivittäin vaikka erosta jo pari vuotta. Tapailemme kerran kuussa.
Et pysty sanomaan olitteko suhteessa? Kuitenkin olette eronneet? Ja olette edelleen päivittäin yhteydessä? Kuulostaa hyvin sekavalta ja epäterveeltä.
Olipa nykyinen systeeminne suhde tai ei, siitä kannattaa erota aikuisten oikeasti. Tämä tarkoittaa täydellistä yhteydenpidon päättymistä. Et halua päästää tuollaista miestä vaikuttamaan olotilaasi, suhteessa tai suhteen ulkopuolelta. Kerrot miehelle että et voi hyvin kun pidätte yhteyttä ja lopetat siksi yhteydenpidon. Sitten estät hänet kaikissa viestimissä ja somessa, ja teet itsellesi suunnitelman miten toimit kun tekee mieli ottaa yhteyttä. Olet riippuvainen siitä yhteydenpidosta, kuten alkoholisti viinasta. Pääset siitä kyllä eroon, mutta asian eteen täytyy työskennellä tietoisesti ja johdonmukaisesti.
Ansaitset niin paljon parempaa! Arvosta itseäsi.
Selvennän vielä tätä. Tuon saattaa ehkä joku tulkita niin, että suunnitellaan miten ollaan yhteydessä. Ei. Vaan suunnitellaan, miten toimitaan että pystytään olemaan olematta yhteydessä. Itse lähdin yhdessä vaiheessa aina lenkille, kun tuli olo että haluan lähettää ex-miehelle meilin tai jonkun muun viestin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miten vaikeata se on ollut hyväksyä ihmisestä ja suhteesta joka tuntui alkuun parhaimmalta kun mikään suhde ja mies ikinä. Olen syyttänyt paljon itseäni mutta ehkä ymmärtänyt kun mihinkään asioihin en voi itse vaikuttaa tai mielipiteilläni ei ole väliä. Eikä keskustelut myöskään johda mihinkään. Siksi tilanne on sietämätön itselle koska minulla ei ole ”valtaa” mihinkään. Halusiko mies vain opettaa minua kun olen liian takertuva.. ja pilasinko itse kaiken. Me siis erosimme vaikka en pysty sanomaan milloin se tapahtui ja oltiinko suhteessa. Kuitenkin yhä yhteyksissä viestitelleensä päivittäin vaikka erosta jo pari vuotta. Tapailemme kerran kuussa.
Et pysty sanomaan olitteko suhteessa? Kuitenkin olette eronneet? Ja olette edelleen päivittäin yhteydessä? Kuulostaa hyvin sekavalta ja epäterveeltä.
Olipa nykyinen systeeminne suhde tai ei, siitä kannattaa erota aikuisten oikeasti. Tämä tarkoittaa täydellistä yhteydenpidon päättymistä. Et halua päästää tuollaista miestä vaikuttamaan olotilaasi, suhteessa tai suhteen ulkopuolelta. Kerrot miehelle että et voi hyvin kun pidätte yhteyttä ja lopetat siksi yhteydenpidon. Sitten estät hänet kaikissa viestimissä ja somessa, ja teet itsellesi suunnitelman miten toimit kun tekee mieli ottaa yhteyttä. Olet riippuvainen siitä yhteydenpidosta, kuten alkoholisti viinasta. Pääset siitä kyllä eroon, mutta asian eteen täytyy työskennellä tietoisesti ja johdonmukaisesti.
Ansaitset niin paljon parempaa! Arvosta itseäsi.
Mies vaikuttaa isosti olotilaani..
Parasta elämässä on oman itsensä tunteminen ja hyvän elämän eläminen itseänsä rakastaen.
Itse joskus 10 vuotta sitten sanoin vertaistukiryhmässä näin, että ”toivon oppivani tuntemaan itseni hyvin, sillä mikä olisi surullisempaa kuin elää ja kuolla tuntematta itseään.”
Tuntematontahan ei voi rakastaa. Rakkaus elää vain todellisuudessa, hyväksymisessä.
Omiin haavoihin hyväksyvä katsominen on suuri rakkauden teon muoto.
Rohkaisen sinua lopettamaan juomisen ja tutustumaan itseesi. Se on aikamoinen löytöretki. Tuskaa ja iloa.
Minä olen menettänyt sillä taipaleella paljon, jota en kaipaa takaisin. Mutta olen saanut enemmän kuin minulla on ollut ymmärrystä toivoa.