Läheisriippuvuudesta eroon

Tämä ketju herätti ajatuksia. Minä olen parisuhteissa sillä tavalla takertuva, että jaksan uskoa muutokseen, selittää huonon hyväksi ja auttaa toista ongelmissaan, vaikka tajuan, että helpommalla pääsisin, jos lähtisin. Yritän siis viimeiseen asti pelastaa suhteen vielä silloinkin, kun toinen ei enää arvosta suhdetta ja yritystäni.

Alkoholistipuolisoita minulla ei ole ollut. Sisäisesti rikkinäisiä puolisoita kyllä. Minua on nimitelty läheisriippuvaiseksi, mutten ole ostanut tuota diagnoosia. En ole uhriutuva, marttyyri enkä syyllistä itseäni. Minulla on hyvä itsetunto. Ehkä kestän liikaakin, esim. arvostelua, ottamatta sitä itseeni. Jaksan ymmärtää. Ajattelen, että "hänellä itsellään on nyt paha olla ja hän purkaa sitä pahaa mieltään nyt minuun".

Mielestäni olen rohkeakin ja otan sinnikkäästi puheeksi suhteen epäkohtia. Vaikka väkisin. Jos puoliso ei kuuntele tai väittää vastaan, kirjoitan kirjeen. Teen selväksi, että vaikka ymmärrän pahan olon, en hyväksy, että puoliso, aikuinen ihminen, sen takia haukkuu minua tms. Vedän rajoja, mutta... annan puolison ylittää niitä silti.

Itsepintaisesti haluan aina uskoa, että ongelmat voidaan kohdata ja selvittää ja että voimme kasvaa ihmisinä. Ajattelen, että on luuseriutta lähteä, kun on vaikeaa. Tai kun toisella on vaikeaa. Haluan olla tukena.

Missä menee raja? Ehkä puolison arvostus minua kohtaan on vähentynyt, koska olen liian ymmärtäväinen eikä menettämistäni tarvitse pelätä?

Vierailija kirjoitti:

Tämä ketju herätti ajatuksia. Minä olen parisuhteissa sillä tavalla takertuva, että jaksan uskoa muutokseen, selittää huonon hyväksi ja auttaa toista ongelmissaan, vaikka tajuan, että helpommalla pääsisin, jos lähtisin. Yritän siis viimeiseen asti pelastaa suhteen vielä silloinkin, kun toinen ei enää arvosta suhdetta ja yritystäni.

Alkoholistipuolisoita minulla ei ole ollut. Sisäisesti rikkinäisiä puolisoita kyllä. Minua on nimitelty läheisriippuvaiseksi, mutten ole ostanut tuota diagnoosia. En ole uhriutuva, marttyyri enkä syyllistä itseäni. Minulla on hyvä itsetunto. Ehkä kestän liikaakin, esim. arvostelua, ottamatta sitä itseeni. Jaksan ymmärtää. Ajattelen, että "hänellä itsellään on nyt paha olla ja hän purkaa sitä pahaa mieltään nyt minuun".

Mielestäni olen rohkeakin ja otan sinnikkäästi puheeksi suhteen epäkohtia. Vaikka väkisin. Jos puoliso ei kuuntele tai väittää vastaan, kirjoitan kirjeen. Teen selväksi, että vaikka ymmärrän pahan olon, en hyväksy, että puoliso, aikuinen ihminen, sen takia haukkuu minua tms. Vedän rajoja, mutta... annan puolison ylittää niitä silti.

Itsepintaisesti haluan aina uskoa, että ongelmat voidaan kohdata ja selvittää ja että voimme kasvaa ihmisinä. Ajattelen, että on luuseriutta lähteä, kun on vaikeaa. Tai kun toisella on vaikeaa. Haluan olla tukena.

Missä menee raja? Ehkä puolison arvostus minua kohtaan on vähentynyt, koska olen liian ymmärtäväinen eikä menettämistäni tarvitse pelätä?

Tunnistin myös itseni tuosta mitä kirjotit. Itsellä myös hyvä itsetunto ja samalla tavalla yritän pelastaa suhdetta vaikka toinen olisi jo kertonut ettei mahdollisuuta siihen enää olisi.

Vierailija kirjoitti:

Tämä ketju herätti ajatuksia. Minä olen parisuhteissa sillä tavalla takertuva, että jaksan uskoa muutokseen, selittää huonon hyväksi ja auttaa toista ongelmissaan, vaikka tajuan, että helpommalla pääsisin, jos lähtisin. Yritän siis viimeiseen asti pelastaa suhteen vielä silloinkin, kun toinen ei enää arvosta suhdetta ja yritystäni.

Alkoholistipuolisoita minulla ei ole ollut. Sisäisesti rikkinäisiä puolisoita kyllä. Minua on nimitelty läheisriippuvaiseksi, mutten ole ostanut tuota diagnoosia. En ole uhriutuva, marttyyri enkä syyllistä itseäni. Minulla on hyvä itsetunto. Ehkä kestän liikaakin, esim. arvostelua, ottamatta sitä itseeni. Jaksan ymmärtää. Ajattelen, että "hänellä itsellään on nyt paha olla ja hän purkaa sitä pahaa mieltään nyt minuun".

Mielestäni olen rohkeakin ja otan sinnikkäästi puheeksi suhteen epäkohtia. Vaikka väkisin. Jos puoliso ei kuuntele tai väittää vastaan, kirjoitan kirjeen. Teen selväksi, että vaikka ymmärrän pahan olon, en hyväksy, että puoliso, aikuinen ihminen, sen takia haukkuu minua tms. Vedän rajoja, mutta... annan puolison ylittää niitä silti.

Itsepintaisesti haluan aina uskoa, että ongelmat voidaan kohdata ja selvittää ja että voimme kasvaa ihmisinä. Ajattelen, että on luuseriutta lähteä, kun on vaikeaa. Tai kun toisella on vaikeaa. Haluan olla tukena.

Missä menee raja? Ehkä puolison arvostus minua kohtaan on vähentynyt, koska olen liian ymmärtäväinen eikä menettämistäni tarvitse pelätä?

Minusta taas lähesriippuva ei tarkoita, että olisi heikko. Heikko ei kestä kaikkea mitä olemme kestäneet. Eikä marttyyri. Pikemmin emme tarpeeksi keskity itseemme.

Minusta voi olla läheisriippuva, jos on liian vahva, jos ei ole mitään rajaa, mitä ei olisi valmis yrittämään ottaa harteilleen ja hoitamaan. Sairastuu vahvuuteen. Ottaa arvonsa siitä mitä tekee muille, miten kannattelee muita. Sitä ikään kuin ottaa loputtoman (rajattoman) vahvan roolin, ja kivettyy siihen. Ei itselleenkään anna lupaa murtua, olla heikko, myöntää vihaa ja katkeruutta siitä, miten tulee laiminlyödyksi ja käytetyksi hyväksi.

Ja ympärillä olevat ihmiset keskittyvät vain itseensä, ja käyttävät turvasatamaa hyväksi. Mutta kun se turvasatama on oikea ihminen, joka puolestaan ansaitsee ja tarvitsee tulla nähdyksi, hoidetuksi, huolehdituksi. Ja saada tilaa olla vuorostaan heikko tai itsekäs tai pieni, tai vain rento.

Voi epäillä olevansa läheisriippuva juuri, jos ei ole mitään rajaa sille, mitä yrittää ratkaista ja ymmärtää, ja mitä suostuu ottamaan vastaan. Sille ei ole rajaa, eli on rajaton, ei aseta rajoja itseään suojellakseen. Ja jos huomaa ihmissuhteessa olevansa koko ajan antava ja huolehtiva osapuoli, saamatta mitään takaisin.

Ihan kaikki fysiikan lait sanoo, että sellainen energia loppuu, ja sellainen energia tyhjenee. Varautukaa tunnistamaan se tila, milloin teidät on imetty tyhjiin. Pelastakaa itsenne edes sinä kohtaa, ja Sulkekaa kaikin tavoin ulos elämästänne ulos se vampyyri, joka on imenyt teidät kuiviin. Mutta hän todennäköisesti siirtyy vain seuraavaan pahaa aavistanattomaan uhriin, ja alkaa alusta.

Kukaan ei teille anna mitalia siitä että uhrasitte kaiken. Ja vampyyrinne sanoo, niin kuin minun sanoi minulle, "en minä pyytänyt tekemään mitään tuota. Sinä valitsit ihan itse tehdä niin. Ihan oma vikasi, olet itse hullu ja sekaisin. Et voi sanoa että se olisi mitenkään ollut minun vikani. Olisit voinut olla tekemättä noita."

Tutut sanat en oo pyytänyt sinulta mitään tai ei sun olisi tarvinnut..

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tämä ketju herätti ajatuksia. Minä olen parisuhteissa sillä tavalla takertuva, että jaksan uskoa muutokseen, selittää huonon hyväksi ja auttaa toista ongelmissaan, vaikka tajuan, että helpommalla pääsisin, jos lähtisin. Yritän siis viimeiseen asti pelastaa suhteen vielä silloinkin, kun toinen ei enää arvosta suhdetta ja yritystäni.

Alkoholistipuolisoita minulla ei ole ollut. Sisäisesti rikkinäisiä puolisoita kyllä. Minua on nimitelty läheisriippuvaiseksi, mutten ole ostanut tuota diagnoosia. En ole uhriutuva, marttyyri enkä syyllistä itseäni. Minulla on hyvä itsetunto. Ehkä kestän liikaakin, esim. arvostelua, ottamatta sitä itseeni. Jaksan ymmärtää. Ajattelen, että "hänellä itsellään on nyt paha olla ja hän purkaa sitä pahaa mieltään nyt minuun".

Mielestäni olen rohkeakin ja otan sinnikkäästi puheeksi suhteen epäkohtia. Vaikka väkisin. Jos puoliso ei kuuntele tai väittää vastaan, kirjoitan kirjeen. Teen selväksi, että vaikka ymmärrän pahan olon, en hyväksy, että puoliso, aikuinen ihminen, sen takia haukkuu minua tms. Vedän rajoja, mutta... annan puolison ylittää niitä silti.

Itsepintaisesti haluan aina uskoa, että ongelmat voidaan kohdata ja selvittää ja että voimme kasvaa ihmisinä. Ajattelen, että on luuseriutta lähteä, kun on vaikeaa. Tai kun toisella on vaikeaa. Haluan olla tukena.

Missä menee raja? Ehkä puolison arvostus minua kohtaan on vähentynyt, koska olen liian ymmärtäväinen eikä menettämistäni tarvitse pelätä?

Minusta taas lähesriippuva ei tarkoita, että olisi heikko. Heikko ei kestä kaikkea mitä olemme kestäneet. Eikä marttyyri. Pikemmin emme tarpeeksi keskity itseemme.

Minusta voi olla läheisriippuva, jos on liian vahva, jos ei ole mitään rajaa, mitä ei olisi valmis yrittämään ottaa harteilleen ja hoitamaan. Sairastuu vahvuuteen. Ottaa arvonsa siitä mitä tekee muille, miten kannattelee muita. Sitä ikään kuin ottaa loputtoman (rajattoman) vahvan roolin, ja kivettyy siihen. Ei itselleenkään anna lupaa murtua, olla heikko, myöntää vihaa ja katkeruutta siitä, miten tulee laiminlyödyksi ja käytetyksi hyväksi.

Ja ympärillä olevat ihmiset keskittyvät vain itseensä, ja käyttävät turvasatamaa hyväksi. Mutta kun se turvasatama on oikea ihminen, joka puolestaan ansaitsee ja tarvitsee tulla nähdyksi, hoidetuksi, huolehdituksi. Ja saada tilaa olla vuorostaan heikko tai itsekäs tai pieni, tai vain rento.

Voi epäillä olevansa läheisriippuva juuri, jos ei ole mitään rajaa sille, mitä yrittää ratkaista ja ymmärtää, ja mitä suostuu ottamaan vastaan. Sille ei ole rajaa, eli on rajaton, ei aseta rajoja itseään suojellakseen. Ja jos huomaa ihmissuhteessa olevansa koko ajan antava ja huolehtiva osapuoli, saamatta mitään takaisin.

Ihan kaikki fysiikan lait sanoo, että sellainen energia loppuu, ja sellainen energia tyhjenee. Varautukaa tunnistamaan se tila, milloin teidät on imetty tyhjiin. Pelastakaa itsenne edes sinä kohtaa, ja Sulkekaa kaikin tavoin ulos elämästänne ulos se vampyyri, joka on imenyt teidät kuiviin. Mutta hän todennäköisesti siirtyy vain seuraavaan pahaa aavistanattomaan uhriin, ja alkaa alusta.

Kukaan ei teille anna mitalia siitä että uhrasitte kaiken. Ja vampyyrinne sanoo, niin kuin minun sanoi minulle, "en minä pyytänyt tekemään mitään tuota. Sinä valitsit ihan itse tehdä niin. Ihan oma vikasi, olet itse hullu ja sekaisin. Et voi sanoa että se olisi mitenkään ollut minun vikani. Olisit voinut olla tekemättä noita."

Ihan hyvä näkökulma, mutta sanoisin että läheisriippuvainen on sellainen ihminen, joka tarvitsee toisen ihmisen huomiota. Se, että onko vahva tai heikko ei pois sulje sitä, että on läheisriippuvainen. On myös normaalia olla läheisriippuvainen jossain määrin, mutta silloin se on ongelma kun se oma huomion tarve alkaa rajoittaa muita ympärillä. Esimerkiksi jos lährisriippuvainen tekee asioita vain saadakseen vastakaikua ja huomiota, niin se on pidemmän päälle raskasta läheiselle ihmiselle. Silloin läheinen ihminen alkaa pelkäämään, että jos en tee nyt jotain vastineeksi, niin loukkaan toista. Läheisriippuvaisen huomion tarve pitää ympärillä olevat ihmiset varpaillaan.

Vierailija kirjoitti:

Miten vaikeata se on ollut hyväksyä ihmisestä ja suhteesta joka tuntui alkuun parhaimmalta kun mikään suhde ja mies ikinä. Olen syyttänyt paljon itseäni mutta ehkä ymmärtänyt kun mihinkään asioihin en voi itse vaikuttaa tai mielipiteilläni ei ole väliä. Eikä keskustelut myöskään johda mihinkään. Siksi tilanne on sietämätön itselle koska minulla ei ole ”valtaa” mihinkään. Halusiko mies vain opettaa minua kun olen liian takertuva.. ja pilasinko itse kaiken. Me siis erosimme vaikka en pysty sanomaan milloin se tapahtui ja oltiinko suhteessa. Kuitenkin yhä yhteyksissä viestitelleensä päivittäin vaikka erosta jo pari vuotta. Tapailemme kerran kuussa.

Onhan teillä joku ihmissuhde keskenänne, jos viestittelette päivittäin, ja tapaatte kerran kuussa. Ehkä sinun olisi hyvä löytää nimi tuolle suhteelle. Joku suhdehan teillä on jos päivittäin olette yhteydessä. Minulla on ihan parisuhde, mutta emme asu yhdessä. Me viestittelemme päivittäin, vaikka emme näe kuin pari kertaa viikossa.

Joskus nuorena minulla oli myös etäsuhde, viesteilimme päivittäin, mutta tapaamisessa oli muutaman kuukauden taukoja.

Jos tapailunne kerran kuussa tarkoittaa seksiä, mikä on suhteenne nimi. Onko hän muussa parisuhteessa, jolloin olisit sivusuhde. Hän ei halua sitoutua, joten olet rakastajatar. Hänellä on teitä monta, onko teidän suhde silloin polyamorinen.

Oletteko ystäviä, jotka satunnaisesti harrastavat seksiä? Friends with benefits? Eksä ei yleensä voi olla tätä, on liian monimutkaista yleensä ollakseen vilpittömästi vain ystäviä.

Jos mukana on seksiä, ette siis ole ystäviä. Varsinkin kun tunteesi ovat ihan sekaisin.

Vai haluatko nimittää suhdetta nimellä vakihoito, tai vakipano? Jos mitään rakkaussuhdetta välillänne ei ole, ja harrastatte seksiä, ei paljon muu tule mieleen enää kuin vakipano.

Niitä yleensä saa myös tyypeiltä, jotka ei tuhoa mielenterveyttä. Ja sitten voisi myös ajatella, että ansaitsee ihan oikean parisuhteen, jonkun luotettavan ja täyspäisen kanssa.

Ja ennen kuin saat sitä, sinun pitäisi blokata tuo tyyppi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miten vaikeata se on ollut hyväksyä ihmisestä ja suhteesta joka tuntui alkuun parhaimmalta kun mikään suhde ja mies ikinä. Olen syyttänyt paljon itseäni mutta ehkä ymmärtänyt kun mihinkään asioihin en voi itse vaikuttaa tai mielipiteilläni ei ole väliä. Eikä keskustelut myöskään johda mihinkään. Siksi tilanne on sietämätön itselle koska minulla ei ole ”valtaa” mihinkään. Halusiko mies vain opettaa minua kun olen liian takertuva.. ja pilasinko itse kaiken. Me siis erosimme vaikka en pysty sanomaan milloin se tapahtui ja oltiinko suhteessa. Kuitenkin yhä yhteyksissä viestitelleensä päivittäin vaikka erosta jo pari vuotta. Tapailemme kerran kuussa.

Onhan teillä joku ihmissuhde keskenänne, jos viestittelette päivittäin, ja tapaatte kerran kuussa. Ehkä sinun olisi hyvä löytää nimi tuolle suhteelle. Joku suhdehan teillä on jos päivittäin olette yhteydessä. Minulla on ihan parisuhde, mutta emme asu yhdessä. Me viestittelemme päivittäin, vaikka emme näe kuin pari kertaa viikossa.

Joskus nuorena minulla oli myös etäsuhde, viesteilimme päivittäin, mutta tapaamisessa oli muutaman kuukauden taukoja.

Jos tapailunne kerran kuussa tarkoittaa seksiä, mikä on suhteenne nimi. Onko hän muussa parisuhteessa, jolloin olisit sivusuhde. Hän ei halua sitoutua, joten olet rakastajatar. Hänellä on teitä monta, onko teidän suhde silloin polyamorinen.

Oletteko ystäviä, jotka satunnaisesti harrastavat seksiä? Friends with benefits? Eksä ei yleensä voi olla tätä, on liian monimutkaista yleensä ollakseen vilpittömästi vain ystäviä.

Jos mukana on seksiä, ette siis ole ystäviä. Varsinkin kun tunteesi ovat ihan sekaisin.

Vai haluatko nimittää suhdetta nimellä vakihoito, tai vakipano? Jos mitään rakkaussuhdetta välillänne ei ole, ja harrastatte seksiä, ei paljon muu tule mieleen enää kuin vakipano.

Niitä yleensä saa myös tyypeiltä, jotka ei tuhoa mielenterveyttä. Ja sitten voisi myös ajatella, että ansaitsee ihan oikean parisuhteen, jonkun luotettavan ja täyspäisen kanssa.

Ja ennen kuin saat sitä, sinun pitäisi blokata tuo tyyppi.

Tunteita ja intohimoa on.. ei siis pelkkää seksiä. Toinen tahtoisi enemmän mutta toinen ei. Ehkä olen rakastajatar..

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tämä ketju herätti ajatuksia. Minä olen parisuhteissa sillä tavalla takertuva, että jaksan uskoa muutokseen, selittää huonon hyväksi ja auttaa toista ongelmissaan, vaikka tajuan, että helpommalla pääsisin, jos lähtisin. Yritän siis viimeiseen asti pelastaa suhteen vielä silloinkin, kun toinen ei enää arvosta suhdetta ja yritystäni.

Alkoholistipuolisoita minulla ei ole ollut. Sisäisesti rikkinäisiä puolisoita kyllä. Minua on nimitelty läheisriippuvaiseksi, mutten ole ostanut tuota diagnoosia. En ole uhriutuva, marttyyri enkä syyllistä itseäni. Minulla on hyvä itsetunto. Ehkä kestän liikaakin, esim. arvostelua, ottamatta sitä itseeni. Jaksan ymmärtää. Ajattelen, että "hänellä itsellään on nyt paha olla ja hän purkaa sitä pahaa mieltään nyt minuun".

Mielestäni olen rohkeakin ja otan sinnikkäästi puheeksi suhteen epäkohtia. Vaikka väkisin. Jos puoliso ei kuuntele tai väittää vastaan, kirjoitan kirjeen. Teen selväksi, että vaikka ymmärrän pahan olon, en hyväksy, että puoliso, aikuinen ihminen, sen takia haukkuu minua tms. Vedän rajoja, mutta... annan puolison ylittää niitä silti.

Itsepintaisesti haluan aina uskoa, että ongelmat voidaan kohdata ja selvittää ja että voimme kasvaa ihmisinä. Ajattelen, että on luuseriutta lähteä, kun on vaikeaa. Tai kun toisella on vaikeaa. Haluan olla tukena.

Missä menee raja? Ehkä puolison arvostus minua kohtaan on vähentynyt, koska olen liian ymmärtäväinen eikä menettämistäni tarvitse pelätä?

Minusta taas lähesriippuva ei tarkoita, että olisi heikko. Heikko ei kestä kaikkea mitä olemme kestäneet. Eikä marttyyri. Pikemmin emme tarpeeksi keskity itseemme.

Minusta voi olla läheisriippuva, jos on liian vahva, jos ei ole mitään rajaa, mitä ei olisi valmis yrittämään ottaa harteilleen ja hoitamaan. Sairastuu vahvuuteen. Ottaa arvonsa siitä mitä tekee muille, miten kannattelee muita. Sitä ikään kuin ottaa loputtoman (rajattoman) vahvan roolin, ja kivettyy siihen. Ei itselleenkään anna lupaa murtua, olla heikko, myöntää vihaa ja katkeruutta siitä, miten tulee laiminlyödyksi ja käytetyksi hyväksi.

Ja ympärillä olevat ihmiset keskittyvät vain itseensä, ja käyttävät turvasatamaa hyväksi. Mutta kun se turvasatama on oikea ihminen, joka puolestaan ansaitsee ja tarvitsee tulla nähdyksi, hoidetuksi, huolehdituksi. Ja saada tilaa olla vuorostaan heikko tai itsekäs tai pieni, tai vain rento.

Voi epäillä olevansa läheisriippuva juuri, jos ei ole mitään rajaa sille, mitä yrittää ratkaista ja ymmärtää, ja mitä suostuu ottamaan vastaan. Sille ei ole rajaa, eli on rajaton, ei aseta rajoja itseään suojellakseen. Ja jos huomaa ihmissuhteessa olevansa koko ajan antava ja huolehtiva osapuoli, saamatta mitään takaisin.

Ihan kaikki fysiikan lait sanoo, että sellainen energia loppuu, ja sellainen energia tyhjenee. Varautukaa tunnistamaan se tila, milloin teidät on imetty tyhjiin. Pelastakaa itsenne edes sinä kohtaa, ja Sulkekaa kaikin tavoin ulos elämästänne ulos se vampyyri, joka on imenyt teidät kuiviin. Mutta hän todennäköisesti siirtyy vain seuraavaan pahaa aavistanattomaan uhriin, ja alkaa alusta.

Kukaan ei teille anna mitalia siitä että uhrasitte kaiken. Ja vampyyrinne sanoo, niin kuin minun sanoi minulle, "en minä pyytänyt tekemään mitään tuota. Sinä valitsit ihan itse tehdä niin. Ihan oma vikasi, olet itse hullu ja sekaisin. Et voi sanoa että se olisi mitenkään ollut minun vikani. Olisit voinut olla tekemättä noita."

Ihan hyvä näkökulma, mutta sanoisin että läheisriippuvainen on sellainen ihminen, joka tarvitsee toisen ihmisen huomiota. Se, että onko vahva tai heikko ei pois sulje sitä, että on läheisriippuvainen. On myös normaalia olla läheisriippuvainen jossain määrin, mutta silloin se on ongelma kun se oma huomion tarve alkaa rajoittaa muita ympärillä. Esimerkiksi jos lährisriippuvainen tekee asioita vain saadakseen vastakaikua ja huomiota, niin se on pidemmän päälle raskasta läheiselle ihmiselle. Silloin läheinen ihminen alkaa pelkäämään, että jos en tee nyt jotain vastineeksi, niin loukkaan toista. Läheisriippuvaisen huomion tarve pitää ympärillä olevat ihmiset varpaillaan.

Minulla huomion tarve ei ole epänormaalilla tasolla, itse asiassa se on varmaan normaalia pienempikin. Sen sijaan auttamisen tarve on minulla se, joka ajoi minut tuohon tuhoisaan ihmissuhteeseen ja huomattavasti vaikeutti siitä irti pääsemistä, vaikka ymmärsin tilanteen olevan vaikea. Ko. suhteessa miehellä oli kyllä valtava huomion tarve, ja hänen käytöksessään oli paljon läheisriippuvuuteen viittaavia piirteitä. En ole varma selittyisikö käytös ihan kokonaan pelkästään sillä. Mukana saattoi olla myös epätervettä narsismia. Useinhan sanotaan, että suhteeseen päätyy helposti kaksi läheisriippuvaista keskenään, ja narsisti + läheisriippuvainen on toinen yleinen kuvio.

Olen juuri sellainen vahvana pidetty, sinnikäs ja sitkeä, hyvään uskova ihminen, kuten aiempikin kirjoittaja kuvasi itseään. Muissa parisuhteissa läheisriippuvuuteni ei ole tullut esille, koska ne ovat olleet tasaväkisiä ja kumpikin on seissyt omilla jaloillaan, jolloin auttamiselleni ei ole ollut ns. tilausta muuten kuin poikkeustilanteissa. Auttamisen tarpeeni ei ole niin ylitsepursuava, että rakastuisin ainoastaan apua tarvitseviin miehiin. Tähän yhteenkin rakastumistani edesauttoi se, että hän piti ylimääräistä tarvitsevuuttaan ja riippuvuuttaan piilossa niin kauan, että ehdin syvästi rakastua häneen. Kun ongelmat paljastuivat, ei tullut mieleenkään lopettaa suhdetta vaan ajattelin että selviämme tästä kyllä yhdessä. 

Jälkikäteen katsoen olen nähnyt selvät merkit/vilahdukset ongelmista jo ensimmäisellä tapaamisella. Keskustelin niistä miehen kanssa, joka tilaisuuden saatuaan selitti mustan valkoiseksi ja minä uskoin. Halusin siinäkin kohdassa vain luottaa siihen, että toinen on hyvä ja hyvin itsensä tunteva ihminen, joka kyllä tietää minua paremmin minkälainen on ja millaista suhdetta hakee. Tämä vaikka puheissa ja käytöksessä oli ristiriitaa. Ilmeisesti vain halusin hieman liikaa uskoa hyvään, tai halusin liiaksi rakastua, mikä sotki arvostelukykyäni. 

t. Ketjuun aiemmin kirjoittanut

Hyvä aihe

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miten vaikeata se on ollut hyväksyä ihmisestä ja suhteesta joka tuntui alkuun parhaimmalta kun mikään suhde ja mies ikinä. Olen syyttänyt paljon itseäni mutta ehkä ymmärtänyt kun mihinkään asioihin en voi itse vaikuttaa tai mielipiteilläni ei ole väliä. Eikä keskustelut myöskään johda mihinkään. Siksi tilanne on sietämätön itselle koska minulla ei ole ”valtaa” mihinkään. Halusiko mies vain opettaa minua kun olen liian takertuva.. ja pilasinko itse kaiken. Me siis erosimme vaikka en pysty sanomaan milloin se tapahtui ja oltiinko suhteessa. Kuitenkin yhä yhteyksissä viestitelleensä päivittäin vaikka erosta jo pari vuotta. Tapailemme kerran kuussa.

Onhan teillä joku ihmissuhde keskenänne, jos viestittelette päivittäin, ja tapaatte kerran kuussa. Ehkä sinun olisi hyvä löytää nimi tuolle suhteelle. Joku suhdehan teillä on jos päivittäin olette yhteydessä. Minulla on ihan parisuhde, mutta emme asu yhdessä. Me viestittelemme päivittäin, vaikka emme näe kuin pari kertaa viikossa.

Joskus nuorena minulla oli myös etäsuhde, viesteilimme päivittäin, mutta tapaamisessa oli muutaman kuukauden taukoja.

Jos tapailunne kerran kuussa tarkoittaa seksiä, mikä on suhteenne nimi. Onko hän muussa parisuhteessa, jolloin olisit sivusuhde. Hän ei halua sitoutua, joten olet rakastajatar. Hänellä on teitä monta, onko teidän suhde silloin polyamorinen.

Oletteko ystäviä, jotka satunnaisesti harrastavat seksiä? Friends with benefits? Eksä ei yleensä voi olla tätä, on liian monimutkaista yleensä ollakseen vilpittömästi vain ystäviä.

Jos mukana on seksiä, ette siis ole ystäviä. Varsinkin kun tunteesi ovat ihan sekaisin.

Vai haluatko nimittää suhdetta nimellä vakihoito, tai vakipano? Jos mitään rakkaussuhdetta välillänne ei ole, ja harrastatte seksiä, ei paljon muu tule mieleen enää kuin vakipano.

Niitä yleensä saa myös tyypeiltä, jotka ei tuhoa mielenterveyttä. Ja sitten voisi myös ajatella, että ansaitsee ihan oikean parisuhteen, jonkun luotettavan ja täyspäisen kanssa.

Ja ennen kuin saat sitä, sinun pitäisi blokata tuo tyyppi.

Tunteita ja intohimoa on.. ei siis pelkkää seksiä. Toinen tahtoisi enemmän mutta toinen ei. Ehkä olen rakastajatar..

Haluatko olla (vain) rakastajatar (hänelle tai kenellekään muulle)? 

Haluaisin enemmän.

Tämä ketju herätti ajatuksia. Minä olen parisuhteissa sillä tavalla takertuva, että jaksan uskoa muutokseen, selittää huonon hyväksi ja auttaa toista ongelmissaan, vaikka tajuan, että helpommalla pääsisin, jos lähtisin. Yritän siis viimeiseen asti pelastaa suhteen vielä silloinkin, kun toinen ei enää arvosta suhdetta ja yritystäni.

Alkoholistipuolisoita minulla ei ole ollut. Sisäisesti rikkinäisiä puolisoita kyllä. Minua on nimitelty läheisriippuvaiseksi, mutten ole ostanut tuota diagnoosia. En ole uhriutuva, marttyyri enkä syyllistä itseäni. Minulla on hyvä itsetunto. Ehkä kestän liikaakin, esim. arvostelua, ottamatta sitä itseeni. Jaksan ymmärtää. Ajattelen, että "hänellä itsellään on nyt paha olla ja hän purkaa sitä pahaa mieltään nyt minuun".

Mielestäni olen rohkeakin ja otan sinnikkäästi puheeksi suhteen epäkohtia. Vaikka väkisin. Jos puoliso ei kuuntele tai väittää vastaan, kirjoitan kirjeen. Teen selväksi, että vaikka ymmärrän pahan olon, en hyväksy, että puoliso, aikuinen ihminen, sen takia haukkuu minua tms. Vedän rajoja, mutta... annan puolison ylittää niitä silti.

Itsepintaisesti haluan aina uskoa, että ongelmat voidaan kohdata ja selvittää ja että voimme kasvaa ihmisinä. Ajattelen, että on luuseriutta lähteä, kun on vaikeaa. Tai kun toisella on vaikeaa. Haluan olla tukena.

Missä menee raja? Ehkä puolison arvostus minua kohtaan on vähentynyt, koska olen liian ymmärtäväinen eikä menettämistäni tarvitse pelätä?

Luin koko ketjun lävitse, ja tämä kirjoitus osui eniten. Uskon, että tässä kirjoituksessa näkyy läheisriippuvuuden hulluus kaikista parhaiten. Se itsellensä selittely! Itsellensä on keksittävä uskottava tarina siitä, miksi ottaa kaiken pskan vastaan. Tässä se on keksitty hyvin. Riippuvainen ikään kuin asiallisesti, tietoisesti, kaiken hahmottaen, suunnitelmallisesti ja ennen kaikkea hyvästä JA hyväksyttävästä syystä kuuntelee ja ottaa vastaan tuon kaiken. Hän auttaa. Ja ymmärtää. Käsittää sen, että toisella on paha olla. Asettaa itsensä kaiken yläpuolelle, jotta voi ja saa ottaa kaiken vastaan.

Ymmärrettävästi mies turhautuu, kun huomaa, että naisesta ei edes pääse eroon. Se ei lähde edes kulumallakasn. Voi tehdä ihan mitä tahansa. Ja vaikka jo toivoisi sen lähtevän, ei se prkl lähde. Voiko kukaan mies arvostaa tällaista käytöstä? Ei voi. Voitko itse? Voit, juuri niin kauan, kuin sinulla on tarina siitä, miksi niin teet. Niin kauan kuin itse uskot tarinaasi siitä, että sinulla on hyvä itsetunto, ja sinä aikuisten oikeasti pystyt ymmärtämään, mistä käytös kumpuaa. Jos näin on, niin tiedät myös, että oikea tapa miehrllesikin olisi, että toimisit kuten lasten kanssa toimitaan: asetetaan rajat ja pidetään niistä kiinni. Ja kuten itse huomaat, et pysty siihen. En minäkään, näin se vain on.

Uskon, että vaikka mies päättäisi, että nyt erotaan, haluan sitä, se on minun omalle elämälleni paras, löytäisit itsellesi (ja miehellesi) hyvän selityksen siitä, mistä ajatus kumpuaa, on ehkä syytä punnita asiaa tarkemmin, antaa aikaa, käydä edes eroterapiassa ensin yhdessä, puhua ainakin, ja jos ei muuta, sinä voit käydä laittamassa ruokaa ja siivoamassa miehen asunnon, että hän pääsee uuteen alkuun tai voi halutessaan vielä kerran harkita (tämä nyt kärjistetysti). Paniikkinappulasi laukeaa, kun huomaat oikean muutoksen uhkaavan elämääsi.

Näin tämä kai menee, ainakin omalla kohdallani. Haluan kuitenkin sammuttaa oman paniikkinappulani, en vain ole vielä keksinyt miten se tapahtuu.

Ei on oikeasti kyllä kirjoitti:

...Haluan kuitenkin sammuttaa oman paniikkinappulani, en vain ole vielä keksinyt miten se tapahtuu.

Minä onnistuin niin, että omassa mielessäni ikään kuin jakauduin kahdeksi ihmiseksi. Kuvittelin, että minulla on tytär, joka on tällaisessa vaikeassa suhteessa eikä pääse irti. Mietin, miten toimisin hänen äitinään. Sitten aloin vain sitkeästi toteuttaa tuota äidin roolia, vaikka itse olin tietenkin samaan aikaan myös se tytär. Laitoin tyttärelle säännöt, joista ei lipsuttu. Ensimmäiseksi täydellinen yhteydenpitokielto miehen suuntaan. Sehän on ensimmäinen askel kaikissa muissakin addiktioissa kuten alkoholismissa. Korkki kiinni.

Sen jälkeen etenin päivä kerrallaan. Kehittelin aina uusia tekniikoita, joilla onnistuin olemaan olematta yhteydessä. Tutkin tunteitani niissä tilanteissa, kun teki mieli kysyä mitä miehelle kuuluu. Kävin terapeutin kanssa läpi suhteen vaikeuksia, sitä mitä parisuhteelta toivon ja mitä en toivo, ja miksi en voi koskaan saada haluamaani suhdetta tämän miehen kanssa. Paneuduin omaan vointiini ja siihen, miten saan itse itseäni hoidettua ja hyvinvointiani lisättyä. Ilman, että alan siis hoivata jotain toista ihmistä. Huomasin, että itseni hoivaaminen oli alussa aika vaikeaa. Opin kuitenkin tekemään sitä ajan mittaan. Uskon, että siinä on avain läheisriippuvuudenkin hoitoon.

Vasta paljon myöhemmin aloin nähdä miehen realistisesti sellaisena kuin hän on. Nyt en enää haaveile parisuhteesta, mutta ystävyyssuhdetta ikävä kyllä haluaisin edelleen lämmitellä välillemme, syynä se että haluaisin niin kovasti edelleen olla miehen tukena. Hänellä on tosi vaikea elämä ja tunnen suurta syyllisyyttä siitä, että jätin hänet oman onnensa nojaan.

Minulla on siis vielä parantuminen kesken, mutta pahimmasta olen päässyt kuitenkin yli: ei tule enää mielitekoja olla yhteydessä eikä ajatuksia, että suhde olisi ehkä sittenkin voinut toimia.

t. 388

Ai niin, alussa kirjoitin pitkiä listoja siitä, mitä kaikkea olin suhteessamme inhonnut ja kokenut sietämättömäksi. Kun tuli miestä ikävä, luin noita listoja niin kauan, että ikävä haihtui. En tietenkään halunnut enää tuollaista samaa roskaa elämääni, ja tiesin varsin hyvin että juuri sitä saisin jos palaisimme yhteen.

t. 338

Minä olen jo heittänyt hanskat santaan parisuhteiden osalta vuosia sitten. Läheisriippuvuuteni kuitenkin toteutuu muissa suhteissa, vaikka niistäkin olen pyrkinyt erakoitumaan.

Sitä koettaa antaa paljon ja odottaa, että jonain päivänä saisi itse saman kohtelun. Jos näin ei ala suht pian tapahtua, terve ihminen vaihtaa maisemaa. Tätä läheisriippuva ei tee, koska ei huomaa energioiden yksisuuntaista virtaa. On niin tottunut antamaan enemmän.

Tämä voi tapahtua ystävyyssuhteissa, työasioissa - kaikessa on aina se joka joustaa. Asenne tuntuu oikealta, mutta jonain päivänä alkaa tajuta, mitä on menettänyt tämän seurauksena. Ei ole rakentanut omaa elämäänsä kun on häärinyt toisten apuna, tai väsyttänyt itsensä liiallisella auttamisella, ilmaiseksi tekemisellä, jättämällä pitämättä puoliaan, ilmaisematta tunteitaan vaikka toinen on hyökännyt ja rikkonut rajojasi.

Läheisriippuva saattaa joutua lopun elämäänsä harjoittelemaan itsestähuolehtimista. Ehkä tilanne on syntynyt varhain siitä ettei ole itse ollut huolenpidon kohteena vaikka on ollut avuton lapsi. Sen sijaan on joutunut pärjäämään tilanteessa, jossa huolehtija on ollut jotain vailla.

Koen vaikeaksi hahmottaa, milloin tilanteet ovat kohtuuttomia. Pystyn nykyään pitämään puoleni usein, ei aina, mutta vaikeus on sanoa milloin tähän pitäisi ryhtyä. Sitä selittelee toisen käytöstä aina ehkä vähän liian pitkälle. Ehkä varon liikaakin mahdollista hyväksikäyttöä. Ihmissuhteet sinänsä ahdistaa ja olenkin vetäytynyt niistä.

Tunnistin itseni. 

Mieheni kuoli hiljattain. Saisinpa takaisin ihan vaikka jonkun kamalan riitamme. Hän osasi olla todella häijy.

"Rakasta itseäsi, pidä huolta itsestäsi - " ovat minulle täysin käsittämättömiä puheita. Tässäkö sitä nyt pitäisi rakastaa itseään, sohvalla yöpaidassa, kun en saa edes vaatteita päälle. Minua ei ole kunnolla edes olemassa ilman häntä.

Elämä ja onni on todellista vain toisen kanssa jaettuna. 

Minulla rakkaus loppui kuin seinään kun välittävä,rakastava, arvostava ja kunnioittava (näin luulin) mies baarista tullessaan kännissä huusi että olen arvoton paskaläjä,en mitään muuta. Ja että voiko tyhmempää ja huonompaa ihmistä olla , ja kävi päälle pahasti. En päässyt enään yli tuosta ekasta kommentista, se loukkasi kaikista eniten ja yöt pyörin miehen vieressä hänen nukkuessaan tyytyväisenä vieressä nukahdettuaan seksin jälkeen. Sanoi aina seksin aikaan että olen ihanin ja kaunein kulta, mutta lopetti sen sanomisen kuukauden jälkeen muissa tilanteissa, olisi pitänyt jo silloin ymmärtää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miten vaikeata se on ollut hyväksyä ihmisestä ja suhteesta joka tuntui alkuun parhaimmalta kun mikään suhde ja mies ikinä. Olen syyttänyt paljon itseäni mutta ehkä ymmärtänyt kun mihinkään asioihin en voi itse vaikuttaa tai mielipiteilläni ei ole väliä. Eikä keskustelut myöskään johda mihinkään. Siksi tilanne on sietämätön itselle koska minulla ei ole ”valtaa” mihinkään. Halusiko mies vain opettaa minua kun olen liian takertuva.. ja pilasinko itse kaiken. Me siis erosimme vaikka en pysty sanomaan milloin se tapahtui ja oltiinko suhteessa. Kuitenkin yhä yhteyksissä viestitelleensä päivittäin vaikka erosta jo pari vuotta. Tapailemme kerran kuussa.

Onhan teillä joku ihmissuhde keskenänne, jos viestittelette päivittäin, ja tapaatte kerran kuussa. Ehkä sinun olisi hyvä löytää nimi tuolle suhteelle. Joku suhdehan teillä on jos päivittäin olette yhteydessä. Minulla on ihan parisuhde, mutta emme asu yhdessä. Me viestittelemme päivittäin, vaikka emme näe kuin pari kertaa viikossa.

Joskus nuorena minulla oli myös etäsuhde, viesteilimme päivittäin, mutta tapaamisessa oli muutaman kuukauden taukoja.

Jos tapailunne kerran kuussa tarkoittaa seksiä, mikä on suhteenne nimi. Onko hän muussa parisuhteessa, jolloin olisit sivusuhde. Hän ei halua sitoutua, joten olet rakastajatar. Hänellä on teitä monta, onko teidän suhde silloin polyamorinen.

Oletteko ystäviä, jotka satunnaisesti harrastavat seksiä? Friends with benefits? Eksä ei yleensä voi olla tätä, on liian monimutkaista yleensä ollakseen vilpittömästi vain ystäviä.

Jos mukana on seksiä, ette siis ole ystäviä. Varsinkin kun tunteesi ovat ihan sekaisin.

Vai haluatko nimittää suhdetta nimellä vakihoito, tai vakipano? Jos mitään rakkaussuhdetta välillänne ei ole, ja harrastatte seksiä, ei paljon muu tule mieleen enää kuin vakipano.

Niitä yleensä saa myös tyypeiltä, jotka ei tuhoa mielenterveyttä. Ja sitten voisi myös ajatella, että ansaitsee ihan oikean parisuhteen, jonkun luotettavan ja täyspäisen kanssa.

Ja ennen kuin saat sitä, sinun pitäisi blokata tuo tyyppi.

Tunteita ja intohimoa on.. ei siis pelkkää seksiä. Toinen tahtoisi enemmän mutta toinen ei. Ehkä olen rakastajatar..

Ehkä? Olet suhteessa joka vie huomiosi kaikki päivät, etkä edes tiedä mikä se suhde on? Suostut olemaan tuollaisessa suhteessa? Ehkä jo vuosia? Se estää sinua etsimästä muuta suhdetta, millaisen parisuhteen nyt haluaisikaan. Olenko ajatellut, millaisen parisuhteen haluaisit? Kuulostaa, että tämä ei ole se, mutta olet luovuttanut oman elämäsi ohjaksista ihan kokonaan.

zxcv kirjoitti:

Tunnistin itseni. 

Mieheni kuoli hiljattain. Saisinpa takaisin ihan vaikka jonkun kamalan riitamme. Hän osasi olla todella häijy.

"Rakasta itseäsi, pidä huolta itsestäsi - " ovat minulle täysin käsittämättömiä puheita. Tässäkö sitä nyt pitäisi rakastaa itseään, sohvalla yöpaidassa, kun en saa edes vaatteita päälle. Minua ei ole kunnolla edes olemassa ilman häntä.

Elämä ja onni on todellista vain toisen kanssa jaettuna. 

Rakastin syvästi pahapäistä, itsekästä miestäni, ihan sellaisena kuin hän oli.

Vierailija kirjoitti:

Minulla rakkaus loppui kuin seinään kun välittävä,rakastava, arvostava ja kunnioittava (näin luulin) mies baarista tullessaan kännissä huusi että olen arvoton paskaläjä,en mitään muuta. Ja että voiko tyhmempää ja huonompaa ihmistä olla , ja kävi päälle pahasti. En päässyt enään yli tuosta ekasta kommentista, se loukkasi kaikista eniten ja yöt pyörin miehen vieressä hänen nukkuessaan tyytyväisenä vieressä nukahdettuaan seksin jälkeen. Sanoi aina seksin aikaan että olen ihanin ja kaunein kulta, mutta lopetti sen sanomisen kuukauden jälkeen muissa tilanteissa, olisi pitänyt jo silloin ymmärtää.

Tunnistan tämän.

Miten sitä ei siitä paikasta ajattele, että tuollainen on liikaa, minä lähden tästä suhteesta. Ja vielä suostuu seksiin. Minä olin ihan samanlainen. Miten en osannut arvostaa itseäni enempää. Miksi pystyin sulkeen kaiken pahan pois mielestäni, ja olemaan vaan, vaikka henkisesti voin pahoin. Ehkä se on sitä dissosiaatiota. Että irrottaa ja lokeroi mielessään asiat ja jemmaa pois, jonnekin joka ei kosketa minua.

Toivottavasti on sinullakin jo ex.