Mistä johtuu ylikorostunut häpeän tunne?

[quote author="Vierailija" time="06.09.2013 klo 15:45"]

Kakkosta taas ei ole koskaan kiusattu, vaan olen aina ollut ns. sosiaalisesti menestynyt ja suosittu (jos nyt näin voi aikuisesta sanoa). Perhekin on ollut erittäin kannustava ja joskus mietin, että onko minua kehuttu liikaa ja väärällä tavalla, mistä johtuu se, että pidän ns. suoritukset ja itsen samana asiana ja siksi esim. näen joidenkin työraporttien onnistumisen osana persoonaani sen sijaan, että ne ovat vain työsuorituksia.

[/quote]

Sitäkin selvempi asia.

5

Vitonen jatkaa kakkoselle: Sen verran voin tässä todeta, että en usko että sillä on mitään merkitystä miten sinua on kehuttu. Jos olen oikeassa, kyseinen ominaisuus on synnynnäinen ja siihen et voi vaikuttaa. Sen tietäminen taas voi auttaa valtavasti ja tuoda itsetuntemuksen ohella voimaa moneen asiaan joka selittyy samalla. Kyseessä ei ole pelkästään negatiivinen asia, päin vastoin.

5

Hyväksynnän haku, hylkäämisen ja epäonnistumisen pelko. Ovat syvällä tajunnassa olevia tunnelukkoja jotka juontavat juurensa yleensä jo lapsuudesta. Taas en voi kuin suositella kirjaa Tunne Lukkosi http://www.tunnelukkosi.fi/ . Auttaa selvittämään ja korjaamaan omia tunnelukkoja, niiden syitä ja seurauksia. Itse olen saanut tuosta tosi paljon apua ja tullut paljon onnellisemmaksi ja rennommaksi, kun olen oppinut tiedostamaan ja työstämään omia tunnelukkojani :)

Mulla "märehtiminen" ja häpeily/nolostelu on ollut kytköksissä masennukseen ja huonoon itsetuntoon. Vaikea lapsuus, koulukiusaaminen, vaikeat suhteet vanhempiin, etenkin alholisti-isään, heidän kuolemansa, varhainen seksuaalinen herääminen... siis on aika ihme että olen a)elossa b) edes jotenkin selväjärkinen c)en ole sortunut lääkkeisiin/alholiin/huumeisiin... minulla on tuo epäonnistumisen pelko ollut pahimmillaan ihan lamauttavaa. Ja pienienkin "mokien" uudelleenkelaaminen, kutsun sitä itse märehtimiseksi. Tiedostan itsekin, ettei asian miettimisellä ole Mitään hyötyä, mutta etenkin nukkumaanmennessä, kun ei ole sijaistekemistä, päivän (tai viikkojen, kuukausien, vuosienkin takaiset) mokailut ja virheet alkavat muistuttaa itsestään. Yritä siinä sitten nukkua, kun aivot käyvät elokuvapätkien tavoin läpi Nöyryyttäviltä tuntuvia pieniä ja isompiakin juttuja.

Söin puoli vuotta-vuoden masennukseen lääkkeitä, ja kävin juttelemassa psyk hoitsulla ja ne poistivat ison osan masennuksesta ja sen oireiluista. Vaikka lopetin lääkkeet, en ole enää Onneksi kokenut vastaavaa. Joo, mokailen edelleen eri asioissa silloin tällöin, kuten kuka tahansa, mutta pääsen niistä yli kuten "normaali" ihminen. Poskia voi punottaa, ja illalla voinkin jo nauraa hassulle jutulle, ja siinä se. 

Asperger?

[quote author="Vierailija" time="06.09.2013 klo 16:13"]

Asperger?

[/quote]

Teoriassa mahdollinen sekin.

Miehellä oli (on) samaa ongelmaa. Ei itse edes välttämättä huomannut, että syytöksissä ja häpeässä itseään kohtaan olisi jotain ongelmaa. Hänellä asia johtuu puhtaasti vanhemmista ja kasvatuksesta, sekä jossain määrin koulukiusauksesta. Kasvatettu häpeällä, ja itsetunto kolhittu maan rakoon.

Vei se aikaa, mutta hänellä auttoi se, kun minä huomautin hänelle omituisista ajatuskuvioistaan, jonka jälkeen alkoi oppia näkemään, milloin häpeää. Tämän jälkeen keskustelimme syistä (esim. "miksi ihmeessä pyydät anteeksi sitä, ettet käynyt kaupasta hakemassa minun ripsariani, kun et edes tiennyt sen loppuneen?"). ei osannut antaa tuohon mitään fiksua vastausta. Käskin hänen aina kääntää tilanteen toisinpäin.

Jonkun vuoden se vei, mutta nykyisin osaa suhteuttaa nuo hermoilun ja häpeilemisen kohteensa. Eli kysykää itseltänne, pitäisittekö jotakuta muuta, joka tekisi kuten sinä, hölmönä?

Väittäisin, että tuosta oppii pois. joskin vähitellen. Miehessäni muutos ainakin on ollut käsittämättömän suuri, vaikka nykyisinkin joitain tilanteita toki on. Eli järkeilkää asia perinpohjaisesti. Tunne ei toki välttämättä heti katoa, mutta miehellä ainakin kävi usein jopa niin, että tunsi itsensä tämän jälkeen lähinnä typeräksi, koska oli hävennyt moista asiaa...

No onpas salamyhkäistä... Ja vai että synnynäinen ominaisuus, joku noita vai...

Joo no synnynnäistä tuo nyt ei todellakaan ole, mutta voi kyllä johtaa juurensa ihan pikkuvauvana koetuista kokemuksista, vaikka ne eivät tietoisessa muistissa olisikaan.

No minut se häpeä lamaannuttaa niin, etten saa mitään aikaiseksi, kun ajattelen, että siitä tulee niin huono. tunne on voimakas-

Minä taas häpeän suunnattomasti harrastustani tai harrastusminääni. Toisaalta harrastukseni on minulle tärkeä, olen siinä meko hyvä, mutta toisaalta häpeän edes myöntää kenellekään harrastavani kyseistä asiaa.

Saatan jopa joskus valehdella töissä iltamenoistani, koska en halua puhua tärkeästä harrastuksestani.

Mitä pikkuvauvana olisi pitänyt kokea sitten? Kertokaa ihan mielenkiinnosta. Mua  ei ole äidin sanojen mukaan koskaan huudatettu, kiintymyssuhde tuntuu melko vahvalta jne. Ja välit on vielä aikuisenakin läheiset ja hyvät. Sen sijaan olen saanut melko vapaan kasvatuksen ja vanhempien keskinäiset välit oli joskus mun murrosiässä hyvin tulehtuneet.

22 jatkaa:
Olkaa lempeitä itseänne kohtaan. Eihän jollain pienellä sähläyksellä tai hölmöilyllä nyt niin väliä ole. (juu, varmasti 'tiedätte' tämän, mutta usein ihminen ei oikeasti silti ymmärrä/usko asiaan. Asian jankkaaminen itselle auttaa vähitellen).

Niin, ja jos miettii vaikka tuota kassalla huseeraamista, niin tuomitsisitko itse vastaavanlaisen ihmisen? Suurin osa ihmisistä tuskin tuomitsee. Ne, jotka tuomitsevat.. noh, onko sellaisilla ihmisillä väliä? Kaikenlaisia kiusaajia ja tuomitsijoita maailma on toki täynnä, eikä heidän näkemyksiään kannata pahemmin kuunnella.

Nro 27, lue se tunnelukko-kirja mitä tuossa suosittelin, se selittää todella paljon näitä juttuja ihan lapsuuden kokemuksista asti.

Olen au-lapsi ja minun syntymäni aikoihin se oli suuri häpeä. Ajattelen niin, että voimakas syyllisyyden tunne ja häpeän tunne kumpuavat jostain lapsuuden syövereistä. Lapsesta asti olen tuntenut syyllisyyttä siitä, että syntymälläni saatoin äitini häpeään. Aikuisena kyllä ymmärrän, että eihän se minun vikani ollut, että synnyin, mutta siitä tunteesta on vaikea päästä irti. Lapsuudessani myös kasvatuksessa syyllisyys ja häpeä olivat keskeisiä seikkoja. "Kenen syy?" ja "Etkö osaa edes hävetä?" tai "Hyi, häpeä!" ovat tuttuja lausahduksia. Lapsen niskoille sälytettiin syyllisyys. Lapsena pelkäsin aina, että jos jotain pahaa tapahtuu, niin se on minun syyni, vaikken olisi ollut missään tekemisissä asian kanssa. Joskus se pilkahtaa esille vieläkin, vaikka olen jo mummoiässä.

Minä liikun ja teen paljon töitä käsittelemättömän häpeän vuoksi. Sattui huomata ja myöntää tämä.

Keskisellä käynnistä

Mistäköhän johtuu, että täälläkin käydään näyttämässä alapeukkua niille, jotka avautuvat ongelmistaan...? Surullista.

Mulla sama tilanne.Häpeän useasti itseäni ja varsinkin jos teen pienenkin mokan sosiaalisissa suhteissani tai työpaikalla. Tuo häpeän tunne on ollut mulla niin kauan kuin muistan. Muistan ensimmäisen suuren häpeän tunteen ajalta jolloin olin 5- vuotias. Soitin vahingossa väärään numeroon ja häpesin sitä niin paljon etten suostunut soittamaan useaan vuoteen kenellekkään puhelimella. Se häpeän tunne ja pakonomainen itsensä henkinen pieksäminen on raskasta. Usein pelkään jo viikkokausia ennen jotain tilannetta että mokaan sen jotenkin. Jos sitten oikeasti sattuukin pieni sanavirhe puheessa tms. mitätöntä.... en pääse epäonnistumisen tunteesta mitenkään eroon.

Mulla on ollut ihan turvallinen lapsuus ja hyvä koulu menestys.Ammattiin valmistuin erittäin hyvin paperein. Työpaikalla moni pitää minua itsevarmana ja ihmisenä jonka puoleen käännytään kun on joku ongelma tilanne. Ainoa joka jonkun verran tietää mun sisäisestä maailmasta on mun mies. Sekin ihmettelee suunnattomasti kuinka olen niin kova itselleni ja häpeän kaikkea.

Yritän lapselleni jotenkin saada paremman minä kuvan,mutta voiko tämä itsensä piiskaaminen olla perinöllistä? Poika muistaa omat mokansa  ja epäonnistumiset ja haukkuu itseään pienistäkin virheistä.kaiken pitää onnistua täydellisesti. Uskomatonta koska ikinä en ole pojalle puhunut näistä omista häpeän tunteistani.Olen yrittänyt sen sijaan olla kannustava ja suhtautua virheisiin rennosti. Ilmeisesti olen epäonnistunut tai tää on perinnölistä.

Nykyään musta tuntuu että nämä tunteeni ovat muuttuneet ahdistuneisuushäiriöksi. Olen jo muutaman vuoden ollut koko ajan huolissani kaikesta ja varsinkin asioista jotka voin mokata. Raskasta!!!

Olin joskus kassalla, siis myyjänä eräässä kuppilassa ja siihen tuli kaksi miestä ja jotenkin se toinen vaan porautui katseellaan minuun. Hämmennytin ihan täysin ja menin lukkoon. Unohdin hinnat ja sitten kokosin itseni. Asia olisi päättynyt hyvin jos kassakone olisi toiminut mutta piti siinä käyttää huonoa matikkaani ja laskin nopeasti ja tein virheen.. Sitten otin muka oikean summan ja tajusin sitten että se lasku meni vieläkin väärin! Hiippailin sen miehen perään muutaman sentin takia. NOLOA.

Muistan sen vielä mutta nykyään ajattelen sitä jo ihan mukavana asiana.

Kannattaa miettiä että mitkä asiat on isoja ja mistä oikeasti kannattaa jotain oppia. Minun olisi pitänyt opetella aikanaan paremmin matikkaa.. ;)

Mutta se siitä, elämä jatkuu ja ehkä se oli vaan hyvä että kassakone oli rikki ja nolasin itseni sen miehen edessä enkä ollut ihan terässä koska minulla on nyt ihana mies, no ei vaan! ;)

Mutta ota vähän huumoria peliin. Uskalla olla itsesi. Minäkin ajattelen että hyvä kun lihavat käy lenkillä eikä se haittaa jos joku töpeksii. Ole armollinen itsellesi ja elä hetkessä, sillä se hetki meni jo!

Menet uudestaan sinne kauppaan kohta toiste, samalle myyjälle -ehkä se ei muista sinua. En minäkään enää muista edes sitä hottismiestä.. ;)