Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Mistä johtuu ylikorostunut häpeän tunne?
06.09.2013 |
Olen lapsesta saakka kokenut herkästi häpeää ja huomannut, etteivät kaikki muut koe samoin. Välillä olenkin miettinyt, onko sille joko geneettinen tai traumaperäinen syy. Saatan olla päivän tai parin ahdistuneessa tilassa, jonka syy on häpeä itseäni kohtaan, vaikka kyse olisikin pienestä asiasta.
Olen kaksikielinen, ja joskus kielet sekoittuvat, tai sotken toiseen kielen se toisen keilen rakennetta tai '"käännän suoraan". Näin siis saatan vaikka palvelutilantessa sanoa jotain hölmöä tai aiheuttaa väärinkäsityksiä. Sellaiset tilaneteet jäävät aina takomaan pääkoppaan pitkäksi aikaa. Niin ikään jossain asioidessa saatan epähuomiossa antaa väärän summan rahaa, laskea päässäni väärin tms. , ja taas huomaan päiväkaudet miettiväni, miten tyhmänä minua pidetään. Työskentelen taloushallinnon alalla ja pyörittelen numeroita joka päivä, joten matemaattiset taidot ovat ihan kohdallaan: kyse on huolimattomuudestan, ja sen otan valtavan raskaasti.
Luulen, että useimmilla ihmisillä on joku mekanismi, joka estää niin vahvaa häpeää itseään kohtaan. Minulla se on äärimmäisen voimakasta ja haittaa välilä elämää. Niitä tunteita ja ajatuksia kun ei pysty kokonaan kääntämään pois.
Kommentit (110)
[quote author="Vierailija" time="06.09.2013 klo 18:45"]
Onkohan tässä kyse häpeän tuntemisesta vai älykkään ihmisen itsekritiikistä? Moni lahjakas ihminen on tottunut onnistumaan ja kilpailemaan ja pitämään "tasoa yllä", niin ettei osaa enää suhteuttaa asioita. Yksi tuntemani mies on fyysikko ja laskee päässään kaksinumeroisten lukujen kertolaskua kevyseti. Hänestä on hirveän noloa, jos hän huolimattomuuttaan mokaa vaikka juuri yksinkertaisessa laskutoimituksessa kaupan kassalla. Hänelle ei tule mieleenkään, että joillekin se on oikeasi vaikeaa, tai että kaikki eivät osaa laskea päässään juuri lainkaan.
[/quote]No mulla ainakin se on sekoittunut tunne toisaalta järjetöntä täydellisyyden tavoittelua ja kovaa itsekritiikkiä ja loppujen lopuksi tunne vaihtuu häpeään. :(
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Salme Blomster puhuu paljon häpeästä. Suurin osa kirjoista on loppuunmyyty, mutta ainakin uusinta kirjaa Kelpaanko minä pitäisi olla saatavilla. http://www.trigonos.fi/salme-blomster/
Kuvittelisin, että Salmen ajatuksista saa paljon irti vaikkei kristillinen näkökanta iskisikään täysillä.
Nostan tämän viestiketjun jos vaikka tulisi lisää kommentteja aiheesta.
Olen ryhtynyt käsittelemään näitä häpeän tunteitani, koska ne tekevät niin kipeää. Olen huomannut, että usein juodessani alkoholia, lähtee ns. mopo käsistä, koska humalassa voin hetkeksi irtautua sosiaalisista peloistani. No niin, humalan laskeuduttua häpeä KAIkKEA sanomaani ja tekemääni, koska olin liian vapautunut, enkä sellaisessa ylikontrollissa niin kuinnormaalisti.
Muistan hassun tilanteen lapsuudesta. Tilanne vaivasi minua pitkään ja soimasin itseäni tyhmyydestä, lapsellisuudesta ja hölmöydestä.
Tilanne siis tämä: ystäväni oli meillä käymässä ja olimme lähdössä johonkin. Ennen lähtöä äiti lämmitti minulle ja siskolleni purkkihernekeittoa. Minä iloisesti kysyn ystävältäni, että "syötkö sinäkin??"
Äiti kutsuu minut nopeasti keittiöön ja nuhtelee, että ei saa kutsua syömään ilman lupaa.
Tätä sittmen häpesin vuosikaudet
[quote author="Vierailija" time="06.09.2013 klo 16:53"]Minä taas häpeän suunnattomasti harrastustani tai harrastusminääni. Toisaalta harrastukseni on minulle tärkeä, olen siinä meko hyvä, mutta toisaalta häpeän edes myöntää kenellekään harrastavani kyseistä asiaa.
Saatan jopa joskus valehdella töissä iltamenoistani, koska en halua puhua tärkeästä harrastuksestani.
[/quote]
Mulla vähän sama. En uskalla kertoa ja puhua minulle rakkaasta tekemisestä. Pelkään ehkä että se lytätään tai kiinnostustani kritisoidaan
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jatkoa edelliseen: en siis ollut tajunnut, että ehkä meillä ei ollut muuta ruokaa kun purkillinen hernekeittoa, se olisi voinut loppua kesken ja äitini olisi joutunut häpeämään.
Jatkoa edelliseen: en siis ollut tajunnut, että ehkä meillä ei ollut muuta ruokaa kun purkillinen hernekeittoa, se olisi voinut loppua kesken ja äitini olisi joutunut häpeämään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minua pelottaa sosiaalisissa tilanteissa se, että tapahtuu jotain äkillistä ja muut huomaavat nolostumiseni tai hämilläni olon. Itseään ruokkiva kierre: pelkään sosiaalisia tilanteita ja olen epäluonteva, josta aiheutuu lisää häpeää ja pelkoa.
älä säikähdä otsikkoa, mulla sama ja tämä julkaisu on auttanut mua: http://www.psykoterapia-lehti.fi/tekstit/hyrck309.htm
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mitenköhän avioero ja toisen vanhemman lähteminen perheestä vaikuttaa lapsen häpeäntunteeseen? Kellään kokemuksia?
Itse olen päässyt häpeässä rypemisestä jonkin verran eroon siten, kun tajusin etten itsekään kiinnitä huomiota toisten mokiin. Tai jos kiinnitän niin nauran hyväntahtoisesti, en ivallisesti. Tahdon uskoa että näin on suurimmalla osalla ihmisistä
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tätä on vaikea selittää, koettakaa ymmärtää: Onko teillä muilla häpeäjillä ollut sitä, että ajattelette sitä häpeän aihetta (vaikkapa ihan vaan pientä mokaa kaupassa) ja ajatellessanne sanotte jotain kovaan ääneen tyyliin "HEI", siinä vaiheessa perhe kysyy että mitä ja sinä joudut sepittämään jonkun asian siihen.
Toisinsanoen siis joskus joku mokani nolottaa minua niin paljon että ääneen yritän jotenkin sen saada mielestäni pois, ja se ääni tulee missä vain: perheen kanssa telkkaria katsellessa, kaupassa, kadulla..
Minä taas reagoin joskus noihin häpeämuistoihin sillai käsilläni, ikään kuin huitoisin hyttysiä pois kimpustani :D Ei sitä onneksi yleensä tapahdu muiden ihmisten läsnäollessa, mutta mua rupes just naurattamaan kun mietin että miltä se mahtaa näyttää, kun saan noita "hus pois ikävä muisto"-huitomiskohtauksia :)
On muuten lohdullista lukea, etten ole ainut joka ei osaa lakata vatvomasta asioita, tuntuu että välillä meinaa ihan oikeasti lähteä järki kun ei vaan osaa vaientaa niitä "ääniä" päässään.
[quote author="Vierailija" time="12.08.2014 klo 20:52"]
Tätä on vaikea selittää, koettakaa ymmärtää: Onko teillä muilla häpeäjillä ollut sitä, että ajattelette sitä häpeän aihetta (vaikkapa ihan vaan pientä mokaa kaupassa) ja ajatellessanne sanotte jotain kovaan ääneen tyyliin "HEI", siinä vaiheessa perhe kysyy että mitä ja sinä joudut sepittämään jonkun asian siihen.
Toisinsanoen siis joskus joku mokani nolottaa minua niin paljon että ääneen yritän jotenkin sen saada mielestäni pois, ja se ääni tulee missä vain: perheen kanssa telkkaria katsellessa, kaupassa, kadulla..
Minä taas reagoin joskus noihin häpeämuistoihin sillai käsilläni, ikään kuin huitoisin hyttysiä pois kimpustani :D Ei sitä onneksi yleensä tapahdu muiden ihmisten läsnäollessa, mutta mua rupes just naurattamaan kun mietin että miltä se mahtaa näyttää, kun saan noita "hus pois ikävä muisto"-huitomiskohtauksia :)
On muuten lohdullista lukea, etten ole ainut joka ei osaa lakata vatvomasta asioita, tuntuu että välillä meinaa ihan oikeasti lähteä järki kun ei vaan osaa vaientaa niitä "ääniä" päässään.
Mulla on sama, aika usein naamioin nousevat tunteet johonkin hohhoijaa tai oivoi -ilmaisuun. Ja sitten jatkan jotain että mitenköhän se huominen seminaari menee tms...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minä olen kirjoittanut gradun arvosanalla magna ja häpeän sitä niin törkeästi, etten ole antanut kenenkään lukea sitä, ohjaajan ja tarkastajan lisäksi. Mitäs siihen sanotte?! :D
Kärsin itse tuosta samasta ja jotenkin "ilokseni" huomasin etten ole ainoa. Synnyin hieman vammaisena ja tuntuu että minua on syytetty siitä, ja siitä että isäni lähti syntymäni jälkeen, koen siis että vanhempieni avioero on minun syytäni. Olen yrittänyt ajatella että melkein nyt 50vuotiaana, vanhempieni sekä isovanhempieni sukupolvi oli täysin erilaista, eikä erilaisuuteen ollu totuttu. Mutta edelleenkin äitini suhtautuu pieneen vammaani oudosti ja se edelleenkin vaikuttaa persoonaani. Tietysti minua kiusattiin vammani takia koko kouluiän, joten ei ihme että itsetunto on minimaalinen.
Samaistun ns under dogiin ja puolustan kiusattuja ja näen kaikissa kauneutta. En kestä tällaista ulkonäkökeskeisyyttä ja vahvin voittaa-ajattelua. Mutta tässäkin voi mennä liiallisuuksiin, koko maailman ongelmia ei voi omilla harteilla kantaa, se on hiton raskasta.
[quote author="Vierailija" time="12.08.2014 klo 20:59"]
[quote author="Vierailija" time="12.08.2014 klo 20:52"]
Tätä on vaikea selittää, koettakaa ymmärtää: Onko teillä muilla häpeäjillä ollut sitä, että ajattelette sitä häpeän aihetta (vaikkapa ihan vaan pientä mokaa kaupassa) ja ajatellessanne sanotte jotain kovaan ääneen tyyliin "HEI", siinä vaiheessa perhe kysyy että mitä ja sinä joudut sepittämään jonkun asian siihen.
Toisinsanoen siis joskus joku mokani nolottaa minua niin paljon että ääneen yritän jotenkin sen saada mielestäni pois, ja se ääni tulee missä vain: perheen kanssa telkkaria katsellessa, kaupassa, kadulla..
Minä taas reagoin joskus noihin häpeämuistoihin sillai käsilläni, ikään kuin huitoisin hyttysiä pois kimpustani :D Ei sitä onneksi yleensä tapahdu muiden ihmisten läsnäollessa, mutta mua rupes just naurattamaan kun mietin että miltä se mahtaa näyttää, kun saan noita "hus pois ikävä muisto"-huitomiskohtauksia :)
On muuten lohdullista lukea, etten ole ainut joka ei osaa lakata vatvomasta asioita, tuntuu että välillä meinaa ihan oikeasti lähteä järki kun ei vaan osaa vaientaa niitä "ääniä" päässään.
Mulla on sama, aika usein naamioin nousevat tunteet johonkin hohhoijaa tai oivoi -ilmaisuun. Ja sitten jatkan jotain että mitenköhän se huominen seminaari menee tms...
sama! :D
[quote author="Vierailija" time="06.09.2013 klo 15:28"]
Jokus kuulin, että jos lapsena kritisoidaan tai kommentoidaan personaa, niin oppii häpeämään. Jos taas tekemisiä, niin tuntee syyllisyyttä.
[/quote]
Näin minäkin ajattelen. Meillä kotona minua ei lainkaan noteerattu, olin vanhemmille kuin ilmaa. Sitten joskus kun oltiin minun kanssani, se oli lähinnä sellaista, että minun käskettiin sanomaan jotain, missä on r (minulla oli r-vika lapsena), ja sitten minulle naurettiin. Sama, jos vieraita oli läsnä. Täytyy sanoa, että minun vanhempani eivät tosiaankaan osanneet kasvattaa lasta niin, että hänelle muodostuisi vahva itsetunto.
[quote author="Vierailija" time="12.08.2014 klo 21:05"]Kärsin itse tuosta samasta ja jotenkin "ilokseni" huomasin etten ole ainoa. Synnyin hieman vammaisena ja tuntuu että minua on syytetty siitä, ja siitä että isäni lähti syntymäni jälkeen, koen siis että vanhempieni avioero on minun syytäni. Olen yrittänyt ajatella että melkein nyt 50vuotiaana, vanhempieni sekä isovanhempieni sukupolvi oli täysin erilaista, eikä erilaisuuteen ollu totuttu. Mutta edelleenkin äitini suhtautuu pieneen vammaani oudosti ja se edelleenkin vaikuttaa persoonaani. Tietysti minua kiusattiin vammani takia koko kouluiän, joten ei ihme että itsetunto on minimaalinen.
Samaistun ns under dogiin ja puolustan kiusattuja ja näen kaikissa kauneutta. En kestä tällaista ulkonäkökeskeisyyttä ja vahvin voittaa-ajattelua. Mutta tässäkin voi mennä liiallisuuksiin, koko maailman ongelmia ei voi omilla harteilla kantaa, se on hiton raskasta.
[/quote]
Voin kuvitella, että suhtautuminen on ollut erilaista vammoihin tai "vammoihin", mutta toisaalta häpeäsi ja syyllisyytesikin on varmasti ollut ylimitoitettua. Oletko puhunut äidillesi tästä, että miten koet hänen suhtautuvan vammaasi?
[quote author="Vierailija" time="12.08.2014 klo 21:10"][quote author="Vierailija" time="06.09.2013 klo 15:28"]
Jokus kuulin, että jos lapsena kritisoidaan tai kommentoidaan personaa, niin oppii häpeämään. Jos taas tekemisiä, niin tuntee syyllisyyttä.
[/quote]
Näin minäkin ajattelen. Meillä kotona minua ei lainkaan noteerattu, olin vanhemmille kuin ilmaa. Sitten joskus kun oltiin minun kanssani, se oli lähinnä sellaista, että minun käskettiin sanomaan jotain, missä on r (minulla oli r-vika lapsena), ja sitten minulle naurettiin. Sama, jos vieraita oli läsnä. Täytyy sanoa, että minun vanhempani eivät tosiaankaan osanneet kasvattaa lasta niin, että hänelle muodostuisi vahva itsetunto.
[/quote]
Olisi hienoa jos lapsiin osattaisiin suhtautua kuten lapsiin, MUTTA kunnioittavasti.
Alue: Aihe vapaa
Onkohan tässä kyse häpeän tuntemisesta vai älykkään ihmisen itsekritiikistä? Moni lahjakas ihminen on tottunut onnistumaan ja kilpailemaan ja pitämään "tasoa yllä", niin ettei osaa enää suhteuttaa asioita. Yksi tuntemani mies on fyysikko ja laskee päässään kaksinumeroisten lukujen kertolaskua kevyseti. Hänestä on hirveän noloa, jos hän huolimattomuuttaan mokaa vaikka juuri yksinkertaisessa laskutoimituksessa kaupan kassalla. Hänelle ei tule mieleenkään, että joillekin se on oikeasi vaikeaa, tai että kaikki eivät osaa laskea päässään juuri lainkaan.