Mistä johtuu ylikorostunut häpeän tunne?

Voin samastua todella moniin kertomuksiin täällä! Mm. tuo, että mieleen vaan pompsahtaa joku kuukausien tai vuosien takainen juttu, joka vaan yksinkertaisesti hävettää järkyttävän paljon (möläytys tai muuten typerä kommentti esimerkiksi) ja sitten äännähdän tai huudahdan lähes huomaamattani jotakin, juurikin tämän ajatuksen häivyttääkseni. Myös toi huitominen kuulosti tutulta :D En ollut oikeasti tajunnut tätä ennen kuin nyt, enkä tosiaan tiennyt että ilmiö on näinkin yleinen. Tuntuu vaan oudosti siltä, että sillä hetkellä kun mä muistan nolon hetken, se ikään kuin herää uudelleen henkiin ja jotenkin telepaattisesti siirtyy tilanteessa olleidenkin mieliin :D Kuulostaa oudommalta selitettynä kuin miltä se irrationaalisesti tuntuu.

Mulla on vielä semmosta kans, kuten jollakulla muullakin täällä, että en kestä jos tulen väärinymmärretyksi edes ihan vähäpätöisessä asiassa, tai epäilen tulleeni. Mietin mistä tää voi johtua. Se vaivaa mieltä todella kovaa jälkikäteen. Kyseessä on mun kohdalla vähän joku semmonen, että pyrin hallitsemaan itsestäni antamaani kuvaa todella täydellisesti, ja välillä tuntuu että annoin jollain lailla väärän kuvan ja ajatus ei jätä rauhaan. Voin jopa miettiä, mitä ihan ohimennen sanoisin tälle henkilölle seuraavalla kerralla, mikä voisi korjata tilanteen. Eli en mene selittämään mitään suoraan, että taisin antaa väärän kuvan viime kerralla, vaan teen jonkun todella "ovelan" korjausliikkeen. Sitten kun vielä muistaisi ettei se toinen todennäköisesti ajatellut asioita ollenkaan niin pitkälle kuin mä.

Kappalejaot oli vielä kirjoittaessa, mutta lähetyksen jälkeen hävisi. (Pakko selventää, tai tämäkin jää vaivaamaan ja hävettämään; ettei joku luule etten osaa jäsennellä kirjoitusta)

-100

Mielenkiintoista. Itselläni tällainen tunne on myös jotenkin korostunut voimakkaasti. Minulla on etäiset välit vanhempiini, lapsuus oli aika kylmä, kannustusta ei juurikaan herunut, moitteita kylläkin helposti. Muistan häpeän tunteet voimakkaina jo kouluaikoina epäonnistuessani jossain. Luonteeltani olen perfektionisti, itsetuntoni heikko vaikkakaan useimmat ihmiset eivät sitä kuulemma uskoisi. Olen kehittänyt itselleni kovan ulkokuoren. Työelämän pienetkin vastoinkäymiset otan raskaasti. Koulumenestys on ollut aina erinomaista ja olen opiskellut pitkälle, siitäkin huolimatta olen alisuorittaja työelämässä ja urani on tyssännyt alkumetreille. Huonon itsetunnon ja häpeän tunteiden takia moni mahdollisuus on mennyt ohitse, en ole edes yrittänyt tarttua niihin, koska en usko itseeni ja häpeän aikaisempia epäonnistumisiani. 

[quote author="Vierailija" time="06.09.2013 klo 18:19"]

Menet uudestaan sinne kauppaan kohta toiste, samalle myyjälle -ehkä se ei muista sinua. En minäkään enää muista edes sitä hottismiestä.. ;)

[/quote]

Jouduin muuten menemään sinne tänään vielä uudestaankin :D Sama myyjäkin vielä, mutta hoidin ostokset pokkana. Harvoin mitenkään vaivaannun tuollaisista tilanteista näkyvästi, ja usein pistän ne leikiksi: ulkopuolinen ei välttämättä huomaa mitään. Kyse on enemmän siitä, miten häpeän tunne ei jätä rauhaan, vaikka tietoisesti yrittäisi irrottaa sen. Se kasvaa ehdistukseksi, joka estää nauttimasta elämästä.

Työminä on minun kohdallani tosiaan kehittynyt sellaiseksi, että kestää kyllä kolhuja - ja mun työssäni täytyykin - ja muutenkin työasiat voi vapaa-ajalla unohtaa. Töissä tapahtuneita asioita en mitenkään kelaa sillä tavalla kuin kadulla kävellessä sattuneita. Olen kyllä miettinyt sitäkin, voiko kyse olla vapaa-aikana purkautuvasta työstressistä. Toisaalta muistan tuon vahvan häpeän tunteen jo lapsuudesta.

Kiitos kaikille niille, jotka ovat kirjoittaneet asiallisia kommentteja tähäh ketjuun!

-ap

Mullakin on samaa vikaa...vatvon todella pitkään mokiani, just jotain 90- luvulla sanomaani/ tekemääni tms.

Mulla liittyy tähän myös se, että tunnen usein myötähäpeää toisia ihmisiä kohtaan. En pysty katsomaan esim. Big Brotheria tai piilokameraohjelmia, koska en kestä sitä kun ihmiset nolaavat itsensä!

Jotenkin helpottavaa lukea, että muutkin kärsivät häpeästä. Minä häpeän kaikkea itsessäni jo niin paljon, että normaalit, inhimilliset ihmisyyteen kuuluvat asiat inhottavat minua itsessäni. Olen miettinyt, onkohan tämä muodostunut minulle jo pakko-oireeksi? Oirehdin esimerkiksi niin, että kun minulla on erityisen huono päivä ja häpeän paljon, menen vessaan ilman valoja koska en kestä nähdä itseäni siellä. Että olen normaali ihminen joka hoitaa ruumiintoimintojaan tjtn... Kuulostaa varmaan aivan helvetin omituiselta mutta tunteeni on todellinen.

Googlailin tänään aihetta häpeä ja törmäsin tähän keskusteluun.

Mulla itsellä häpeä on todella voimakas. En yleensä häpeä itseäni tuntemattomia kohdatessa tai esim.kaupassa tollasia pieniä mokia.

Mun häpeä on se, että olen varma, että ystäväni ovat oikeasti säälistä kanssani ja että he nauravat oikeasti minulle, koska olen niin tyhmä ja ärsyttävä. Olen aika puhelias ja saatan sanoa mielipiteitä kysyttäessä aika suoraan. Pyydän kyllä anteeksi jos näen, että jotai loukkaa. Olen yleensä pidettyä seuraa semmosissa pintapuolisissa tuttavuuksissa, mutta sit nämä tunteet vaivaavat ystävien seurassa. Jos ollaan oltu jossain iltaa istumassa saatan soittaa seuraavana päivänä kaikille, koska pelkään, että olen mokannut tai ollut jotenki nolo. En myöskään kestä mitään kommentointia esim. Ulkonäöstäni, paitsi negatiivista. Esim. Mulla on tosi pitkö tukka ja jotkut ihan tuntemattomat miehet tulivat kehumaan sitä. Yksi ystävistäni totesi sit, että kyllähän tuolla tukalla huomioota saa ja ettö miks hän ei saa huomioita, viitaten myös ettö on epäreilua että mö saan(en edes halua sitä huomioita). Olin koko illan hyvin ahdistunut ja häpesin hyvim voimakkaasti. Soitin tälle ystävälle heti seuraavana päivänä ja juttelin tosi paljo hänen hyvistä ominaisuuksista. Tämä on mennyt niin pahaksi, että suunnittelen erakoitumista, koska en kestä näitä tunteita. Ystävissäni ei ole vikaa, he ovat kivoja ja hyviä ihmisiä. En vaan tunnu sopivan mihinkää.

Jäi loppu pois. Onko kellään ajatuksia miten eteenpäin tai mistä asia johtuu?

Traumalta kuulostaa. Itsellä ainakin lapsuudenkodista ja kotikasvatuksesta lähtöisin. Vaikea tästä on oppia pois. Häpeän myös häpeämistä.

Minulla on ollut aiemmin samanlaisia kokemuksia, lähes aina tapaamisten tai palaverien jälkeen ahdistunut olo ja keskustelujen kelaaminen ja häpeä ja syyllisyys mielessä. Vasta nyt 40-vuotiaana olen päässyt tuosta irti. Se on tapahtunut luonnollisen kasvun myötä, minusta on tullut rohkeampi, neuroosit ovat hävinneet myös, olin hygieniafriikki ja vahdin myös tiukasti painoani, olin hyvin ankara itselleni kaikessa muutenkin, aina vain paras kelpasi. Tuosta olen muuttunut aika roimasti ihan itsestään enkä todellakaan viitsi enää kelailla mitään palaverikeskusteluja mielessäni iltaisin. Jotenkin nyt ymmärrän, että häpeä liittyi kaikkeen tuohon vaativuuteen, joka oli syvällä persoonassa eräänlaisena elämässä selviytymisen strategiana. Taustalla on pelko siitä, että ei pärjää. Se johtuu siitä, että ei ole jossakin lapsuuden kehitysvaiheessa saanut riittävästi tukea elämässä tai itsessään kohtaamiin haasteisiin ja pelko siitä, että ei selviydy on jäänyt päälle ja tullut osaksi persoonaa ajan saatossa. Tunne on kätketty syvälle alitajuntaan eikä ole välttämättä tiedostettu, mutta pulpahtelee esiin ko. oireina.